tiistaina, maaliskuuta 25, 2014

Kuka on isänsä poika? - Hallittu, mestarillinen perhekuvaus * * * * *















Kymmenen vuotta sitten näimme Kino Engelissä eteläkorealaisen Kim Ki-dukin fantastisen, buddhalaisen elokuvan Viisi vuodenaikaa. Se täräytti suoraan sydämeen ja aivoihin. Sen jälkeen olemme seuranneet mielenkiinnolla uusia eteläkorealaisia elokuvia. Samalta ohjaajalta saatiin Suomeen muitakin elokuvia, esimerkiksi Saari, jota en ole sattunut näkemään.
Viime perjantaina Helsingin Maximin laatuohjelmistoon tuli Cinema Mondon maahantuomana Isänsä poika, joka on tärisyttävän kaunis kuvaus perheestä, joka tajuaa, että heidän kuusivuotias poikansa ei olekaan biologisesti heidän. Isänsä poika on teemaltaan ja tunnelmiltaan globaali, kaikkia meitä länsimaalaisia syvältä koskettava, mutta myös hyvin korealainen.
Ohjaaja on Hirokazu Kore-eda (s. 1962). Hän on toiminut elokuvassa ja televisiossa. Hän on kirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja. Hän aloiti 1990-luvun alussa dokumenttielokuvilla. Vuonna 1998 valmistui Kore-edan kehuttu elokuva After Life. Sitä seurasivat muun muassa Distance ja Air Doll. Ennen nyt ohjelmistoon tullutta uutuutta Kore-eda ohjasi I Wish -nimisen elokuvan, joka oli japanilaista tuotantoa. Siinä kerrottiin veljeksistä, jotka elävät eri kaupungeissa, mutta kaipaavat toisiaan.
================================================================================================
Hirokazu Kore-edan sielukas mutta viileä tyyli innostaa. Ympäristöt, ilmapiiri ja kieli pakottavat meitä ymmärtämään, että kulttuureissa on eroja, mutta ihmisen elämän ominaispiirteissä on joka puolella maapalloamme samankaltaisuutta. Jälleen saamme pistoksen sydämeen: Korealaisessa tapakulttuurissa ilmenee kohteliaisuuksia ja sellaisia käytöstapoja, joita me suomalaisetkin voisimme hyvin omaksua. Ainakin Etelä-Koreassa käytöstavat eivät ole hiipuneet.
Isänsä pojassa nuori perhe on elänyt lapsen kanssa kuusi vuotta. Isä on arkkitehti Ryota, joka omistautuu työlleen. Hän on käytökseltään arrogantti. Vaimo Midor hoitaa Keita-poikaa. Elämä sujuu perheessä rauhallisesti. Roolimallit ovat selkeät. Uraputkeen pyrkivä isä on ”koko ajan töissä”. Silti Ryota rakastaa Keitaa, vaikka ei ehdikään leikkiä hienostokouluun ilmoitetun poikansa kanssa. Sitten taivaalle nousee tummia pilviä.
Synnytys-sairaalasta tulee ikävä viesti: Keita ei ole heidän lapsensa. Missä sitten luuraa perheen oikea biologinen lapsi. Sen ohjaaja Kore-edan kertoo, mutta ei mennä tapahtumien edelle. Sen voi sanoa, että Keitan oikea isä on toisella paikkakunnalla asuva kauppias, elämänhaluinen ja iloinen mies. Hänellä on aikaa myydä asiakkaille, mutta myös leikkiä kivoja leikkejä lastensa kanssa. Isät ovat erilaisia, vastakohtia. Ryotan ongelmana on vielä vaikea oma isäsuhde.
================================================================================================
Hirokazu Kore-eda on kertonut kasvaneensa ilman isää. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut lapsista ennen kuin itse sai kokea vanhemmuuden ihmeen. Ohjaaja on todennut korealaisittain, että syntynyt lapsi on kuin peilikuva hänestä itsestään. Uusi elokuva syntyi kun ohjaaja ajatteli viisivuotiaan lapsensa elämää.
Samalla ohjaaja pohti, mitä biologinen vanhemmuus tarkoittaa. Onko aina hyväksyttävä verisukulaisuus? Ja miten voi luopua ”väärästä” lapsesta, jos on tottunut hänen jatkuvaan läheisyyteen. Ohjaaja kysyy edelleen, olisiko tilaa muillekin käytännöille kuin tiukka biologisuus?
Isänsä poika -elokuvassa on monta hienoa kohtausta, joissa isän ja lapsen läheisyys näkyy. Glenn Gouldin musiikki on loistava valinta ”säestämään” hallittuja kohtauksia. Hienoista kuvavälähdyksistä valitsen tämän jakson: Auto ajaa tiellä, jonka yllä kohoavat voimajohtolinjat. Ohjaaja näyttää auton kulkevan eteenpäin ja palaavan kohta takaisin. Elämä etenee, joka tapauksessa.
Hirokazu Kore-edan visuaalisessa estetiikassa on selviä viitteitä japanilaiseen Yasujrio Ozun 1950-luvun perhetarinoihin. Kuvakielen täydellisyys tuo mieleen myös Michelangelo Antonionin 1960-luvun alun elokuvat, vaikka italialainen maestro ei yleensä lapsia kuvannutkaan. Hirokazu Kore-edalla lapsi on samanarvoisessa asemassa dramaturgiassa kuin aikuiset.
================================================================================================
Isänsä poika palkittiin Cannesin filmijuhlilla juryn erikoispalkinnolla. Ihailen ohjaajan kykyä luoda atmosfääriä, tunnelmoida viisaasti eteläkorealaisessa kaupunkitodellisuudessa. Ja koti, asunto ja huoneet ovat ohjaajalle elämän keskipiste.
Jos metafyysinen Viisi vuodenaikaa kymmenen vuotta sitten vakuutti, että elokuvataiteella on vielä merkitystä ja luovia ohjaajia ilmestyy, niin samaa voi sanoa Hirokazu Kore-edan Isänsä poika -elokuvasta. Jälleen maahantuoja Cinema Mondo vastaa siitä, että ainakin jotkut tämän ajan merkittävät taide-elokuvatkin saadaan suomalaisten eteen.

Ajankohtainen kommentti

Vielä on syytä palata Sarasvuo-ohjelman lopettamiseen Sanoma/Nelosella. Joku kanavan älypää totesi HS:n mukaan, että heitä kiinnostavat vain katsojaluvut ja saako ohjelma kannatusta alle 44-vuotiaissa. Siis ohjelman sisältö ei kiinnosta. Substanssilla ei ole enää merkitystä.
Sarasvuo-ohjelman viimeinen kattaus sai 108 00 katsojaa. Ja jos alle 44-vuotiaita ei löydy, niin ohjelma pannaan pakettiin. Joutuu kysymään, missä näitä ”uuden ajan” kanava-johtajia koulutetaan? Eikö Nelosellakaan uskota, että nuoret hakevat ohjelmansa ja virikkeensä netistä. Some on nuorten jokapäiväinen kurkistusikkuna. Metrossa vieressä istuva parikymppinen kaveri selaili koko matkan ajan IPadistaan Facebookkia ja Twitteriä.
Jari Sarasvuon talkshow oli kaikessa radikaalisuudessaan poikkeus nykyisestä kaavasta. Se sai loppua. Mutta lukekaapa Voima-lehti: Sarasvuon haastattelussa tulee ilmi sellainen yhteiskuntakriittinen analyysi, että vastaavaa ei ole luettu tai kuultu keneltäkään vasemmistolaiselta kolumnistilta tai poliitikolta. Tuli nuoruus mieleeen.
Katsoitteko muuten viime perjantaina Pressiklubin, jossa Ruben Stiller palasi studioon: Jari Sarasvuo oli omaa luokkaansa keskustelijana ohjelmassa, jossa hän ilmeisesti veti esiriipun julkisuuselämänsä ylle.

P.S. Hallituksen eri puolueiden pomot päättivät viime perjantaina, että verorahoistamme kustannetun Ylen indeksikorostus jäädytetään vuonna 2015. ”Kaikkien täytyy säästää tässä taloustilanteessa”, totesi muuan päättäjä. Hyvä niin, sillä Ylessäkin joudutaan miettimään painopisteitä ja eri ohjelma-alueiden konsepteja.

keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2014

Ikääntyvä brittipari Pariisin viikonlopussa * * * *

Kuvaaja: Nicola Dove

















Ei, ei! Englantilaisen elokuvan Le-Week-End kaappimainoksen nähtyäni huomio kiinnittyi nimeen ”Week-End”. ”Le” unohtui näkökentässä. Week-End oli Jean-Luc Godardin 1960-luvun loppupuoöen hurja draama ranskalaisten automatkasta lomakauden alettua. Kolareita sattui, ja jälki oli veristä. Moottoritiellä tapahtuu jatkuvasti vakavia onnnettomuuksia, kun pariisilaiset lähtevät heinäkuun lopulla matkaamaan kohti etelää.
Le-Week-End on täynnä brittiläistä älykkyyttä ja ranskalaista elämän kosketusta. Onhan se Pariisi-kuvien lisäksi viitteenomainen hommage Ranskan elokuvan 1960-luvun uudelle aallolle. Godardin Nainen on aina nainen ja Truffautin Jules ja Jim vilahtavat kuvissa. Mutta ennen kaikkea se on tapahtumarikas kuvaus birminghamilaisesta avioparista, joka matkustaa Pariisiin päivittämään nuoruuden muistojaan.
Yliopisto-opettaja Nick (Jim Broadbent) ja opettaja Meg Burrows (Lindsay Duncan) ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Kysymys on myös meidän ikäluokan elokuvasta, ja koska elinikä pitenee ja Eurooppa vanhenee tällaisia elokuvia voi odottaa lisää. Kysyntää riittää.
Le- Week-Endin käsikirjoittaja on kirjailija Hanif Kureishi ja ohjaaja Roger Michell. Elokuva on kaksikon neljäs yhteistyö. Kureishihan (s. 1953) tunnetaan myös kirjailijana, jälkikolonialistisen kirjallisuuden tekijänä. Hänen tunnetuimpia töitä on ”The Buddha of Suburbia”. Vuonna 1991 Kureishi ohjasi elokuvan London Kills Me. Roger Michell syntyi Etelä-Amerikassa vuonna 1956. Hän saapui Lontooseen, ohjasi teatterissa ja televisiossa. Hän on toiminut myös tuottajana – suurin menestys on ollut Richard Curtisin ohjaama Notting Hill, jossa näytteli Julia Roberts.
Le-Week-End tapahtuu viikonloppuna pariisilaisissa hotelleissa, kaduilla ja kahviloissa. Montmartre on avioparin pääkohde. Kirjakaupassa ja hautausmaalla käydään. Suurista kirjailijanimistä nousee esille irlantilainen Samuel Beckett, mm. ”Leikin lopun” näytelmäkirjailija, joka on haudattu Pariisiin. Nick ja Meg haluavat uudistaa liittonsa, joka kestää kiikun kaakun. Meg kaipaa itsenäisyyttä ja vapautta, mutta aviomies Nick sanoo olevansa vanhanaikainen – hän rakastaa vain vaimoaan.
Pariisissa aviopari leikittelee tunteillaan. Ironisoidaan toisia ja riidelläänkin vähän. Seksiä tuskin harjoitetaan. Pakoonkin juostaan, kun rahat ovat lopussa ja hotellilasku jää maksamatta. Burrowsit tapaavat sattumalta kadulla Nickin opiskelijatoverin Morganin (Jeff Goldblum), jolla on aivan uusi näkökulma elämään ja rakkauteen. Morgan haluaa antaa neuvoja Nickille, joka auttoi häntä opiskeluaikoina. Pariisin toisena iltana kokoonnutaan ystävien seuraan Morganin asuntoon. Hän on julkaissut kirjan.
================================================================================================
Englantilaisten ”älykköelokuvien” näyttelijä Jim Broadbent on jälleen erinomainen, samoin Lindsay Duncan, joka muistuttaa Julie Delpya. Elokuvan alussa näyttäisi kuin Le-Week-End olisi ikääntyvien versio Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua-teoksesta. Näin ei kuitenkaan käy, vaan nasevan dialogin kirjoittanut Kureishi ja ohjaaja Michell vievät elokuvansa omille teilleen.
Ja jos ette ole nähneet Kärpänen-kauhuelokuvan vangiksi 1980-luvulla jäänyttä Jeff Goldblumia pitkään aikaan, niin nyt hän piirtää loistavan sivuroolin. Goldblum on muuten tulossa uudelleen elokuvassa Grand Hotel Budapest.

Ajankohtainen kommentti

Sääsmäkeläislähtöinen Veikko Aaltonen (s. 1955) oli 1990-luvulla Suomen lahjakkaimpia ohjaajatulokkaita. Esikoisteos Tuhlaajapoika (1992) ja etenkin vuosi myöhemmin valmistunut, Ola Tuomen mustavalkokuvaama Isä meidän osoittautuivat täysosumiksi. Isä meidän on kotimaisen elokuvan mestariteoksia, viiltävän traaginen kuvaus kotiin palaavan pojan ja sairaan isän vaikeasta suhteesta maaseutuyhteisössä. Hannu Kivioja oli poika ja Martti Katajisto isä perhehelvetissä. Veikko Aaltonen piti tasonsa ohjatessaan vuonna 1999 naiskuvan Rakkaudella, Maire, joka saattoi olla Eeva Litmasen uran paras näyttelijätyö. Aaltonen toteutti myös hienon maaseutudokumentin, mutta ei sitten enää oikein onnistunut kansainvälisessä Merisairas-projetissa.
Televisioon siirtynyt Veikko Aaltonen on ahkeroinut jälleen uuden sarjadraaman. Jokin vuosi sitten nähtiin Helppo elämä, jossa varakas perhe ajautuu huijaukseen, ja äskettäin näytettiin Kristo Salmisen hallitsevasti näyttelemä poliittinen tv-sarjadraama Kansan mies, joka tapahtui osittain suomalaisella maaseudulla. Se punoutui kahtaalle: Leipomoyrityksen hoitamiseen ja pääkaupungin poliittisiin kuvioihin. Sarja parani koko ajan.
Nyt Aaltonen on toteuttanut Roope Lehtisen konseptista kolmen naisen murhadraaman Mustat lesket, jota esitetään maanantai-iltaisin Nelosella. Toinen tv-sarjan ohjaaja on Marja Pyykkö. Ilmeisen katalaa naiskolmikkoa tulkitsevat Wanda Dubiel, Malla Malmivaara ja Pihla Viitala. Ensimmäisessä jaksossa kesämökin järvellä tapahtuu räjähdys. Kuolevatko aviomiehet räjähdyksessä? Poliisi aloittaa murhatutkimukset, tutkijoina Niko Saarela ja Marika Parkkomäki.
Keskiössä mustista leskistä on Pihla Viitalan Veera, joka haluaa päästä eroon kehnosta aviomiehestään. Niin myös hänen kaksi ystävätärtään. Mutta pelastuvatko aviomiehet räjähdyksestä? Tuota kysymys pohditaan ilmeisesti 12:sta jakson verran. Pääkirjoittaja Laura Suhonen on kaiketi tutkinut tarkasti amerikkalaissarjan Täydelliset naiset, sillä sävytykset liippaavat läheltä.
Kansan mies oli parempi, tiiviimpi, sisällöltään kiinnostavampi ja ohjaukseltaan toimivampi sarjadraama kuin Mustat lesket. Uutuuden jännitteet ovat kesyjä, ja vaikuttaisi kuin tuotannossa on säästetty, koska esmerkiksi Pihla Viitalan puheilmaisusta ei aina saa mitään selkoa. Muutenkin Viitala on jätetty henkilöohjauksessa ”oman onnensa nojaan”. Paremmin onnistuu Wanda Dubiel. Taas Malla Malmivaara on kuin pelkkä koriste tapahtumissa. Jäädään kuitenkin odottamaan sarjan tiivistymistä – ja niitä juonellisia yllätyksiä.

maanantaina, maaliskuuta 17, 2014

Huijareita olemme kaikki * *

David O.Russellin American Hustle hankki kokonaista kymmenen Oscar-ehdokkuutta. Kuten huomasimme Oscar-gaalaa katsoessamme elokuva jäi ilman yhtäkään pystiä.Voi, voi, mutta fakta on se, että elokuva ei ole kummoinen. Voi sanoa, että Russellin ohjaus on hukassa.
American Hustle palaa 1970-luvun loppupuolelle. Russell kuvaa huijaripariskuntaa (Christian Bale ja Amy Adams), joka joutuu Atlantic Cityssä kovan poliittisen pelin uhriksi. Itse asiassa FBI-agentti DiMaso (Bradley Cooper) jäljittää huijariparia ja tekee heille mairittelevan ehdotuksen: Tehkää työtä minulle.
American Hustlessa näytetään ihmisten hedonistinen tarve juhlia ja nauttia elämän kaikista viihteellisistä ominaisuuksista. Kuvioon sotkeutuuu huijarimies Irvingin vaimo Roselyn (Jennifer Lawrence), joka nauttii hölmöilystä. Roselyn ei oikein ole selvillä siitä, mitä ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu. Hän on täysin nautinnon kahleissa.
American Hustle ei koskaan löydä suuntaansa. Käsikirjoitus on raakile, ja ohjaus sakkaa puolelta toiselle. Tuontantoryhmän pisteet menevät nyt lavastajille ja puvustajille. Ulkokuori on hämmemstyttävän maukas, mutta se ei riitä, jos substanssi puuttuu kokonaan.

Perheriitelyä Oklahomassa * * *

Meryl Streep oli ehdolla Oscarvoittajaksi John Wellsin mustasta komediasta Perhe August: Osage County, joka on esillä Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa. Streep esittää ikääntyvää ja syöpäsairasta mammaa Violetia, joka napsii erilaisia pillereitä ja kiukuttelee minkä ehtii sukulaisilleen. He ovat saapuneet Violetin taloon hautajaisiin. Riitely ja pilkka käydään suurella volyymilla läpi lounaalla, joka on valmistettu haudatun läheisen kunniaksi. Sam Shepardilla on valitettavan pieni rooli ilmeisesti luomiskykynsä kadottaneena runoilijana ja luennoitsijana, joka on ryypännyt visikiä viimeiset 50 vuotta.
Perhe August: Osage County on näytelmällinen ja kirjallinen elokuva. Näytelmään se perustuukin. Tekijä on Tracy Letts. Hän on laatinut myös elokuvan käsikirjoituksen. Ohjaaja John Wells (s. 1957) tunnetaan tuottajana ja kirjoittajana. Hän on ollut mukana luomassa sellaisia laatusarjoja kuin Teho-osasto ja West Wing. Esikoisohjaus on vuodelta 2010 The Company Men. Laatuelokuvia tuottavat Weinsteinin veljekset ovat siis luottaneet Wellsiin – ja vahvaan tekstiin.
Niin se vain on, että elokuva tuskin kiinnostaisi ilman valtavan nimekästä näyttelijäkuntaa, johon kuuluvat muun muassa Julia Roberts, Juliette Lewis, Ewan McGregor, Abigail Breslin, Chris Cooper, Dermot Mulroney, Marco Matindale ja Benedict Cumberbatc (uusi Sherlock Holmes-tuotanto). He sanailevat ja tunteilevat aidosti, mutta Meryl Streepin ylinäytteleminen alkaa käydä pitkän päälle katsojan hermoille. Eikö vähempi olisi riittänyt.
Tässä on sitten jälleen elokuva, joka lienee tarkoitettu ikääntyvälle katsojakunnalle. Nyt myös Amerikan keskilännen maisemat ja ilmapiiri alkavat tulla meille tutuiksi. Laakeutta piisaa – aivan kuin meidän Pohjanmaalla.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset pitkät dokumenttielokuvat saavat nykyisin hyvin tilaa teattereissa. Dokumentin nousun muuan tärkeä nimittäjä on ollut TV2:n Dokumenttiprojekti, joka nykyisin tulee TV1:n myöhäisillassa.
Uusin teattereihin otettu dokumenttielokuva on Eedenistä pohjoiseen, Virpi Suutarin henkilökohtainen, hyvin kaunis ja elähdyttävä kuvaus puutarhanhoidosta. Puutarha on Suutarin elokuvassa suomalaisen rakkauselämän kohtauspiste. Kasvit, kukkienhoito ja mullan myllääminen vertautuvat elämän johdonmukaiseen juoksuun: Jotkut puutarhan kaunokeista kuihtuvat ja kuolevat, toisen kukoistavat pitkään. Niin kuin meidän ihmisten elämässä.
Virpi Suutari (s. 1967) loi dokumenttiohjaajan pohjan yhdessä Susanna Helken (s.1967) kanssa. Kaksikko ohjasi muutaman merkittävän suomalaisen dokumenttielokuvan, joista vavahduttavin oli Suomussalmelle sijoittunut nuorisokuvaus Joutilaat (2000). Syrjäytymisestä ei silloin vielä puhuttu kovin äänekkäästi, mutta Suutarin ja Helken dokumentti olikin aikaa edellä.
Virpi Suutari on ohjannut nyt kolme omaa, itsenäistä dokumenttielokuvaa. Viime vuonnan ilmestyi Hilton, jossa on myös kysymys syrjäytymisestä. Eedenistä pohjoiseen -elokuvassa Suutari on uudistunut, löytänyt tuoreen elokuvallisen dokumenttimaailman. Suutari kuuluu suomalaisen dokumenttielokuvan kärkeen Pirjo Honkasalon, Markku Lehmuskallion, Arto Halosen, Heikki Huttu-Hiltusen ja Kanerva Cederströmin ohella.

P.S. Tampereen Tohlopin jatkuvajuontoisen Uusi päivä -sarjan voisi heittää ulos tuotannosta. Sen tuotantorakennelmat voitaisiin jäädyttää ja museoida. Kansalaiset voisivat käydä tutustumassa museoon, joka kertoo ikävää kieltä Ylen draamatuotannon laskeneesta tasosta 2010-luvulla.
Nyt Yle on päättänyt jatkaa jatkuvakestoista sarjaa vuoden 2016 jälkeen. Kesällä 2015 Yle muuttaa sarjan tuotannon Tampereen Mediapolikseen. Nyt sitä tehdään vuokratuissa tiloissa. Muutto maksaa toista miljoonaa euroa. Huh, Huh.
Hullua tuhlausta! Summan voisi jakaa tukieuroina kolmelle-neljälle dokumentaristille. Esimerkiksi Suomen elokuvasäätiö tuki 147 000 eurolla Virpi Suutarin dokumenttielokuvaa Eedenistä pohjoiseen, jonka kokonaisbudjetti on 300 000 euroa.
===============================================================================
Yle on käsitellyt ahkerasti Ukrainan tilannetta uutis- ja ajankohtaisohjelmissa. Valitettavasti taso laski keskiviikkona pitkässä ohjelmassa Vaalien välissä, jossa keskustelijoina olivat onnettomat kansanedustajat. Ohjelman miespuolinen juontaja levitti studioon vihasanomaa, provosoi katsojiakin pelon sekaisiiin tunnelmiin. Eikö meidän verorahoilla maksetussa Ylessä voitaisi siirtää tällaista provosointia sisäiseen keskusteluun, sillä näytti kuin miesjuontaja purkaisi Kekkosen ”pysähtyneisyyden” ajan traumojaan.
Paremmin onnistuttiin torstain A-Talkissa, jossa ajankohtaiseen aiheeseen tuotiin keskusteleva, monipuolinen ja provosoimaton näkökulma.
===============================================================================
Ja sitten ikävä uutinen mediatalo Sanomasta. Tv-kanava Nelosen torstain myöhäisillan loistava keskusteluohjelma Sarasvuo lopetetaan. Ei ole kuulemma katsojia. Niin siinä taas kävi, että luova, poliittisesti epäkorrekti ja rohkea ohjelma ajetaan ulos. ”Viihde on hyväksi”, ilmoittaa Nelonen kanavallaan. Sarasvuo-ohjelma ei ilmeisesti täyttänyt Sanoma/Nelosen viihdetarvetta.

tiistaina, maaliskuuta 11, 2014

Vanha kunnon Bruce Dern matkalla * * *

















Bruce Dern muistetaan Suomessa Laura Dernin isänä. Bruce (s.1936) näytteli pienessä osassa 1964 Alfred Hitchcockin Marniessa ja sai sitten 1970-luvun alussa pääroolin saman ohjaajan Family Plotissa. Samoihin aikoihin Dern vakuutti Jack Nicholsonin kanssa traagisessa veljesdraamassa Vain unelmilla on siivet, jonka ohjasi Bob Rafaelson. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.
Bruce Dern oli Oscar-ehdokkaana Alexandre Paynen (About Schmidt) hienossa, mustavalkoisessa elokuvassa Nebraskassa. Dern esittää vanhaa Woody Grantia, joka on saanut lehtitalolta kirjeen. Sinulle on varattu miljoonaa dollaria. Woody uskoo asiaan, vaikka jokainen tietää, että mitään rahoja ei tule. Woody on itsepäinen. Hän lähtee vaimonsa ja toisen poikansa Davidin (Will Forte) varoituksista huolimatta matkalle. Woody tallustaa maantien reunaa kunnes David heltyy ja suostuu viemään autolla isänsä määränpäähän. Miljoonalla Woody ostaisi kompressorin ja avolava-auton.
Nebraska toimii kahden upean näyttelijäsuorituksen varassa. Isän ja pojan suhde syvenee matkan aikana. Phedon Papamichael on kuvannut keskilännen kuolevat pikkukaupungit ja maaseudun rauhan todella sielukkaasti. Tämä elokuva näyttää Amerikan keskilännen todellisuuden avoimesti ja suorasti. Maaseututodellisuus on elokuvan tärkeä nimittäjä Dernin ja Forten isä- ja poikakuvien ohella. Elokuvan loppupuolelle ajoittuu yllätys. Ja David näyttää, että hän ei voi palata takaisin kotiin, jos isä ei saa edes jonkinlaista tyydytystä matkansa tähden.
Nebraskaan liittyi myös toinen Oscar-ehdokkuus. Woody Grantin vaimoa esittävä June Squibb oli ehdolla, mutta ei hänkään saanut Oscaria. Viime vuosina vähän esillä ollut Stacy Keach nähdään sivuosassa miehenä, joka melkein pakottaa Woody Grantin pulittamaan ”miljoonastaan” osan itseelleen. Nebraskan jälkeen on oikeuetttua todeta, että Alexander Paynesta on kehittynyt omaperäinen ohjaaja ja Amerikan kuvaaja.

Ajankohtainen kommentti

Lehtitalot eivät anna periksi. Printtilehden ympärille kehitetään kaikenlaista digitaalista välinetarjontaa. Uusin jippo on lehden tv-tarjonta. Sanomien Ilta-Sanomat taitaa olla tässä edelläkävijä. Jos viime viikkoina on joutunut pahoittelemaan tämän iltapäivälehden pelottelu-uutisointia Ukrainan ja Venäjän tilanteesta, niin viihdepuolella Ilta-Sanomat tarjoaa lukijoilleen oikein televisioshowohjelmia. Lehden ns. tähtitoimittaja Rita Tainola on viety studioon. Hänestä on muovattu Ylen/Production Housen Arto Nybergin naispuolinen vastine.
Katsoin Tainola Show -ohjelman, jossa hän haastatteli kuvanveistäjä ja sisustusarkkitehti Stefan Lindforsia, tuota suomalaismedian lellikkiä. Ei ohjelma huono ollut, nyt on vai kysymys siitä, miten lehden lukijat ottavat tv-palvelun omakseen. Ja mitä se maksaa? Tainola Show -ohjelman konsepti oli sitä samaa mitä olemme tottuneet näkemään perinteisessä televisiossa. Joten mitään uutta ei pystytä kehittelemään.

tiistaina, maaliskuuta 04, 2014

Ranskalaisohjaaja kuvaa prostituutiota * * *

Ensi-illassa on jälleen ollut François Ozonin elokuva. Hänet muistetaan ahkerana ohjaajana, joka on käsitellyt kiinnostavasti inhimillisen elämän eri aiheita. Ehkä parhaimillaan Ozon (s. 1967) on ollut elokuvissa Swimming Pool, Jäljet hiekassa ja Vieras talossa. Ranskalaisen nykyelokuvan maailmassa Ozon näyttäisi olevan omaa luokkaansa.
François Ozonin uusin elokuva Isabelle: Nuori ja kaunis käsittelee rohkeasti nuoren tytön ongelmia. Marine Vatch esittää nuorta Isabelleä, joka ei taida olla vielä edes täysikäinen. Nuoruus ja aistillisuus hehkuvat Isabellen olemuksesta.
Pari vuotta sittten tulleessa Vieras talossa -elokuvssa Ozon kuvasi hätkähdyttävän suorasti teini-ikäistä poikaa, joka solmii sopimuksen opettajansa kanssa. Poika alkaa tarkkailla ystävänsä perheen elämää. Hiekan peitossa oli hiukan mystinenkin kertomus avioparista, jonka elämä järkkyy uimarannalla. Puoliso ei voi käsittää, miksi hänen rakastettunsa katosi. Swimming Poolissa mennään maaseutuasuntoon, jonne kirjailijan kiusaksi saapuu häiriintynyt omistajan tytär.
Isabelle: Nuori ja kaunis käsittelee nuoren tytön valintoja. Ovatko ne harkittuja vai vaistonvaraisia? Isabellen kotielämään kuuluvat äiti, isäpuoli ja veli. Ozon ei selvitä, miksi Isabelle heittäytyy rakkauden ammatilaiseksi. Kysymys voi olla traumasta, jonka hän on kokenut perhe-elämässään.
Isabelle ryhtyy ensimmäisen seksikokemuksensa jälkeen pariisilaiseksi prostioiduksi. Ranskassa sellaiset ammattilaiset ovat hyväksyttävimpiä kuin esimerkiksi protestanttisissa pohjoismaissa. Isabelle ei oikein tiedä, miksi hän ryhtyy luovuttamaan seksiä onnettomille miehille. Tätäkään Ozon ei perustele millään.
================================================================================================
Ranskalaiskriitikot ovat verranneet Isabelle: Nuori ja kaunis -elokuvaa Luis Buñuelin mestarilliseen Päiväperhoon, joka julkaistiin 1960-luvun lopulla. Bunuelin elokuvan voima oli tarkasti porvarillista moraalia analysoiva yhteiskuntakriittisyys ja Catherine Deneuven upea, viileän kaunis pääosasuoritus. François Ozon ei pääse lähellekään Päiväperhon tasoa, mutta ei hän haksahdakaan banaalisuuteen.
Aikaisemminkin François Ozonin elokuvissa näytellyt Charlotte Rampling pääsee esittämään ilmeisesti ohjaajalle tärkeän kannanoton naisen seksuaalisuudesta. Ozonin elokuva on viihdyttävä, mutta aika kesy, jos sitä rohkenee verrata Helsingin ohjelmiston ”kuninkaaseen”, Lars von Trierin tanskalaiseen Nymphomaniaciin.

George Clooneyn valitettava huti * *

Tv-lääkärisarjasta vahvaksi Hollywood-näyttelijäksi ja -ohjaajaksi siirtynyt George Clooney sai uuden elokuvansa The Monuments Men Berliinin filmijuhlien ohjelmistoon. Valitsijat tekivät ilmeisesti pahan virheen, sillä Clooneyn elokuva ei oikein toimi millään tasolla. Elokuvassa kuvataan taideaarteiden varastamista ja pelastamista toisen maaailmansodan Berliinissä. Clooneyn elokuvalla on tosipohja, mutta kerronta harhailee siellä täällä. Clooney näyttelee myös elokuvassa, johon on kerätty liuta tuttuja kasvoja Matt Damonista, John Goodmaniin, Bill Murrayhin ja Kate Blanchettiin.
Samasta aihemaailmasta on nähty meilläkin televisossa historiadokumentteja. Fiktioelokuvista mielenkiintoisin oli John Frankenheimerin 1964 ohjaama jännittävä ja toimiva Juna, jossa ranskalainen vastarintaryhmä pelastaa taideaarteita vuonna 1944 natseilta. Burt Lancasterilla oli elokuvassa väkevä pääosa. Lancasterilla oli myös johtava asema tuotannossa, sillä hän erotti alkuperäisen ohjaajan Arthur Pennin ja kutsui Frankenheimerin apuun.
The Monuments Menissä näyttelijät eivät koskaan saa pitävää kosketusta tarinaan, josta puuttuu substanssi. Siksi olisikin suositeltavaa, että Berliinissä haukuttu George Clooney pysyttelisi moderneissa aiheissa – niin kuin poliittisessa Vallan kääntöpuolessa. Hollywoodissa George Clooneyn sota-aiheisesta elokuvasta odotettiin Oscar-hittiä, mutta amerikkalaislehtien mukaan sen ensi-ilta siirrettiin myöhemmäksi. Usko elokuvaan mureni.

Ajankohtainen kommentti

Takavuosina Oscar-juhlat ja palkinnot eivät herättäneet kummempaa huomiota Suomessa. Ei oikein uskottu, että keväisin Hollywoodissa jaetaan palkintoja edellisen vuoden todella hyville, parhaille elokuville. Amerikan elokuva-akatemia suorittaa äänestyksen. Siihen kuuluu satoja, tuhansiakin jäseniä. Lobbaus ja manipulointi oli kuulemma kovaa, ja usein niin sanottu suurelokuva sai lukuisia Oscareita. Vuonna 1986 esimerkiksi Sydney Pollackin sovinnainen Minun Afrikkani keräsi seitsemän pystiä. Samaan ylsivät 1950-luvulla Kwai-joen silta, 1960-luvulla Arabian Lawrence ja 1970-luvun alussa Puhallus. Uusimpia seitsemän Oscarin kahmijoita on ollut Shakespeare in Love.
Ovatkohan asiat muuttuneet Hollywoodissa? Meillä mediassa käytetään epämääräisesti ilmaisua ”Vuoden parhaat elokuvat”, vaikka jokainen elokuvaa seuraava tietää, että ranskalais-iranilainen Menneisyys ja tanskalainen Jahti ovat vuoden 2013 parhaita elokuvia. Amerikkalaistuotannosta What Maisie Knew oli hyvä, mutta kukapa sitä akatemiassa muisti. Aivan loistava oli Only God Forgives, mutta ilmeisesti sen rankka, Taimaahan liittyvä väkivalta-analyysi pelotti. Erinomainen oli myös klasssisen musiikin ympärille kietoutuva A Late Quartet, jossa äskettäin kuollut Philip Seymour Hoffman vakuuttaa. Nämä elokuvat otan tässä esimerkinomaisesti esille.
No, näinhän ne Oscarit menivät: Paras elokuva Steve McQueenin loistava 12 Years a Slave, paras miespääosa erinomainen Matthew McConaughey aids-aiheisesta Dallas Buyers Clubista ja paras naispääosa Cate Blanchett kohun keskelle joutuneen Woody Allenin Blue Jasminesta. Megaviihde-elokuvien palkitsemisperinne näkyi Oscar-gaalassa siinä, että 3D-astronauttiseikkailu Gravity kahmi nuo maagiset seitsemän pystiä. Ohjaaja Alfonso Cuaro´n on meksikolainen.
================================================================================================
Viime vuosina Sanoman Nelonen on välittänyt Oscar-gaalan. Tänä keväänä välittäjä vaihtui Yleisradioksi. Yle Teeman studiossa Oscar-gaalaa ja vähän historiaakin kommentoi mainoskatkojen aikana kolme toimittajaa, joista kriitikko Anna Möttölän pirteä, innostunut ja asiantunteva esiintyminen keräsi pisteitä. Hyvä oivallus studioväeltä oli muistuttaa niistä suurista elokuvantekijöistä, jotka eivät koskaan saaneet ajankohtaisista elokuvistaan Oscaria. Niitä olivat muun muassa Alfred Hitchcock ja Stanley Kubrick.
Muuten Oscar-gaalan vaikuttavimpia hetkiä oli hienolla musiikilla säestetty vuoden 2013 poismenneiden elokuvaihmisten valokuvakavalkadi, joka päättyi huumeisiin mehehtyneeseen Hoffmaniin.

sunnuntaina, maaliskuuta 02, 2014

Syrjäytymisnuoruus Korsossa - härskissä ja masentavassa esikoiselokuvassa * *

Still 1, kuva: Olli Karttunen















Akseli Tuomivaara liikkuu elokuvassaan lähiöympäristössä. Korso sijaitsee Vantaalla. Junilla pääsee Korsoon, mutta niin kuin monessa muussakin pääkaupunkiseudun lähiökunnassa myös siellä on erilaisia asuinalueita. Korso on suuralue, johon kuuluvat muun muassa Korson-lähiö, Metsola, Nikinmäki, Vierumäki. Olen itse käynyt kylässä aivan rauhallisessa ja siistissä korsolaisessa asuinyhteisössä. Akseli Tuomivaara on kuvannut sen toisen puolen, sen lähiöarjen rankan todellisuuden ja syrjäytyneiden nuorten tilanteen. Elokuvaa on ehditty verrata brittiläiseen Trainspottingiin, mutta älkää viitatko Aku Louhimiehen Vuosaareen.
Elokuvan päähenkilö on Markus (Mikko Neuvonen), jolla on unelma. Hän ei ole käynyt koulua loppuun, joten syrjäytymisen mahdollisuus on todennäköinen. Markus viettää arjen päiviä kavereidensa kanssa. Päivät kuluvat ilman ajatustakaan etsiä töitä. Viinakset kyllä kelpaavat. Omiakin valmistetaan. Rahaa pitää saada autovarkaudella ja komean talon arvoesineiden ryöstöllä. Maahanmuuttajanuorten asema valottuu Jojon (Richmond Ghansah) kohdalla. Markuksen lukiossa opiskeleva sisko Heta (Iida Lampela) seurustelee Jojon kanssa. Markuksen äiti on yksinhuoltaja, isä on muuttanut ruotsiin.
Korso alkaa Markuksen korisheittelyllä hylätyssä rakennuksessa, jossa pojat tapaavat toisiaan. Markus katsoo kotona Kauden 2014 katukoriksen esittelyvideota. Poika haaveilee muutosta New Yorkiin. Hän pelaisi katukorista ja saavuttaisi unelmansa. Mutta tajuaako Markus, että vain unelmilla on siivet ja todellisuus lyö usein rankasti takaisin. Mutta millä rahalla Markus voisi matkustaa New Yorkiin? Varastettua tavaraa myyvän Murukan lainallako.
================================================================================================
Akseli Tuomivaaran elokuva on hyvin yksipuolinen. Koripallo ja Johon ilmestyminen tuovat tarinaan hitusen susbstanssia. Samoin loppupuolen railakas jakso Karaokeabaarissa, jossa Murukka laulaa ”Vantaa, savuinen sumuinen...” Akseli Tuomivaara ei saa mitään uutta Markuksen ja ystävien syrjäytymistarinaan. Mitään muutosta tai kasvua elokuvassa ei oikein ilmene. Lähiötodellisuus on kuvaaja Juice Huhtalan tummanpuhuvien otosten läsnäoloa.
Tämäkin kotimainen uutuuselokuva osoittaa, että meillä ei osata tehdä käsikirjoituksia, luoda vahvoja henkilökuvia ilman tuttuja kliseitä ja luoda draamaan kerroksia. Korso on kuin pitkitetty hölmöily-väkivalta ja juoksenteluvideo. Luuhataan siellä ja täällä, hypellään paikasta toiseen.
Korson tarinasta vastaavat Jenni Toivoniemi ja Kirsikka Saari. Positiivista siinä on ajutenttinen ja rehellinen lähiönuorten kieli. Saari muistetaan muuten Selma Vilhusen Oscar-ehdokkaaksi nousseen Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytfilmin käsikirjoituksesta. Tuo hauskaksi toivottu mutta katsomon hiljaiseksi jättävä elokuva on valittu Korson alkukuvaksi.

Ajankohtainen kommentti

Kohu Woody Allenin ympärillä jatkuu. Aikasin maanantai-aamuna alkavissa Oscar-juhlissa Allenin elokuva Blue Jasmine on ehdolla, mutta ymmärtäähän sen, että ohjaaja-näyttelijää on ryhdytty inhoamaan. Miksi? Hänen ja Mia Farrowin adoptiotyttären Dylanin sosiaaliseen mediaan kirjoittaman paljastuksen vuoksi. Dylanin mukaan Woody vei hänet tuskin kouluikäisenä vintille ja käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen.
Woody Allen on ollut minulle suuri amerikkalainen koomikko, näyttelijä ja ohjaaja, tuon ikumuistoisen New Yorkin kuvaaja, jonka tasolle pääsee ehkä vain kirjailija Paul Auster. Allenin suosio alkoi meillä vuonna 1977, kun Aito Mäkisen Diana esitti vuoden verran Annie Hall -elokuvaa. Sen muistettavassa kuvassa Woody tapaa Diane Keatonin, joka kantaa tennismailaa. Kirjoitin elokuvasta esseen sarjaani ”Elokuvieni mestariteokset”. Muistin, että Annie Hallin jälkeen meillä otettiin teattereihin kaikki ohjaajan aikaisemmat työt. Allenista tuli suomalaisen elokuvayleisön suosikki. Eikä huono suinkaan.
Tiedämme, että New Yorkin kuvaaja on joutunut viime vuosina ohjaamaan Euroopassa. Rahoitus USA:ssa loppui, ja totta on, että Woody saa enemmän yleisöä täällä vanhalla kuin uudella mantereella. Adoptiotyttären Dylanin kirjoitus viittaa amerikkalaislähteiden mukaan vuoden 1995 elokuvaan Rakkauden jumalatar. Tuossa elokuvassa ei ole mitään uutta allenismia, sillä kaikki pyörii New Yorkissa rakkauden ja naisten ympärillä. Kun ensimmäinen tieto Dylan-tyttären paljastuksista levisi maailmalle ajattelin, että kysymys on äiti Mia Farrowin kostosta.
Saa nähdä, miten Woody Allenin ”tarina” etenee. Muistutan kuitenkin, että aikanaan maailman suurin koomikko ja merkittävä ohjaaja Charles Chaplin joutui samanlaisten kohujen keskelle. Neroilla on omat toimensa, voisi sanoa, mutta ei missään nimessä voi hyväksyä, että pappa tarttuu vintillä lapsen lihaan. Hyi helvetti.
Toivon sydämestäni, että neurootikko Woody Allen pystyisi todistamaan viattomuutensa. No, hänen elokuvansa ovat kuitenkin kuin roomalais-katolisen ripityksiä papille, vaikka Woody on juutalaisperheestä.