perjantaina, syyskuuta 28, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 148

Isä meidän (Suomi 1993) ohjaus ja käsikirjoitus: Veikko Aaltonen, kuvaus: Olavi Tuomi, musiikki: Mauri Sumén, pääosissa: Hannu Kivioja, Martti Katajisto, Elina Hurme ja Heikki Kujanpää. Tuotanto: Villealfa.

Isä meidänon Veikko Aaltosen "se suuri" elokuva. Se on järkyttävä suomalaisen arjen tragedia, ehkä se vaikuttavin aiheen paalutus sitten 1970-luvun alun Mikko Niskasen Kahdeksan surman luodin.
Veikko Aaltonen (s. 1955) sai kehittyä Aki Kaurismäen Villealfan suojissa. Aaltosen ensimmäiset pitkänelokuvan ohjaustyöt olivat Tilinteko (1987) ja Tuhlaajapoika (1992). Jälkimmäisen, äärimmäisen rankan elokuvan pääosissa loistavat Hannu Kivioja ja Esko Salminen. Kypsän esikoiselokuvan Tilinteon postiryöstäjäkaksikkoa esittävät vakuuttavasti Juhani Niemelä ja Esko Nikkari.
Kuitenkin vasta Isä meidän osoitti, että suomalaisen elokuvan mestariteosten parnassolle on saatu uusi teos. Niin vaikuttava, niin koskettava, niin puhutteleva, että ainakin jokainen isä ja kasvatustehtäväänsä jollakin tavalla hoitanut ja omaa komplisoitunutta isä-suhdetta elänyt mies ei voi katsoa Aaltosen elokuvaa ilman kyyneliä.
Isä meidän on hiottua ja hallittua mustavalkoista elokuvaa. Elokuvassa välähtävät dantelaisesti "tuli ja helvetti". Aaltonen kuvaa isän ja pojan tilintekoa. Aaltonen väittää, että pojan täytyy ryhtyä sellaiseen jossakin elämän vaiheessa. Muuten isien pahat teot toistuvat sukupolvesta toiseen.
Hannu Kivioja on poika Juhani, joka palaa kotiin meriltä parinkymmenen poissaolon jälkeen. Juhani tupsahtaa autioituneelle kotitilalle. Vanha, sairas isä (Martti Katajisto) viruu kunnalliskodissa. Juhani aikoo tuoda isänsä takaisin kotiin. Ehkä Juhani on itsekäs, mutta hän haluaa kohdata menneisyyden vielä kerran isänsä kanssa. Juhani ei halua antaa anteeksi. Maatilan heinissä virisi kerran pojan pelko. Siksikö täytyi lähteä pois, merille, koska isä oli väkivaltainen?
Isän kanssa suoritettavan tilinteon aikana Juhani tapaa naapurin uuden pariskunnan, Rantaset, jotka pitävät hevosia. Isäntä Aarne Armas (Heikki Kujanpää) on alkoholisti, mutta emäntä Marja (Elina Hurme) pitää huushollia kasassa. Rantasten tytär (Aino Aaltonen) on uppoutunut nukkien maailmaan. Juhani aikoo ostaa hevosen Rantasilta ja pyytää Marja tanssiin. Ohjaaja Aaltonen vihjaa, että siitä voisi alkaa katkeran Juhanin uusi elämä.
================================================================================================
Kirjoitin kriitikissäni 23.10. 1993, että Veikko Aaltonen on tehnyt raastavan kauniin mustavalkoisen elokuvan, jonka tinkimättömän tiheitä kohtauksia siunaa ohjauksen sisäistynyt taju ja voima. "Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän." Korostin Ola Tuomen kuvausta, jossa suomalainen maaseutu saa uskomattoman pakottamattoman, avaran ja suuren läsnäolon. En epäillyt kehua Mauri Suménin musiikkia, joka johdattelee tapahtumia kohti rajua purkausta. Lisäsin, että kaikki näyttelijät ovat erinomaisia.
Nyt täytyy vielä lainata vuoden 1993 kritiikkiä, koska se lunastaa Veikko Aaltosen elokuvan oikeutuksen sarjassani: "Isä meidän on uuden kotimaisen elokuvan mestariteos. Näen sen liittyvän suvereenisella, kouraisevalla tavalla niiden todellisuustajuisten ja maaseutuhakuisten elokuvien ketjuun, jonka toisesta päästä keriytyvät Nyrki Tapiovaaran Miehen tie, Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä, Matti Kassilan Elokuu ja tietenkin Kahdeksan surmanluotia ja Risto Jarvan Yhden miehen sota. Puhuin myös venäläisestä Andrei Tarkovskista, jonka kuvastojen jälkiä Veikko Aaltosen elokuvassa voi nähdä. Etenkin ajan ja paikan käsittely viittaa Aaltosella Tarkovskiin.
Tohtori ja elokuvakriitikko Jarmo Valkola tiivistää osuvasti tarkovskilaisuuden: "Tarkovski saavuttaa elokuvissaan esteettisen orkestraation, joka koetaan sensorismotoristisella tasolla lähinnä tilan lävitse suuntautuvan jatkuvan kameranliikkeen sävyttämänä. Tarkovski tutkii näin ajan todellista rakennetta." (Katseen visiot, 1992). Sama koskee Isä meidän -elokuvan pojan ja isän kohtaamista maaseututilalla. Kysymys on kahden eri ikäpolvea edustavan miehen välien selvittelyn realiteetista, johon katsoja luo omat mielikuvansa.
Isä meidän-elokuvan jälkeen Veikko Aaltonen oli uransa huipulla. Valitettavasti kansainvälinen yhteistuotanto Seasick (1996) epäonnistui. Aaltosen seuraava ohjaustyö Rakkaudella, Maire (1999) oli jälleen mestarillista suomalaista elokuvaa. Aaltonen on myös siinä mielessä monipuolinen ohjaaja, että hän on jakanut aikansa niin elokuvan kuin televison kesken. Tv-sarjat Uuudisraivaaja, Harvoin tarjolla ja Helppo elämä ovat kunnoitettavia töitä. Dokumentti Maa (2001) on kuin Isä meidän -elokuvan täydennysosa.
================================================================================================
Isä meidän -elokuva sai ensi-iltansa 4.6. 1993, Illusionissa. Miksi särjen kronologisen etenemisen ja ajoitan elokuvan helmikuun 24 päivän iltaan, vuonna 1997. Syystä, että Aaltosen elokuvaan liittyy pari muistoa.
Tietysti täytyy puhua ensin Martti Katajistosta (1926-2000), Suomen Kansallisteatterin näyttelijästä, joka otti vastaan säästeliäästi elokuvarooleja. Helsinkiin tultuani 1960-luvun puolivälissä sain tavata Katajiston. Uuden Suomen kriitikko esitteli meidät. Katajisto oli se Valentin Vaalan 1948 valmistuneen Ihmiset suviyössä -elokuvan unohtumaton vaaleahiuksinen Nokia, jonka puukko heilahtaa kesäisessä suomalaisessa maalaismaisemassa. Ja Katajiston olin jo nähnyt 1950-luvun lopulla Kansallisessa, kun sain käydä lomalla Helsingissä ja seurata irlantilaisen neron Samuel Beckettin absurdia Leikin loppua.
Toinen tärkeä taiteilija oli Isä meidän -elokuvan kuvaaja Olavi Tuomi, nyt Katajiston edesmennyt kameran mestari (1932-2006), joka kouliutui ammattiinsa klaffipoikana 1940-luvun lopulla SF:n Liisankadun halleilla. Ola soitteli usein minulle ja haukkui möreällä äänellä elokuva-arvosteluni. Tyynyttyään hän oli jo valmis repäisemään jonkun kehunkin.
Sitten kuin kohtalon sormi olisi osoittanut minua, sillä Ola Tuomi istui muutaman ihmisen kanssa tuona helmikuun iltana 1997 Stokkan kuudennen kerroksen legendaarisessa ravintolassa. Kun katsoin Olan pöytään tapahtui jotakin ihmeellistä...Niin, olen sivunnut noita ja sen jälkeisiä tapahtumia romaanissani "On tähti yössä loistava", jota ei ole vielä julkaistu.

 

keskiviikkona, syyskuuta 26, 2012

Valloittava dokumentti Kuningas Litmasesta * * * *

FS-Film Oy














Mika Kaurismäen Marianna Films on viime vuosina tuottanut kiinnostavien fiktioelokuvien lisäksi myös dokumentteja. Musiikkimaailma ja suuren yleisön taiteilijat ovat kiinnostaneet Kaurismäkeä. Tästä erinomainen esimerkki oli parin vuoden takainen Vesku-dokumentti, joka peilasi monilta suunnilta näyttelijä ja laulaja Vesa-Matti Loirin pitkää uraa ja elämän koukeroisia polkuja. Loirin haastattelujen lisäksi dokumenttiin lisättiin niin läheisten kuin työtovereiden todistajanlausuntoja. Dokumenttifilmin ansiona oli karhea avoimuus.
Mika Kaurismäki on tuottanut dokumenttielokuvan Kuningas Litmanen, joka kertoo jalkapallokenttien taiteilijasta, Suomen kaikkien aikojen parhaasta jalkapalloilijasta. Kaurismäki on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä ohjaaja Arto Koskisen kanssa. Tahvo Hirvonen vastaa viime helmi-huhtikuussa tehdyn nykymateriaalin loistavasta kuvauksesta.
Dokumenttiin on löydetty hienoja otteluvälähdyksiä ja Litmasen uran kehitystä valaisevia pätkiä erityisesti Ylen arkistosta. Kuten Vesku-dokumentissa myös Kuningas Litmasessa itse kohdehenkilö pysyy koko ajan visusti pääosassa. Vesa-Matti Loirin puheissa ja kasvoissa näkyi rankankin elämän kipeys. Litmasesta huokuu vastapainoksi tyylikäs ja hillitty esiintymisen keveys. Dokumentista paistaa Litmasen älykäs huumori ja halu kertoa suorasti myös uran hankalista loukkaantumishetkistä.
=======================================================================================
Kuningas Litmanen on lopullinen todistus suomalaisen jalkapalloilijan maailmanluokan tasosta. Syyskuisessa Palloliiton Respect-ottelussa näimme, miten 41-vuotias "Litti" on edelleen siinä kunnossa, että pärjäisi muita päätä pitemmällä kotoisessa Veikkausliigassa. Nyt kun polvikin on kuntoutettu.
Toisaalta dokumentti näyttää asiaan vihkiytyneelle kuin kertauksena Jari Litmasen uran suuret hetket, etenkin tuon Amsterdamin Ajaxin loistovuodet 1990-luvun puolivälin aikoihin. Tuskin on liioittelua sanoa, että vihreän veran taituri oli pelaajana maalman viiden parhaan jalkapalloilijan joukossa. Ja niitä maaleja syntyi. Valitettavasti Jobin posti jatkuvista loukkaantumisista himmensi uraa.
Kuningas Litmasessa on myös herkkiä hetkiä - kuten Jarin kertomus tärkeän serkkunsa kuolemasta tai kahdenkymmenen vuoden aikaisen tukijan ja neuvojan Heikki Marttisen poismenosta. Mukaan on saatu kaunista hautajaiskuvaa. Litmanen kantaa rakkaan ystävänsä arkkua. Tulee mieleen Mikko Niskasen Syksyllä on kaikki toisin -elokuvan (1977) hautuumaakohtaus.
Dokumenttiin on valittu myös lukuisia välähdyksiä Suomen A-jalkapallomaajoukkueen hienoista voitoista ja katkerista tappioista. Asioista vähemmän tietävälle dokumentti on tahdon voiman ylistyslaulu. Uskoisin sen antavan uskoa jalkapallosta vähemmän välittäville henkilöille, jotka tuskailevat oman elämänsä vaikeuksien kanssa. Niin, ja juniorivalmentajille muutamat dokumentin näytöt Litmasen tavasta harjoitella potkuteniikkaa voivat olla oppimisen lähde.
Dokumentii esittää selvästi, että seuran treenien jälkeinen oma harjoittelu saattaa tehdä mestarin. Lapsuuden jatkuva pihapalloilu on elinehto, josa haluaa ammattilaiseksi ulkomaan kentille. Eikä geeniperintöäkään unohdeta, sillä Jarin isä oli maajoukkuetason jalkapallolilija Olavi Litmanen. Olavin taiturimaista työskentelyä sain seurata 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa niin Lahden legendaarisessa Kisapuistossa kuin Olympiastadionilla.
Täytyy myös onnitella tekijöitä vierailuista Jarin kanssa kuuluisilla stadioneilla Amsterdamissa, Barcelonassa ja Liverpoolissa. Näistä pelimuistoista Jarilla on paljon kerrottavaa. Myös dokumentin ulkolaisten haastateltavien kirjo on laaja - aina Ajaxin 1990-luvun valmentajasta Louis van Gaalista ja joukkueenjohtajasta David Endtistä nykyjalkapallon suureen nimeen, espanjalaiseen Xaviin ja uransa päättäneeseen maalivahti Edwin van Der Sariin. Niin, tietenkin kameran edessä puhuu vielä Litmasen pelikaveri ja ystävä Frank de Boer, Ajaxin nykyinen valmentaja, joka on tekemässä suomalaisesta Niklas Moisanderista joukkueen puolustuksen johtohahmoa. Jopa ruotsalainen, Malmön Rosengårdin lähiön kasvatti "Minä" Zlatan Ibrahimovic antaa tunnustuksen Jarille, joka auttoi ja tuki 19-vuotiaana Ajaxiin saapunutta keltanokkaa.
Suomalaisten haastateltavien puheet ovat huippuluokkaa, niin lapsuudenkaverista ja nykyisestä valmentajasta Tommi Kautosesta fysioterapeutti Jari-Pekka Keurulaiseen, huippumaailivahti Antti Niemeen ja siihen suureen toppariin Sami Hyypiään. Keurulainen toteaa kuin sivulauseessa, että Jarin jalka olisi pitänyt operoida jo Ajaxin aikana. Ja uskokaa tai älkää, niin pienenä anekdoottina dokumentissa mainitaan, miten Hollannissa sadoille syntyneille lapsille annettiin 1990-luvulla Jari-nimi - kuninkaan Ajax-loiston innoittamana.
=======================================================================================
Olisinko kaivannut jotain vielä mukaan? Vaikka dokumentti antaa lahtelaissyntyisen ja Lahden Reippaan kasvatin Jari Litmasen hienosta persoonasta, urasta ja jalkapallon salaisuuksista hyvän kuvan, niin olisiko voitu kysyä urheilun ulkopuolisistakin asioista? Mitä Jari ajattelee suomalaisen ja hollantilaisen yhteiskunnan eroista tai samankaltaisuuksista? Ehtikö käydä Amsterdamin aikana teatterissa? Entä elokuvat ja kirjat? Ehkä yksityiselämääkin olisi voitu valottaa hiukan enemmän.
Voi olla, että Jari Litmanen viisaana miehenä suojelee visusti yksityisyyttään, joten rakas jalkapallo jää dokumentin kantavaksi ääneksi ja vimmaksi, lumoksi ja hurmokseksi. Jos Vesa-Matti Loiri viettää parhaillaan filmitähden 50-vuotisjuhlia, niin Jari Litmasella alkaa ensimmäinen vuosi ensi perjantaina, kun Kuningas Litmanen liukuu Suomen valkokankaille. Tiedä, vaikka jatkoa seuraisi, niin vakuuttavasti hetkin itseironenkin Jari esiintyy kameran edessä.

 
Ajankohtainen kommentti

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on tavannut audiovisuaalisen alan toimijoita. Keskustelujen jälkeen Arhinmäki on linjannut alan tulevia kehityssuuntia. Lainaan keskustelujen jälkeen julkistettua paperia:
Linjauksissa vahvistetaan audiovisuaalisen kulttuurin monipuolisuutta, uudistetaan tukijärjestelmää, korostetaan toimivaa ja av-kulttuuria tukevaa sääntelykehystä ja tekijänoikeuspolitiikka sekä kulttuuriperinnön, mediakasvatuksen, tutkimuksen, koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä sekä alaan liittyvän tietopohjan tärkeyttä.
Linjauksia on 30, joista seitsemän on uusia avauksia, loput vahvistavat nykyisiä, käynnissä olevia toimenpiteitä tai tuovat niihin uusia ulottuvuuksia. Ministeri Arhinmäen mukaan linjauksien tavoitteena on luoda mahdollisimman hyvät olosuhteet audiovisuaalisen alan tekijöille ja alaa tukevalle kulttuuritoiminnalle.
Muuan uusi asia on nk. kannustinjärjestelmän tuominen Suomeen. Arhinmäki toteaa, että linjaukset pohjautuvat hallitusohjelmaan ja niissä on otettu huomioon digitaalisen teknologian av-alalle tuomat uudet haasteet. Linjauksissa painotetaan sisältöjen tuottamista ja levittämisen strategioita, kulttuuriyrittäjyyttä, työpaikkojen syntymistä ja lastenkulttuurin vahvistamista.
Ministeri uskoo Yle-veron parantavan av-alan riiippumattomien tuotantoyhtiöiden toimintaa. Kaupallisia toimijoita vaaditaan mukaan kehitystyöhön. Mediakasvatusta painotetaan. Linjauksessa luetellaan myös audiovisuaalisen kulttuurialan kokonaiskenttä: Siihen kuuluvat elokuvat, televisio- ja radio-ohjelmat, digitaalisessa muodossa olevat pelit alustasta riippumatta, musiikkivideot ja videotaide, televisiomainokset, näiden kaikkien tuotanto, jakelu ja kaikenlainen esittäminen, audiovisuaalisen kulttuuriperinnön säilyttäminen, koulutus ja tutkimus. Audiovisuaalisia sisältöjä yhdistetään myös muihin taiteenlajeihin, kuten mediataiteeseen, verkkotaiteeseen tai teatteriesityksiin.
 Linjaukset ovat tuttuja, aika ympäripyöreitä. Mitään todella konkreettista ei niistä löydy. Missä on esimerkiksi elokuvakullttuurin säilymisen kannalta tärkeä kunnallisen esitystoiminnan uusi avaaminen ja Suomen elokuvasäätiön roolin tarkistaminen. Entä Helsingin Lasipalatsin kunnianarvoisan Bio Rex -elokuvateatterin ottaminen julkisen tuen piiriin, jotta laatuelokuvan esitystoiminta turvattaisiin ja tyhjillään oleva elokuvasali saisi eloa. Tämä olisi edes jonkinlainen konkreettinen toimenpide. Musiikkitalon jälkeen voisi olla elokuvan vuoro. Ehkä tarkennuksia on tulossa.
Valitettavaa on, että Paavo Arhinmäen linjauksista ei ole keskusteltu juuri yhtään. Uutisointikin on ollut laimeaa.

lauantaina, syyskuuta 22, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 147

Oliivipuiden katveessa (Zire derakhte-e zeytun, Iran 1994) ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Abbas Kiarostami, pääosissa: Hossei Rezai, Mohammad Ali Keshavarz, Zerifev Shiva, Fardad Kheradmand. Tuotanto: Iranin lastenelokuvakeskus.

"Kun Satyajit Ray kuoli, olin hyvin masentunut. Mutta nähtyäni Abbas Kiarostamin elokuvia kiitin Jumalaa siitä, että hän oli tuonut oikean henkilön hänen tilalleen", sanoi Akira Kurosawa. Intialainen, Apu-trilogian kuuluisa ohjaaja Ray kuoli vuonna 1992. Ikirun ja Seitsemän samurain mestari Kurosawa (s. 1910) siirtyi toisiin taivaisiin syyskuun kuudes 1998. Kurosawaa kolmekymmentä vuotta nuorempi Kiarostami oli vuonna 1992 kansainvälinen ohjaajanimi, sillä Missä on ystävän talo? (1987) ja Ja elämä jatkuu (1991) olivat saavuttaneet kansainvälistä arvostusta.
Opimme tuntemaan Abbas Kiarostomin Suomessa tammikuussa 1997. Yle-TV1:n ohjelmistoon otettiin upeat elokuvat Ystävä hädässä (1997) ja tähän sarjaani valitseman Oliivipuiden katveessa. Kirjoitin näistä elokuvista ylistävät arviot, tosin hyvin pikkuriikkiset, koska silloin RTV-osasto oli lehdessä murroksessa ja tila oli kortilla. Neljä vuotta myöhemmin TV1 toi ruutuun vielä Kiarostamin elokuvan Kirsikan maku (1977). Nämä kolme elokuvaa näyttivät Abbas Kiarostamin hienona iranilaisen maaseudun kuvaajana. Nämä elokuvat kuuluivat ohjaajan Koker-trilogiaan.
Meillä on nähty televisossa myös 1999 valmistunut Tuuli meitä kuljettaa ja Kymmenen (2002). Jälkimmäinen elokuva on ohjaajan käsitys urbaanista iranilaisesta elämänmuodosta ja naisten asemasta. Elokuvan liikkeelle paneva voima oli taksi, jossa erilaiset ihmiset matkustavat ja kertovat huolistaan. Se on siis auton sisälle sijoittuva elokuva kuten tuoreet kanadalaisen David Cronenbergin Cosmopolis (2012) ja ranskalaisen Leos Caraxin Holy Motors (2012).
Länsimainen ihminen saattaa ihmetellä, miten Abbas Kiarostami on saanut ohjata loistavan tuotantonsa Iranin kaltaisessa fundamentalistisessa valtiossa, jossa vapaudet ovat kortilla. Heti täytyy sanoa, että mitään uskonnollista propagandaa tai Iranin valtion virallisen politiikan suomista Kiarostamin elokuviin ei ole sisältynyt. Politiikkaa on saatettua sivuta allegorisina viittauksina. Kiarostami on yleismaailmallinen elokuviensa sisällön puolesta.
Oliivipuiden katveessa kuten koko Koker-trilogia on nimetty kerronnaltaan geometriksiksi elokuviksi. Sisällön kaaret ikään kuin sopeutetaan maisemaan ja elämän ja maailman geometriseen kuvaamiseen. Elokuva tapahtuu maaseutukylässä. Kiarostami käyttää paljon amatöörejä ja lapsinäyttelijöitä. Henkilöitä on paljon, mutta huomattavaa on ohjaajan tapa olla näyttämättä kuvassa jokaista tarinan henkilöä. Sitä vasten hän antaa osan henkilöistä kuulua ääninauhalla.
Kiarostamin kerronta on dokumentinomaista. Kamera hellii runollisesti vuoristomaisemia ja kyliä. Henkilöiden välisissa keskusteluissa ilmenee filosofisia pohdintoja. Nykyiranilainen runous saattaa olla vuorosanojen pontimena. Yleensäkin aiheissa ja otsikoissa käytetään julkaistun iranilaisen runouden kieltä. Tällainen harvinaislaatuinen tapa yhdistää sana ja kieli toimii erinomaisesti, koska Kiarostamilla on kosketus niin kirjallisuuteen kuin elokuvataiteeseen.
Lainaan katkelman runosta, joka on rakas Abbas Kiarostamille: "
Ennen kuin tulet puun luo,
kääntyy lehväkuja, Jumalan unta vehreämpi.
Siellä rakkaus on vedensininen, ystävyyden levitettyjen siipien kokoinen.
Kulje sen kujan päähän, joka näkyy murrosiän jälkeen,
käänny sitten yksinäisyyden kukan suuntaan.
Kaksi askelta ennen kukkaa
seisahdu maan ikuisten kertomusten lähteelle.
Läpikuultava pelko valtaa sinut.
Kuulet kahinaa avaruuden virtaavassa avoimuudessa,
näet lapsen korkean kuusen latvassa, viemässä poikasta valon pesästä.
Kysy häneltä: Missä on Ystävän talo?"
(Sohrab Sepehrin runoelmasta "Veden askelten ääni ", 1964)

===============================================================================
Abbas Kiarostami on 1960-luvun persialaisen elokuvan kasvatti. Suuntauksen muita nimiä olivat Forough Farrokhzad, Bahram Beizai ja Parviz Kimiavi. Kiarostami opiskeli taidekorkeakoulussa ja elätti itsensä mainosfilmeillä. Hän tutustui elokuvaan perusteellisesti.
Ura alkoi vuonna 1970. Ohjaajan työn ohella hän on toiminut käsikirjoittajana, leikkaajana, taiteellisena johtajana ja tuottajana. Uuttera ohjaaja on tunnettu kuvittaja, graafinen suunnittelija, valokuvaaja ja runoilija.
Abbas Kiarostamin 1990-luvun tuotannon helmiä on Close-Up (1990), jossa kuvataan köyhän filmihullun oikeudenkäyntiä. Häntä syytetään esiintymisestä erään iranilaisohjaajan nimissä. Elokuva sai heti ylistävät arviot sellaisilta ohjaajakollegoilta kuin Martin Scorsese, Jean-Luc Godard, Werner Herzog ja Quentin Tarantino. Se oli Kiarostamin ensimmäinen suuri menestys myös eurooppalaisissa elokuvateattereissa.Oliivipuiden katveessa on kyseisen trilogian viimeinen osa. Se on moniulotteinen visuaalinen tutkielma kahden Ja elämä jatkuu -elokuvan esiintyjän ihmissuhdeongelmista. Kiarostami pohtii kiehtovin kuvakulmin sellaisia aiheita kuin elämä yleensä, rakkaus sinänsä ja elokuvataide elämän kuvaajana.
Ja elämä jatkuu-elokuvassahan (1991) Kiarostami palasi Missä on ystävän talo? -elokuvan kuvauspaikalle. Tämä tapahtui traagisen maanjäristyksen jälkeen. Kiarostami matkasi poikansa kanssa ja etsi kahta nuorta näyttelijää, jotka olivat mahdollisesti menehtyneet maanjäristyksessä.
Näin Kiarostami ikään kuin sallii saman aiheen ja osin samojen henkilöiden punoa ketjua elokuvasta toiseen. Huomattavaa on, että maailma on muutoksessa eri elokuvissa. Kiarostami ei pysähdy koskaan paikoilleen, vaikka maisemat ja paikat voivat näyttää aina samanlaisilta.
===============================================================================

Abbas Kiarostamin ohella muita merkittäviä iranilaisia nykyohjaajia ovat Majid Majidi (Taivaan lapset, Paratiisin väri), Mohsen Makmalbaf (Kandahar - aurinko kuun takana) ja Samira Makmalbaf (Kello viisi iltapäivällä). Lupaava tekijä on Jafar Panahi, Abbas Kiarostamin pitkäaikainen yhteistyökumppani.
Kiarostami vieraili keväällä 2010 Cannesin filmijuhlilla, sillä kilpailusarjassa esitettiin hänen uusin elokuvansa Iltapäivä Toscanassa (Certified Copy). Meillä Suomessa 2011 teattereissa nähty Iltapäivä Toscanassa tehtiin Italiassa. Molemmissa elokuvissa näyttelijänä esiintyy ranskalainen maailmantähti Juliette Binoche, joka on vaikuttanut Kiarostamin tuloon Eurooppaan.
Kiarostami puhui Cannesissa enemmän yhteistyökumppanistaan Jafar Panahista, joka suljettiin Iranissa vankilaan. Hänen elokuvisaan nähtiin radikaaleja hyökkäyksiä iranilaista yhteiskuntaa, vallanpitäjiä ja uskonnollista fundamentalismia vastaan. Panahin vapauttamiseksi on tehty lukuisia mielenilmaisuja.
Jafar Panahi vieraili kuutisen vuotta sitten Suomessa. Hän perusteli iranilaisen elokuvan nousua erääksi maailman johtavista elokuvamaista: "
Kuten olen sanonut jo aikaisemmin, niin perusta iranilaiselle elokuvalle oli jo luotu ennen vallankumousta. Kyseessä on ehkä enemmänkin, että maailma löysi iranilaisen elokuvan. Olen seurannut tilannetta ja Iranissa on paljon uusia lupauksia ja uusia merkittäviä elokuvia tulee koko ajan lisää."
Saatiin myös käsitys, että iranilaisen uuden elokuvan kaikkia ohjaajia yhdistää tyylillinen sekoitus italialaista neo-realismia ja Ranskan uutta aaltoa. Sillä erotuksella, että aiheet ovat yhteiskunnallisia ja tavallista elämää lähellä, mutta toteutus on modernia. "Tämä johtuu siitä, että tekijät reagoivat ympäristönsä tapahtumiin, mutta jokainen omalla tavallaan ja tyylillään."
Jafar Panahi selitti: " Neo-realismikin syntyi Italiassa tarpeesta reagoida tapahtumiin. Siellä missä ihmisoikeudet ovat mitättömiä, löytyy reagointia. Kaikkialla ihmisillä on samat ongelmat, joten elokuvat vetoavat kaikkialla maailmassa." (Lainaukset Filmgoer-sivusto).
===============================================================================
Abbas Kiarostamin omia elokuvia ei ole tiettävästi esitetty Iranissa, sillä hän on kielletty ohjaaja kotimaassaan, vaikka ei ole vankilaan joutunutkaan. Hänen maailmanmaineensa pitävät viranomaiset varovaisina. Tiedetään, että Kiarostami on pyrkinyt esiintymään aina sovittelevasti. On sanottu, että Kiarostami on luovinut oveluutensa ansiosta sensuurin ohi ja saanut ohjata merkittävän tuotantonsa Iranissa.
Nyt tosin näyttää, että 72-vuotias ohjaaja tulee työskentelemään jatkossakin Euroopassa. Vaikka Iltapäivä Toscanassa on kaunis ja eleginen "maisemaelokuva", niin ei se ole aivan samaa tasoa kuin Abbas Kiarostamin Oliivipuiden katveessa tai Missä on ystävän talo? Tai Kirsikan maku.
Ehkä Iranin vuoristoinen maaseutu on läpeensä koteloitunut ohjaajan sydämeen, joten ei ole helppo muuttaa maasta ja kulttuurista toiseen. Mutta jälleen Kiarostami antaa henkilöiden edetä älyllisen keskustelun tuoksinassa. Juliette Binochen galleristin ja William Shimellin kirjailijan suhteeseen kiertyvän Iltapäivä Toscanassa -elokuvan suuria aiheita ovat taide ja rakkaus, totuus ja valhe.


keskiviikkona, syyskuuta 19, 2012

Ei naurata simoilu *

Pirkanmaan elokuvakeskus














Pirkanmaan elokuvakeskus PEK on saanut levittämänsä uuden kotimaisen komedian 3 Simoa peräti 70:lle valkokankaalle. Usko komedian yleisömenestykseen täytyy olla vahva. Toivotaan, että PEK:n pojat ja tytöt eivät joudu pettymään.
3 Simoa on lähes koko ajan sisätiloissa tapahtuva huijaus- ja kohelluskomedia. Olli Rahkonen ja Rami Rusinen esittävät vallattomia ryöstäjälurjuksia, jotka ovat velkaa varastetun tavaran ostajalle (Matti Onnismaa). Simo-lurjus päättää lähettää Lasse-kaverinsa Simona yksinhuoltaja-Eevan (Paula Vesala) ovelle, sillä siellä pitäisi olla oikean Simon vauva. Simoksi muuntunut Lasse suostuu tehtävään, sillä naisen asunnossa odottaa kallis perintökoru. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.
Loppupuolella yksinholtajanaisen asuntoon kerätään lisää väkeä, sillä on aika juhlia pikkuvauvan synttäreitä. Tietenkin myös Lasse/Simo on paikalla, ja lopulta oikea Simo, se lurjuksista kelmein, yrittää kukkoilla juhlavieraiden joukossa. Elokuvan tekijät eivät vain ole tajunneet, että arkisista tilanteista ei heru kovin paljon komiikkaa, jos mitään yllätyksiä ja railakkaita käänteitä ei saada aikaan.
3 Simoa -komedia ei naurata. Se on vahinko, sillä juuri komedian pitäisi repäistä aikamoiset hörönaurut katsomossa, jotta se lähtisi lentoon. Elokuvan ohjaaja Teemu Nikki on rakentanut väkinäisesti etenevän puskafarssin kliseiden ja tuttuuuksien varaan. Vuoropuhelu on ankean latteaa. Näyttelijätyötä vaivaa koko ajan amatöörimäisyys. Paula Vesalakin näyttää hetkittäin siltä, kun ei tietäisi, missä tässä mennään.
3 Simoa on mahalasku, jota ei osaa kuvitella koko Suomen elokuvakomediatarpeen tyydyttäjäksi. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, miten väki innostuu tästä elokuva-aloittelijoiden hölmöläisten hommasta.


Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on yllättänyt irlantilaisen elokuvakriitikon Mark Cousinsin 15-osaisella dokumenttisarjalla Elokuvan tarina. Sitä on nähty nyt kolme osaa. Esitysaika on sunnuntaisin klo 21.00. Siis todella hyvä esitysaikavalinta.
Sarjassa kiinnitetään huomio elokuviin, jotka on tehty elokuvan keinoin. Cousins näyttää myös painottavan elokuvaideoiden merkitystä, ohjaajien oivalluksia ja teknisiä keksintöjä. Cousins on valinnut sarjaan esimerkkejä tuhannesta elokuvasta. Elokuvan alkuajoista ja mykänfilmin loistosta edetään suuriin amerikkalaisiin lajityyppeihin ja digitaaliseen aikaan. Elokuvahistorian kaanonohjaajien lisäksi on yritetty etsiä tekijöitä, jokta ovat unohduksissa tai muuten sivuutettu. Mielenkiintoista oli kuulla ja nähdä varhaisista japanilaisista ohjaajista ja mykänkauden tanskalaisista tekijöistä, joista vuosikymmeniä on oikeastaan tunnettu ollut Carl Th. Dreyer.
Cousins on valinnut tarinaansa myös naisohjaajia, joita elokuvateollisuus ei ole suosinut ainakaan alkuvuosikymmeninä. Ei oikein myöhemminkään, sillä patrioottisen käsityksen mukaan kauniimpi sukupuoli soveltuu vain kameran eteen. Siksi myös alkuaikojen naiskäsikirjoittajien merkitystä korostetaan.
Toisaalta Cousins on myös kriittinen, ajatellaanpa vaikka osuutta, jossa David W. Griffithin Kansakunnan synnyn (1915) rasismi tuomitaan, mutta tunnustetaan alkuaikojen pioneerin merkitys elokuvaohjauksen isänä. Sarja vaikuttaa sisältävän oivalluksia, joita ei ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi: "Shakespearella ei ollut takautumia, elokuvassa on."
Kolmen ensimmäisen osan katsottuani teen huomion: Cousinsin Elokuvan tarina uppoutuu yleistajuisesti katsojan mieleen seestyneenä ja vastaansanomattoman monipuolisina leikkauksina. Tätä katsomiskokemuksen onnea syventää Cousinsin henkilökohtainen kertojan ääni. Onneksi Yle Teema ei ole käyttänyt suomalaista kertojaa. Tällöin sarjan voimasta olisi pudonnut paljon pois.
Mark Cousinsin dokumentissa on samaa henkilökohtaisen filmihulluuden ja historiantajun läpitunkemaa henkeä kuin Martin Scorsesen sarjassa A Personal Journey with Martin Scorse Through American Movie (1995), joka tosin rajautui amerikkalaiseen elokuvaan. Ja mikä parasta: Cousins rinnastaa ja vuorottelee mennyttä ja nykyisyyttä, ja kaiken lähtökohta on elokuva taidemuotona. Cousins välttää huimia aikahyppyjäkin ja rinnastuksia välttääkseen nurkan takana aina vaanivan banaalisuuden.
Niin, uusia näkökulmia tarvitaan, kun puhutaan elokuvan historiasta. Itsekin tunsin tulleeni ravistelluksi vanhoista asenteista Mark Cousinsin sarjaa katsoessani, vaikka en kaikkia irlantilaishistorioitsijan väläyksiä hyväksykään.

lauantaina, syyskuuta 15, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 146





Kasino (Casino, 1995) ohjaus. Martin Scorsese, käsikirjoitus: Nicholas Pileggi ja Scorsese - perustuu Pileggin samannimiseen romaaniin, kuvaus: Robert Richardson, musiikkivalinnat: Robbie Robertson, pääosissa: Robert De Niro (Sam Rothstein), Sharon Stone (Ginger McKenna)Joe Pesci (Nicky Santoro); James Woods (Lester Diamonds), Don Rickles (Billy Sherbert). Tuottajat: Barba De Fina/Syalis/Legende/Universal.

Martin Scorsesen (s. 1942) rikos-pelikasino- ja mafiatragedia Kasino sai meillä ensi-iltansa 15.3. 1996 Bristol 1:ssä ja President 1:ssä. Elettiin helsinkiläisen teatterikartan viimeisiä runsauden aikoja. Vähän myöhemmin Sanomien Nelonen aloitti toimintansa. Elokuvien tarjonta lisääntyi runsaasti televisiossa. Muistelen, että 1990-luvun lopun hulluina vuosina tv:ssä esitettyjen kokoillan elokuvien lukumäärä saattoi nousta tuhanteen.
Vähitellen elokuvien esittämisestä televisiossa tuli bulkkitarjontaa. Hyvätkään elokuvat eivät aina nouseet julkisuudessa pinnalle. Näinä 2010-luvun aikoina television, teattereiden ja dvd-levityksen rinnalle ovat ilmestyneet teleoperaattoreiden filmitarjoukset. Pian myös kännykkäfirmat alkavat jaella elokuvia mobiiliin, jos eivät jo sitä tee. Siksi haluan muistuttaa, että Kasinonkin tapainen rikas, eeppinen, laaja-alainen ja visuaaliselta viritykseltään vangitseva elokuva toimii kunnolla vain isolla valkokankaalla.
=================================================================================================
Kasinon päähenkilö on nerokkaana kirjanpitäjänä pidetty Sam "Ace" Rothstein. Rooli on pitkän yhteistyön tehneiden Scorsesen ja De Niron toistaiseksi viimeinen iso panostus. Eipä De Niroa ole nähty enää myöhemmin Scorsesen elokuvissa. Se on vahinko, suuri vahinko. Kuluneiden kuudentoista vuoden aikana De Niro on esiintynyt kuin liukuhihnalla näytellen - useimmiten elokuvissa, jotka eivät jää muistiin.
"Ace" Rothsteinissa näkyy niin 1970-luvun Sudenpesän ja Taksikuskin kuin 1980-luvun vaihteen Kuin raivo härän vaikutteita. De Niron henkilössä ilmenee myös selviä viitteitä italialaisen Sergio Leonen Suuren gangsterisodan (1984) David "Noodles" Aaronsoniin. Miksei myös Scorsesen Mafiaveljien (1990) James Conwayhin, joka toteuttaa New Yorkin Kennedyn lentokentän ryöstön.
Kannattaa kuitenkin huomata, että niin Leonen elokuvassa kuin Scorsesen nykkeilydraamassa Kuin raivo härkä De Niron päähenkilö muuttuu, koska aikajana on pitkä. Leonen elokuvassa De Niron Noodles tulee kankaalle 1933 (Scott Tiler esittää nuorta Noodlesia) ja palaa vanhentuneena 1968. Kuin raivo härän keskisarjan mestari Jake La Motta tavataan 1940-luvulla nuorena ja fyysisesti trimminä, mutta Scorsese laittoi De Niron lihottamaan ja "vanhennuttamaan" itsensä, jotta nyrkkeilijän myöhemmät yökerhovaiheet olisi voitu näyttää vaihtamatta näyttelijää.
Kasinossa Robert De Niron ja muidenkin näyttelijöiden ei ole tarvinnut "vanheta". Aika ja paikka täsmäävät suurin piirtein samana teoksen keston ajan. Aika on nykyaikaa, modernia kapitalismin ja ahneuden Amerikkaa. Paikka on Las Vegas, jossa mafia pyörittää Tangiers-nimistä pelikasinoa. Tyylikkäästi pukeutunut Sam "Ace" Rothstein valitaan Tangiersin johtajaksi. Hän ottaa tehtävän tosissaan ja pitää mafian tyytyväisenä. Kukaan ei pysty huijaamaan Samia, jonka silmät erottavat vähäisetkin rikkeet. Sam vakoilee kaikkia työntekijöitä ja työntekijät vakoilevat Samia. "Kaikki vakoilevat", tuntuu Scorsese toteavan.
Elokuva muuttuu hetkellä, kun mafia lähettää Nicky Santoron, psykopaatin ja valtaan ihastuneen pikkumiehen, Las Vegasiin. Nickyn täytyy valvoa ja vakoilla Samia, mutta pikkumies alkaakin rakentaa omaa rikoksen valtapiiriä.
Samaan aikaan Sam Rothstein kohtaa Ginger McKennan, kovaluonteisen prostituoidun. Sam rakastuu Gingeriin, mutta nainen taitaa rakastaa vain itseään. Kuvioon liittyy James Woodsin esittämä sutenööri, jonka vallasta Ginger on irrottautumassa. Mutta mikään ei ole koskaan varmaa.
=================================================================================================
Martin Scorsesen elokuvat ovat hänen omasta elämästään. Onko myös Scorsesen paras elokuva hänen elämänsä? Scorsesea on pidetty New Yorkin filmifestivaaleilla 1973 sensaatiomaisen vastaanoton saaneen Sudenpesän jälkeen runsaana, vaarallisena, syvästi vioittuneena lahjakkuutena. Hänen elokuviaan on luonnehdittu suurieleisiksi, kiihkeiksi, persoonallisiksi, rosoisiksi, energisiksi. Nuorta Scorsesea verrattiin Viscontiin, Felliniin...
Amerikanitalialainen Martin Scorsese, 34, New Yorkin yliopiston kuuluisan elokuvakoulun kasvatti ja opettaja on pienikokoinen ja tumma. Hän on Elizabethkadun pizzabaareista ja leffateattereista 18-ikäisenä itsensä maailmalle riuhtaissut älypää, joka tuntee läpikotaisin amerikkalaisen elokuvan historian.
Sudenpesän loppukohtauksessa Scorsese laukaisee itse pistoolin auton takaistuimelta. Taksikuskin alkupuolella on pitkä jakso, jossa auton takaistuimella istuva Scorsese latelee kovaa, katkeran makuista tekstiä elävästä elämästä, väkivallan painajaisista. "Did You ever see what 44 magnum can do to a woman´s face..."
Ketkä ohjaajat ovat aikaisemmin rohjenneet elokuvissaan tällaisiin sivurooleihin? En muista kuin Roman Polanskin heiluttelemassa veistä Chinatownissa (1974). Tämä osoittaa pähkinänkuoressa kaksi asiaa: toisaalta amerikkalaiseen yhteiskuntaa pesiytynyt väkivalta on eräs elementti Scorsesen elokuvissa, toisaalta Scorsese näyttää uskaltavan asettaa itsensä likoon niin kameran edessä kuin takana.
Edellä kirjoitetut kaksi kappaletta ovat suora lainaus Filmihullun Scorsese-esseestäni, joka ilmestyi Taksikuskin jälkeen. En muuttaisi siitä mitään, mutta 36 vuoden jälkeen lisäisin siihen joitakin asioita. Nuoren Scorsesen elokuvat vaikuttivat oman elämän kuvilta ja muistoilta, mutta myöhemmin filmihullu Scorsese palasi ikään kuin amerikkalaisen elokuvan parhaan perinteen lähteille.
Hän halusi ohjata kultakauden Hollywoodin studioelokuvia muistuttavia teoksia - esimerkiksi 1977 musikaalidraaman New York, New York, jonka aikajana lähtee raksuttamaan vuonna 1945, kun vieteään toisen maailmansodan loppumista. Elokuva on kiihkeä ja musiikkinumeroiltaan ja avioliittoriidoiltaan mahtavaa "studio-Scorsesea. Se on Robert de Niron esittämän saksofonistin (näyttelijä soittaa itse numerot) ja laulajatar Francine Evansin (Liza Minnelli) ristiriitaisen suhteen ja taiteilijaurien hurjaa ja hetkittäin lämmintäkin elokuvallista tarkastelua.
Kuin raivo härkä (1980) todisti Scorsesen syvän kiinnostuksen ohjata henkilöhistorioita. Väkivallan ryöpsähdykset luotiin nyrkkeilykehään. Koomikkojen kuningas (1982) oli tv-julkisuuden kitkerä peilaus ja kunnianosoitus Jerry Lewisille, 1960-luvun suurelle amerikkalaiselle koomikolle ja ohjaajalle. Illasta aamuun (1985) oli kokeellista Scorsea, Suuret setelit (1986) ja Cape Fear (1993) olivat uusintaversioita, ohjauksellisesti hohdokasta Martin Scorseasea. Ohjaajan musiikkimaku näkyi ja kuului niin kokoillan elokuvissa kuin dokumenttifilmissä The Last Waltzissa (1978), joka on Robbie Robertsonin The Band -yhtyeen San Franciscon 1976 kiitospäivän jäähyväiskonsertin tallennus.
Martin Scorsesea kiinnosti myös kuvataide. Tämän todistaa kolmen episodin New York Storiesin (1989) aloituselokuva Life Lessons, jossa Nick Nolte näyttelee vimmaisesti neuroottista taiteilijaa. Nolten kuvataiteilija Lionel Dobie on kuin henkiin herätetty miehisen kiihkeyden perikuva 1970-luvun Sudenpesästä.
=================================================================================================
"Tietoisuus elokuvasta, sen historiasta, amerikkalaisen filmin perinteestä ja kehityksestä on Scorseselle välttämätön, luovaa voimaa ammentava keino. Scorsesea ei voi luonnehtia ns. Hollywoodin ammattimieheksi - jos nyt sellaisia on enää olemassa. Hänen ohjaajalaatunsa on monisäikeisempi. Hän on eurooppalaisempi kuin kukaan muu tämän hetken lukuisista lahjakkaista amerikkalaisista ohjaajista.
Martin Scorsesen panos on runsas ja laaja. Voisi sanoa, että hän huojuu kuin kiihkeästi maailmaa tiedostava kirjailija esikoisteoksen ja ensimmäisen suuren romaanin välimaastossa. Samalla kun puhun Scorsesen elokuvista en voi unohtaa tietenkään Robert De Niron ja Harvey Keitelin näyttelijäntyötä ja Robert Getchellin tai Paul Schraderin käsikirjoituksia."
Tuohon Taksikuskin jälkeen Filmihullussa ilmestyneen tekstin lainaukseen lisäisin nyt seuraavaa: De Niro jäi Scorsesen elokuviin aina Kasinoon saakka, Keitel siirtyi syrjään, mutta Joe Pesci (Kuin raivo härkä, Mafiaveljet, Kasino) tuli uutena luonnenäyttelijänä mukaan. Käsikirjoittajista Paul Schrader ryhtyi ohjaajaksi. Ja sitten kuin varkain englantilaisohjaaja Michael Powellin leski Thelma Shoonmaker tuli leikkaajana Scorsesen tiimiin.
Vielä täsmentäisin: Scorsesta itsestään tuli Hollywoodin itsenäinen auteur, joka pystyi myös vaihtamaan aiheitaan ja tyyliään - olisiko Taksikuskin aikaan voinut edes kuvitella, että hän tulee ohjaamaan sellaiset erilaiset, lavastuksiin ja pukuihin keskittyneet historialiiset New York -elokuvat kuin Viattomuuden aika ja Gangs of New York. Ei.
Uusista Scorsese-elokuvista Lentäjä ja Suljettu saari ovat komeita studiotuotantoja. Sellainen on "elokuvahistorioitsija" Martin Scorsesen tuore, sadunomainen Hugo, joka sijoittuu 1920-luvun pariisilaiselle rautatieasemalle. Scorsese sivuaa kertomuselokuvan ja trikkikuvauksen ranskalaisen keksijän Georges Méliésin elämänvaiheita.
=================================================================================================
Palaan vielä Kasinoon. Se on amerikkalaisen unelman tavoittelun häikäisevä kuvaus ja eepos rikkauden ahnehtimisen kääntöpuolesta. Se on Las Vegasin kritiikki ja loitsu. Se on fantastista sisätilojen visuaalista juhlaa. Sen motto voisi olla Scorsesen Sight and Soundissa esittämä toteamus Las Vegasista: "Siinä minua kiinnosti ylenmääräisyys, kohtuuttomuus, rajojen ylittäminen ilman rajoja. Missään muussa kaupungissa ihmiset eivät voi menestyä samalla tavalla."
Kasino on voiton ja häviön draama. Elokuvan kokoava repliikki kuullaan Joe Pescin suusta: "Olen totta, en sinun kantriklubien tai tv-sarjojen todellisuutta. Olen sitä mikä on todellista: törky, loka, veri. Tästä on kysymys."
Elämän kauneuden ja sovinnollisuuden hetkiin päästään taas Samin ja Gingerin rakkaustarinassa. Senkin yllä lepattavat varjot. Leonen Suuressa gansterisodassa Robert De Niron rinnalla vakuuttaneen James Woodsin sutenööri on sivuosien aatelia. Hän pitää kiinni Gingeristä enemmän kuin Sam haluaisi.
Siksi ohjaaja on laittanut Sam Rothsteinin suuhun repliikin, jonka pitävyyttä testataan elokuvan loppupuolella: "Kun rakastat jotakin, sinun täytyy luottaa häneen. Sinun täytyy antaa hänelle avaimet kaikkeen siihen, mikä on sinun." Sam ostaa Gingerin rakkauden timanteilla, rahalla ja turkiksilla. Ehkä se on tyypillistä, mutta koskaan se ei ole riittävää.
Monta tarinaa kertova, koomisia elemettejä luontevasti annosteleva ja väkivallan hurjia humahduksia sisältävä, visuaaliselta ilmeeltään uskomattoman kaunis Kasino on Martin Scorsesen shakespearelaisin elokuva. Mutta ohjaaja on tuonut jotakin uutta, jotakin erilaista amerikkalaisiin mafia- ja alamaailmakuvauksiin. Muuan seikka on rikollisten kuvaaminen joskus hyvin koomisella tavalla - ikään kuin katsojaparka vieraannutetaan ajoittain päälauseista esittämällä konnat "naapurin miehinä". Kuten monesti on kirjoitettu Kasinon pääasiana on kuvata Las Vegas äänen ja vimman helvettinä, ottaa maailma haltuun ihmisten, koneiden ja rahan näyttämöllä.
Ja elokuvan musiikkitausta on fantastinen; se on jälleen kerran todiste ohjaajan kyvystä löytää elokuvan aihemaailmaan ja sisältöön parhaiten sopiva musiikki.

keskiviikkona, syyskuuta 12, 2012

Psykodraama raharikkaan limusiinissa * * * * *

















Viime keväänä saimme nähdä kanadalaisohjaaja David Cronenbergin hienon A Dangerous Methodin (2011), joka kiertyy psykiatrien Sigmund Freudin ja Carl Jungin sekä potilaaksi tulleen Sabina Spielreinin kolmiodraaman ympärille. Ja nyt ohjelmistoon saapui Cronenbergin pienimuotoinen, kamaranäytelmän tavoin etenevä Cosmopolis, joka perustuu Don DeLillon (s. 1936) ajankohtaiseen romaaniin (2003).
New Yorkin Bronxin italianamerikkalainen Don DeLillo työskenteli opiskelujen jälkeen mainoistoimistossa ja alkoi kirjoittaa romaaneja. Suuren yleisön mielenkiinnnon herätti 1985 julkaistu "Valkoinen kohina". Vuonna 1997 tullut "Alamaailma" julistettiin vuosikymmenen suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Tuossa se on työpöydällä, 906 tuhtia sivua. "Alamaailma"-romaani on toisen maailmansodan jälkeisten tapahtumien valtava kirjallinen peilaus. Se kulkee 1950-luvun New Yorkista Kuuban kriisiin, Vietnamin sotaan ja 1990-luvulle. Legendaariset newyorkilaiset baseballottelut ovat romaanin johdannon ydintä.
"Cosmopolista" en ole lukenut, mutta ainakin "Valkoisen hehkun" ja "Alamaailman" lukokokemukset osoittavat, että David Cronenberg on sovittanut taitavasti DeLilloa. Hänet on määritelty amerikkalaisen nykykirjallisuuden suureksi dianostikoksi, jonka aiheena ovat kulutusyhteiskunnan vaaralliset ilmiöt ja salakavalat ansat. "Cosmopolisia" on pidetty zeitgeist-romaanina, 2008 alkaneen talouskriisin tarkkanäköisenä ennustuksena.
David Cronenberg (mm.Videodrome, Alaston lounas, Erottamattomat) on ohjannut Cosmopoliksen kanadalais-ranskalaisena tuotantona. Ilmeisesti rahaa ei ole käytetty kovin paljon, mutta kyllä elokuva on visuaalisesti huolilteltu ja tyylikäs. Elokuvan päähenkilö on nuori valuuttakeinottelija ja miljardööri Eric Packer (Robert Pattinson), joka on liikutellut rahavirtoja tietokoneensa ruudulla. Hän on äärimmäisen kylmä rahan valtias, jonka toimistona ja vallan keskuksena toimii valkoinen limusiini. Cronenbergin elokuvaa voi kuvata intensiivisesti keskustelevaksi kamarinäytelmäksi, joka tapahtuu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Packerin täydellisesti muotoillussa ja suojatussa, "punkkeri"-limusiinissa.
Eric Packer on mennyt naimisiin ökyrikkaan perheen tytön kanssa, mutta avioliitto on lopullaan. Packer ei ymmärrä tavallista arkielämää, mutta limusiinin liukuessa New Yorkin kaduilla nuori "rahakuningas" kulkee kohti tuhoa. Elokuva on psykodraama yhden tunneköyhän miljardöörin yhdestä vuorokaudesta. Packer putoaa valtaistuimeltaan, koska hän ei ole osannut analysoida erään Aasian maan valuutan liikkeitä.
Kapitalismi, markkinavoimat ja talouskriisi ovat tulleet esille ohjaaja David Cronenbergin haastatteluissa, mutta eivät ne ponnahda julki suoraan elokuvasta. On kyllä "rottaviskauksia", kakunheittäjiä ja Wall Streetin mielenosoittajia. Nämä asiat vain häilyvät Packerin limusiinin taustalla.
David Cronenbergin elokuva on abstraktio. Henkilöt ovat symboleja Wall Streetin kapitalismista. Cronenberg on valinnut vieraannuttavan, "brechtiläisen" tavan kertoa Eric Packerin kohtalosta "jälkeen syntiinlankeamuksen". Tässä mielessä voi puhua kanadalaisohjaajan mestariteoksesta.
================================================================================================
Juliette Binoche esittää Cosmopoliksessa taidekauppias Didi Francheria, joka heittäytyy kontalleen Packerin limusiinissa. Packer haluaa Didin tekevän ostotarjouksen Rothon kappelista. Binoche on elokuvan mukana kaksi, kolme minuuttia. Ei hänen välttämättä tarvitse ollakaan pitempään, sillä muutenkin Packerin limusiinissa käydään nopeasti.
Paul Giamatti tulkitsee, ja upeasti tulkitseekin, Packeria vainoavaa katkeroitunutta Benno Leviniä, entistä analyytikkoa ja alaista, joka ilmestyy kuvaan lopun ratkaisevissa rähjäasunnon kohtauksissa. Neljäs pikaisesti erottuva henkilö on aktivisti Andre Petrescu (Mathieu Almaric), joka on heitellyt kakkuja eri puolilla maailmaa. Samantha Morton on Packerin fiksu teoriapäällikkönä. Sarah Godon esittää runoilija-vaimoa. Muuten, Almaric taisi esiintyä Jean-Luc Godardin Detective-elokuvassa. Ehkä Cronenberg on halunnut tunnustaa velkansa ranskalaiselle uuden aallon mestarille.
Peter Suschhitzkyn ilmavasti ja liikkuvasti sisätiloissa kuvaama "tapahtumaköyhä" Cosmopolis on äärimmäisen hallittua elokuvaa, jonka sisällöllistä ja taiteellista kiinnostavuutta ei voi mennä aliarvoimaan. David Cronenberg on tajunnut ikään kuin peilin kautta Don DeLillon romaanin aivoitukset. Ja jos alkaa kuunnella hyvin kirjoitettua dialogia, voi allekirjoittaa ohjaajan viittauksen kirjailija DeLilloon, jonka kielessä kuuluu haroldpintermäinen sanailu.

Ajankohtainen kommentti

Yle-Urheilulle kiitos!
Ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen en ollut Stadionilla, kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi. Katsoin illan hämärässä MM-karsintaottelun televisiosta. Tv-katselu antoi yllättävän hyvän ison kuvan ottelun kehittymisestä, suomalaisten osaamisesta ja pärjämisestä. En ota kantaa Suomen niukkaan häviöön muuten kuin, että TV2:n kuva Stadionilta näytti, että me teemme edelleen puolustuksessa virheitä ja maalipaikkoja ei osata käyttää hyväksi. Silti ottelusta jäi postiivinen jälkimaku. Mixu Paatelaisen "askel askeleelta" tapahtuva kehitystyö tuottaa vuoden, parin päästä tulosta.
Minusta Yle-Urheilu on nyt päässyt jalkapallon televisioinnissa hyvälle tasolle. Niin selostus kuin Riku Riihilahden isännöimä kisastudio olivat vireessä. Takavuosina Yle on vähän aliarvioinut jalkapalloa, mutta nyt kaikki on toisin. Perjantain MM-karsinnan ja lauantain Respect-ottelun hoito ylittivät Canal + -kanavan aikaisemmat maaottelulähetykset.
Muuten: Canal+ -studiosta Keke Armstrong siirtyi Seinäjoelle tekemään sitä futistyötä, jonka hän osaa. Toivon, että myös Pasi Rautiainen laskee plussat ja miinukset yhteen ja siirtyy edistämään valmentajana suomalaista jalkapalloa. Pasin huumoripitoiset lausahdukset Canalilla alkavat toistaa itseään. Me emme saa menettää parhaita voimiamme jalkapallon kenttätyössä.
================================================================================================
Entä tuo viime lauantain Respect-ottelu, jossa kultaisen sukupolven jalkapalloilijamme kohtasivat kutsumansa Maailma X:n joukkueen? Ainakin tv-kuvan ja selostuksen mukaan tunnelma Stadionilla oli leppoisa ja viihdyttävä. Lisäbonuksen televisointiin toi Kaj Kunnas, joka on totuttu näkemään ruotsinkielisen puolen sanavalmiina urheilutoimittajana. Nyt hän toimi ottelussa kentänvarsihaastattelijana, jonka mainiot kysymykset ilahduttivat sopivasti annosteltuna meitä tv-katsojia ottelun aikana. Kunnas täytyy saada jatkossakin suomenkielisen puolen jalkapallolähetyksiin.
Olen saanut käsityksen, että Kaj Kunnas on jääkiekkomiehiä, mutta eiköhän hänenkin mielensä ole muuttunut HIFK-Jokerit - väkivaltapelin jälkitunnelmissa. Viime maanantaina Ylen Aamu-tv:n Jälkihiessä Kunnnas esitti niin jyrkän kannanoton kiekon masinoitua väkivaltaa kohtaan, että ei siinä enää omaa suosikkilajia puolusteltu.

P.S. Yle-Urheilulle sapiskaa!
Miksi Yle ei näyttänyt meille eilistä Tshekki-Suomi -peliä Teplicestä? Toki kysymys oli ystävyysottelusta, mutta kaikki olisivat halunneet nähdä loistavaksi kehutun Suomen ensimmäisen puoliajan, jonka lopussa Teemu Pukki laukaisi Mika Väyrysen upeasta kuljetuksesta ja syötöstä voittomaalin. Olisimme halunneet jännittää kotikatsomossa toisen puoliskon tapahtumia, joiden aikana maajoukkueemme taisteli erinomaisesti.

lauantaina, syyskuuta 08, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 145

Heat - ajojahti (Heat, USA 1995) Ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Mann, kuvaus: Dante Spinotti, musiikki: Elliot Goldenthal, pääosissa: Robert De Niro (Neil McCauley), Al Pacino (Vincent Hanna), Amy Brenneman (Eady), Diane Venora (Justine Shiherlis), Val Kilmer (Chris Shiherlis), Ashley Judd (Charlene Hanna), Jon Voight (Nate). Tuotanto: Michael Mann ja Art Linson/Forward Pass Production/Regencu/Lion Brand Film.


"Ensimmäinen asia, johon kiinnitin Alissa huomiota, oli hänen nenänsä. Se oli pitkä kuin kurkku. Toinen asia, jonka panin merkille, olivat hänen kineettiset liikkeeensä. Hänkin vaikutti hermostuneelta. En muista että olisimme puhuneet käsikirjoituksesta. Muistan vain sen upean roomalaisen nenän ja kasvot, jotka tekevät vauikutuksen vielä nytkin. Kurja juttu, ettei hän ollut vapaa, mutta enhän minäkään ollut. Siitä huolimatta Al Pacino oli seuraavat kaksikymmentä vuotta minun ainoa toistuva "saavuttamaton suuruuteni." (Diane Keaton: "Nyt ja aina", Muistelmateos 2011).
Michael Mannin huima oivallus oli saattaa kaksi metodinäyttelijää samaan elokuvaan: Al Pacino ja Robert De Niro. He ovat ne suurimmat amerikkalaiset elokuvanäyttelijät sitten Marlon Brandon ja James Deanin. Mannin toinen oivallus oli kutkuttaa katsojien odotuksia: Kohtaavatko De Niro ja Pacino koskaan yhteisessä kuvassa? Vieläkään ei tiedetä varmasti, kohtasivatko he vai eivätkö kohdanneet.
Diane Keaton puhuu lainaamassani katkelmassa Kummisedän (1972) koekuvauksista, jossa hän tapasi ilmeisesti ensimmäisen kerran juhlitun nuoren Broadway-näyttelijän Al Pacinon (s. 1940). Dianella oli jo nimeä Woody Allenin elokuvissa, mutta Pacino oli vielä kirjoittamaton lehti. Tosin aivan Kummisedän ykkösosan julkaisemisen alla Pacino oli saavuttanut kriitikoiden huomion Jerry Schatzbergin järkyttävässä huumekuvauksessa Paniikki piikkipuistossa.
Robert De Niro )s. 1943) oli esiintynyt elokuvassa 1960-luvun puolivälistä (mm. Roger Cormanin Verinen Mamma Baker), mutta vasta 1973 ilmestynyt urheilukuvaus Hiljaa hyvää tulee ja tietysti Martin Scorsesen vimmainen Sudenpesä (1973) olivat läpimurtoja. Ja muistettakoon, että Kummisetä II:ssa (1974) De Niro tulkitsi loistavasti Marlon Brandon mafiapomo Corleonea nuorena. Taas Al Pacino oli Kummisetä-trilogian kaikissa elokuvissa mafiapomon poika Michael Corleone, joka joutui melkein väkisin rikolliselle uralle.
Heat - ajojahti on viimeisiä suuria amerikkalaisia gangsteri- ja poliisifilmejä. Sen loppupuolen toimintajaksot ovat energisyydessään ja tempossaan jotain aivan fantastista. Mutta nyt ei ole kysymys mistään tavanomaisesta lajityypin elokuvasta, vaan niin käsikirjoituksen kompleksisuudeltaan, ison henkilögallerian hallitsevalta ohjaukseltaan, näyttelijätyöltään ja kuvaukseltaan Heat - ajojahti on jotakin sellaista, johon vain Michael Mannin kaltainen kyky pystyy.
Al Pacinon ja Robert De Niron huippusuoritusten taustalta löytyy liuta vaikuttavia sivuosatöitä. Ajattelen ennen kaikkea Val Kilmerin ja Jon Voightin latautuneita näyttelijäsuorituksia. Enkä unohtaisi naisroolien Ann Brennemania ja Ashley Juddia. Eikä voi kuin haukkoa henkeään, kun seuraa italialaisen kuvaaja-ammattilaisen Dante Spinottin (s. 1943) visuaalista panosta. Spinotti ei työskennellyt ensimmäistä kertaa Al Pacinon kanssa, sillä he olivat tavanneet vuonna 1991 romanttisen arki- ja rakkausdraaman Frankien ja Johnnyn yhteydessä.
================================================================================================
Michael Mann (s. 1943) on ohjannut elokuvia harvakseen - voisi sanoa. Heatin - ajojahdin ohella hänen voittojaan ovat James Caanin näyttelemä kliininen murtovaraskuvaus Suurkaupungin lait (1981), Psykopaatin jäljillä (1986), joka oli ensimmäinen Thomas Harrisin Hannibal Lecktor -romaanin filmisovitus, ja tupakkateollisuuden valheelliset "kasvot" paljastava The Insider - sisäpiirissä (1999). Myös 2009 tullut FBI-kuvaus ja rikollishahmo John Dillingerin ajojahti Public Enemies oli taattua, räjähtävää Michael Mannia
Televisiosarjojen seuraajat muistavat chicagolaisperäisen Michael Mannin 1980-luvun suositusta ja suuntaaluovasta Miami Vice -sarjasta. Don Johnsonin isännöimä sarja nosti elävän miljöökuvauksen kunniaan ja vaikutti mm. miesten muotiin. Mannin elokuvista 1992 julkaista Viimeinen mohikaani perustui James Fenimore Cooperin klassiseen seikkailukirjaan, jossa tulkittiin Amerikan kolonialismin historiaa.
Heat - ajojahti on kuitenkin se Michael Mannin magnum opus, joka ainakin jää amerikkalaisen elokuvan historiaan. Mann istutti Al Pacinon ja Robert De Niron lain eri puolille. Robert De Niron esittämä Neil McCauley johtaa ammattimaista rikollisryhmää, joka suunnittelee uutta ryöstöä. Tiimiin kuuluu pomon ohella kolme muuta rikollista. Nyt keikka on arvoitu niin vaativaksi, että tiimi hankkii viidennen miehen kaiken varalle. Hän on Kevin Gacen esittämä Waingro, joka ei sitten selviydykään kunnialla ryöstökeikasta. Waingro ampuu yhden ryöstöauton vartijoista - kuin huvikseen. Waingro on psykopaatti, joka pakenee hetkellä, kun McCauley tajuaa palkanneensa varmistajaksi väärän miehen.
Al Pacinon Vincent Hanna on poliisi, joka märätään selvittämään ryöstötapausta. Sattuma johta Hannan rikollistiimin jäljille. McCauley saa kuitenkin tietää, että tiimiä varjostetaan. Hän asettaa ansan poliisille, joka on tiimin jäljillä. McCauleyn tiimi suunnittelee uutta, "sitä viimeistä keikkaa" ennen kuin "asetutaan eläkkeelle". Keikan aikana Hanna miehineen täytyy johdattaa harhaan.
McCauleyllä on henkilökohtainen tavoite, sillä hän on rakastunut ujoon graafiseen suunnittelijaan (Brennemann). Rikollispomo haluaa lähteä naisen kanssa kaupungista ja aloittaa uuden elämän. Taas Vincent Hannan läheiset joutuvat koville poliisimiehen panosteassa lähes kaiken energiaansa ja aikansa McCauleyn rikollistiimin ajojahtiin.
Heat - ajojahti on taitavasti suunniteltu ja toteutettu "kissa ja hiiri" -leikki. Vincent Hannan ja Neil McCauleyn kaksintaisteluun liitetään perheongelmia, romanttisia sivujuonia ja ihmisluonnon monipuolista havainnointia. McCauleyn tiimin "perhelounas" on elokuvan muistettavia kohtauksia. Siinä elämäntavan värit vaihtelevat tummasta valkoiseen, ystävyydestä väkivaltaan, luottamuksesta petollisuuteen.
Kuuluisa on kohtaus, jossa Al Pacinon poliisi ja Robert De Niron rikollinen juovat kahvia (kuvauksen aikana he eivät olleet yhdessä mukana kohtauksessa). Hyvin luontevasti Michael Mann antaa Pacinon esittää muutamalla repliikillä kahden ammattimiehen, poliisi Hannan ja rikollinen McCauleyn, toimintatavat : "Istumme tässä kuin kaksi tavallista kaveria. Sinä teet mitä teet. Minä teen, mitä minun täytyy tehdä." Ja ei voi kuin yhtyä monesti esitettyyn toteamukseen - esimerkiksi kölniläinen kirjailija ja kriitikko Olaf Möller - että lopun jakso lentokentän varjoissa, jossa elävä ja kuoleva tavoittelevat käsiään, on Michael Mannin elokuvan suuria hetkiä.
================================================================================================
Heat - ajojahti sai ensi-illan Suomessa 1.3. 1996 Bristol 1:ssa ja Studio: 3 ssa. Näitä teattereita ei enää ole olemassa, mutta näihin aikoihin minua työllisti niin HS:n kantalehti kuin perjantainen viikkoliite Nyt. Kymmenen vuoden ajan kirjoitin molempiin lehtiin tv:n elokuvatarjonnasta. Teatteriin tulleiden ensi-ilta-elokuvien arvostelu loppui vähitellen, mikä oli tietenkin sääli. Muistelen kirjoittaneeni NYT-liitteeseen vain muutaman arvion noiden kymmenen viimeisen työvuoden aikana: Martin Scorsesen Kasino, Olli Saarelan Lunastus, Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus ja Robert Redfordin Hevoskuiskaaja - kaikki 1990-luvun toisella puoliskolla.
Laadin Nyt-liitteeseen kolme kertaa vuodessa laajat esittelyt television elokuvasyksystä, -keväästä ja -kesästä. Ne olivat ilmestyneet aikaisemmin kantalehdessä minun toimittamina ja monena vuotena syvästi arvostamani Jussi Karjalaisen editoimina ja taittamina. Vaikka kiirehdin nyt asioiden esille, niin totean tuon työn ja HS:n pitkän perinteen päättyneen vuonna 2003. 

keskiviikkona, syyskuuta 05, 2012

Rankka virolainen murhenäytelmä * * * *

Laura Birn, Tommi Korpela kuva: Solar Films














Kirjailija Sofi Oksanen ammentaa romaaniensa aiheet Viron vaietuksi sanotusta lähihistoriasta ja nykyisyydestä. Muutama vuosi sitten ilmestynyt, palkittu ja kansainvälisesti levinnyt "Puhdistus" kertoi nuoren ja vanhan Aliide Truu´n tarinan niin neuvostomiehityksen Virossa 1940-luvun alussa kuin vuoden 1992 itsenäistyneessä Virossa. Romaani tuotiin Suomessa myös näyttämölle - tosin alunperin olikin kyse näytelmästä. Suomessa romaanista tuli valtava myyntimenestys.
Puhdistus-elokuvan maailmanensi-ilta ajoitettiin elokuun 30. päiväksi Tallinnaan. Ensi-illan ohella julkistettiin Sofi Oksasen uusi romaani "Kun kyykyset katosivat", joka palaa jälleen Viron lähihistoriaan. Tallinnaan matkusti Suomesta tuhatpäinen fanijoukko, joka vannoo Sofi Oksasen nimeen. Ensi-ilta- ja julkistamispäivänä Radio Yle 1:n kirjallisuustoimittaja Hannu Puttonen ehti jo ylistää uutta romaania. Perjantaina Suomessa ensi-iltaan tulevasta Puhdistus-elokuvasta ei lähetyksessä puhuttu mitään.
Puhdistus-elokuvan ohjaajaksi palkattiin Los Angelesissa kouliintunut Antti J. Jokinen. Hän on ansioitunut musiikkivideoiden ohjaajana. Vuosi sitten Jokinen dedytoi The Residentillä, epäonnistuneella Hollywood-kauhutrillerillä. Sofi Oksasen romaanin filmisovituksen ohjaajaksi Jokisen valinta oli riski, mutta ei pidä piehtaroida ennakkoluuloissa. Jokinen sai yrittää. Ja todella valtavalla energialla hän on tehnyt töitä. Jos tällaisen teoksen on saanut aikaan, niin ohjaajassa täytyy olla paljon visuaalista lahjakkuutta.
Puhdistus on rankan realistinen, raaka ja väkivaltainen kuvaus nuoren ja vanhan Aliide Truu´n elämästä. Elokuvan punaiseksi langaksi on määritelty rakkaus, petos ja uhraus. Aliide on rakastunut siskonsa Ingelin (Krista Kosonen) Hans-mieheen (Peter Franzén). Hansista tulee sodan aikana Viron metsäveljien innokas kannattajia, mutta hän joutuu myös piileksimään Aliiden ja Ingelin talon kellarissa.
Aliide aikoo pysyä hengissä, vaikka joka yö on pelättävä, että miliisi käy ovella. Aliide joutuu pettämään hengensä vuoksi. Hän ryhtyy myös kommunistiksi tyynnyttääkseen paikkakunnan miliisijohtajan (Tommi Salmela). Aliiden tuleva aviomies, puniikki Martin (Tommi Korpela) toivoo lojaalisuutta.
=======================================================================================
Antti J. Jokinen käyttää kiikkutuolia ja peseytymistä aikatasojen siirtymissä. Kerronnan detaljirikkauteen kuuluvat muun muassa viinalasin täyttö ja tupakan sytyttäminen. Kirveskin löytyy repertuaarista. Äänittäjä Kirka Sainion työ on huomattavan rikasta. Äänestä onkin kehitetty Puhdistus-elokuvan muuan tärkeä ominaispiire.
Vuoden 1992 vanha Aliide on katkeroitunut kommunisti, joka asuu yksin rähjäisessä talossa Viron syrjäisellä maaseudulla. Vasta itsenäistyneessä Virossa Aliiden sama talo saa toimia piinatun ja häväistyn nuoren naisen turvapaikkana. Hän on ihmiskaupan uhri Zara (Amand Pilke), joka pakenee mafiaa bordellista. Zara tietää, että iljettävä sutenööri (Kristjan Sarv) ilmestyy pian aseineen Aliiden talon ovelle.
Puhdistuksessa raakuudet, inhottavuudet ja väkivalta korostuvat - ehkä hetkittäin yli äyräiden. Täytyy heti todeta, että nyt ei ole kyse mistään viihdeväkivallasta, vaan väkivalta asetetaan yhteyksiinsä. Lyhyinä hengähdystaukoina kuvataan virolaista luontoa ja maisemaa.
Nyky-Viro esittäytyy ikään kuin huoratalona, jossa kapitalismi on antanut joillekin miehille luvan alentua raakalaismaisen käyttäytymisen tasolle. Sodanajan neuvosto-Viro näyttäytyy ilmiantojen, kuulustelujen, kidutusten, raiskausten ja teloitusten suljettuna saarena. Jos "kansakunnan vihollisia" ei lähetetä Siperiaan, niin henki ei ole kallis kotonakaan.
Jokinen on päässyt eroon musiikkivideoiden estetiikasta. Rauno Ronkainen on kuvannut kahden aikatason virolaisen tragedian melkeinpä perinteisenä, eeppisenä kertomuselokuvana. Tiina Paavilaisen ja Katrin Sipelgasin lavastustyössä ei ole mitään epäaitoa. Leikaaja Kimmo Taavilan leikkauksien dynamiikalla, hidastuskuvilla ja valaistuksen variaatoilla on pyritty vielä korostamaan kokonaisuuden ankaraa synkkyystasoa. Selvän riitasoinnun äänen ja kuvan yhteispeliin tuo Tuomas Kantelisen musiikki, jossa kuuluvat romanttiset sävelkuviot. Tai sitten ne pehmentävät järkyttävää tragediaa.
Puhdistus on myös näyttelijöiden elokuva. Antti J. Jokinen on panostanut tosissaan henkilöohjaukseen. Kaikki keskeiset roolit tulkitaan jopa loistavasti. Laura Birn nousee filminäyttelijänä ehdottomaan eturiviin, Tommi Korpela ja Peter Franzén óvat sinut henkilähahmojensa kanssa. Eikä ole uutinen Liisi Tandefeltin avoin, rohkea ja suora suoritus vuoden 1992 Aliidena, joka istuu kiikkutuolissa kuin Niskavuoren vanha emäntä. Niistä iljettävistä mieskuvista vastaavat täysillä Tomi Salmela ja Ristjan Sarv. Silti nostaisin kaikkien yläpuolelle nuoren Amanda Pilkkeen, jonka Zara-uhri on äärimmäisen raskas, henkistä ja fyysistä kanttia vaativa näyttelijätyö.

Ajankohtainen kommentti

Yle-kesän uusintapainotteisen ohjelmiston valopilkku oli HBO-esitys, Hagai Levin kirjoittama ja Paris Barclayn ohjaama Terapiassa, jossa irlantilaisnäyttelijä Gabriel Byrne (mm. Miller´s Crossing) tulkitsee elämänsä roolissa ikääntyvää terapeuttia Paul Westonia. Westonin oma elämä on hukassa. Hän pelkää sairautta ja alkaa uskoa, ettei osaa auttaa potilaitaan. Weston hakee apua kollegaltaan (Amy Ryan), mutta eivät taida aueta yksinäisyyteen jääneen miehen elämän solmut.
Terapiassa on ollut siinäkin mielessä hieno jaksoiltaan vajaan puolen tunnin keskustelusarja, että siinä on vieraillut hyviä elokuvanäyttelijöitä - esimerkiksi Dianne Wiest ja kesän uusinnoissa Debra Winger. Sarja on kiidättänyt nuoria näyttelijöitä eteenpäin. Tällä viikolla teatteriensi-iltaan Helsinkiin tulee Nick Caven kirjoittama ja John Hillcoatin ohjaama ryöstödraama Laittomat, jossa näyttelee nuori Mia Wasikowska. Neljä vuotta sitten puolalaissyntyisen äidin 17-vuotias tytär Mia näytteli Terapia-sarjan ensimmäisen kauden jaksoissa. Hän esitti aidon rehdisti urheilijatyttöjä, joka kärsi mielenterveysongelmista. Paul Westonin eli Gabriel Byrnen terapiaistuntojen "käsittelyssä" kypsyi kukkaan todellinen nuori näyttelijälupaus. Ennen 1930-luvun lamakauden ryöstödraamaa Laittomia Mia Wasikowska on ehtinyt esittää Jane Eyreä uudessa Charlotte Bronte -elokuvassa. Laittomissa Wasikowska on luonteva, arasti raikas ja vähän hauras - kuin uudestisyntynyt Cathy O´Donnell siinä kuuluisassa Nicholas Rayn nuoria puolustavassa lamakauden pakodraamassa He elävät öisin (1948).

P.S. Puhdistus-elokuvan kimmokkeena Ilta-Sanomat listasi viime lauantaina suomalaisia elokuvia, joiden taustalla on klassikkoromaani. Hyvin suppea lista oli - Juhaa, Ihmisiä suviyössä, Elokuuta, Palmua, Tuntematonta ja Niskavuori-elokuvia ja Pikku Pietarin pihaa. Listaan pitäisi ehdottomasti lisätä Teuvo Puron taitava Minna Canthin näytelmän filmisovitus Anna-Liisa (1922), Erkki Karun valloittava Kivi-komedia Nummisuutarit (1923), Nyrki Tapiovaaran
mestarillinen Varastettu kuolema (1938), joka perustuu Runar Schildtin "Lihamylly"-novelliin (1919), Teuvo Tulion koskenlaskujaksosta kuuluisa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), joka on kuin suomalainen Don Juan -tarina, Matti Kassilan hieno Jarl Hemmer -elokuva Sininen viikko (1953), Erik Blombergin mainio Maria Jotuni -sovitus Kun on tunteet (1954), Ville Salmisen vaikuttava Unto Seppäs-filmatisointi Evakko (1956).
 Kuusikymmenluvulta muistamme tietenkin Mikko Niskasen Rintala-elokuvat Pojat (1962) ja Sissit (1963), 1970-luvulta Risto Jarvan testamenttielokuvan Jäniksen vuoden (1977), joka pohjaa Arto Paasilinnan parhaaseen romaaniin. Ja eipä unohdeta Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehdon värikästä Tulipäätä (1980), joka perustuu Ilmari Rantamalan romaaniin "Harhama" (1909). Ei niinikään Ralf Långbackan vahvaa "teatraalista" esikoisteosta ja ainoaa esiintymistä elokuvan puolella Herra Puntilaa ja hänen renkinsä Matti (1980), jonka teksti ammennettiin Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmästä.

lauantaina, syyskuuta 01, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 144

Smoke (Smoke, USA 1995) ohjaus: Wayne Wang ja Paul Auster, kuvaus: Adam Holender, leikkaus: Maysie Hoy, musiikki: Rachel Portman, pääosissa: William Hurt, Harvey Keitel, Harold Perrineau Jr., Stockard Channing, Forest Whittaker. Tuotanto: Greg Johnson, Peter Newman, Hisami Kurowa/Miramax, Eurospace Productions, Smoke Productions, Nippon Film Development and Finance.

Auggie Wrenin (Harvey Keitel) brooklynilaiseen tupakkakauppaan sijoittuva Smoke on aasialais-amerikkalaisen elokuvaohjaajan Wayne Wangin ja newyorkilaisen kirjailijan Paul Austerin hieno yhteistyö. Tosin esimerkiksi yhdysvaltalaisia ohjaajia käsittelevässä "Contemporary North American Director"- teoksessa Austerin nimeä ei mainita Smoken kohdalla. Taas Austerin intensiivisen "The New York Trilogyn" esittelyssä brooklynilaiskirjailija esitellään niin Smoken kuin sitä seuranneen rinnakkaisteoksen Blue in the Facen (1995) ainoana tekijänä. Fakta on tämä: Wang ja Auster toiivat yhteistyössä elokuvan toteuttajina.
Smoke sai ensi-iltansa Suomessa 15.9. 1995 Eerikinkadun Andorrassa. Alettiin elää aikaa, jolloin Helsingin Sanomien Nyt-liite alkoi olla totisinta totta. Elokuva-arvostelut siirrettiin kantalehdestä liitteeseen. Työmääräni kasvoi, sillä aloin pitää liitteessä joka perjantai palstaa, jossa esiteltiin television pääkanavien viikon kaikki elokuvat. Arvioin ne kantalehdessäkin päivittäin, mutta pidin tarkasti huolta, että jutut olivat erilaiset näissä kahdessa mediassa.
===============================================================================
Wayne Wang (s. 1949) kasvoi Hong Kongissa. Hänet koulutettiin englanninkielisessä jesuiittakoulussa. Wang muutti vuonna 1967 Kaliforniaan, Yhdysvaltoihin. Hän opiskeli Foothill Collegessa. Wangin elokuvaohjaajan ura alkoi 1981.
Esikoisteos Chan is Missing käsitteli aasialais-amerikkalaisten perheiden identiteettiongelmia. Elokuva kuvattiin mustavalkoisena 16 mm:lle. Tapahtumat sijoittuivat San Franciscon Chinatowniin. Wangin tyyli lähenteli cinema-véritéen periaatteita. Jean-Luc Godardin vaikutteet olivat selvät. Wayne Wang sai hyvät kritiikit, joten jatko oli turvattu. Myöhemmistä ohjaustöistä mainittaakoon Slam Dance (1987) ja The Joy Luck Club (1993). Jälkimmäinen on Amy Tranin romaanin melodramaattinen filmisovitus. Kerrotaan kiinalaisista maahanmuuttajanaisista Yhdysvalloissa.
Paul Auster on huomattava amerikkalainen nykykirjailija, joka julkaisee uusia teoksia kuin Woody Allen filmejä. Kuten Allen myös Auster kuvaa New Yorkia. Hän asuu Brooklynissa. Löysin Austerin oikeastaan Smoke-elokuvan kautta. Tuli sitten hankittua kiivaasti Austerin romaaneja alkukielellä ja suomennettuina.
"The New York Trilogyn" lisäksi fantastisia lukuelämyksiä ovat olleet "Mr. Vertigo", "The Brooklyn Follies", "Man in the Dark" ja "The Book of Illusions". Kirjallisuuskriitikoiden mukaan Paul Auster käänsi huomattavan luvun amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen. Village Voice-lehti ylisti, että Auster on keksinyt aivan uuden tavan kertoa tarina.
===============================================================================
Viiteen lukuun jakautuva Smoke-elokuva tapahtuu vuonna 1990 brooklyniläisessä kaupunkimiljöössä. Tupakkakaupassa ja sen kulmilla käy jatkuva hyörinä. Ihmiset tulevat kertomaan pienistä iloistaan ja suuremmista suruistaan. Auggie on hyvä kuuntelemaan kanssaihmisiä. Hän on kuin amatööri-psykologi, jolle voi kantaa huolensa.
William Hurt näyttelee kirjailija Paul Benjaminia, joka käy ostamassa tupakkakaupasta sikarit. Paul kirjoittaa pienessä luukussaan, mutta työ ei ole oikein sujunut viime aikoina. Paul Benjaminin harmaa elämä muuttuu, kun hän törmää kadulla isäänsä etsivään 17-vuotiaaseen mustaan poikaan (Harold Perrineau). Pojasta tulee kirjailijan innoittaja ja puhekumppani. Yksinäisten iltojen ahdistus murtuu.
Smoke on täynnä sivuhenkilöitä ja -tarinoita. Tupakkakauppa sitoo solmut yhteen. Jokainen henkilö (mm. Forest Whitakerin esittämä raajarikko korjaamonomistaja) elää pienten askareiden ja tunteiden katveessa. Joskus tunteet räjähtävät, joskus mielen ahdistus hellittää, kun saa puhua ja tilittää. Auggie Wrenin kaupassa on täydellinen ilmaisunvapaus.
Smoke on rikas improvisaatio, antropologinen elokuva urbaanista maailmasta, kaupunkilegendojen syvä lähde. Elokuvan punaisena lankana kulkee Auggie Wrenin joulukertomus varastetusta kamerasta ja iäkkäästä sokeasta naisesta. Se on kerrottu sanojen, ilmeiden ja kuvien humalluttavana kamarimusiikkina. Smokessa näkyy tekijöiden humanistinen perusasenne. Ja kuvissa välkkyy kaunis, humoristinen ja melankolinen sävytys.
Smoke on raikas tuulahdus ja ainutlaatuinen täysosuma 1990-luvun amerikkalaisessa elokuvassa. Tom Waits laulaa "Who Are You This Time". Charlie Parkerin "Koko" ja "April in Paris" rytmittävät osuvasti kohtauksia.