lauantaina, maaliskuuta 20, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 38

Apu-trilogia (Intia 1955-59) ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto Satyajit Ray. Ensimmäinen osa lapsuus: Pather Panchali (Tien laulu), toinen osa nuoruus: Aparajito (Voittamaton), kolmas osa aikuisuus: Apur Sansar (Apun maailma).





Jyväskylän kulttuuripäivät 1966 avasivat oven aivan uuteen elokuvamaailmaan. Kulttuuripäivien elokuvateemaksi oli valittu idän ja lännen elokuva. Ranskan uuden aallon kattavan esityksen ohella itää edusti intialaisen Satyajit Rayn Apu-trilogia, jota englantilaiset ovat syystäkin rakastaneet ja jonka ensimmäinen osa Pather Panchali oli äänestyksissä monella kriitikolla muuan maailman parhaista elokuvista.
Toimin Jyväskylän kulttuuripäivillä Uuden Suomen kirjeenvaihtajana - aiheena titenkin vain elokuvataide. Olin päässyt vuodenvaihteessa 1965 lehden radikaalin kulttuuriosaston avustajaksi. Sen mahdollisti tulo elokuun lopulla Helsinkiin, opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Kirjoitin syksyllä artikkelin Hitchcockista Teinilehteen. Tein vielä muutaman elokuva-arvostelun Ylioppilaslehteen, jonka toimitussihteerinä toimi Carl Henning. Ylioppilaslehden juttuja oli muun muassa Otto Premingerin Ensi voiton arvio, jota lukiessaan Henning pyöritteli päätään. Läpi kuitenkin meni. (Henningistä tuli myöhemmin Helsingin Sanomien arvostettu ulkoasutoimittaja, joka voitti palkintoja ulkomaillakin)..
Uudessa Suomessa arvostettiin Jyväskylän kulttuuripäiviä, koska ne olivat edistykselliset ja tabuja rikkovat. Sain lähettää Satyajit Raysta ison artikkelin Uuteen Suomeen, jonne olin päässyt aikaisempien kirjoitusteni ja elokuvasta erittäin kiinnostuneen kulttuuritoimittaja Risto Hannulan suosituksesta (Hannula oli laatinut Ylioppilaslehteen 1950-luvun lopulla filmikritiikkejä nimimerkillä "Rihla".) Nuorta verta, rohkeitakin elokuva-ajatuksia tuettiin Uudessa Suomessa, enkä koskaan joutunut kahnauksiin lehden vakituisen elokuva- ja teatterikriitikon Heikki Eteläpään kanssa.
====================================================================================================
Satyajit Ray syntyi 2.5. 1921 Kalkutassa, Länsi-Bengalin pääkaupungissa. Satyajitin isoisä ja isä olivat taiteilijoita. Äiti toivoi pojastakin taiteilijaa. Siihen oli hyvät mahdolliksuudet, sillä Satyajit kasvoi vapaissa olosuhteissa, sai opiskella ja oppia englantia. Hän sai kymmenvuotiaana laatikkokameran. Taiteilija kasvoi hänessä hitaasti, vähitellen. Taiteilijaksi tuloon olivat hyvät edellytykset Bengalissa, joka toimi uudistusliikkeiden tyyssijana ja jossa kirjallisuus, teatteri ja musiikki pääsivät kukoistamaan. Satyajit harjoitteli ensin piirtämistä, aikuistuttuan hänestä tuli kuvittaja ja myöhemmin mainostaiteilija, vaikka hän on väittänyt omanneensa kirjallisen mielen.
Apu-trilogian ensimmäinen osa Pather Panchali on Satyajit Rayn esikoisteos. Sen alkusoitto tapahtui vuonna 1945, kun Satyajit Ray palkattiin Signetin isoon kustannustaloon. Rayn tehtävä oli kuvittaa bengalilaisten ihaileman Pather Panchali -romaanin uusi laitos. Kuvitustyön edetessä Ray tajusi löytäneensä ihanteellisen elokuvallisen tarinan. Kuvitustyön aikana brittiläinen Intia luhistui ja maa itsenäistyi.
Satyajit lähetettiin Vuonna 1950 Lontooseen. Hän katsoi muutaman kuukauden aikana kymmeniä elokuvia. Rayn elämää ja tuotantoa tutkinut Marie Seton on kertonut, miten Satyajit kirjoitti ja kuvitti paluumatkallaan Apu-trilogian ensimmäisen osan käsikirjoituksen. Kesti lähes viisi vuotta ennen kuin esikoisteos kuvattiin.
Apu-trilogia ei syntynyt helpolla, sillä kukaan elokuva-alalla ei oikein uskonut Satyajit Rayn vallankumouksellisiin visuaalisiin ideoihin. Rahoitusta hankittiin tipoittain sieltä ja täältä. Tunnettu amerikkalainen ohjaajapersoona John Huston sattui käymään Kalkutassa kuvausten aikana. Marie Seton on kertonut, että Ray näytti kuvattua aineistoa Hustonille, joka huomasi välittömästi harvinaislaatuisen elokuvataiteilijan. Ray toivoi, että Huston auttaisi kansainvälisissä rahoitussuhteissa, mutta niin ei käynyt. Että meillä on ihailtavana Apu-trilogian kaltainen ainutlaatuinen elokuvateos, siitä saamme kiittää Satyajit Rayn omaisia, jotka pyysivät suhteidensa avulla Länsi-Bengalin viranomaisia hoitamaan puuttuvan rahoituksen.
=====================================================================================================
Apu-trilogiassa kuvataan bengalilaisen Apu-pojan lapsuutta, isää ja äitiä, sukulaisia, ympäristöä ja erilaisia kulttuurellisia vaikutteita, pojan varttumista nuorukaiseksi ja lopulta mieheksi, joka rakastuu ja pääsee opiskelemaan yliopistoon. Ristiriitoja tarinaan tuo isän ja Apu-pojan vaikea suhde. Isä on menettänyt vaimonsa Apun synnytyksessä. Isä ei ole voinut antaa rakkaansa kuolemaa anteeksi pojalle, mutta veren perintö on sen verran sankka, että lopulta tehdään sovinto.
Apun tarina on yleismaailmallinen pojan kasvutarina. Läheisenä vertailukohteena voisi olla neuvosto-ohjaaja Mark Donskoin Gorki-trilogia, jossa Maksim Gorki kulkee pitkän tien kansainvälisesti arvostetuksi kirjailijaksi. Donskoin elokuvan ominaispiirre on venäläisyys, Rayn trilogia tihkuu Bengalin luontoa ja elämänpiiriä, ulkokuvien runoutta. Se oli lähes ennennäkemätöntä bengalilaisessa elokuvatuotannossa, jossa kuvattiin sisällä, suosittiin teatraalisia eleitä ja livautettiin mukaan irrallisia musiikkikohtauksia, jotta taattaisiin kaupallinen menestys.
Trilogian ensimmäisen osan Pather Panchalin, Tien laulun, musiikkia ihasteltiin laajasti. Ray tajusi musiikin vivahteet. Musiikin taidokas käyttö on elokuvan muuan tärkeä ominaispiirtre. Pather Panchalin musiikista vastannut säveltäjä Ravi Sankhar kohosi myöhemmin lännessä jopa kulttihahmoksi.
Apu-trilogian ensimmäinen osa Pather Panchali jäljitti köyhyyden keskellä "elämän suurta tarkoitusta". Humanistisena ja epäsentimentaalisena taideteoksena elokuva saavutti suurta arvostusta ympäri maailmaa. Cannesin filmijuhlien palkinto 1956 avasi intialaisen elokuvan ja Satyajit Rayn tien länteen. Saman vuoden syksyllä Apu-triogian toinen osa Voittamaton kutsuttiin Venetsian filmijuhlille. Se löi siellä Akira Kurosawan Seittien linnan ja Luchino Viscontin Valkeat yöt.
Apu-trilogian kuvat palaavat silloin tällöin mieleeni. Viimeksi näin tapahtui kesällä 2007 Kreetan saarella, kun matkustin taksilla Giorgiopoulosin pienestä kaupungista herkuttelemaan Haniaan, "Pikku-Venetsiaan". Hurjan vauhdin voimasta takapenkillä pomppiessani muistin, miten oli kuusikymmenluvulla katsonut Jyväskylän kulttuuripäivillä Apu-trilogiaa, jokaisen länsimaisen nuoren miehen oppitunnin intialaisuudesta, Intian kulttuurista ja elämänmuodosta.
Ehkä trilogian kaikken hienoin elokuva on viimeinen osa Apun maailma, Apu sansar, joka valmistui aivan viisikymmenluvun lopussa. Siinä bengalilaisperheen nuorukainen Apu saa tutkinnon valmiiksi Kalkutan yliopistossa ja aloittaa kirjailijan uransa. Se tie vie vaikeuksien kautta täyttymykseen..
=====================================================================================================
Suomessa intialaista elokuva tunnetaan nykyisin pelkästään musiikillisten Bollywood-tuotteiden kautta. Toista oli vielä 1980-luvun alussa, kun Satyajit Rayn 1973 valmistunut Kaukainen jyrinä sai meillä kaupallisen ensi-iltansa. Elokuva taustottaa 1942 Bengalissa tapahtunutta puolentoista miljoonan ihmisen nälkäkuolemaa.
Kaukainen jyrinä esitettiin Kaivopihan Bio-Bion viereen perustetussa, HYY:n pienessä Illusion-laatuelokuvateatterissa. Sain olla suunnittelemassa työryhmässä 1980-luvun vaihteessa teatterin ohjelmistopolitiikkaa ja esitysshabluunaa. Sitä teatteria ei ole enää olemassa. Eikä Bio-Bio -saliakaan.
Satyajit Ray kuoli 1992.

Ei kommentteja: