sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 23

Salvatore Giuliano (Salvatore Giuliano, Italia 1962) ohjaus: Francesco Rosi, käsikirjoitus: Francesco Rosi, Franco Solinas, Suso Cecchi D ´Amico, Enzo Provanazale, kuvaus: Gianni di Venanzo, musiikki: Piero Piccioni, pääosissa: Frank Wolff, Salvo Randome. Tuotanto: Franco Cristaldi.



Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1963 julkaistiin Geoffrey Nowell-Smithin (kirjoitti mm. kirjan Luchino Viscontista) innostunut ja analyyttinen arviointi Francesco Rosin läpimurtoelokuvasta. Lehden kannessa istui Orson Welles esittämässä ohjaajaa Pier Paolo Pasolinin filminovellissa Rogopag, joka kuului vuonna 1962 tuotettuun episodielokuvaan. Tuo lehden kesänumero tutustutti minut ensimmäisen kerran Francesco Rosiin.
Innostuin Rosista etenkin 1960-luvulla. Vuonna 1959 valmistuneen Rättikauppiaat, joka käsitteli italialaisten vierastyöläisten todellisuutta Länsi-Saksassa, näin uusintaesityksenä Helsingissä ja myöhemmin tv-näytäntönä. Salvatore Giulianon (tunnetaan myös nimellä Rosvopäällikkö Salvatore Giuliano) näin ensimmäisen kerran huhtikuussa 1967 Suomen elokuva-arkistossa, jossa olin töissä. Sitä ennen olin kirjoittanut Uuteen Suomeen haltioituneet arvostelut Rosin härkätaistelukuvauksesta Verta hiekassa ja grynderielokuvasta Kädet kaupungin yllä. Edellinen Espanjaan sijoitettu "yhteiskunnallinen melodraama" sai ensi-iltansa Helsingissä elo-syyskuussa 1966 Aito Mäkisen maahantuomana. Amerikkalaisen Rod Steigerin näyttelemä Kädet kaupungin yllä tuli esille Suomi-Filmin toimesta vähän ennen vuoden 1966 joulua.
===========================================================================
Francesco Rosi (s. 1922) on ollut uudemmassa italialaisessa elokuvassa neorealismin perinteen luovimpia jatkajia. Rosi käsitteli elokuvissaan köyhän Etelä-Italian ongelmia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Rosi kohosi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla "poliittisen elokuvan" suunnannäyttäjäksi. Hän sai paljon seuraajia. Hänen tapaansa tehdä elokuvaa, hänen teknisiä ja visuaalisia ratkaisujaan ja aihekäsittelyjä tutkittiin nuorempien ohjaajien toimesta.
Napolilaissyntyinen Rosi aloitti Luchino Viscontin assistenttina elokuvissa Maa järisee, Bellissima ja Senso. Rosi kirjoitti myös käsikirjoituksia muun muassa Luciano Emmerille ja Michelangelo Antonionille. Rosin oma esikoisohjaus La sfida (1958) palasi napolilaiseen arkeen. Rosi iski lujasti kaupungin vihanneskauppiaiden harjoittamaan diktatuuriin. Salvatore Giuliano oli sitten kansainvälinen tapaus. Elokuvassa Rosi esitteli ohjelmajulistuksensa: "Ei dokumentaarinen, vaan dokumentoitu elokuvien tekemisen tapa." Rosi vaati myös katsojilta luopumista elokuvien passiivisesta seuraamisesta.
Salvatore Giuliano perustuu todellisen henkilön elämään, mutta se ei ole elämäkerta tai kronologinen tai edes historialliseen totuuteen pyrkivä elokuva. Rosi "tulkitsee tosiasioita" kertoessaan sisilialaisesta rosvopäälliköstä Salvatore Giulianosta, fragmentisesti aikakäsitystä rikkoen vuosina 1945-1960. Giuliano osallistui heti toisen maailmansodan jälkeen Sisilian itsenäisyysliikkeen toimintaan, mutta ristiriitaista Giulianoa kiehtoi myös terrorismi. Hän oli mukana vapunpäivän 1947 väkivaltaisissa tapahtumissa, joissa useita vasemmistolaisia tapettiin. Lopulta kristillisdemokraattien voitto vuoden 1948 vaaleissa pakotti mafian varjossa kasvaneen Giulianon palaamaan omalle reviirilleen - rikolliseen toimintaan.
============================================================================
Geoffrey Nowell-Smith huomautti Sight and Soundin arvostelussa, että Salvatore Giuliano oli Italian etelän moderni kansansankari, mutta ei myyttinen sellainen kuten perinteiset kansansankarit. "Hän ei ole El Cid, ei Cesare Borgia, ei edes Jesse James.". Nowell-Smithin mukaan Salvatoresta tiedettiin paljon, myös siitä maailmasta, jossa hän toimi.
Sitä ei taas tiedetty tarkkaan, miten Salvatore Giuliano kuoli. Tarinan mukaan poliisi ampui hänet itsepuolustukseksi. Myöhemmin julkisuuteen astui muuan Giulianon "luutnanteista", elokuvassakin tärkeään osaan kohoava Gaspare Pisciotta. Hän väitti tappaneensa Giulianon. Pisciotta kuoli myöhemmin kiven sisässä. Salvatore Giulianon tapauksen hämäryyttä lisäsi, että väitettiin poliisin käyttäneen mafian välikäsiä, jotta "kiusallisesta kansansankarista" päästäisiin eroon.
Salvatore Giulianoa arvostelleet ovat puhuneet "kylmästä elokuvasta". Katsoja ei saa tunnepohjaa kohdehenkilöön ja tapahtumiin. Rosia syytettiin myös "hyppelehtivästä kerronnasta", ajassa mennään taakse ja eteen, mutta tapahtumia ei sidota yhteen. Kysymys onkin emotionaalisen ja analyyttisen, kriittisen ja perinteisen juonielokuvan eroista. Nowell-Smith nimittikin sitoutuneen vasemmistolaisen Rosin teosta määrätietoisen brechtiläiseksi. Voisiko sanoa, että Rosi halusi vieraannuttaa katsojat liian tunteenomaisista reaktioista, traagisen koskettavistakin, mutta sen sijaan lähettää katsomoon erittelevää ja toisiaan kumoavaa tai kasvattavaa tutkimustietoa. Siksi elokuvan väkivaltakin on esitetty epäsuorasti.
Francesco Rosi on puhunut elokuvasta, jossa on siirrytty sodanjälkeisen neorealistisen suuntauksen todellisuuden tallentamisesta neorealismin toiseen vaiheesen. Eli: nyt tehdään eeppistä ja kriittistä realismia eikä peitellä ideologisia tarkoitusperiä.
================================================================================
Seurasin Francesco Rosin tuotantoa aina 1980-luvun puoliväliin. 1970-luvulla häneltä nähtiin muun muassa radikaali Arvokkaita ruumiita, jossa isketään systeemin mädännäisyyteen. Syyskuussa 1980 silloisen Kino-Filmin Liisankadun Aulassa sai ensi-iltansa Rosin poeettinen Kristus pysähtyi Eboliin, joka liittyy vasemmistolaisen kirjailijan Carlo Levin (Gian Maria Volonte) karkotusaikaan 1930-luvulla. Muistan elokuvan jo siitä syystä, että Kino-Filmin Aili Kannel joutui herättämään minut puhelimella, koska olin saanut väärän käsityksen elokuvan lehdistönäytännöstä. Syyskuussa 1984 Nordiaan tuli ensi-iltaan Francesco Rosin Kolme veljestä, mutta se on oman käsittelynsä väärti.

Ei kommentteja: