sunnuntaina, joulukuuta 18, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 117

Valkoinen hehku (White Heat, USA 1949), ohjaus: Raoul Walsh, käsikirjoitus: Ivan Goof, Ben Roberts, kuvaus: Sid Hickox, musiikki: Max Steiner, pääosissa: James Cagney (Cody Jarrett), Virginia Mayo (Verna Jarrett), Edmond O`Brien (Hank Fallon/Vic Bardo), Margaret Wycherley (Ma Jarrett), Steve Cochran (Big Ed Sommers), John Archer (Philip Evans), Marshall Bradford (poliisipäällikkö). Tuotanto: Louis F. Edelman/Warner Bros.

Kolmostelevision aloittaessa joulukuussa 1986 ilmassa väreili uusi odotus ja innostus. Nyt saadaan jotakin uutta, jotakin aktiivista ja energistä Suomen tv-toimintaan. Toisaalta kaupallisuuden rinnalle tuotiin myös kulttuurisia linjauksia. Tämän päivän kvarttaalitaloudessa sellainen tapa toimia on bisnesihmisten mielestä häpeällistä. Aikaisemmin Bolweiserin yhteydessä tuli julkaistua esimerkkilista niistä lukuisista laatuelokuvista, joita Kolmostelevisio esitti 1980-luvun lopulla. Ylen, MTV3:n ja Nokian perustama vaihtoehtokanava oli mainosrahoitteinen, mutta sen ohjelmistopolitiikka oli kaikkea muuta, mitä nykyisten kaupallisten tv-kanavien tarjonnan pohjalta voisi ajatella ja ymmärtää.
Kolmostelevision tulo oli myös piristysruiske allekirjoittaneelle, jonka päätehtävä lehdessä oli televisioon tulevan elokuvaohjelmiston seuraaminen ja arviointi. Kolmostelevision elokuvaohjelmisto lisäsi hetkessä töitäni, mutta vieläkin täytyy ihmetellä, miten kaupallinen kanava pystyi rakentamaan niin loistavan elokuvatarjonnan. Nyt ei ollut kysymys vain parhaasta vanhasta ja uudesta amerikkalaisesta elokuvasta, vaan italialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta yms. merkkifilmistä.
Kolmostelevsion toimitilat sijaitsivat Ilmalassa, MTV3:n päärakennuksen takana kohoavassa talossa, sen yhdessä kerroksessa. Siellä sijaitsi myös videokatseluhuone, jossa kävin viikottain. Kanavan menon rentoutta osoittivat tiedostuspäällikön ja elokuvista vastaavan henkilön vieraanvaraisuus. Kolmostelevision moderni ja tehokas johtaja Heikki Lehmusto saattoi vierailla katseluhuoneessa moikkaamassa kriitikkoa. Muistan erään käynnin, kun hiukan huolestunut Lehmusto tuli sisään ja kysyi mielipidettäni Timo T.A. Mikkosen viihteellisestä ajankohtaisohjelmasta Tänään tässä ja nyt. Sitä jota lähetettiin arkisin klo 17.00. Hän nyökkäili, kun esitin, että T.A. voisi pysyä enemmän poissa ruudusta ja antaa tilaa muille.
=====================================================================================================
Kolmostelevision elokuvatarjonnassa sunnuntai-illat oli varattu klassikoille. Muuan sellainen oli Raoul Walshin gangsterielokuva Valkoinen hehku. Se oli suuren näyttelijän James Cagneyn uran huipennuksia. Huimaa virtaa ja luovuutta tihkuva gangsterielokuva esitettiin kanavalla 15.1. 1989. Tunsimme hyvin Cagneyn. Olimme eläytyneet Cagneyn 1930-luvun gangsterifilmeihin, joissa lyhyt mutta eloisasti liikkuva ja iskevästi replikoiva näyttelijä tulkitsi kovapintaisia ja nopeakäänteisiä antisankareita.
Tiesimme Raoul Walshin (1887-1980), Hollywoodin kulta-ajan mutkattoman ammattimiehen, "primitiivisen elokuvataiteilijan", joka tuli mukaan mykällä kaudella D. W. Griffithin assistenttina ja näyttelijänä. Valokuvassa Walsh esiintyi aina musta lappu toisen silmänsä päällä. Walsh oli menettänyt toisen silmänsä näkökyvyn ohjatessaan vuonna 1929 elokuvaa The Old Arizona. Walshin legendaarinen maine liittyi ohjattujen elokuvien lukumäärään: Niitä on pitkälle yli sata.
Valkoinen hehku valmistui toisen maailmansodan jälkeisissä ristiriitaisissa tunnelmissa. Ilmassa väreili optimismi, odotus paremmasta maailmasta, mutta samalla neuroosit ja tyytymättömyys levisivät amerikkalaiseen väestöön. Vanhat arvot alkoivat rapistua ja sukupolvien välinen kapina oli edessä. Kommunistihysteriakin pulppusi yhteiskunnassa, mutta on syytä muistaa näinä talouskriisin aikoina, että tuolloin alkoi lähes katkeamaton hyvinvoinnin ja keskiluokan vaurastumisen pitkä jakso. Se säteili Amerikasta Eurooppaan, muuallekin. Kulutusyhteiskunnan vinha vauhti valtasi läntisen maailman.
Voi sanoa hyvällä syyllä, että 1940-luku oli Raoul Walshin parasta ohjaajan aikaa. Syntyivät sellaiset merkittävät elokuvat kuin High Sierra, He kuolivat saappat jalassa, Genteleman Jim, Puanatakkien sankari, Kosto Burmassa, San Antonio, Hopeavirta. Walshin myöhemmistä ohjaustöistä lienee kuuluisin vuonna 1957 valmistunut Clark Gable -elokuva Band of Angels eli Orjakauppias (1957). Se on hehkuva romanttinen ja historiallinen draama etelästä, eäränlainen Tuulen viemän rinnakkaisversio.
Raoul Walsh ohjasi 1950-luvun lopulla elokuvaversion Norman Mailerin paksusta sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sovitus oli häpeällisen viihteellistä Hollywood-rutiinia. Walsh tuskin välitti, olivatko hänen westerninsä "taantumuksellisia" tai sotafilminsä "militaristisia", sillä häntä kiinnosti suoraviivainen tarina, ulkoilmaepiikan avarat miljööt ja vimmaiset äänet. Mutta hän saattoi tiedostamattaan luoda hetkiä, joissa ilmenee suurta hellyyttä ja rakkautta.
Walshin elokuvien miesnäyttelijät olivat ykkösluokkaa (Cagney, Douglas Fairbanks, Errol Flynn, Humphrey Bogart, Gary Cooper, Clark Gable), mutta Warnerilla pääosan urastaan tehnyt ohjaaja joutui kärsimään ajoittain heikoista tuotantoarvoista. Walshin ura päättyi vuonna 1964 kumuavaan, John Ford -tyyliseen ratsuväki vs. intiaanit -westerniin Urhojen linnake, joka valmistui kotoisassa Warner Bros. yhtiössä.
James Cagney ura päättyi kolme vuotta aikaisemmin Billy Wilderin nerokkaassa itä-länsi -satiirissa Yks´kaks´, kolme, joka tapahtui ja kuvattiin Länsi-Berliinissä. Cagney esitti tehokasta amerikkalaista liikemiestä ja perheenisää, joka luovii jaetun kaupungin poliittisessa todellisuudessa. Elokuva jäi testamentiksi Cagney omasta tahdosta. Suomessa elokuva kiellettiin ulkopoliittisista syistä tuoreeltaan, mutta pääsi idän leirin murruttua esitykseen 1980-luvun lopulla. Elokuva todistaa Cagney olleen komedianäyttelijänäkin taituri.
=====================================================================================================
Raoul Walsh
Carlos Clarens paalutti kirjassaan "Crime Movies: From Griffith to the Godfater and Beyond (1980), että Walshin maailmassa vapauteen ensin tottuneet ihmiset eivät voineet tyytyä myöhemmin lupauksiin yhteiskunnan parantamisesta - ei oikealta eikä vasemmalta. "Vapauden ainoa vertainen oli kuolema."
Suomessa aikanaan kielletty Valkoinen hehku oli Raoul Walshin uran huipennus. Walsh ja James Cagney yhdistivät voimansa elokuvassa. He olivat tehneet Warnerille 1939 vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvan gangsterifilmin The Roaring Twenties. Cagney oli Warnerin sopimusnäyttelijä, armottoman pikkumiehen ja häikäilemättömän rikollisen tulkki. Näitä rooleja riitti, ja yleisö uskoi todellisuudessa herttaisen kotimiehen ja maaseutua rakastavan Cagney olevan samanlainen myös yksityiselämässään.
Valkoinen hehku merkitsi James Cagney paluutta kotipesäänsä, Warner Bros. -yhtiöön. Hän oli irrottautunut firmasta aikaisemmin kokeillakseen menestystä oman tuotantoyhtiön parissa. Niin tapahtui, että 1940-luvun lopulla suosionsa huipulla oleva Cagney solmi uuden sopimuksen Warnerin kanssa. Ohjaaja Raoul Walshille annettiin tehtävä luoda elokuvasta lopullinen yhteenveto sosiaalisiin aiheisiin erikoistuneen, "työväenluokkaisen" Warner Bros. -yhtiön ja James Cagney yhteisistä 1930-luvun gangsterielokuvista.
Valkoinen hehku kuvaa suurta keikkaa, joka ajan hengen mukaan tuskin onnistuu. Cagney on kiero Cody Jarrett, joka potee voimakasta äitikompleksia. Käsikirjoitukseen sopeutettiin USA:ssa noihin aikoihin muotiin tulleen psykiatri Sigmund Freudin oppeja.
Äitikompleksi aiheuttaa Codyssa eräänlaisen luonteen kielteisen ketjureaktion: Hän vieroksuu vieraita ihmisiä, suhtautuu epäluuloisesti vaimoonsa, yleensäkin kauniimpaan sukupuoleen. Suuren keikan suunnittelun ja toteuttamisen aikana Cody Jarrett kohtaa lopullisesti omat demoninsa.
Elokuvan järisyttävät loppuhuipennukset koetaan kemikaalitehtaan huomassa. Atomipommit oli lähetetty Japaniin, tuho oli valtaisa, pelko ydinsodasta levisi Amerikassa. Raoul Walsh kehitti elokuvansa loppuun yleisen yhteiskunnallisen tason paralleeleja, sillä kaikki päättyy valtavan räjähdykseen ja tulimereen. Yksityisellä tasolla loppuun on laadittu muuan elokuvahistorian maineikkaimmista paradokseista: James Cagneyn Cody Jarrett seisoo ennen kuolemaansa tehtaan yläkerroksessa ja huutaa kasvot ylös kohotettuna: "Äiti, tein sen, maailman huipulla."  

 

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011

ARKKUJEN AHDISTAVA HILJAISUUS * *















Sakari Kirjavaisen ohjaamassa ja Esko Salervon kirjoittamassa sotaelokuvassa Hiljaisuus eletään jatkosodan viimeisiä viikkoja. Aika kulkee kevättalvesta kesään. Tapahtumapaikkana on kaatuneiden evakoimiskeskus, jonne ruumiit kootaan. Sieltä ne lähetetään kotiseuduilleen. Keskuksessa työskentele neljä miestä ja kolme naista. Kotimaisena sotaelokuvana Kirjavaisen ja Salervon yritys on poikkeuksellinen.´
Sakari Kirjavainen (s. 1960) opiskeli elokuvaa Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella. Hän on ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Hän on ohjannut lyhytelokuvia, hän sai 1997 Risto Jarva -palkinnon elokuvastaan Traanilamppu Tampereen kansainvälisillä lyhytfilmifestivaaleilla.
Ensimmäinen kokoillanelokuva, miehinen Ken tulta pyytää valmistui 2001. Kirjavainen oli toisena ohjaajana 2007 Åke Lindmanin viimeiseksi varsinaiseksi elokuvatyöksi jääneessä Tali-Ihantala 1944. Kirjavainen kokeili myös kirjailijana, 2009 valmistui esikoisromaani "Viereenkatsoja".
Hiljaisuuden
kiinnostava henkilö on erään ruumiinpesijän poika Eino (Ilkka Tiikanen), jota pidetään vähälahjaisena. Hän osallistuu sotaan ja uskoo tulevansa sankariksi. Evakuoimiskeskuksen henkilökunta muodostuu todella erikoisesta väestä, on pedantti pastori Hiltunen, mielisairaalasta rintamalle määrätty lääketieteen ylioppilas Korpikangas (Ilkka Heiskanen), vanha Miina, joka hallitsee kuppauksen, ja lotat Siiri (Joanna Haartti) ja Jaana (Terhi Suolahti). Lotat ovat luonteiltaan lähes vastakkaisia luonteiltaan. Einon sydänystävä on huikentelevainen Antti (Joonas Saartamo), jonka isä on toiminut jääkärinä.
Viime sodat kiinnostavat nykyisin suomalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita. Vaikea sanoa, mistä se johtuu. Nuoret suomalaiset naiskirjailijat ovat paneutuneet viime aikoina sota-aiheisiin. Linnan ja Meren jälkeen myös sellainen sukupolvi, jolla ei ole omaa kokemusta sodasta, on ryhtynyt kirjoitustöihin. Tämän syksyn nuorista romaaneista huomattava on Katja Ketun "Kätilö", joka viiltää suomalaisnaisen ja saksalaisen SS-upseerin rakkaustarinana suoraan Lapin sodan tunnelmiin. Kolmikymppinen Jenni Linturi on taas kirjoittanut romaanin "Isänmaan tähden", jossa vapaaehtoiset suomalaismiehet päättävät lähteä Saksaan ja osallistua natsien SS-joukkoihin.
Suomalaisessa elokuvassa sotiimme puuttui 1985 Rauni Mollberg, joka toteutti uuden version Väinö Linnan "Tuntemattomasta sotilaasta". Se ei kohonnut Edvin Laineen 1950-luvun Tuntemattoman tasolle. Sen jälkeen Pekka Parikka ohjasi uuden väkevän sotadraaman Talvisodan (1989), joka perustui Antti Tuurin pohjalaistarinaan. Åke Lindmanin Tali-Ihantala oli sävytykseltään lähes dokumentaarinen. Sitä ennen Lindman ohjasi ruotsinkielisen Framom främsta linjen (2004). Muistettakoon myös Taru Mäkelän pienimuotoinen Pikkusisar (1999), jossa Vera Kiiskinen näytteli hienosti sotasairaalan vapaaehtoista apusisarta.
==========================================================================================
Sakari Kirjavainen sai varmasti tietoa ja opastusta Åke Lindmanilta viime sodista, joten hänellä on ollut hyvä pohja kokeilla suomalaista sotaelokuvaa. Valitettavasti Hiljaisuus on liian täynnä henkilöitä, liian puristettuja ja tehtyjä henkilökuvia, liiaksi kärjistettyä erikoisuuden tavoittelua. Näyttelijäohjaus pettää pahan kerran. Joonas Saartamon Eino on kyllä tulkittu kiinnostavasti, mutta olisiko hahmoa kannattanut laventaa ja syventää. Ajatus tehdä elokuva kuolemasta ja kuoleman ankarista kosketuksista tahtoo hukkua tasapaksuun, raakileeksi jääneeseen kerrontaan. Käsikirjoitus lienee pysähtynyt puolitiehen, juuttunut synopsiksen asteelle.
Todettakoon kuitenkin, että lavastaja Jukka Uusitalo, maskeeraja Kata Launonen ja kuvaaja Petri Rossi ovat tehneet ammattimaista työtä. Elokuvan budjetti oli 1,6 milj. euroa, josta Suomen elokuvasäätiön tuki oli melkein puolet. Projektiin on siis uskottu vahvasti.


Ajankohtainen kommentti

Jokin viikko sitten käsittelin 3D-elokuvien invaasiota Helsingin elokuvateattereihin. Toivoin, että suomalaiset ohjaajat eivät koskaan ryhtyisi tähän tekniseen trendiseikkailuun. Olin väärässä, sillä marraskuun lopussa teattereihin saapui kauan valmisteltu 3D-animaatio Maaginen kristalli. Antti Haikalan ohjama animaatio on maksanut 5 miljoonaa euroa. Se liittyy meillä viime vuosina harrastettuun joulupukkielokuvien lajityyppiin. Sellaisilla animaatioilla on uskottu olevan menekkiä ulkomaillakin. Ainakaan Suomessa kallis 3D-animaatio ei ole saavuttanut elokuvayleisön jakamatonta suosiota. Tosin on epäilty ja toivottu, että kassat räjähtäisivät ainakin joulunpyhinä. Jäämme odottamaan.
Suomen elokuvasäätiö SES seuraa tarkasti kotimaisten elokuvien tuotantoa, esitystä ja levikkiä. Nyt on huomattu SES:n tilastoista, että kotimaiset elokuvat eivät mene enää hyvin yleisöön. Lippukassoilla kotimaset saavuttavat tänä vuonna n. 16 % katsojaosuuden. Edellisinä vuosina on mennyt paremmin. Voisiko ajatella, että kaikki vuoden 2011 kotimaiset uutuudet eivät ole olleet hyviä. Eli: laatua täytyisi nostaa, sitä kautta se yleisönkin kiinnostus viriää.
Syksyn katsojatilastot kertovat, että viime vuosien arvokkain - ranskaa puhuva - suomalainen elokuva Le Havre on houkutellut teattereihin yli 100 000 katsojaa. Se on todella erinomainen saavutus. Sen faktan tilastot todistavat, että Suomessa ei kannata tuottaa ruotsinkielistä suomenruotsalaista elokuvaa, sillä ainakin minua elähdyttänyt on saanut n. 40 000 katsojaa. FST5 esittää elokuvan sarjana joulukauden ohjelmistossa.

P.S. Mediani menee talvilomalle. Sunnuntaina ilmestyy vielä jatkosarjani artikkeli. Palaan asiaan loppiaisen jälkeen. Huomioikaa kuitenkin joulukauden tulevat uudet kotimaiset elokuvat: Ensin tulee Rosa Karon romanttinen Avain Italiaan, aatonaattona ensi-illan saa koko perheen Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri ja sitten uutenavuotena Taru Mäkelän ohjaama "duunarikomedia" Varasto.

lauantaina, joulukuuta 10, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 116

Elokuu (Suomi 1956) ohjaus: Matti Kassila, käsikirjoitus: Kassila - perustuu F.E. Sillanpään romaaniin (1941), kuvaus: Esko Nevalainen, lavastus: Lauri Elo, musiikki: Ahti Sonninen, pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima), Rauni Luoma (Maija), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne), Rauni Ikäheimo (Iita). Tuotanto: Mauno Mäkelä/Fennada-Filmi Oy.

Frans Emil Sillanpään, suomalaisen Nobel-kirjailijan, syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta syyskuussa 1988. Yleisradion Opetustelevisio ja Ammattiopisto olivat valmistaneet tv-ohjelman Sana muuttuu kuvaksi, jossa toimittajat Reijo Rae ja Sakari Salko tutkivat elokuvan keinoin Sillanpään "Elokuu" -romaanin filmisovitusta. Haastateltavina olivat sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan huippukuvaaja Esko Nevalainen ja Elokuun (1956) ohjaaja Matti Kassila. Ohjelma esitettiin Ylessä 10.9. 1988.
Sana muuttuu kuvaksi näytettiin lehdistönäytäntönä Ylen Linkkitornin katselutiloissa (myöhemmin katselut siirtyivät Ison Pajan yhteyteen). Tv-ohjelma innosti minua, koska olin aina pitänyt Elokuuta yhtenä suomalaisen elokuvan merkkisaavutuksena - Varastetun kuoleman, Morsiusseppeleen, Poikien, Kahdeksan surmanluodin ja Jäniksen vuoden ohella.
Kelpuutin joukkoon 1990-luvulla Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -mestariteoksen. Samaa saatoin sanoa Veikko Aaltosen riipaisevasta Isä meidän -elokuvasta, joka julkaistiin myös 1990-luvulla. Aku Louhimiehen Paha maa nousi ryhmään 2000-luvulta. Television puolelta ryhmään kuuluvat ehdottomasti Åke Lindmanin Jäätä 1960-luvulta ja Kiinnisidottu 1990-luvulta, Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi ja Tuija-Maija Niskasen Maa jota ei ole 1970-luvulta.
=====================================================================================================
Elokuu kertoo kananvanvartija Viktor Sundvallista, hänen vaimostaan Saimasta ja aviomiehen nuoruuden rakastetusta Maija Länsilehdosta. Kolmen erilaisen ihmisen draama kiertyy Viktorin vaikean alkoholismin ympärille. Vaimo Maija vahtii, että Viktor ei saa mistään pulloa. Viktorin nuoruuden rakastettu Maija tuo vierailullaan verevyyttä taloon - kaivattuja ryyppyjäkin isännälle.
Matti Kassila ohjasi hienoimmaan elokuvansa Ruovedellä, Muroleen kanavalla. Sana muuttuu kuvaksi -ohjelmasta selvisi, että elokuva toteutettiin mustavalkoisena, koska värillisenä siitä olisi tullut kuvaaja Nevalaisen mielestä makeileva. Kiehtovasti Rae ja Salko näyttävät, miltä Ruoveden seudut vaikuttavat värillisinä. Kontrastin tuovat väliin leikatut elokuvan mustavalkoiset jaksot.
Matti Kassila tarttui mielellään Sillanpään tekstiin. Elokuu oli viimeinen suurista, väsyneeksi jo sanotun Nobel-kirjailijan romaanien filmatisoinneista. Sillanpää-kuumeen aloitti 1937 Teuvo Tulio elokuvallaan Nuorena nukkunut. Nyrki Tapiovaara ohjasi vuonna 1940 hienon Miehen tien. Sitä seurasivat Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948), jossa Nokian puukko heilahtaa, Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä (1955), joka perustuu "Elämä ja aurinko" -romaaniin ja Jack Witikan Silja - nuorena nukkunut (1956).
Suomalaisen elokuvan kulta-aikana filmattiin paljon kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja. Aina ohjaajat eivät päässeet kirjailijoiden teosten tasolle, vaan tyytyivät helpppoihin kuvituksiin. Tätä ei voi sanoa Kassilan Elokuusta, eikä edellä mainituista muista Sillanpää-elokuvista. Upeita olivat myös jotkut Hella Wuolijoen näytelmiin perustuvat elokuvat - kuten Valentin Vaalan Niskavuoren Heta (1952) ja Edvin Laineen Niskavuoren Aarne (1954). Merkittävä oli myös muuten pelkkiä ajanvietefilmejä ohjanneen Ville Salmisen Evakko (1956), joka perustuu Unto Seppäsen romaaniin. Eikä unohdeta tietenkään Laineen monumentaalista Tuntematonta sotilasta (1956), Väinö Linnan sotaromaanin elokuvasovitusta, josta muodostui sukupolvesta toiseen kiertävän kollektiivisen suomalaisen tajunnan peruskartasto.
=====================================================================================================
Miksi Sillanpäätä filmattiin vuosina 1937-1956 niin paljon? Olen aikaisemmin kirjoittanut, että kirjailijan kuvaama hämäläinen agraarimiljöö oli vuosikymmeniä kotimaisen elokuvan tärkeintä maaperää. Heinälato-romantiikka periytyy tältä ajalta.
"Matti Kassila löysi Elokuussa uudelleen Sillanpään maiseman ja maailman: tämän huomaa jo elokuvan ensimmäisestä loisteliaasta kymmenestä minuutista, joissa luodaan johdantoa pitkillä kamera-ajoilla siihen miljööseen, siihen suomalaiseen kesäpäivään, jossa elävää tragediaa, komediaa, iloa ja surua ryhdytään tutkimaan" (Vaihtuvat Filmit/1972).
Huomautin myös, että Kassila oli parhaimmillaan alkoholismiin kuolevan Viktor Sundavallin ja vaimo Saiman välienselvittelyissä. Kassila rakentaa niiden elävöittämiseksi huoneisiin ja etenkin portaisiin elokuvallisesti korkeatasoista draamaa. Taas lopun takautuma Viktorin ja tamperelaisen matkustajakodin pitäjän Maija Länsilehdon ilonpidosta on epätasainen. Sitä jotenkin vierastaa, se ei sovi elokuvan kokonaisuuteen. Mutta se on ohjaajan oma taiteellinen ratkaisu, eikä se nakerra juurikaan mestariteoksen arvoa. Sitä paitsi Rauni Luoma on aivan verraton Maijana.
Matti Kassila käyttää taiten kertojaa. Luin jostakin, että kertojan käytön haluttiin palvelevan F.E. Sillanpäätä, romaanin koskemattomuutta ja arvoja. Jos elokuvan kielestä kirjoittanut Marcel Martin olisi nähnyt suomalaisia teoksia, niin hän olisi varmasti arvostanut Kassilan elokuvallista oivallusta kuvata Viktor Sundvallin kuolema. Se hahmotellaan toisten henkilöiden näkökulmista, kunnes nopeassa välähdyksessä ohjaaja näyttää, kuka on mennyt manan majalle.
=====================================================================================================
Minulla oli arvostava suhde Matti Kassilaan (s. 1924) kriitikon urani alussa ja keskivaiheillakin. Samalla tavalla kuin Mikko Niskaseen. Kun olin kunnankinon johtajana 1970-luvun lopulla Jämsänkoskella kutsuin Kassilan puhumaan elokuvistaan yleisöllemme.
Kassila on omissa kirjoissaan kertonut avoimesti alkoholismistaan ja raitistumisestaan. Jämsänkoskella ohjaaja joi mineraalivettä ja söi kukkakaalikeittoa. Tietenkin se hiukan ihmetytti, mutta Kassila oli valinnut joitakin vuosia aikaisemmin terveyden tien. Tätä kirjoittaessani Kassila elää edelleen.
Matti Kassila oli 1970-luvun lopulla johtajana Suomen elokuvasäätiössä. Vierailin usein Helsingissä käydessäni säätiön toimistossa ja sain tarpeellista tietoa Kassilalta suomalaisen elokuvan tilasta, joka ei ollut silloin kovin hyvä. Kun Kassila erosi säätiön johtajan tehtävästä hän soitti minulle ja lupasi antaa minulle ainoana haastattelun. Olin silloin töissä Helsingin Sanomissa. Eräänä lauantaina vuonna 1980 kirjoitin eron syistä ja Kassilan suunnitelmista lehteemme. Jäi vaikutelma, että ohjaaja on malttamaton, ei pysy kovin kauan samassa tehtävässä.
Matti Kassila ryhtyi 1980-luvun alussa jälleen ohjaamaan, mutta en jaksanut innostua hänen myöhäiskauden elokuvistaan. Kassilan viimeinen ohjaustyä Kaikki pelissa julkaistiin 1993. Kirjoitin siitä kielteisen arvostelun. Samoihin aikoihin suunnittelin kirjaa Kassilasta, elokuva-arkisto näytti julkaisijana vihreää valoa, ja ohjaaja suostui projektiin. Joitakin päiviä myöhemmin Kassila perui kirjaprojektin. Hän ei kertonut syytä, mutta ehkä se oli Kaikki pelissä -elokuvan arvostelu. 

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2011

ERO IRANILAISPERHEESSÄ * * * *














Islam puhuttaa. Islamista ei tiedetä paljoakaan, mutta viime aikoina Suomessakin on ilmestynyt kirjoja - esimerkiksi islamin tutkimuksen professorilta Jaakko Hämeen-Anttilalta. Ja on Islamin arkkitehtuurista ja taiteesta julkaistu ulkomailla kiehtovia, aivan suurenmoisia opuksia - kuten Markus Hattsteinin ja Peter Deliuksen laaja kartoitus maailman uskonnosta ja kulttuurisesta voimatekijästä historian havinasta nykypäivään.
Nyt valkokankaalle on tullut Asghar Farhadin Berliinissä palkittu iranilainen elokuva Nader ja Simin: ero. Vaikka Iran on lännessä jopa "pahan valtakunnan" maineessa, niin maassa tuotetaan hienoja elokuvia. Tunnemme hyvin Abbas Kiarostamin tuotannon. Alkusyksyllä Helsingin ohjelmistoon saapui Kiarostamin lännessä ohjaama Iltapäivä Toscanassa.
Nader ja Simin: ero on maahantuontina kulttuuritapaus. Se on varteenotettava kuvaus islamilaisen maan elämänmuodosta ja perinteestä. Se valottaa islamin uskonnon periaatteita, etenkin naisen asemaa tai oikeammin - modernia naista, joka haluaa irti avioliitosta, haluaa vapauteen. Hänen nimensä on Simin.
Asghar Farhad näyttää konkreettisesti, miten Siminin aviomies Nader hätääntyy. Nader on hoitanut dementinoitunutta isäänsä, joka asuu pariskunnan talossa. Avioparilla on 10-vuotias lapsi, jonka näkökulmaa eroon avataan riittävästi. Näkökulmat vaihtuvat ja risteytyvät erinomaisella ohjauksella.
Nader ja Simin: ero on vähitellen, pala palalta kehittyvä elokuva avioparista, jonka ympärille ohjaaja tuo yhä uusia henkilöitä. Asghar Farhadin ote on melkein dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta tai siksi hän saa kuviinsa niin runollisuutta kuin pakahduttavaa tunnetta.
Farhad näyttää epäsuorasti, että tämänkin, keskiluokkaisen avioparin vaikeuksista osa johtuu iranilaisesta yhteiskunnasta. Silti ohjaaja jättää syyttelyn sikseen, mutta pohtii hiljaisella vakuuttavuudella moraalisia kysymyksiä. Näyttääpä vielä, miten me ihmiset teemme virheitä, joiden korjaaminen on vaikeaa. Iranilaisohjaajan elokuva onkin yleismaailmallinen.
Leila Hatamin tulkitsee suurenmoisesti Siminiä. Näyttelijätär heittäytyy tapahtumiin ja niiden ongelmallisiinkin käänteisiin. Myös Peyman Mooadi on hyvä Naderin roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen uuden toimitusjohtajan käden jälki alkaa näkyä. Tampereen Tohlopin legendaarinen TV2 muutetaan nuorten kanavaksi. Ylellä on kova hinku tavoitella 15-29 -vuotiaita. Ylestä viestitetään, että saavat alle 45-vuotiaatkin siirtyä tulevaisuudessa kanavalle, mutta ennen kaikkea nuoret naiset. Muilla ei siis ole asiaa TV2:n uudessa erityiskohderyhmän profiloinnissa. Merkitseekö tämä, että Pikku Kakkosen lapsikatsojia ei enää haluta kanavalle? Eivätkö he vielä ole päiväkotilaisia ja ala-asteen ekaluokkalaisia?
TV2 on ollut vuosia, vuosikymmeniä maalaiskomedian kanava. On sillä merkittävä menneisyys myös tv-draaman ja tv-elokuvien tuottajana - silloin joskus Matti Tapion ja myöhemmin Reima Kekäläisen aikana. On tuotettu Heikkiä ja Kaijaa, Reinikaista, Rintamäkeläisiä ja Elämän suolaa. TV2 on myös ollut vuosikymmeniä tuttu Ajankohtaisesta kakkosesta, jonka teemailtoja katsotaan ja niistä väitellään kahvipöydässä työpaikoilla. Ylestä viestetään, että tämä ajankohtaisohjelma tulee säilymään jatkossakin.
Vilkaistaanpa Finnpanelin katsojatutkimuksia. TV2:n osuus vuorokautisesta katselusta on 13,3 prosenttia. Yli 65 -vuotaiden katseluosuus vuorokaudessa on 18,0 prosenttia (Teemalla vain 3,4, %, TV1:llä 32,9 %). Taas naisista ikäluokassa 10-25 -vuotiaat kanavaa katsoo vain 6,1 %, joten töitä Ylessä riittää, jotta erikoisryhmä saadaan heräämään. (Tässä ikäryhmässä Sub saavuttaa 16,6 % osuuden).
Katsotaanpa TV2:n osuutta vielä naisten ikäryhmässä 45-64 -vuotiaat: 12.9 %. Entä mitä sitten saman ikäryhmän miehet: 14,4 %. Vertailun vuoksi miehissä 10-24 -vuotiaat TV2 kiinnostaa vain 8,9 prosenttia, mutta ryhmässä yli 65-vuotiaat Tohlopin kanava hankkii 17,4 katseluosuuden.
Voisiko ajatella, että Ylessä on menossa jonkinlainen johtamisen ja suunnittelun paniikki. Ei oikein tiedetä, mitä halutaan ja mihin mennään. Yritetään mielistellä väkisin nuoria. Eikä TV2:n nuorentaminen ja naisistaminen tule olemaan helppoa. Kun vielä tiedetään, että netin pauloihin uppoutunut nuoriso ei muutenkaan suosi Yleisradiota.

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 115

Berliinin taivaan alla (Der Himmel Über Berlin, Länsi-Saksa 1988) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Wenders ja Peter handke, kuvaus: Henri Alekan, lavastus: Heidi Ludi, leikkaus: Peter Przygodda, musiikki: Jurgen Knieper, pääosissa: Bruno Ganz, Solveig Dommartin, Otto Sander, Curt Bois, Peter Falk. Tuottajat: Wim Wenders ja Anatole Dauman.

Amerikkalaisnäyttelijä Peter Falk kuoli kesällä 2011. Hänet miellettiin yleisesti tv-sarja Columbon "silmäpuoli" - yksityisetsiväksi, jonka pää toimi ennen kuin käsi asettui aseeseen. Unohdettiin, että Falk (s. 1927) oli pätevä luonnenäyttelijä, jonka huippusaavutukset tapahtuivat 1970-luvun alussa: Hän näytteli John Cassavetesin elokuvissa, kuten Aviovaimot ja Naisen parhaat vuodet.
Peter Falk alias Columbo matkustaa lentokoneella jaettuun kaupunkiin saksalaisen Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla. Falk saapuu muurin jakamaan kaupunkiin filmaamaan elokuvaa, jonka tapahtumat sijoittivat vuoden 1945 raunioituneeseen, sodan tuhoamaan Berliiniin. Wenders laittaa Falkin tapaamaan enkelit (Ganz, Sander) kioskin edessä, lähellä muuria. Tässä Wendersin elokuvan huikeassa jaksossa Falk ja enkelit tunnistavat toisensa, sillä taiteilijalla on kyky tehdä näkymätön näkyväksi.
Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta taivaan enkelistä Damielista ja Cassielista, jotka kiertelevät jeatussa kaupungissa. He kuuntelevat maan ihmisten puheita. Enkeleistä Damiel rakastuu sirkustyttö Marioniin, mutta ennen kuin hän voi saada haluamansa, hänen täytyy muuttua ihmiseksi - hänen tättyy saada ympärilleen "lihaa ja verta". Cassiel epäilee toverinsa kykyjä, mutta lopulta hänen täytyy tunnustaa, että mieluimmin valitsen elämän kuin kuolemattomuuden.
Wim Wendersin päätyö kasvaa irrallisista ja epädramaattisista kohtauksista filosofiseksi vuoropuheluksi elämän arvoista ja tarkoitusperistä. Wenders ja itävaltalainen käsikirjoittaja Peter Handke (huomattava kirjailija) ovat tavoitelleet elokuvaa, jossa jokainen kohtaus, jokainen hetki tähtää kohti sovittavaa, kaiken inhimillistävää loppua.
Enkeleiden rinnalla sirkustyttö Marion ruumiillistaa ikuista rakkautta ja ihmisen moraalista lujuutta. Marion on etsinyt koko ajan jotakin pysyvää, mutta vasta Damielin edessä hän saattaa tavoittaa sen oikean vakavuuden, joka tekee ihmisen elämästä elämisen arvoisen. Marionin työpaikka Sirkus Alekan edustaa elokuvassa menneen maailman arvoja, lapsenomaista ihastusta, kun taas Nick Caven rockyhtyeen sanoituksissa ja esityksissä ilmenee vieraannuttavan nykyisyyden soundi.
=====================================================================================================
Elokuvan metafyysiset, ihmiskunnan muistiin viittaaavat säikeet sidotaaan yhteen suuressa kirjastossa. Täällä enkelit kohtaavat perinteen ylläpitäjän ja tarinoiden kertojan, vanhan Homeroksen (Curt Bois), joka etsii turhaan entistä, ennen kaupungin jakamista niin vilkkaana pulpunnutta Potsdamer Platzia. Enkelit ovat elokuvassa sivullisia, jotka kuuntelevat ja huomoivat ihmisten ajatuksia. Maagisella tavalla ajatukset muuttuvat sanoiksi, jotka kaartavat ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle.
Wim Wendersin (Amerikkalainen ystävä, Paris, Texas) Berliini-elokuvan alulla ja lopulla on lapsenomainen, kirjaimista syntyvä sydän ja sielu. Elokuvan keskivaiheilla Wenders yrittää selvittää, hahmottavatko tämän ajan lapset asioita niin kuin ennen. Hän kysyy myös, onko aikuisissa sitä mielikuvituksen poltetta, joka lapsilla avartaa maailman rajattomaksi. Tämän jälkeen romantikko Wenders toteaa, että vain naisen ja miehen välinen rakkaus voi ratkaista ongelmat ja pyhittää olemassolomme.
Berliinin taivaan alla-elokuvan kuvat ovat äärimmäisen herkkiä ja ilmaisevia, mutta myös täsmällisiä. Enkelit näkevät maailman mustavalkoisina, ihmiset värillisinä. Wenders haastaa katsojan vuoropuheluun, etsimään yhdessä todellisuuden suuria kaarteita. Nykyelokuvassa ei tällaista teosta ole usein nähty.
Wenders ei vain näytä jaetun kauupungin arkea, vaan hän pakottaa katsojan miettimään historiaa, Saksan kohtaloa, Saksan inhottavaa menneisyyttä, aikaa, jonka jäljeen Berliini jaettiin ja muuri rakennettiin. Tässä mielessä Peter Falkin henkilöhahmo on erittäin tärkeä. Sanomattakin on selvää, että Berliinin taivaan alla vastaa elokuvana niitä eurooppalaisen kirjallisuuden häivähdyksiä, jotka viittaavat niin Rilkeen kuin Joyceen.
=====================================================================================================
Cannesissa keväällä esitetyn Wim Wendersin pääteoksen ensi-ilta oli Suomessa 8.7.1988. Keskikesällä elokuvaa näytettiin viikon ajan Aikatalon Bio Bristolin suurella kankaalla. Sitten se siirtyi pienempään teatteriin. Kirjoitin elokuvasta haltioituneen, laajaan arvostelun lehteemme otsikolla "Enkeleitä jaetussa kaupungissa". Jaettu-sana viittasi vuoteen 1963, kun olin kesätöissä AEG:n pääkonttorissa Länsi-Berliinissä. Silloin puhuttiin yleisesti "jaetusta kaupungista". Länsiberliiniläisillä ei ollut asiaa itäpuolelle, mutta ulkolainen sai matkustaa Itä-Berliiniin, joten kävin siellä usein ja vein työpaikkani ihmisten paketteja tai tervehdyksiä sukulaisille, jotka olivat jääneet muurin toiselle puolelle. Muurin pystyttämisestä oli kulunut kaksi vuotta.
Wim Wendersin elokuvan innoittamana matkustimme joulukuun alussa 1988 Berliiniin. Asuimme Itä-Berliinissä, suuressa länsimaalaistyyppisessä hotellissa, joka sijaitsi aivan keskustassa, lähellä kuuluisaa puolueen toimistorakennusta. Itä-Berliinin Berlin Ensemblessa katsoimmee Carl Zuckmayerin näytelmän "Der Hauptmann von Köpenick" (1931), joka on hurja syöksy menneeseen preussilaiseen ihmiskuvaan. Vierailu Länsi-Berliinissä kuului ohjelmaan, mutta kyllä rajakontrolli ja itäberliiniläisten rajavartioiden tylyys oli silmiinpistävää. Länsi-Berliinin kuuluisa kaupunginosa Kreuzberg ei näyttänyt enää samalta kuin kesällä 1963, mutta tuskin osasimme aavistaa, että vuoden kuluttua muuri murtuu ja Itä-Saksa romahtaa. Ja jaettu kaupunki yhdistyy.
Wim Wendersin elokuvassa saattaa olla jotakin profetaalista. Sen loppupuolen repliikkeihin kuuluu trapetsilla yhä nopeammin kiikkuvan sirkustyttö Marionin toteamus: "Erst das Staunen "uber uns zwei, das Staunen
Über den Mann und die Frau hat mich zum Menschen gemacht. Ich ... weiss... jetz, was...kein Engel...weiss". 
 

keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011

MITÄ RISTOLLE KUULUU? * *















Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Risto Kaskilahti on tosi showmies. Hän esiintyi pitkään TV2:n urheiluvisailussa Se on siinä, jota kiekkohemmo Antero Mertaranta veti. Kaskilahti oli mukana myös kuntohirmuna ja uusien urheilulajien kokeilijana Elixir-ohjelmassa. Yritystä ja kokeilumieltä ei ole puuttunut. Pisteet siitä Kaskilahdelle.
Nyt Risto Kaskilahti on saanut oikein nimikkoelokuvan valkokankaalle. Risto on Risto - vai pitäisikö sanoa, että Risto on elokuvana pelkkä vitsi. Tai voihan ajatella, että elokuva on niin omituinen ja erilainen, että sen tekijät ovat pyrkineet satirisoimaan julkisuuspeliä ja etenkin television kautta saavutettua julkkisroolia. Tosin tekijöiden käsittelytapa muistuttaa tv-sketsimäistä ilmaisua. Elokuvallisesta jäsentelystä ei voi puhua.
Mikko Reitalan kirjoittamassa ja Tuomas Summasen ohjaamassa Risto-elokuvassa Risto Kaskilahti esittää Ristoa, joka halvaantuu onnettomuudessa. Kun häneltä kysytään, mitkä ovat tuntemukset, niin vastaus kuuluu: Eivät mitkään päästä alas. Kysymys on neliraajahalvaantumisesta. Mutta Risto ei anna periksi, vaan uskoo selviytyvänsä vielä kävelykuntoon. Näin elokuvallinen fiktio ja näyttelijä Kaskilahden identiteettiä sivuavat faktat ikään kuin sekoittuvat.
Risto-elokuvassa koko kansan suosikki saa kauheasti sympatiaa. Rahaakin alkaa virrata Ristolle, joten nyt hänellä on tilaisuus toteuttaa osan unelmistaan. Niin, Riston nuori vaimo (Krista Kosonen) se on suuna päänä haluamasa kaikkea hyvää. Että oikein työelämän jättää ja ryhtyy taiteilijaksi. On vain muistettava, että rahallinen onni ei kestä loputtomiin.
Risto-elokuva on idean asteelle jäänyt aihekimppu. Satiiri ei koskaan singahda maaliin. Se on tunnustettava, että Risto Kaskilahti yrittää minkä osaa ja pystyy. Hänen huumorinsa tosin tahtoo tukehtua kehnoon käsikirjoitukseen ja ohjaukseen.
Tekijät ovat valinneet sivurooleihin tv:stä tuttuja näyttelijöitä, Aku Hirvienimestä Jaakko Saariluomaan. Ettei vain tämä viittaisi television tosi-tv- ohjelmiin. Krista Kosonen näkyy muuten nykyisin joka paikassa, televisiossa, elokuvassa ja teatterissa. Alkavatko nuoren näyttelijän kasvot tulla liian tutuksi?

Ajankohtainen kommentti

Sanoma-konsernin hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo täytti sunnuntaina 70-vuotta. Virtaa riittää, sillä Rauramo jatkaa edelleen pestissään. On ollut aktiivinen Euroopassa, ostanut viisi tv-kanavaa Belgiasta ja Hollannista. Minkälaisia kanavia? Sitä hän ei kerro HS:n syntymäpäivähaastattelussa, mutta huomauttaa, että Sanoma panostaa yhä enemmän tv-toimintaan ja internetiin. Printtimedia ei ole enää kasvualue, vaikka Rauramo uskookin sanomalehdillä ja aikakauslehdillä olevan Suomessa hyvä tulevaisuus.
Haastattelussa sivutaan myös Yleisradion asemaa. Jaakko Rauramon mukaan Ylen rahoitus pitäisi järjestää valtion budjetista. "Ylehän on muutenkin täysin poliitikkojen kontrollisssa", hallituksen puheenjohtaja kuittaa. Budjettirahoitusmalli on vahvistunut muutenkin keskusteluissa viime aikoina.
Saa sitten nähdä, mitä linjauksia viestintä- ja liikenneministeri Krista Kiuru päästää julkisuuteen. Hallitusohjelman mukaan Ylen rahoitus täytyy ratkaista tämän vuoden aikana. Kiuru on vihjannut, että päätös tulee ennen joulua. Jännitystä siis riittää, mutta ei olisi mikään ihme, jossa ministeri hankkisi lisäaikaa.
Jaakko Rauramoa kuten monia muitakin viestinnän yksityisen puolen toimijoita kismittää Ylen tapa jakaa ilmaista sisältöä julkisin varoin nettiin. Rauramon mukaan Ylen tapa toimia kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. Kovasti ansaintalogiikkaa kyllä etsitään mediataloissa. Siltä se vain vaikuttaa, että lehdet eivät millään pysty hankkimaan rahaa netistä. Netin käyttäjät tottuivat aikoja sitten ilmaisuuteen.
Se on sitten eri asia, että Yle panostaa ilmaiseksi niin laajasti ja vahvasti nettiin, että ei meiltä kuluttajilta voi enää vaatia tv-maksua. Sitä paitsi maksulliset kanavat lisääntyvät, maksu-tv -palveluita tulee lisää niin kaapeli- kuin antennipuolelle, teleoperaattorit tuovat "tv-kanavia televisioon" ja markkinaehtoisuus valtaa jatkuvasti alaa. Pienessä Suomessa rehottaa todellinen kanavien kilpailuhyöky. Tuskin jatkossa kaikki toimijat pysyvät mukana kilpailussa.
Tässä nykytilanteessa Ylen pitäisi vain terävöittää linjaansa ja karistaa yltään mahdollinen "poliitikkonkontrolli", josta niin paljon puhutaan. Olisiko aika saada kriittisiä poliittisia vastaohjelmia vaikkapa Ylen TV1:n lauantain Ykkösaamulle, jossa poliitikot voivat jatkuvasti sutia hiuksiaan myötäkarvaan? Ja pitääkö Ylen Radio 1:n arkipäivien Ykkösaamuissa kutsua keskustelemaan ajankohtaisista asioista aina kolmen suurimman puolueen edustajia? Tämä tasapuolisuuden vaade viittaa pahasti menneisyyteen.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 114

Muistot (The Dead, USA 1987) ohjaus: John Huston, käsikirjoitus: Tim Huston - perustuu James Joycen novelliin "Kuolleet", kuvaus: Fred Murphy, lavastus: Stephen Grimes, pääosissa: Anjelica Huston, Donal McCann, Helena Carroll, Cathleen Delany, Ingrid Craigie. Tuottajat: Wieland Schulz-Kell ja Chris Sievernich.

Kiinnostus James Joycen heräsi nuoruuden vuosina. Laajasti sivistynyt, kuvataiteilija ja taidehistorioitsija-äitini oli käynyt Pariisin matkalla kuuluisassa Shakespeare & Company -kirjakaupassa ja ostanut Joycen teoksia. Kirjakauppa toimi ensimmäisen maailmansodan jälkeen irlantilaiskirjailija James Joycen (1882-1941) henkisenä kiinnekohtana.
Kirjakaupan naisomistajat vaikuttivat vahvasti Joycen teosten julkaisemiseen. Joyce oli joutunut lähtemään Dublinista vuonna 1902, koska hän oli pettynyt ahdistavaan irlantilais-katoliseen elämään. Joyce matkusti ensin Pariisiin, pistäytyi sitten Dublinissa ja kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen. He elivät vuodet 1905-1915 Italian Triestessä. Joycen teoksista järkälemäinen, yhteen vuorokauteen Dublinissa keskittyvä, tajunnanvirtatekniikkaa syöksevä "Odysseus" (1922) on kappale maailmankirjallisuutta, mutta sykähdyttävä on myös kokoelma "Dublinilaisia" (1914), jonka yhteen novelliin John Hustonin elokuva perustuu, ja tietenkin 1916 julkaistu omaelämäkerrallinen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
Missourissa, Nevadassa 5.8. 1906 syntynyt John Huston on amerikanirlantilaista sukua. Johnin isä Walter oli kuuluisa äänielokuvan ensimmäisten vuosikymmenien näyttelijä. John Huston kokeili ensin useita ammatteja ennen kuin löysi paikkansa elokuvaohjaajana. Esikoisteos Maltan haukat (1941) on kyynisen film noirin merkkiteoksia. Vuosina 1947-1951 Huston loi joukon suuria amerikkalaisia elokuvia, joihin hänen maineensa Hemingwayn elokuvallisena vastineena perustuu: Maltan haukka, Sierra Madren aarre, Myrskyvaroitus, Yö Kuuban yllä, Asfalttiviidakko, Kunnian kentällä ja Afrikan kuningatar.
=====================================================================================================

John Huston
Muistot on pitkän uran ohjaajana ja myös näyttelijänä (ei voi unohtaa mestarin vierailua 1970-luvun alussa Chinatownissa) työskennelleen John Hustonin viimeinen elokuva. Hän kuoli syksyllä 1987, suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Muistot valmistui. Kieltämättä Hustonin ohjaajan ura oli epätasainen. Hänen uskottiin sammuneen ohjaajana 1960-luvulla, mutta myöhemmin Marilyn Monroen ja Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat (1961) ja Brando-Taylor -elokuva Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967) on todettu arvokkaiksi teoksiksi. 1970-luvun nyrkkeilykuvaus Fat City ja uskontosatiiri Wise Blood sekä 1980-luvun Nicholson-Turner -jännityspoeli Prizzin kunnia edustavat parasta Hustonia.
John Huston tiedettiin varhain ohjaajaksi, jota kiinnostaa kirjallisuus. Ernest Hemingway oli lähellä ohjaajan sydäntä, mutta esimerkiksi pasifistinen sotakuvaus Kunnian kentällä perustuu unohdetun hienon amerikkalaiskirjailijan Stephen Cranen teokseen ja Bogart-elokuva, saavuttamattomuuden unelmaa kuvaava Maltan haukka (1941) on tietenkin rikoskirjailija Dashiell Hammettin romaanin (1930) omaperäinen elokuvasovitus. Taas Myrskyvaroitus (1948) pohjautuu Maxwell Anderssonin näytelmään. Mustavalkoisena kuvatun Sopeutumattomien käsikirjoituksen takana on näytelmäkirjailija Arthur Millerin novelli. Sierra Madren aarre (1948) perustuu B. Travernin romaaniin ja huima, puoliksi epäonnistunut Moby Dick - Valkoinen valas (1954-55) on Herman Melvillen meriromaanin kuvitus. Ja homoseksuaalisia painotuksia kätketysti ilmaiseva Heijastuksia kultaisessa silmässä perustuu Carson McCullersin romaaniin.
Voi olla, että James Joyce merkitsi Hustonille sittenkin kaikkein eniten kirjailijana. Ehkä Irlanti-taustan tähden. Ehkä siksi, että John Hustonin toinen koti oli Irlanti 1950-luvulta lähtien. Tiedetään, että Huston rakasti "Dublinilaisia"-kokoelman viimeistä novellia "The Dead". Tuntuu ihmeelliseltä, että suuri ohjaaja sai tehdä siitä elokuvallisen testamenttinsa. Viimeisellä hetkellä kylläkin. Ikään kuin leikkien kuoleman kanssa, uhitellen kuolemaa, mutta tavoitteeseensa päästen. Muistikuvani mukaan leikkausvaiheen aikana poika Tim Huston kävi kysymässä neuvoja isältään, joka makasi jo hengityskoneessa sairaalavuoteessa. Elokuvan kuvista aistii, miten ohjaajan sielu taintuu hitaasti pois.
=====================================================================================================
James Joycen "Muistot" -novellissa kuvataan Morkanin neitien, Katen (Helena Carroll) ja Julian (Cathleen Delany) tanssiaisia, jotka ovat oleet vuotuinen tapaus Dublinissa. Morkanit asuivat ainoan veljentyttärensä Mary Janen kanssa Usher´s Islandilla sijaitsevassa talossa. He olivat vuokranneet yläkerran huoneiston viljakauppias Fulhamilta. Kaikki tutut ja ystävät saapuivat tanssiaisiin, ja talonmiehen tytär Lily sai juosta jalat altaan - kuten Joyce kertoo novellin ensimmäisessä lauseessa ("Lily, the caretaker´s daughter, was literally run off her feet").
John Hustonin elokuva alkaa loppiaisiltana vuonna 1904 tuossa Usher´s Islandin huoneistossa. Tanssiaisiin osallistuu niin katolisia, protestantteja kuin tasavaltalaisia. Vieraisiin kuuluvat sisarenpoika Gabriel Conroy (Donal McCann) ja tämän vaimo Gretta (Anjelica Huston), jotka ovat ottaneet huoneen hotellista, juopunut Freddy Malins (Donal Donnelly), hänen äitinsä (Marie Kean), runonlausunnan vuoroa odottava herra Grace (Sean McClory) ja tenori Bartell D´Arcy (Frank Patterson), jonka lauluesitystä odotetaan. Paikalla on myös ivallinen protestantti herra Browne (Dan O´Herlihy).
Muistot on klassinen kamarielokuva - aivan kuin Morkanin neitien tanssiaisten näyttämöllepano, mutta John Hustonin kyky ja näkemys nostavat sen omaan arvoonsa. Hustonin voi sanoa koskettaneen kuvausten aikana maagisella kädellään käsikirjoituksen merkkejä, asettaneen kameran juuri oikeaan paikkaan, antaen potkun näyttelijöille ja ryhtyneen jäsentämään novellin aineistoa.
Vertasin 1.4, 1988 arvostelussani Hustonin teosta Ingmar Bergmanin teatterielokuvatestamenttiin Fannyyn ja Alexanderiin (1983). Tosin nyt täytyy sanoa, että Hustonin tyyli on aika kaukana Bergmanin elokuvan rönsyilevästä, freskomaisesta ilmaisusta. Kirjoitin: "Muistoissa tietyt ihmiset kohtaavat kuin rajatulla näyttämöllä, mutta kameran läsnäolo tekee tuosta kohtaamisesta henkeäsalpaavan elävän ja ilmavan...mutta niin kuin Joycen sanat myös Hustonin sanat kätkevät merkityksiä ja kehittävät jännitteitä".
James Joycen novellin huikean viimeisen kappaleen hengessä Muistot ottaa päätöskuvissaan haltuunsa Irlannin, vihreän maiseman - ja koko maailmankaikkeuden. Etäiseltä kuulostava musiikki tulee lähelle katsojaa. Teatterin pimeydessä tuntui kuin kaikki me saisimme sovituksen eikä kuoleman tuleminen enää pelota.
Jollain oudolla tavalla Joyce kuten Huston saavat tehtyä Michael Furystä, miehestä joka oli enää muisto, elokuvan kuten novellinkin tärkeimmän henkilön. "It was falling, too, upon every part of the lonely churchyard on the hill where Michael Furey lay buried...His soul swooned slowly as he heard the snow falling faintly through the universe and faintly fallig, like the descent of their last end, upon all the living and the dead."
=====================================================================================================
Dublin kesäkuu 2003. Vuosia halusin matkustaa Dubliniin. Etenkin Muistojen elämyksellisen katsomiskokemuksen jälkeen matka poltti mieltä. Vasta viisitoista vuotta myöhemmin olen kumppanini kanssa kaupungissa, jossa James Joyce syntyi ja opiskeli. Dublin on todella sanan ja teatterin kaupunki. On se yliopistokaupunki, Trinity College on vaikuttava rakennuskompleksi. Se on Guinnessin tehtaiden kaupunki, jossa olut virtaa. Ja onhan se U2 -yhtyeen koti. Uutta rakennetaan EU:n tukirahoilla, hienoja lasisia toimistorakennuksia nousee, mutta vanhaa ei ole poistettu. Talouskriisistä ei ole tietoakaan.
Menemme eräänä aamuna 35 North Great George´s Streetille, jossa sijaitsee James Joyce Centre. Saan tutustua kaikkeen mahdolliseen historialliseen, kirjalliseen ja esineelliseen aineistoon, jota keskukseen on koottu Joycen elämän ja uran varrelta. Ostan kaikki Joycen teokset englanninkielisinä painoksina. Olen onnellinen. Joyce-keskuksen kirkkaassa aamussa muistan, että Michael Fury oli Gretta Conroyn nuoruuden rakastettu. Muistoissa Michael palautuu Gabriel Conroyn kanssa naimisissa olevan Grettan mieleen hetkellä, kun dublinilaisten rakastama tenori Bartell D´Arcy esittää balladin "Aughrimin tyttö", "The Lass of Aughrim".
Juhlien jälkeen Gretta on mietteissään ja muistoissaan hotellihuoneessa. Aviomies Gabriel ihmettelee tätä ja silloin hän saa kuulla, että Grettan nuoruuden rakastettu, galwaylainen Michael Furey oli sairas. Nuorukaisella oli tapana laulaa "Aughrimin tyttöä". Michael kuoli 17-vuotiaana.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2011

RANSKALAINEN SISÄRENGAS * * *












Hyvä amerikkalaisohjaaja Lawrence Kadan teki 1980-luvulla hienon ystävyyskuvauksen Sisärengas, jossa joukko 1960-luvun tuttuja kokoontui samaan taloon peijaisiin. Yksi ryhmästä oli kuollut, ja hautajaisten jälkeen haluttiin muistella opiskeluajan asioita ja käsitellä ystävien nykyistä elämää. Syntyi uskomattoman koskettava, elämänmyönteinen analyysi nuoruuuden idealismista, joka hiipui 1960-luvun radikalismin muistoon.
Ranskalainen Pieniä valkoisia valheita palautti mieleen Lawrence Kasdanin elokuvan. Ranskalaisessa elokuvassa kaikki alkaa shokinomaisesti, sillä tutun ystäväpiirin rakastetuin jäsen Ludo joutuu onnettomuuteen ja sairaalan sänkyyn. On kesä edessä, on kesäloman aika tulossa, joten pariisilaisryhmän muut jäsenet joutuvat miettimään, mennäkö lomalle Bretagneen, siihen tuttuun paikkaan, jossa on käyty useina vuosina aikaisemmin vai jäädäkö henkiseksi tueksi Ludon sairasvuoteen ääreen? Niin siinä käy, että ystäväporukka, ristiriitainen ja tunteiltaan erilainen sisärengas päättää lähteä lomalle. Vuosien traditiota ei haluta katkaista.
Pieniä valkoisia valheita on hyvä ranskalainen uutuuselokuva. Sitä on haukuttu ylipitkäksi, mutta tätytyy heti sanoa, että elokuvaa seurasi todella intensiivisesti, joten aika ikään kuin suli mielestä. Elokuva alkoi Kino-Palatsisissa klo 18.30, ja kun se loppui luulin, että kello on 20.30. Helkkari, se olikin kohta viisitoista yli yhdeksän. Kotona tarkistin ranskalaiselokuvan pituuden: Todellakin 154 minuuttia. Hämmämästelinkin Kaisaniemen metroasemalla, miten kello on näin paljon, ja elokuvaa katsoessani en pitkästynyt hetkeksikään.
Pieniä valkoisia valheita on kevyempi ja pinnallisempi elokuva kuin Lawrence Kasdanin Sisärengas. Mutta on syytä muistaa, että ranskalaiselokuvan kohta keski-ikäiset henkilöt elävätkin pinnallista hyvin toimeen tulevien pariisilaisten elämää. Ohjaaja
  François Cluzet saa hyvin esille eri henkilöiden luonteen piirteitä - etenkin kiivaan ravintoloitsijan ja tekstiviestejä odottelevan rakastuneen miehen. Nämä henkilöt saattavat vaikuttaa joko vainoharhaisilta pedanttisuuden irvikuvilta tai romanttisilta hölmöiltä, jotka eivät osaa hellittää edes kesälomalla. Tai hyvä luonnekuva liittyy naimisissa olevaan kiropraktikkoon, joka huomaa rakastavansa miessukupuolta.
Elokuvan ongelma on stereotypia. Ohjaaja ei sittenkään ole pystynyt syventämään henkilökuvia näitä edellä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Silti täytyy myöntää, että näyttelijät ovat kautta linjan hurmaavia rooleissaan. Sieltä bretagnelaiselta kesälomapaikalta löytyy myös ailahtelevainen, miehen kuin miehen syliinsä ottanut nainen, jota Marion Cotillard näyttelee upeasti. Sanokaa joku muu tämän hetken eurooppalainen naisnäyttelijä, jonka hymy leviäisi kankaalle samalla ihanuudella?
Pieniä valkoisia valheita huipentuu kokoavaan hautajaisjaksoon. Se on liian pateettinen, liian osoitteleva. Minä olisin jättänyt koko jakson pois ja lopettanut elokuvan bretagnelaislomakylään. Enpä kuitenkaan ole vastuussa tästä elokuvasta, joten ohjaajan ratkaisu täytyy hyväksyä, vaikka katsoja olisikin eri mieltä. Loppujakso saa kyllä katsomon kyyneliin. Ranskalaiselokuvassa näyttelevät Cotillardin lisäksi Benoît Magimel, Jean Dujardin, ohjaaja Cluzet, Gilles Lellouche, Louise Monot, Edouard Montoute, Pascale Arbillot, Valérie Bonneton, Laurent Lafitte.

Ajankohtainen kommentti 

Jokin vuosi sitten kirjoitin, että elokuvataide on kuollut. Ei enää tule persoonallisia elokuvia tai suuria ohjaajia. Höpsistä. Kun katsoo kriitikon tähtilistaani, niin ei voi olla kuin eri mieltä. Kyllä ohjelmistoon tulee jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia elokuvia. Ei tietenkään voi sanoa, että kaikki "maailman parhaat" elokuvat tulisivat Suomeen, mutta joitakin sentään. Huomaan antaneeni viisi tähteä seuraaville elokuville: Melancholia, Norwegian Wood, The Tree of Life, Le Havre....Eli kyllä niitä upeitakin elokuvia edelleen pulpahtaa Helsingin ohjelmistoon.
Toinen asia on sitten, että Hollywoodin unelmakaupungin tehdas suoltaa nykyisin teattereihin 3D-elokuvia, joita katsotaan laseilla. Selvästi myös piirroselokuvien invaasio on tullut teattereihin. En itse näe 3D-elokuvissa mitään muuta kuin markkinointikeinon - ehkä Wim Wendersin ajankohtaista Pinaa lukuun ottamatta. Ne eivät tuo elokuvataiteeseen mitään uutta tai mullistavaa. Saa nähdä, milloin suomalaiset elokuvaohjaajat ryhtyvät tekemään elokuvia 3D-metelmällä. Toivottavasti eivät koskaan, sillä annetaan elokuvan elää omillaan.

P.S. Terveiset ja onnittelut Ouluun. Kaupungin elokuvakeskuksen ja elokuvasihteeri Pentti Kejosen luomus Oulun kansainvälinen lasten- ja nuorten elokuvafestivaali täyttää tällä viikolla 30 vuotta. Tapasin oululaisen elokuva-aktiivin Kejosen jo 1970-luvun alkupuolella, kun Oulussa järjestettiin kunnallisen elokuvatoiminnan neuvottelupäivät. Se alkoi olla sitä elokuvakulttuurin vahvaa rakennusaikaa Suomessa. Myöhemmin Ouluun syntyi elokuvakeskus, avattiin teatteri ja alettiin kartuttaa elokuvakirjastoa. Elokuvien maahantuonti alkoi 1980-luvun alussa.
Osallistuin toimittajana festivaaleille kaksikymmentä vuotta sitten. Festivaalit olivat saavuttaneet vankan aseman Oulussa, ja muistettakoon, että järjestäjät ottivat tarkasti huomioon oululaisten koulujen oppilaat. Kuulin maanantaina radiosta, että nyt lapsijury valitsee festivaalien voittajaelokuvat.
Festivaali on jäänyt elämään Ouluun, mutta esimerkiksi maahantuonti tyrehtyi vuosia sitten. Videon, dvd-elokuvien ja tv-kanavien filmitarjonnan räjähdysmäisen kasvun vuoksi ei pienellä oululaisella elokuvakeskuksella ollut enää taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa maahantuontia. Kiitos kuitenkin oululaisille aktiiveille takavuosien väkevästä elokuvakulttuurin laadun edistämisestä Suomessa. Ja onnea festivaalille!

sunnuntaina, marraskuuta 20, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 113

Bolwieser (Bolwieser/, Länsi-Saksa 1977), ohjaus: Rainer Werner Fassbinder, käsikirjoitus: Fassbinder - perustuu Oskar Maria Grafin romaaniin, kuvaus:, pääosissa: Kurt Raab (Xavier Bolwieser), Elisabeth Trissenaar (Hanni).








Nuorena kuolleen länsisaksalaisen mestariohjaajan Rainer Werner Fassbinderin (1946-1982) laajasta tuotannosta suosikkejani ovat Maria Braunin avioliitto, Lili Marlen, Veronika Vossin kaipuu sekä mahtava tv-sarja Berlin Alexanderplatz. Näiden lisäksi haltioiduin marraskuun puolivälissä 1987 TV3:n katseluteatterissa, kun kankaalle ilmestyi Fassbinderin kolmituntinen avioliittokuvaus Bolwieser. Jostain syystä se oli saanut meillä nimen "Bolweiser".
Vuosi 1987 oli TV3:n eli Kolmostelevision ensimmäinen varsinainen toimintavuosi. Sain olla kriitikkona mukana seuraamassa kanavan kehitystä joulukuusta 1986 alkaen, kun Ylen, Mainos-Television ja Nokian perustama Kolmoskanava aloitti koelähetykset.
Rainer Werner Fassbinderin unohdettu Bolwieser oli Suomen ensi-ilta ja esimerkki kanavan elokuvastaavien loistavasta suunnittelu- ja hankintataidoista. TV3 esitti vuosina 1987-1991 valtavan määrän elokuvia, ja ennen kaikkea laatuelokuvia, paljon uusia ja myös klassikoita. Kanavalla oli muutakin ohjelmaa - esimerkiksi Timo T.A. Mikkosen onnistunut ajankohtaisohjelma Tänään, tässä ja nyt - mutta elokuvakanavana vailla vertaa TV3 toimi juhlitusti nuo neljä, viisi vuotta.
Bolwieser perustuu baijerilaisen kirjailijan Oskar Maria Grafin romaniin "Herra Bolwieserin avioliitto". Graf oli oman aikansa ja kotiseutunsa pelätty radikaali, joka ei piitannut kirjallisista tai poliittisista raja-aidoista. Hitlerin valtaantulon jälkeen vuonna 1933 Graf muutti Itävaltaan, mutta joutui pakenemaan lopulta Yhdysvaltoihin. Uuteen maailmaan suuntasi moni muukin aikakauden elokuvaohjaaja, kirjailija, säveltäjä tai kuvataiteilija.
Rainer Werner Fassbinder ohjasi vajaan viidentoista vuoden aikana nelisenkymmentä elokuvaa. Uskomaton saavutus nuorelta ohjaajalta. Kuluttava elämäntapa ja addiktiot (viimeistä elokuvaa Querelleä 1982 ohjatessaan hän käytti runsaasti huumeita ja alkoholia) sekä ylitsepaisuva aktiivisuus veivät hänet liian varhain hautaan. Uuden länsisaksalaisen elokuvan kärkiohjaaja ei säästellyt lahjojaan ja terveyttään. Bolwieserin valmistusvuonna hän ohjasi myös elokuvat Deutschland im Herbst, In einem Jahre mit 13 Monden ja aloitteli pääteostaan Maria Braunin avioliittoa. Eikä malttanut olla suunnittelematta 15-osaista Berlin Alexanderplatz -tv- sarjaa, joka tuotettiin hämmästyttävän lyhyessä ajassa vuosina 1979-1980. Kuolemaa edeltävinä päivinä 9.-10. 5. 1982 Fassbinder suunnitteli kiihkeästi uutta elokuvaansa Rosa L. , joka tulisi käsittelemään kuuluisaa puolalais-saksalaista vallankumouksellista ja spartakistiliikettä johtanutta Rosa Luxemburgia (1870-1919), joka sai surmansa Berliinin mellakoissa.
=====================================================================================================
Bolwieser on alunperin tuotettu kaksiosaisena tv-elokuvana. Rainer Werner Fassbinderin kuoleman jälkeen se lyhennettiin teatterilevikkiin, pituudeltaan 112 minuuttia. Fassbinder ei halveksinut televisiota massoja tavoittavana ilmaisumuotona. Fassbinder sovitti Grafin romaanista tarkan elokuvaversion. Kirjailijan tarinalle ollaan uskollisia, vaikka näkemys ja painotukset ovat aitoa Fassbinderiä. Jälleen kerran saksalaisohjaaja tutkii alistamista ja vallankäyttöä, tällä kertaa pikkukylän asemapäällikkönä toimivan Bolweiserin kotona. Aika on 1930-luvun vaihde.
Rainer Fassbinderin läheinen ystävä ja "pateettisten miesten" tulikitsija Kurta Raab näyttelee asemapäällikkö Xavier Bolwieseriä. Hän palvoon aistillista Hanni-vaimoaan. Mies on riippuvainen vaimostaan, mutta Hanni haluaa pitää yllä pelkän kulissiavioliiton. Hanni on kiinnostunut muista miehistä, mutta Xavier ei pidä tätä pahana. Melkein oudon miehisen tunteen vallassa hän puolustaa loppuun saakka vaimonsa kunniaa. Vai puolustaako? Eikö jossain vaiheessa tule hetki, jolloin miehen sisimpään kerääntynyt epätoivo johtaa traagisiin tapahtumiin? Fassbinder opittin tuntemaan naismuotokuvistaan, mutt nyt hän näyttää paljaimmillaan miehen ahdistuksen.
Bolwieser on Rainer Werner Fassbinderin huikea kunnianosoitus maanmiehelleen, Hollywoodissa 1950-luvulla suurimmat melodraamat ohjanneelle Douglas Sirkille eli Detlef Sierckille. Muita Fassbinderiin syvän vaikutuksen tehneitä ohjaajia olivat Raoul Walsh, Luchino Wisconti ja Jean-Luc Godard. Fassbinder on kertonut tutkineensa paljon myös saksalaisen teatterintekijän ja näytelmäkirjailijan Bertolt Brechtin tuotantoa. Todettakoon, että myöhemmin muun muassa espanjalainen Pedro Almodovar ja amerikkalainen Gus Van Sant ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Fassbinderiltä.
Rainer Werner Fassbinder kertoo asemapäällikön ja tämän vaimon tarinan sirkiläisillä tunteen pauhuilla. Myös elokuvan visuaalinen ulkoasu viittaa Sirkiin. Siksi Fassbinderin elokuva kasvaa elämän kauneuden ja raadollisuuden näyttäväksi, hienovaraisen viiltäväksi järistykseksi, jossa ihmiskohtalot on kirjoitettu tuuleen. Mainittakoon, että Bolwieserin esittäjä Kurt Raab loi myös elokuvan lavastukset, mutta jostain syystä hänen ja ohjaajan yhteistyö katkesi tähän elokuvaan.
====================================================================================================
Korostan vielä, että TV3:n eli Kolmostelevision elokuvaohjelmisto oli jotakin sellaista, jonka olimme kokeneet aikaisemmin 1960-luvun lopulla Mainos-Television filmipäällikön Seppo Huhtalan aikana. Toki TV3 esitti myös keskinkertaisia elokuvia. Moni nuori tuskin tietää, että nykyisen MTV3:n elokuvatarjonta oli laadukasta, fiksua ja viitseliäästi valittua (Huhtalan jälkeen Jaakko Tervasmäki) aina 1980-luvun puoliväliin.
Itse asiassa Kolmostelevison tulo mursi MTV3:n elokuvatarjonnan kärjen. Ja niinhän siinä kävi, että Kolmostelevisiosta haluttiin lopulta eroon - se oli ohjelmapolitiikaltaan liian moderni, liian hyvä. Kanava ajettiin myöhemmin alas ja sulautettiin MTV3:een. Elokuvan puolella vastaavaa laatutarjontaa ei sitten tullut kuin muutamiksi vuosiksi 1990-luvun lopulla, kun Sanomien PTV:stä kehitetty Nelonen aloitti. Sama laatu näkyy ajoittain Yle Teeman elokuvatarjonnassa, mutta sitä vaivaa kyllä klassikoiden uusintapainotteisuus.
Haluan kuin todistukseksi liittää tähän luettelon Kolmostelevision merkittävästä
elokuvatarjonnasta lokakuusta 1988 tammikuuhun 1990:

Preminger: Laura (1944)

Preminger: Joki jolta ei ole paluuta (1954)

Renoir: Suuri illuusio (1937)

Visconti: Kuolema Venetasiassa (1971)

Hitchcock: Muukalaisia junassa (1951)

Malick: Julma maa (1973)

Aldrich: Helvetti 1944 (1956)

Wyler: Suuri maa (1958)

Ray: 55 päivää Pekingissä (1963)

Schrader: Alaston yö (1979)

Altman: Mitkä häät (1978)

Schatzberg: Paniikki piikkipuistossa (1973)

Olmi: Paikka nuorelle miehelle (1961)

Ashby: Harry ja Tonto (1974)

Lester: Petulia (1968)

Altman: Terveydeksi (1979)

Lumet: Serpico - kadun tiikeri (1973)

Reisz: Ranskalaisen luutnantin nainen (1981)

Aldrich: Murha asuu sydämessä (1965)

Newman: Rachel, Rachel - haluan rakastaa (1968)

Scorsese: Taksikuski (1976)

Clifford: Frances (1982)

De Sica: Kaksi naista (1960)

Fellini: Fellinin Casanova (1976)

Mazursky: Neukku New Yorkissa (1984)

Fleischer: Vaarallinen lauantai (1955)

Lean: Matka Intiaan (1984)

Benton: Paha porukka (1972)

Reisz: Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1961)

Kasdan: Silverado (1985)

Mazursky: Myrsky (1982)

Fuller: Tokion alamaailma (1955)

Mankiewicz: Paljasjalkakreivitär (1954)

Walsh: Valkoinen hehku (1949)

R. Scott: Alien - kahdeksas matkustaja (1979)

Welles: Oikeusjuttu (1963)

Anderson: Britannia Hospital - juhlapäivä (1982)

Mankiewicz: Kirje kolmelle naiselle (1949)

Preminger: Langennut enkeli (19459

Mann: Mies lännestä (1958)

Renoir: Suursuon salaisuus (1941)

Ritt: Hombre (1967)

Lynch: Elefanttimies (1980)

Ray: Peilin takana (1956)

Fleming: Ihmemaa Oz (1939)

Lucas: Tähtien sota (1977)

Bertolucci: Bertoluccin kuu (1979)

Reisz: Sweet Dreams (19859

Kazan: Joki tulvii (1960)

Visconti: Tiikerikissa (1963)

Neumann: Kärpänen (1958)

Ashby: Shampoo (1975)

Scola: Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1976)

Ford: Erämaan laki (1946)

(20.11 2011)

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011

MÄKELÄ PERHE-ELÄMÄN PURISTUKSESSA * *



Kotimaisen elokuvan menestysohjaaja Aleksi Mäkelä (s. 1969) on tehnyt kaikenlaista, viihteellisestä roskasta aivan merkittäviinkin elokuviin. Muistamme positiivisella mielellä elokuvat Häjyt (1988) ja Matti (2003), mutta yhtä hyvin ihmettelemme, miksi hän suostui ohjaamaan Solaris Filmille Vares-dekkareita.
Onneksi Aleksi Mäkelä on päässyt Vareksista irti ja Solariksen Markus Selin on antanut hänelle mahdollisuuden ohjata henkilökohtaisen elokuvateoksen. Sen nimi on ytimekkäästi, joskin arvoituksellisesti Kotirauha.
Aleksi Mäkelä kertoo keski-ikäisen yrittäjän (Samuli Edelmann) elämän alennustilasta. Tai hetkistä, jolloin elämä alkaa luisua alaspäin. Miehen nimi on Sami Luoto. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat opettajavaimo ja aikuistuva tytär. Sami Luoto on bisnesmies, jonka taloudelliset näköalat ovat ankeat. Hänellä menee huonosti, mutta hän ei kerro tästä perheelleen. Sami Luoto elää jatkuvassa valheessa.
Kotirauha on huumorilla toteutettu vakava asiaelokuva. Mäkelä ohjaa kuin toimintadraamaa, jossa vauhti on tärkeintä. Elokuva menettää tästä syystä fokuksensa, sillä monin paikoin olisi voitu hidasta tahtia ja jäädä mietiskelemään Sami Luodon elämän suurta petosta. On se kummallista, että kaikki pitää tuoda niin vauhdikkaasti eteemme - ehkä tekijät pelkäävät, että emme jaksa istua pohtivin mielin katsomossa. Tässä suhteessa Mäkelä on mennyt harhaan.
Elokuvassa näytellään hyvin - niin kuin yleensä kotimaisissa uusissa teoksissa. Samuli Edelmann melkein pelastaa Kotirauhan. Hänestä on pikku hiljaa kehittynyt näyttelijä, jolla on paljon annettavaa valkokankaalla ja tv-sarjoissa. Vaimoa tulkitseva Katariina Kaitue on teatterinäyttelijä, mutta nyt hän osoittaa pystyvänsä toimimaan linjakkaasti kameran edessä. Sivurooleista erottuvat Santeri Kinnunen poliisiveljenä ja Kristo Salminen väkivallan miehenä. Sivuosien mies Aake Kalliala on hyvä isänä.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalainen tv-sarja Henkivartijat on fiktio, mutta kyllä se heijastelee eräällä tavalla juuttien yhteiskuntaa ja myös eurooppalaisesti sitä iljettävää tapahtumakudosta, joka on nousussa eri maissa - myös Suomessa. Tarkoitan muukalaisvihan nousua ja kansallismielisten (äärioikeistolaisten, fasististen) liikkeiden vahvistumista Euroopassa. Meilläkin oikein lähetetään liittymisanomuksia natsipuolueeseen, jota taantumukselliset hörhöt vetävät. Onneksi heitä ei ole paljon, mutta kuka tietää, mikä on tilanne tämän vuosikymmenen lopussa.
Henkivartijat edustaa korkeaa tanskalaista tv-tekemisen tasoa. On se kumma, että sieltä tulee jatkuvasti hienoja elokuvia ja tv-sarjoja. Henkivartijoiden fokus on politiikassa. On jälleen koulutettu uusi ryhmä vartioimaan poliittisia päättäjiä. Sillä heitä tarvitaan, koska muukalaisviha ja islamisvastaisuus voi saattaa päättäjiä hengenvaaraan. Voisiko ajatella, että sarja kuvaa lähitulevaisuuden Tanskaa, jossa äärioikeistolaiset ryhmät ryhtyvät väkivaltaisiin toimiin, koska jopa muslimiperäisiä tanskalaisia on valittu maan hallitukseen. Tällainen henkilö on tv-sarjassa viehättävä ja liberaali kulttuuriministeri, joka haluaa avartaa käsitystä Tanskasta ja tanskalaisuudesta, haluaa irti kapeakasvoisesta tuijottamisesta pelkkään kantaväestöön. Ministeri esittelee tavoitteitaan televisiossa. Se laukaisee trauman: erään ryhmän keski-ikäinen yllyttäjämies kokoaa samanmielisiä veneelle ja alkaa kysellä päättäväisyyden perään. Ja se tarkoittaa: Olemmeko valmiit koviin otteisiin tällaista ministeriä ja hänen perhettään vastaa?
Henkivartijoita katsoessa tuntee sääliä suomalaisten tv-sarjojen tekijöitä kohtaan. Miten meillä alennetutaan Moskan tapaiseen julkkis- ja juorupyörittelyyn, kun maassa pitäisi ryhtyä kuvaamaan kipeitä ajankohtaisia poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Meillä pelleillään ja hassutellaan, kaiken maailman kokki- tositv- ja kilpailuohjelmat ovat vallanneet ruudun. Tanssi tähtien kanssa on melkein koko suomalaisväestön ainoa mielenkiinnon kohde. Teatterissa sentään tapahtuu, jos ajatellaan viime kevään poleemista ja rohkeaa Eduskunta-näytelmää tai äskettäin ensi-iltaan tullutta Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua, jonka sanotaan olevan osuva kuva tämän hetken suomalaisesta työelämästä.   

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 112

Haastattelu (Intervista, 1987), ohjaus ja käsikirjoitus: Federico Fellini, kuvaus: Tonino Delli Colli, leikkaus: Nino Baragli, lavastus: Danilo Donati, pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Sergio Rubini. Tuottaja: Ibrahim Moussa.

Siellä hän seisoo Rossija-hotellin suuren elokuvateatterin lavalla. Martin Scorsesen elokuvien Johnny Boy, Travis Bickle, Jimmy Doyke, Jake la Motta ja Rupert Pupkin. Amerikkalainen näyttelijä Robert De Niro, joka valmistautuu juryn puheenjohtajana jakamaan Moskovan vuoden 1987 elokuvajuhlien pääpalkintoa. De Niro paljastaa palkinnon menevän italialaiselle Federico Fellinille. Elokuva on nimeltään Haastattelu.
Henkeä pidätellen seuraan elokuvamiesten sydämellistä kättelyä. Sitten De Niro kääntyy katsomoon päin: Poikamainen hymy valtaa hetkeksi lavan. Sitten Fellini pitää puheen ja kehuu Neuvostoliiton uutta avoimuuspolitiikkaa. Muistan, miten Fellini kirjoitti "Iloisen valehtelijan totuudenmukaisissa muistelmissaan", että elokuvan 8 1/2 aikaan hän oli myös Moskovassa, mutta joutui poliittisen pelin uhriksi. Se vuosi oli 1963.
Myöhemmin tarkistan kotona, että kahdeksan silloisen juryn viidestätoista jäsenestä äänesti Fellinin elokuvaa vastaan, vaikka hekin olivat kiitelleet ja syleilleet italialaista maestroa. Ja silti, todellakin, 8 1/2 sai pääpalkinnon, sillä se kuvaa taiteilijan tuskallista totuuden etsintää. Elokuva valmistui vuonna 1962.
=====================================================================================================
Metaelokuva Haastattelussa Federico Fellini ohjaa Rooman Cinecittassa tshekki Franz Kafkan "Amerikka"-romaania. Olemme oppineet tietämään, että Cinecitta ja etenkin sen jättinäyttämö Teatro 5 olivat Federico Fellinin oma yksityinen unimaailma, jossa hänen taiteellinen luovuus pulppusi. Nyt japanilainen tv-ryhmä saapuu tapaamaan italialaista mestaria Cinecittaan. Vilpitön valehtelija Fellini purkaa muistojaan, palaa liki kolmenkymmen vuoden takaiseen Roomaan, Via Venetolle, Ihanan elämän aikaan, Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin mondeeneihin, suuren, hienostuneen maailman kohtaamisiin.
Kafkan romaanissa New Yorkiin tullut nuori Karl Rosssmann joutuu pettymysten ja vastoinkäymisten kierteeseen. Rossmann on kafkalainen häviäjä ilman omaa syytään. Häntä nöyryytetään, mutta aina hän löytää uuden tilaisuuden, uuden paikan, uuden ihmisen. Laulajatar Brunelda ja työ ulkoilmateatterissa saattavat palauttaa Rossmannin loukatun ihmisarvon.
Kafkan "Amerikka" on Haastattelussa Fellinille lähtökohta, suurelokuvan haave, mutta ennen kaikkea temppu ja veruke, jonka ympärille kietoutuu omakohtaisten elokuvallisten muistojen ja pyrkimysten hauska ja rikas suma. Fellini katsoo taakse ja nykyiseen. Hän saattaa psykoanalysoida itseään ihmisenä ja taiteilijana, purkaa edellisten elokuvien alle hautautunutta valtavaa energiaa ja luovuutta, joka hahmottuu nyt eräänlaisena haastattelu-, totuus- ja näytemäfilmin sekoitelmana.
Fellini antautuu mysteerien viehtymykselle, mutta muistaa toimivansa elokuvastudiossa, joten hän pitää jalat maassa.
Tuotantonsa selkeisiin suuriin töihin kuuluvassa Haastattelussa taikatemppujen tekijä ei ole vielä kuollut, mutta järki ja tunne ovat nyt tasapainossa. Ja koko elokuvan yllä leijailee tutun Fellinin henki. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Haastattelun
olennainen pointti on taiteilijan itsenäisyys, riippumattomuus ja vapaus. Franz Kafkan "Amerikasta" voisi aivan tosissaan tulla ikääntyneen Fellinin uusi suurtyö, kuten kirjoitin elokuvan tullessa Suomen ensi-iltaan Illusioniin 10.12. 1988. Korostin Fellinin elokuvan olevan "selkeyden ja yksinkertaisuuden haikea ilosanoma, oivallusten, mielikuvien ja unien kahlitsematon virta, mutta kannattaako romaania edes filmata, koska elokuvataide ja -tuotanto eivät ole entisensä". Siihen ajatukseen maestro on päätynyt elokuvassaan.
Nyt kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin voisi lisätä: Federico Fellini sai ohjata neljänkymmenen vuoden aikana omannäköiset elokuvansa, joiden merkitystä kukaan ei voi kieltää. Haastattelu oli Federico Fellinin tien päätepiste, jonka huikeimmassa jaksossa Marcello Mastroianni, ohjaajan alter ego, taikoo Ihanan elämän eloon. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Haastattelu on kaiketi ohjaajan kaukopuheisin lausunto elokuvan puolustukseksi fiktiona, illuusiona, persoonallisena itseilmaisuna ja ammattitaitona.
=====================================================================================================
Tätä kirjoittaessani haluan vielä palauttaa vuoden 1962 Moskovan elokuvajuhlien muiston, sillä poimin kirjahyllystä edellä mainitsemani Federico Fellinin muistelmateoksen, joka ilmestyi 1970-luvulla. Maestro kirjoittaa 8 1/2 -elokuvan vastaanotosta Moskovassa: "Sali oli valtava. Läsnä oli ainakin kahdeksan-, yhdeksän tuhatta henkeä, kuvitelkaa. Seisomassa oli ainakin tuhatkunta katsojaa. Festivaalien johto ja lehtimiehet kertoivat, ettei katsomo ollut koskaan ollut niin täynnä. Olin tullut tilaisuuteen vaimoni kanssa. Tie ja Caribian yöt olivat tehneet hänet Nuevostoliitossa kuuluisaksi. Astuessani Giuliettan kanssa näyttämölle saimme välittömästi mitä sydämellisimmät apolodit, jotka henkivät lämpöä ja kiintymystä. Se tuntui suurenmoisen rohkaisevalta."
8 1/2 Moskovan aikaan Federico Fellini oli 42-vuotias. Kun valtaisan Rossija-teatterin yleisö taputti hänelle vuonna 1987 italialainen maestro oli 67-vuotias. Vaikka nuorena filmihulluna en osannut aina ymmärtää Fellinin elokuvien merkitystä, niin Moskovan lavan edessä tajusin jälleen, mitä aarteita Rooman Cinecittan studioiden taikuri oli meille lahjoittanut: Tie, Ihana elämä, 8 1/2, Giulietta ja viettelykset, Fellinin Rooma, Klovnit, Amarcord, Naisten kaupunki. Enkä miehenä voinut unohtaa 1960-luvun alun episodielokuvan Fellini-osuutta Tri. Antonion kiusaus, jossa Anita Ekberg ilmestyi niin elävänä kuin valtavana mainostauluna kankaalle.
Haastattelu on Federico Fellinin viimeinen mestariteos, viimeinen täydellinen saavutus, vaikka ei huono ollut testamentiksi jäänyt La voicer della luna, joka valmistui 1990. Adrianmeren rantakaupungin Riminin kasvatti Federico Fellini kuoli 1994. Sodanjälkeisen euroopalaisen elokuvan ehdottomista mestareista Michelangelo Antonioni eli vielä, samoin Ingmar Bergman, mutta Andrei Tarkovski oli kuollut kahdeksan vuotta,
François Truffaut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta puolalaisen Krzysztof Kieslowskin aika tulisi kaksi vuotta myöhemmin.
Federico kirjoitti vuonna 1972: "Ainoa asia jonka haluan tietää on: Miksi minä olen täällä?Mitä minun elämäni on? En ole varma mistään, mikä on työni ulkopuolella. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän minä tiedän. En noudata mitään määrättyä järjestelmää sen enempää työssäni kuin elämässänikään. Minä vain elän. Minä vain teen jotakin."       

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2011

SAKSALAISTERRORISMIN TAUSTOISSA * * * *














Lokakuun puolivälissä Helsingin ohjelmistoon tuli Andres Veielin kirjoittama ja ohjaama Kuka, ellemme me? Se meni silloin minulta ohi, joten pääsin katsomaan elokuvan vasta viime viikolla. Heti täytyy sanoa: Onhan se äärimmäisen kiinnostava dramaattinen analyysi 1980-luvun lopun ja 1970-luvun saksalaisesta terrorismista, jonka tunnetuin ryhmä oli nimeltään Punainen armeijakunta. Sitä paitsi meidän sukupolvea se kiinnostaa eritoten, sillä alun prologin jälkeen tapahtumien kaari kehittyy 1960-luvun vaihteesta 1970-luvun alkuun.
Andres Veielin elokuvan kolme päähenkilöä ovat natsikirjailijan poika Bernward Vesper (August Diehl), hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin (Lena Lauzemis) ja myöhemmin mukaan ilmestyvä itsekeskeinen Andreas Baader (Alexander Fehling). Vesper ja Ensslin perustavat 1960-luvun alussa pienen kustantamon, joka on aina menossa nurin. Yritystä Vesperiltä ei puutu.
Kirjallisuutta rakastava ja isänsä mustaa muistoa ("kissa on eläinkunnan juutalainen, siksi se pitää ampua") ristiriitaisesti kantava Bernward Vesper yrittää tuoda markkinoille kantaaottavaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ensslin on mukana ensin sihteerinä ja rakastajattarena, mutta kun hän kohtaa Baaderin ihmissuhteet mutkistuvat ja vapaan rakkauden aika sallii syrjähypyt.
Kuka, ellemme me? etenee lineaarisesti. Andres Veielin ratkaisu on onnistunut, sillä näin voidaan kuvata sekä yksityisiä elämän tilanteita kuin 1960-luvun poliittis-yhteiskunnallista murroksen aikaa. Fokus on ennen kaikkea Länsi-Saksassa, mutta uutisdokumentit kuorruttavat draamaan osuvia välähdyksiä Kuuban kriisistä, Kennedyn vierailusta Berliinissä, Vietnamin sodasta. Amerikan militantin Mustien pantterit -järjestön osuus välähtää kohtauksessa, jossa Vesper käy haistelemassa Lontoon lehdistötilaisuuden ilmapiiriä.
Lineaarisuus sallii paljastaa vähitellen, pala palalta, vuosi vuodelta elokuvan, kolmen päähenkilön kehityskaaren. Miten Ensslinistä ja Baaderista tuli väkivaltaisia terroristeja, jotka ryhmineen ryhtyivät järkyttämään länsisaksalaisen yhteiskunnan poliittista ja taloudellista pohjaa? Ja miksi Vesper jäi sivummalle, jäi hoitamaan Gudrunin kanssa saatua lasta ja yritti jopa omaa kirjailijan uraakin?
Nykypolvelle Kuka, ellemme me? antaa paljon ajattelemisen aihetta ja oletettavasti kipinän kiinnostua näinä eurooppalaisen turbulenssin aikoina maanosamme lähihistoriasta. Mutta yhtä hyvin Andres Veiel osoittaa, miten terrorismi ja väkivalta johtavat aina siihen ryhtyneiden henkilöiden tuhoon. Siksi elokuvan tärkeimmässä sivuosassa, toki aivan pienessä, nähdään naisvankilanjohtaja, joka ilmaisee kantansa Ensslinille suurin piirtein näin: Muutosta haluavan pitää edetä pienin askelin - neljä askelta eteen ja kolme taakse.

Ajankohtainen kommentti

Hollywoodin 1970-luvun uuden taloudellisen nousun ja blockbuster-ilmiön luoja Steven Spielberg on aina ollut ihastunut belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) sarjakuvasankari Tinttiin. Kaverilla on päälaellaan se kumma töyhtö, joka on vetänyt puoleensa yhä uusia ja uusia sukupolvia maailman mittakaavassa. Tintin kanssa ovat seikkailleet ovela koira Milou ja juopahtava kapteeni Haddock, jonka huudahdus "Turkinpippuri" on klassikko.
Steven Spielbergiä ovat elokuvantekijänä kiinnostaneet aina poikamaiset seikkailuaiheet ja satuluomukset (E.T., Indina Jones -sarja). Ja onhan Spielberg tehnyt elokuvan Peter Panin ja kapteeni Koukun edesottamuksista. Kerrotaan, että Spielberg halusi tehdä Tintin jo 1980-luvulla - Jack Nicholsonin piti esittää Haddockia. Projekti ei toteutunut, koska ei löydetty toimivaa näytelmäelokuvakäsikirjoitusta. Nyt kun elokuvateknologia on kehittynyt huippuunsa, digitaalinen ilmaisu, animoitu 3-D ja niin sanottu "liikkeenkaappaustekniikka" (näyttelijä antaa animaatiolle liikkeensä, piirteensä, jopa hivenen kasvojakin) ovat käytössä kera Hollywoodin hurjat taalakasat, Spielberg on voinut toteuttaa unelmansa.
Tintin seikkailut : Yksisarvisen salaisuus perustuu muun muassa Hergén luomaan merirosvosarjakuvaan. Uutta materiaaliakin kirjoitettiin. Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson (Taru Sormusten herrasta -sarja) ja britti tv-käsikirjoittaja Steven Moffat olivat Spielbergin apuna projektissa. Viime viikolla teattereihin tullut animaatioseikkailu on hurjaa, huippuunsa ahdettua actionia ja tietokoneviihdettä. Spielbergin ja kumppanien luomus on enemmän ilmiö kuin elokuvallinen taideteos.
Huono puoli elokuvassa on kapea amerikkalainen näkökulma. Hergén vannoutuneet ystävät ovat ehtineet jo harmitella, että se ei vastaa mitenkään alkuperäisten "älysarjakuvien" henkeä. Spielberg onkin tähdännyt elokuvansa Amerikan markkinoille, mutta ottanut ison riskin muuttamalla partiopoikamaisesta Tintistä nykyelämän ADHD-nuorukaisen. Elokuvan suora väkivalta on myös selvä osoitus siitä, että Steven Spielberg ei ole aivan ymmärtänyt vuonna 1929 Tintti-sarjat aloittaneen belgialaistaiteilijan pyrkimyksiä.

P.S Viime viikon mediauutinen oli Helsingin Sanomien ja Nelosen uutisfuusio. Nelosen uutiset muuttaa ensi vuonna Sanomataloon ja uutispalvelut yhdistetään. Nelosen uutistoimituksen väki siirtyy HS:n leipiin vanhoina työntekijöinä. HS ja Nelonen ovat samaa Sanoma-konsernia, joten fuusion voi ymmärtää, vieläpä siitä näkökulmasta, synergiaetuja on löydtetävä, koska media on nykyisin isossa murroksessa. HS:n puolella fuusio nähdään hyvin positiivisena, mutta tietoa Nelosen uutisväen kannanotoista ei ole ollut saatavilla. HS:n johto on selittänyt positiivisuutta vahvuuksien lisääntymisellä ja - sillä seikalla, että Helsingin Sanomat muodostuu nykyisin monista kanavista: printtilehdestä, nettipalvelusta, radiosta ja koko pörssinoteerattu konserni laajemmin vielä kirjoista ja aikauslehdistä.
Fakta on silti, että "kukaan" ei katso Nelosen "viihde on hyväksi" -tv- kanavan uutisia. Joskus niitä vilkuilen, ja silmiinpistävää on uutishankinnan omaleimaisuus. Kun Ylen ja MTV3:n uutistarjonta näyttää hyvin samanlaiselta, jos ajatellaan päivän uutisaiheiden valintaa, niin Nelosella on yritetty jotakin poikkeavaa ja uutta. Fakta on edelleen katsojamäärä, johon nykyisin tuijotetaan joka puolella sähköisessä mediassa (lukijamäärät ovat tärkeitä printinkin puolella). Jos Ylen pääuutislähetys saattaa kerätä 800 000 katsojaa ja MTV3:n Kymmenen Uutiset pääsee 600 000 yli, niin Nelosen uutiset ovat pudonneet 200 000 silmäparin alle.