Martin Scorsesen (s. 1942) rikos-pelikasino- ja mafiatragedia Kasino sai meillä ensi-iltansa 15.3. 1996 Bristol 1:ssä ja President 1:ssä. Elettiin helsinkiläisen teatterikartan viimeisiä runsauden aikoja. Vähän myöhemmin Sanomien Nelonen aloitti toimintansa. Elokuvien tarjonta lisääntyi runsaasti televisiossa. Muistelen, että 1990-luvun lopun hulluina vuosina tv:ssä esitettyjen kokoillan elokuvien lukumäärä saattoi nousta tuhanteen.
Vähitellen elokuvien esittämisestä televisiossa tuli bulkkitarjontaa. Hyvätkään elokuvat eivät aina nouseet julkisuudessa pinnalle. Näinä 2010-luvun aikoina television, teattereiden ja dvd-levityksen rinnalle ovat ilmestyneet teleoperaattoreiden filmitarjoukset. Pian myös kännykkäfirmat alkavat jaella elokuvia mobiiliin, jos eivät jo sitä tee. Siksi haluan muistuttaa, että Kasinonkin tapainen rikas, eeppinen, laaja-alainen ja visuaaliselta viritykseltään vangitseva elokuva toimii kunnolla vain isolla valkokankaalla.
=================================================================================================
Kasinon päähenkilö on nerokkaana kirjanpitäjänä pidetty Sam "Ace" Rothstein. Rooli on pitkän yhteistyön tehneiden Scorsesen ja De Niron toistaiseksi viimeinen iso panostus. Eipä De Niroa ole nähty enää myöhemmin Scorsesen elokuvissa. Se on vahinko, suuri vahinko. Kuluneiden kuudentoista vuoden aikana De Niro on esiintynyt kuin liukuhihnalla näytellen - useimmiten elokuvissa, jotka eivät jää muistiin.
"Ace" Rothsteinissa näkyy niin 1970-luvun Sudenpesän ja Taksikuskin kuin 1980-luvun vaihteen Kuin raivo härän vaikutteita. De Niron henkilössä ilmenee myös selviä viitteitä italialaisen Sergio Leonen Suuren gangsterisodan (1984) David "Noodles" Aaronsoniin. Miksei myös Scorsesen Mafiaveljien (1990) James Conwayhin, joka toteuttaa New Yorkin Kennedyn lentokentän ryöstön.
Kannattaa kuitenkin huomata, että niin Leonen elokuvassa kuin Scorsesen nykkeilydraamassa Kuin raivo härkä De Niron päähenkilö muuttuu, koska aikajana on pitkä. Leonen elokuvassa De Niron Noodles tulee kankaalle 1933 (Scott Tiler esittää nuorta Noodlesia) ja palaa vanhentuneena 1968. Kuin raivo härän keskisarjan mestari Jake La Motta tavataan 1940-luvulla nuorena ja fyysisesti trimminä, mutta Scorsese laittoi De Niron lihottamaan ja "vanhennuttamaan" itsensä, jotta nyrkkeilijän myöhemmät yökerhovaiheet olisi voitu näyttää vaihtamatta näyttelijää.
Kasinossa Robert De Niron ja muidenkin näyttelijöiden ei ole tarvinnut "vanheta". Aika ja paikka täsmäävät suurin piirtein samana teoksen keston ajan. Aika on nykyaikaa, modernia kapitalismin ja ahneuden Amerikkaa. Paikka on Las Vegas, jossa mafia pyörittää Tangiers-nimistä pelikasinoa. Tyylikkäästi pukeutunut Sam "Ace" Rothstein valitaan Tangiersin johtajaksi. Hän ottaa tehtävän tosissaan ja pitää mafian tyytyväisenä. Kukaan ei pysty huijaamaan Samia, jonka silmät erottavat vähäisetkin rikkeet. Sam vakoilee kaikkia työntekijöitä ja työntekijät vakoilevat Samia. "Kaikki vakoilevat", tuntuu Scorsese toteavan.
Elokuva muuttuu hetkellä, kun mafia lähettää Nicky Santoron, psykopaatin ja valtaan ihastuneen pikkumiehen, Las Vegasiin. Nickyn täytyy valvoa ja vakoilla Samia, mutta pikkumies alkaakin rakentaa omaa rikoksen valtapiiriä.
Samaan aikaan Sam Rothstein kohtaa Ginger McKennan, kovaluonteisen prostituoidun. Sam rakastuu Gingeriin, mutta nainen taitaa rakastaa vain itseään. Kuvioon liittyy James Woodsin esittämä sutenööri, jonka vallasta Ginger on irrottautumassa. Mutta mikään ei ole koskaan varmaa.
=================================================================================================
Amerikanitalialainen Martin Scorsese, 34, New Yorkin yliopiston kuuluisan elokuvakoulun kasvatti ja opettaja on pienikokoinen ja tumma. Hän on Elizabethkadun pizzabaareista ja leffateattereista 18-ikäisenä itsensä maailmalle riuhtaissut älypää, joka tuntee läpikotaisin amerikkalaisen elokuvan historian.
Sudenpesän loppukohtauksessa Scorsese laukaisee itse pistoolin auton takaistuimelta. Taksikuskin alkupuolella on pitkä jakso, jossa auton takaistuimella istuva Scorsese latelee kovaa, katkeran makuista tekstiä elävästä elämästä, väkivallan painajaisista. "Did You ever see what 44 magnum can do to a woman´s face..."
Ketkä ohjaajat ovat aikaisemmin rohjenneet elokuvissaan tällaisiin sivurooleihin? En muista kuin Roman Polanskin heiluttelemassa veistä Chinatownissa (1974). Tämä osoittaa pähkinänkuoressa kaksi asiaa: toisaalta amerikkalaiseen yhteiskuntaa pesiytynyt väkivalta on eräs elementti Scorsesen elokuvissa, toisaalta Scorsese näyttää uskaltavan asettaa itsensä likoon niin kameran edessä kuin takana.
Edellä kirjoitetut kaksi kappaletta ovat suora lainaus Filmihullun Scorsese-esseestäni, joka ilmestyi Taksikuskin jälkeen. En muuttaisi siitä mitään, mutta 36 vuoden jälkeen lisäisin siihen joitakin asioita. Nuoren Scorsesen elokuvat vaikuttivat oman elämän kuvilta ja muistoilta, mutta myöhemmin filmihullu Scorsese palasi ikään kuin amerikkalaisen elokuvan parhaan perinteen lähteille.
Hän halusi ohjata kultakauden Hollywoodin studioelokuvia muistuttavia teoksia - esimerkiksi 1977 musikaalidraaman New York, New York, jonka aikajana lähtee raksuttamaan vuonna 1945, kun vieteään toisen maailmansodan loppumista. Elokuva on kiihkeä ja musiikkinumeroiltaan ja avioliittoriidoiltaan mahtavaa "studio-Scorsesea. Se on Robert de Niron esittämän saksofonistin (näyttelijä soittaa itse numerot) ja laulajatar Francine Evansin (Liza Minnelli) ristiriitaisen suhteen ja taiteilijaurien hurjaa ja hetkittäin lämmintäkin elokuvallista tarkastelua.
Kuin raivo härkä (1980) todisti Scorsesen syvän kiinnostuksen ohjata henkilöhistorioita. Väkivallan ryöpsähdykset luotiin nyrkkeilykehään. Koomikkojen kuningas (1982) oli tv-julkisuuden kitkerä peilaus ja kunnianosoitus Jerry Lewisille, 1960-luvun suurelle amerikkalaiselle koomikolle ja ohjaajalle. Illasta aamuun (1985) oli kokeellista Scorsea, Suuret setelit (1986) ja Cape Fear (1993) olivat uusintaversioita, ohjauksellisesti hohdokasta Martin Scorseasea. Ohjaajan musiikkimaku näkyi ja kuului niin kokoillan elokuvissa kuin dokumenttifilmissä The Last Waltzissa (1978), joka on Robbie Robertsonin The Band -yhtyeen San Franciscon 1976 kiitospäivän jäähyväiskonsertin tallennus.
Martin Scorsesea kiinnosti myös kuvataide. Tämän todistaa kolmen episodin New York Storiesin (1989) aloituselokuva Life Lessons, jossa Nick Nolte näyttelee vimmaisesti neuroottista taiteilijaa. Nolten kuvataiteilija Lionel Dobie on kuin henkiin herätetty miehisen kiihkeyden perikuva 1970-luvun Sudenpesästä.
=================================================================================================
"Tietoisuus elokuvasta, sen historiasta, amerikkalaisen filmin perinteestä ja kehityksestä on Scorseselle välttämätön, luovaa voimaa ammentava keino. Scorsesea ei voi luonnehtia ns. Hollywoodin ammattimieheksi - jos nyt sellaisia on enää olemassa. Hänen ohjaajalaatunsa on monisäikeisempi. Hän on eurooppalaisempi kuin kukaan muu tämän hetken lukuisista lahjakkaista amerikkalaisista ohjaajista.
Martin Scorsesen panos on runsas ja laaja. Voisi sanoa, että hän huojuu kuin kiihkeästi maailmaa tiedostava kirjailija esikoisteoksen ja ensimmäisen suuren romaanin välimaastossa. Samalla kun puhun Scorsesen elokuvista en voi unohtaa tietenkään Robert De Niron ja Harvey Keitelin näyttelijäntyötä ja Robert Getchellin tai Paul Schraderin käsikirjoituksia."
Tuohon Taksikuskin jälkeen Filmihullussa ilmestyneen tekstin lainaukseen lisäisin nyt seuraavaa: De Niro jäi Scorsesen elokuviin aina Kasinoon saakka, Keitel siirtyi syrjään, mutta Joe Pesci (Kuin raivo härkä, Mafiaveljet, Kasino) tuli uutena luonnenäyttelijänä mukaan. Käsikirjoittajista Paul Schrader ryhtyi ohjaajaksi. Ja sitten kuin varkain englantilaisohjaaja Michael Powellin leski Thelma Shoonmaker tuli leikkaajana Scorsesen tiimiin.
Vielä täsmentäisin: Scorsesta itsestään tuli Hollywoodin itsenäinen auteur, joka pystyi myös vaihtamaan aiheitaan ja tyyliään - olisiko Taksikuskin aikaan voinut edes kuvitella, että hän tulee ohjaamaan sellaiset erilaiset, lavastuksiin ja pukuihin keskittyneet historialiiset New York -elokuvat kuin Viattomuuden aika ja Gangs of New York. Ei.
Uusista Scorsese-elokuvista Lentäjä ja Suljettu saari ovat komeita studiotuotantoja. Sellainen on "elokuvahistorioitsija" Martin Scorsesen tuore, sadunomainen Hugo, joka sijoittuu 1920-luvun pariisilaiselle rautatieasemalle. Scorsese sivuaa kertomuselokuvan ja trikkikuvauksen ranskalaisen keksijän Georges Méliésin elämänvaiheita.
=================================================================================================
Kasino on voiton ja häviön draama. Elokuvan kokoava repliikki kuullaan Joe Pescin suusta: "Olen totta, en sinun kantriklubien tai tv-sarjojen todellisuutta. Olen sitä mikä on todellista: törky, loka, veri. Tästä on kysymys."
Elämän kauneuden ja sovinnollisuuden hetkiin päästään taas Samin ja Gingerin rakkaustarinassa. Senkin yllä lepattavat varjot. Leonen Suuressa gansterisodassa Robert De Niron rinnalla vakuuttaneen James Woodsin sutenööri on sivuosien aatelia. Hän pitää kiinni Gingeristä enemmän kuin Sam haluaisi.
Siksi ohjaaja on laittanut Sam Rothsteinin suuhun repliikin, jonka pitävyyttä testataan elokuvan loppupuolella: "Kun rakastat jotakin, sinun täytyy luottaa häneen. Sinun täytyy antaa hänelle avaimet kaikkeen siihen, mikä on sinun." Sam ostaa Gingerin rakkauden timanteilla, rahalla ja turkiksilla. Ehkä se on tyypillistä, mutta koskaan se ei ole riittävää.
Monta tarinaa kertova, koomisia elemettejä luontevasti annosteleva ja väkivallan hurjia humahduksia sisältävä, visuaaliselta ilmeeltään uskomattoman kaunis Kasino on Martin Scorsesen shakespearelaisin elokuva. Mutta ohjaaja on tuonut jotakin uutta, jotakin erilaista amerikkalaisiin mafia- ja alamaailmakuvauksiin. Muuan seikka on rikollisten kuvaaminen joskus hyvin koomisella tavalla - ikään kuin katsojaparka vieraannutetaan ajoittain päälauseista esittämällä konnat "naapurin miehinä". Kuten monesti on kirjoitettu Kasinon pääasiana on kuvata Las Vegas äänen ja vimman helvettinä, ottaa maailma haltuun ihmisten, koneiden ja rahan näyttämöllä.
Ja elokuvan musiikkitausta on fantastinen; se on jälleen kerran todiste ohjaajan kyvystä löytää elokuvan aihemaailmaan ja sisältöön parhaiten sopiva musiikki.
3 kommenttia:
Hienoa, osasinkin odottaa tätä elokuvaa sarjassasi, Hesarissa olleiden ylistyksien ansiosta.
Kun luin tätä selontekoa elokuvasta, sen ohjaajasta ja näyttelijöistä, tuli tunne, että siitä, tai elokuvasta yleensä kerrottaessa, tarvitaan taitoa. Pitää olla selvillä asioista, valkokankaan tapahtumista ja kaikista sen syntymiseen liittyvistä henkilöistä.
Lisäksi pitää hallita taito tiivistää keskimäärin kaksituntinen noin 5- 10 minuutissa luettuun artikkeliin ja esiintyjien elämänpituisiin vaiheisiin, ja se on tehtävä tavalla, joka lisää mielenkiintoa eikä vähennä sitä. Varsinkin, jos on kysymys elokuvasta, joka on hyvä, jolla on jotain annettavaa katsojalle. Huonoista elokuvista voi vain varoittaa.
Mutta miten tämä kaikki käy yhteen katsojan maun kanssa? Joku pitää huonona sitä, mikä jollekin on hyvä.
Nähdäkseni siinä on sama juttu kuin selostettaessa kirjoja. Makuja on monta. Lukutapoja on monta. Mutta hyvän tekstin vaistoaa kirjoitustavasta. Vähitellen lukija alkaa luottaa kirjoittajaan. Silloin asia on hänelle selvä.
Tuo ihminen tietää ja tuntee asian, hän ajattelee.
Minulle on tapahtunut usein, että joku kehuu kirjaa tai elokuvaa tai jotain muuta taiteeseen liittyvää, "sinä varmaan pidät siitä", sanoo. Uskon ja petyn.
Mutta silti uskon edelleen kriitikoihin, kritisoivat he minkä alan tuotetta tahansa. Ajattelen, että he ovat kunnianhimoisia ja eivät salli itselleen hällä väliä asennetta. Heitä ei (kai) kukaan ole "ostanut" palvelukseensa. Hyvä kriitikko voi olla rehellinen ja kertoa oman mielipiteensä. Se riittää minulle. Ja jos joskus tulee pettymys, etsin siihen syytä mieluummin itsestäni kuin kriitikosta.
Tämän elokuvan haluaisin nähdä. Ja olen melko varma, että näen sen kirkkaammin kuin, jos en olisi lukenut tätä kirjoitusta. siitä annettua kritiikkiä. Tämä antaa ainakin vertailumahdollisuuden.
Hyviä elokuvia ei ole paljon. Sen takia niistä olisi hyvä olla selvillä, katsojankin. Tv:stä tuleviin filmeihin olenkyllästynyt. En katso niitä enää juuri ollenkaan. Vain siinä tapauksessa katson, jos tiedän siitä jo etukäteen tarpeeksi ja olen kuullut, että se on hyvä.
Katsoin kaikki Lars von Trierin telkassa tulleet elokuvat, ja vaikka niissä kaikissa oli julmuutta enemmän kuin tarpeeksi, pidin niitä hyvinä. Sillä totuus on, että elämä voi olla uskomattoman julmaa. Ja jos julmuutta pakenee, eikä uskalla sitä katsoa suoraan silmiin, on se omalle kohdalle tultua menetetty peli. Ei pysty puolustautumaan millään tavoin. Aina ei voi paeta.
Katsoin kerran elokuvan, en muista nimeä, mutta siinä paljastui mm. se miten paljon ihmiset ottavat aineksia omaan elämäänsä katsomistaan elokuvista. Toisin sanoen he käyttäytyvät alitajuisesti kuin elokuvien sankarit. Hassua. Ketähän heistä minä matkin. Olisiko se filmi Alice in Wonderland! Sen pääosan esitäjän nimeä en muista. Mutta jotenkin tosiaan näin hänessä itseni. :)
Minusta mainituista eri elokuvista Taksikuski ja Kuin raivo härkä ovat parhaita, ehkä siksi, että myös De Niro on näissä parhaimmillaan.
Lähetä kommentti