sunnuntaina, lokakuuta 31, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 65

He elävät öisin (They Live by Night, USA 1947) ohjaus: Nicholas Ray, käsikirjoitus: Charles Schnee - perustuu Edward Andersonin romaaniin, kuvaus: George E. Diskant, musiikki: Constantin Bakaleinikoff, pääosissa: Farley Granger (Arthur "Bowie" Bowers), Cathy O´Donnell (Catherine "Keechie" Mobley), Howard Da Silva (Chicamaw), Jay C. Flippen (T-Dub), Helen Craig (Mattie), Tuotanto: Rko/John Houseman/Dore Scary.

Nicholas Ray (s. 1911) oli sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan suuria ohjaajapersoonallisuuksia. Hän oli itsepäinen taiteilija, joka yritti selviytyä tavoitteisiinsa luovien Hollywoodin tuotantokoneistossa. Ray ohjasi ensimmäisen kerran vuonna 1947, mutta hänen Hollywood-uransa ei kestänyt kuin kuusitoista vuotta. Samuel Bronstonin tuottaman hsitoriallisen spektaakkelin 55 päivää Pekingissä (1963) jälkeen Wisconsinin kasvatti ja entinen arkkitehtiopiskelija kyllästyi kaupalliseen elokuvaan ja tuottajien mielivaltaan.
Nicholas Ray ei ohjannut enää koskaan Hollywoodissa, mutta valmisteli 1970-luvulla riippumattomia elokuvia,. Niistä We Can´t Come Home Again (1971-1973) on tunnettu. Ranskalaiset uuden aallon ohjaajat Godard, Truffaut, Rohmer, Rivette ja kumppanit arvostivat Rayta jo kriitikkoaikoinaan. Samoin Rayta ihaili saksalainen Wim Wenders, joka ohjasi 1980 USA:ssa kaltoin kohdellusta nerosta kuuluisan dokumenttifilmin Nick´s Movie. Kuolemansairas Ray esiintyi hauskasti ja terävästi Wendersin kameran edessä.
=====================================================================================================
Nicholas Rayn esikoiselokuva He elävät öisin valmistui 1940-luvun valppaan ja älykkään tuotantopäällikön Dore Scharyn alaisuudessa RKO-yhtiössä. Mustavalkoinen elokuva on kaikkien aikojen parhaita esikoisfilmejä. Se osoitti ohjaajan uskon nuoriin, halun puolustaa nuorisoa, mutta kuvata myös rappiolle joutuvien nuorten elämää.
Tuo usko säilyi selkeänä teemana Rayn tuotannossa. Tästä on kuuluisin esimerkki 1950-luvun puolivälissä valmistunut Cinemascope-värifilmi Nuori kapinallinen. Se on oivallinen näyttö Rayn loistavasta muototajusta. Kyvyn nähdä tilan Ray saattoi oppia opiskellessaan 1930-luvun vaihteessa arkkitehtuuria suuren Frank Lloyd Wrightin alaisuudessa.
He elävät öisin oli lähtölaukaus kuudentoista vuoden Hollywood-uralle, joka on täynnä toinen toistaan kiinnostavimpia elokuvia, lukuisia mestariteoksia konsanaan. Mainittakoon niistä Pettävällä pohjalla (1950), The Lusty Men (1952), Johnny Guitar (1954), aiemmin mainittu Nuori kapinallinen (1955), Katkera voitto (1957), Suolla tuulee (1958) ja Chicagon yöperhoset (1958). Nicholas Ray oli vahva henkilöohjaaja, sillä hänen oppivuotensa liittyivät 1930-luvulla New Yorkin kuuluisaan vasemmistolaiseen Group Theatreen. Teatterin nimihahmo oli Elia Kazan.
Nicholas Rayn elokuvissa on nähty väkeviä miesnäyttelijöitä, kuten Farley Granger, Humphrey Bogart, Robert Ryan, John Wayne, Robert Mitchum, Sterling Hayden, James Cagney, James Dean, Richard Burton, Robert Taylor, Burl Ives, Charlton Heston. Erottuvista naisnäyttelijöistä mainittakoon Ida Lupino, Susan Hayward, Natalie Wood, Cyd Charisse, Viveca Lindfors ja Ava Gardner. Näyttelijöitä ohjatessaan Ray luotti heidän persoonallisiin piirteisiinsä, mutta antoi kameran samalla etsiä kasvoilta salaperäisiä piirteitä - jotakin runollista, joka löytyy jos löytyy realismin takaa.
=====================================================================================================
Nicholas Ray
He elävät öisin -elokuvan tuottaja John Houseman oli tuttu Nicholas Raylle. Hän oli liittynyt 1930-luvulla New Yorkissa Houseman The Phoenix Theatre Companyyn. Toisen maailman sodan aikana Ray kirjoitti ja ohjasi radio-ohjelmia Housemanin johdolla Sotatoimiston tieto-osastolle. Ray oli apulaisohjaajana 1945 Kazanin esikoisfilmissä Puu kasvaa Brooklynissä. Sen jälkeen Ray oli valmis ohjaamaan ensimmäisen oman elokuvansa, lyyrisen kapinalliskuvauksen Edward Andersonin pulakauden romaanista.
He elävät öisin sijoittuu 1930-luvun suuren lamakauden keskelle. Nicholas Rayn elokuvan nuoret Bowie ja Keechie ovat köyhiä nuoria, onnettomien olosuhteiden puristamia rakastavaisia. Bowie joutuu ilman syytään rikolliselle tielle. Keechie seuraa Bowieta, joka yrittää koko ajan kasvaa aikuiseksi, mieheksi. Bowien ja Keechien elämä on jatkuvaa pakenemista. Ray ei syytä nuoriaan, vaan antaa ymmärtää, miten yhteiskunta ajaa kohtuuttomasti heitä takaa. Elokuva vertautuu osittain Fritz Langin 1930-luvun lopun Karkuriin, jossa yhteiskunta väkivaltakoneistoineen ahdistaa nuorta paria.
Minä katsoin Nicholas Rayn esikoiselokuvan toisen kerran 10.3. 1972 Museokadun Cinemassa, filmihullu Mårten Kihlmanin omistamassa taskuteatterissa. Cinema oli 1970-luvulla tärkeä hyvien elokuvien uusintapaikka. Ensi-iltojakin Kihlmanin teatterissa nähtiin. Cineman tapainen elokuvakulttuuritahtoa ilmaissut pieni elokuvateatteri kuului aikaan, jolloin elokuva oli vielä elävimmillään valkokankaalla. Siellä Nicholas Raynkin elokuvan epätoivon, tuskan ja hullun rakkauden runolliset kuvat syttyivät eloon.

keskiviikkona, lokakuuta 27, 2010

NAPAPIIRIN VETELEHTIJÄT * * *











Dome Karukosken uusin ohjaustyö Napapiirin sankarit on sujuvasti rullaava viihde-elokuva nuoresta aviomiehestä Jannesta (Jussi Vatanen), joka lähtee hakemaan kavereidensa kanssa digiboksia. Ikävystynyt vaimo (Pamela Tola) sen haluaa, jotta televisiosta näkyisi jotakin. On vähän samaaton tämä Janne, kuten kaverinsakin. Voisi heitä kyllä kutsua työtä vieroksuviksi vetelehtijöiksi.
Pekko Pesosen kirjoittamaa Napapiirin sankareita on jo ehditty luonnehtia suomalaiseksi veijarikomediaksi. Pitää se kyllä paikkansa, mutta jos ajatellaan Karukosken kehitystä ohjaajana, niin sitä ei ole tapahtunut ainakaan aikuistumisen ja kypsymisen suunnalla. Karukoskihan tuli suomalaiseen elokuvaan 2005 raikkaalla, joskin hiukan mainosfilmimäisellä nuorisokuvauksella Tyttö sinä olet tähti. Toinen elokuva Kielletty hedelmä (2009) oli selvästi parempi, sillä nyt Karukoski käsitteli vakavaa uskonnollista aihetta: miten laestadiolaisuus vaikuttaa kahden nuoren tytön pyrkimyksiin itsenäistyä ja haukata ainakin pieni nautinnollinen siivu vapaudesta.
Napapiirin sankarien idea on tätä aikaa. Muutama vuosikymmen sitten nuoren polven ohjaaja olisi kertonut lappalaismiehestä, joka lähtee porukalla noutamaan viinaksia satojen kilometrien päässä sijaitsevasta Alkosta. Digiboksi kuvastaa Dome Karukosken elokuvassa television valtaa - ja syrjäseutujen näkyvyys- ja katvealueongelmia. Pääkaupunkiseudulla lienee mahdotonta mieltää, että jossakin pohjoisessa, jossakin napapiirin yksinäisyydessä televisio voi olla ainoa uutis- ja ajanvieteväline. Niin, ja lunta, pakkasta ja pimeyttä riittää lähes loputtomiin.
Toisaalta elokuvassa on kysymys on nuoren miehen halusta valloittaa takaisin vaimon rakkaus, sillä näyttäisi siltä kuin joku ulkopuolinen mies tavoittelisi puolisoa. Samalla Dome Karukoski avaa näkökulman pohjoisten seutujen elämänpiirin historiaan sotavuosista näiden päivien ahdinkoon. Joskus oli paremmin, mutta nyt turhautuneet ja työttömät miehet tekevät ratkaisuja oman käden oikeuden kautta. Niin ja Lapin hotellit ja laskettelukeskukset on valjastettu etelän ihmisten bakkanaaleille. Koululaisen aineen käyttäminen prologina toimii kiikun kaakun.
Miellyttävää elokuvassa on tarumainen ja se veijarimainen henki. Selvästi käsikirjoittaja on hakenut vaikutteita maailmankirjallisuuden suurista aiheista, Odysseuksesta Don Quijoteen. Karukoskea voi kiittää rennosta ja suorasta viihdyttämisen halusta. Teeskentely ja hurskastelu ovat tipotiessään, joskin tavanomaiset ja tahattoman koomisetkin yksityiskohdat nakertavat elokuvan kokonaisilmettä. Tosin vauhdikkaita toiminnallisia metkuja löytyy.
Napapiirin sankareiden näyttelijävalinnat eivät ole huonoja. Karikatyyrimäisyys paistaa siellä täällä. Jussi Vatasen (digiboksin hakija), Jasper Pääkkösen (juopottelija) ja Timo Lavikaisen (naista etsivä mannen poika) suorituksissa on riittävästi persoonallisuutta. He ovat ryhmänä mukavia velikultia. Erityisesti Lavikaisen ilmeet toimivat. Ja hauska sanailu sekä hallittu murrepuoli aiheuttavat katsomossa ajoittain naurun römähdyksiä.
Tämä vain: Viihde-elokuvan ongelma on siinä, että sen unohtaa nopeasti katsomiskokemuksen jälkeen. Muistiin ei jää paljon mitään.

Ajankohtainen kommentti

Minna Virtasen ohjaama, Marko Leinon ja Pekka Lehtosaaren kirjoittama Alamaailma on Vertigo-yhtiön tuottama 12-osainen poliisi- ja rikossarja. Puolet sarjasta tulee ruutuun näin syyskaudella ja loput keväällä. Sarjan esityspaikka on Ylen TV1:n Kotikatsomo. Virtasen lisäksi Peter Kotwica on ohjannut sarjan jaksoja.
Ensimmäisten osien perusteella on pakko todeta, että sarja on lajityypissään ensimmäinen kotimainen yritys, jossa tasollisesti päästään lähelle ruotsalaisten ja tanskalaisten vuosia hallitsemaa tekemisen taitoa. Ei tule mieleen muita kuin 1990-luvun lopun erinomainen Raid -tv-sarja, 1980-luvun Harjunpää- tv-sarja, jonka ohjauksesta vastasi kokenut Åke Lindman. Hän vastasi vielä 1990-luvun alussa taidokkaasta Harjunpää-elokuvasta, jossa Kari Heiskanen oli pääosassa. Matti-Yrjänä Joensuun rikosromaanien etsivä palaa muuten perjantaina valkokankaalle Olli Saarelan odotettuna ohjaustyönä.
Alamaailman visuaalinen ilme, eksteriöörit ja interiöörit, Helsingin tummat kuvat sekä vierailut Tukholmassa ja Pietarissa toimivat. Tehokas ohjauksellinen ote ja kameratyön mietitty taiteellisuus toimivat pienessä ruudussa. Venäjällä asuva suomalainen näyttelijä Ville Haapasalo on hyvä huumekartellia pyörittävänä perheenisänä. Suomalaisista näyttelijöistä Mikko Kouki on uskottava komisario Viitasalon roolissa. Samoin Eppu Salminen hänen kolleganaan. Martti Suosalo melkeinpä uudistuu näyttelijänä vankilaan passitetun huumepomo Sundströmin osassa. Vankilakohtaukset ovat vaikuttavia, totta vie myös ilmeisiä
Uskottavuusongelmia sarjasta kyllä löytyy. FBI:n agentin osuus Tukholman salaisessa kokouksessa ei aivan mene läpi, mutta viittaukset Afganistanista nykyisin Venäjän kautta tulevaan huumevyöryyn lienevät todenmukaisia. Suomalaispoliisien tapa lavastaa huumerikollisen syyllisyys herättää epäilyjä. Alan asiantuntijat esimerkiksi Helsingin huumepoliisissa tietävät, että näin pienessä maassa se on ura kerrasta poikki, jos ryhtyy kepulikonsteihin. Tosin olihan meillä julkisuudessa jokin vuosi sitten syytösepäilyjä huumepoliisin epämääräisistä tutkintakeinoista.

P.S. Oletteko huomanneet, että Helsingin elokuvasyksyyn on saatu klassikkosarja. Eipä siitä ole paljon tiedotettu, ei lehdissä sitä ole huomioitu. Sarjan elokuvat ja esitysajat löysin sattumalta tutkiessani Helsingin elokuvateattereiden ohjelmistoa. Sarjan takana ovat Finnkino ja Pirkanmaan elokuvakeskus. Sarjan klassikoita esitetään kymmenenessä Finnkinon teatterissa loppusyksyn aikana. Esitykseen tulevat vielä seuraavat elokuvat: Jean Cocteaun Orfeus (1950), Jean Vigon Nolla käytöksessä (1933), Jacques Tatin Riemuloma Rivieralla (1953) ja Billy Wilderin Yks, kaks kolme (1963). Sarjaan kuuluvat myös Roman Polanskin Umpikuja (1966) ja Inho (1965), Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1952) ja Vilgot Sjömanin Olen utelias - keltainen (1968). Kotimainen klassikko on Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta (1938). Esitykset jatkuvat aina jouluun.

sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 64
















Englantilaiset naiset (Les Deux anglaises et le continent, Ranska 1971), ohjaus: Francois Truffaut,käsikirjoitus: Truffaut ja Jean Gruault, kuvaus: Nestor Almendros, musiikki: Georges Delerue, pääosissa: Jean-Pierre Leaud, Kika Markham, Stacey Tendeler, Sylvia Marriott Philippe Léotard, tuotanto: Films du Carrosse/Cinétels/Simar.

Muistikuva vuosikymmenien takaa: Opistolehtori Seppo Saherman ja kumppanien luomat Kinosunnuntait olivat käsite Anjalankoskella. Olin esitelmöimässä juhlassa talvella 1972. Elettiin rankan politisoitumisen aikaa. Olin liittynyt SDP:n joukkoihin ja päässäni vilisivät vasemmistolaiset ajatukset. Menin sanomaan Kinosunnuntaissa muun muassa seuraavaa: "Kirkoista täytyy tehdä kunnallisia elokuvateattereita ja elokuvakerhoista marxilaisia soluja." Joku paikallinen kokoomuslainen oli vienyt viestin pääkaupunkiin. Hämmästykseni oli valtava, kun pääsin Ilta-Sanomien lööppiin ja elokuvan liikealan pomomies, Warner Bros. -yhtiön Suomen toimiston silloinen johtaja Leo Jarden nosti julkisuuteen Anjalankosken teesini.
Se oli kova paikka toisen lapsen, pojan saaneelle nuorelle miehelle, josta oli tuleva kesällä Suomen elokuvakerhojen Liitto SEKL:n uusi toiminnanjohtaja. Iltapäivälehden uutisointi vaivasi minua pitkän ajan, vaikka minun olisi pitänyt tajuta jutun olevan paisuttelusta huolimatta totta.
Henkinen pelastukseni löytyi helmikuun lopulla Töölön elokuvateatterin Adlonin hämärästä. Katsoin François Truffautin uutta elokuvaa Englantilaisia naisia, jonka Suomi-Filmi oli tuonut maahan. Ihailemani Truffautin rakkaustarina tasaannutti mieleni ja Adlonin esityksen jälkeen olin valmis uusiin tehtäviin. Anjalankosken puheeni olivat aiheuttaneet uuden elokuvakerhokriisin (elokuvan liikeala uhkasi lopettaa filmien antamisen kerhoille), mutta sen yli tultaisiin pääsemään. Niin päästiinkin, kun astuin SEKL:n johtoon kevään lopulla.
=====================================================================================================
Englantilaiset naiset perustuu Henri-Pierre Rochén romaaniin. Roché kirjoitti teoksensa vuonna 1956. Kolme vuotta aikaisemmin oli julkaistu Rochén toinen romaani, josta Truffaut ohjasi 1961 kuuluisan Jules ja Jim -elokuvan. Roché oli erityisen tärkeä Truffautille, joka uskoi kaunokirjallisuuden antavan elokuvalle lisäpanoksen.
FrançoisTruffaut halusi yhdistellä tuotannossaan kirjaa ja elokuvaa, kuvaa ja tekstiä. Ohjaajan mielestä kirjallisuuden kauneus lepää proosassa, eikä sen takia ole mitään syytä jättää tuota proosaa elokuvan ulkopuolelle. Truffautin tuotannossa useat elokuvat ovat kunnianosoituksia jollekin kirjailijalle - mm. Balzacille 400 kepposessa (1959) ja koko kirjallisuudelle tieteisfilmissä Fahrenheit 451 (1966). Taas kirjoitettu kieli ja kommunikaatio olivat esillä Kesyttömässä (1969), jossa kerrottiin susilapsen tarina.
Englantilaiset naiset tapahtuu viime vuosisadan vaihteessa. Innokas nuori ranskalainen kirjailija Claude Roc (Jean-Pierre Le´aud) viettää lomaansa Walsein rannikolla. Hän tutustuu englantilaisiin sisaruksiin Anne (Kika Markham) ja Muriel (Stacey Tendeter) Browniin. Claude rakastuu molempiin sisaruksiin. Clauden täytyy kuitenkin tehdä valinta, sillä molemmat englantilaiset sisarukset ympäröivät hänet romanttisilla hengähdyksillään. Rakkaus saattaa lähteä karkuteille, ja ranskalaiskirjailijaa uhkaa yksinäisyys.
Henri-Pierre Roché oli osittain kirjoittamassa Julesin ja Jimin käsikirjoitusta. Hän kuoli ennen kuin elokuva valmistui, mutta tiedetään Truffautin saaneen sitä ennen luvan myös englantilaisaiheen filmaamiseen. Kirjailija antoi Truffautille luvan käyttää päiväkirjojaan ja yksityisiä kirjeitään. Rochén kahden romaanin on sanottu yhdistyneen kirjailijan mielessä. Truffautin filmisovitukset poikkeavat Rochén teoksesta, ja Englantilaisissa naisissa kuuluu kaukaisesti Julesin ja Jimin kaikuja.
Julesin ja Jimin yleisön suosio ja klassikon asema johtuivat Truffautin rikkaasta kerronnasta, mutta myös Jeanne Moreaun lumovoimasta. Englantilaisten naisien näyttelijäkolmikko jää kalpeammaksi, vaikkakin ohjaajan alter ego Jean-Pierre´ Leaud on suurenmoinen ranskalaiskirjailijana. Mutta on syytä huomioida, että Julesista ja Jimistä poiketen Truffautin ilmaisu on nyt tietoista tasapainottelua elokuvan- ja romaanikerronnan välillä.
Henri-Pierre Rochén romaanin vallitsevat kirjalliset painotukset läpivalaistaan ja karsitaan Truffautin estetiikalla, jossa kolorismi siivittää kuvatun aikakauden, Belle Époquen, hivelevään loistoon. Sisä- ja ulkokohtausten kontrasti on nyt voimakkaampaa kuin Julesissa ja Jimissä. "Walesilaista" vihreyttä ja rannikon auringonlaskuja säestävät Brownin perheen talon lähes klaustrofobiset sisätilat. Maisemavälähdyksissä Truffaut luo mestarikuvaaja Nestor Almendrosin tuella väriseviä hetkiä, jotka kunnioittavat maalaustaiteen impressionistien perinnettä (esim. Edouard Manet´n "Aamiainen ruohikolla").
=====================================================================================================
Henri-Pierre Roché otti romaaniinsa näkymiä muun muassa viime vuosisadan vaihteen Lontoosta. Walesin maaseudun kauneus muodosti kontrastin suurkaupungin hälyille. François Truffaut ei edes yrittänyt kuvata Englantilaisia naisia Lontoossa tai Walesissa, vaan kamera liikkui niin Pariisissa kuin Normandiassa. Jälkimmäiset kuvauspaikat ilmensivät walesilaista maaseutumaisemaa.
Truffaut ei ollut mikään vieraiden kielien mestari, päinvastoin, joten hän karsi englanniksi käydyt keskustelut minimiin. Yhden miehen ja kahden naisen rakkaustarina hengittää elokuvassa enemmän tunteiden ja mielen liikkeiden tasolla kuin fyysisinä pyrähdyksinä. Truffautin on sanottu pyrkineen luomaan ilmapiirin, joka muistuttaisi ranskalaisen André Gidén (1869-1951) "Ahdas porttia", sovinnaisuuden ja yksilöllisten halujen välistä ristiriitaa tarkkailevaa teosta.
Englantilaisten naisten erotiikka on vahvempaa kuin yleensä Truffautilla. Ohjaaja käyttää suudelmia keskeisenä symbolina, myös viettely kuuluu asiaan. Oikeastaan elokuva sivuaa rakkauden väkivallan tematiikkaa. Clauden intohimo viedään jopa raakuuden asteelle, mutta Truffaut ei olisi Truffaut, jos hän vaihtaisi pian viritystään hellyyden runoudeksi.
Englantilaiset naiset viittaa kätketysti toiseenkin kirjalliseen taustaan (miksei myös Tristanin ja Isolden myyttiin). Tiedetään, että François Truffaut ja toinen käsikirjoittaja Jean Grualt tutkivat englantilaisten Emily ja Charlotte Bronten elämäkertoja. He huomasivat, että Rochén pitkälle omaelämäkerrallisen romaanin Annella ja Murielilla on yhteys Bronten kirjailijasisaruksiin.Truffaut-tutkijat ovat perustelleet tätä muistuttamalla, että Brownin sisruksetkin olivat englantilaisia, romanttisia, puritaanisia, hurmioituneita: Kysymys on taiteilijoista, jotka käyttivät luomuksiaan itseterapiana. Muun muassa Sakari Toiviainen on kertonut Truffautin tutkineen kirjailija Marcel Proustin nuoruudenmuistelmia, "jotka näyttivät suuntaa materialismin, muistin ja psykologisen hienosäännön yhdistelmille". Siitäkö syystä kadonnutta aikaa etsivä elokuva todentaa hienovireisesti seksuaalisen turhautumisen ja menetyksen alakulon kuin ajan vääjäämättömän vierimisen.
=====================================================================================================
François Truffaut
Kirjoitin SEKL:n Projektio-lehteen syksyllä 1984 artikkelin "Kiitollisuudella FrançoisTruffautille - L´homme qui aimait les femmes": "Sunnuntai-ilta 21.10. 1984. Tv:n iltauutiset on katsottu. Lapset nukkuvat. Okalinnuista alkaa viimeinen jakso. Olen yrittänyt katsoa sitä ainoastaan Rachel Wardin vuoksi, mutta totta puhuen - silmät on joutunut sulkemaan monta kertaa, kun ei ole halunnut nähdä hänen "vanhenemistaan" (kamalan keinotekoista) sarjan viimeisissä jaksoissa. Puhelin soi. Jarmo Valkola soittaa Jyväskylästä. "Lehdestä ilmoitettiin juuri, että François Truffaut on kuollut." Syvä hiljaisuus. Ja juuri eilen kehuin lehdessä Pitkän viikonlopun. Ja juuri toissapäivänä ilmoitin Projektion haastattelijoille, että kukaan muu kuin François Truffaut ei voi tehdä 20 vuoden päästä parasta elokuvaa."
Pariisilainen, elokuvakerhojen, elokuva-arkiston, elokuvalehtien kasvatti, aseistakieltäytyjä ja Ranskan uuden aallon mestari François Truffaut (s. 1932) kuoli aivokasvaimen riuduttamana 21.10. 1984. Hänet on haudattu Montmartren kalmistoon.

keskiviikkona, lokakuuta 20, 2010

SERGE GAINSBOURGIN ELÄMÄ JA ARVOITUKSET VALKOKANKAALLA * * *










Muistatteko italialaisen Michelangelo Antonionin Englannissa ohjaaman hienon elokuvan Blow-Up - erään suudelman jälkeen, jonka teemana on näkemisen taito ja kyky. David Hennings esittää elokuvassa valokuvaajaa, joka kuvaa puiston tapahtumia. Pimiössä hän huomaa kuvanneensa mahdollisen murhan. Valokuvaajan studiossa vierailee kaksi teini-ikäistä tyttöä, jotka ryhtyvät hyppelemään ja riisuutumaan. Toinen tytöistä on Jane Birkin. Hän matkusti myöhemmin Ranskaan, tapasi muusikko-säveltäjä Serge Gainsbourgin. Suhteesta syntyi tytär Charlotte, joka valloitti 1986 valkokankaalla Claude Millerin viehättävässä Pikku varas -elokuvassa. Alkujaan elokuvan piti olla François Truffautin heiniä, mutta toisin kävi. Sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Joann Sfar on ohjannut elokuvan Gainsbourg - tarina legendasta. Charlotte oli elokuvan valmisteluissa mukana, sillä Sfar halusi nuoren näyttelijättären esittämään isäänsä. Se ei sitten käynytkään, joten Charlotten isän roolissa nähdään Eric Elmosnino. On vaikea kuvitella, miten Charlotte olisi selviytynyt roolista, jossa nainen esittää miestä. Asiaa pohdittiin kauan, mutta lopulta Jane Birkinin ja Serge Gainsbourgin tytär luopui ohjaajan tarjouksesta.
Gainsbourg - tarina legendasta on hyvin aistillinen elokuva, härnäävä ja rohkea. Joann Sfar näyttää muusikko-ohjaajan sellaisena kuin hänet olemme oppineet tuntemaan lehtiartikkelien ja elokuvien pohjalta. Elokuva ei välttämättä ole mikään realistinen elämäkerta, sillä ohjaaja antaa fantasioilleen ison vallan. Sfar on kertonut ihailevansa elokuvaohjaajista Akira Kurosawaa ja Federico Felliniä. Gainsbourg-tarina voisikin olla 2010-luvun 8 1/2. Nyt on tosin kysymys paljon rankemmasta tarinasta kuin Kurosawalla Ikirussa tai Fellinillä 8 1/2 -elokuvassa ja Naisten kaupungissa. Sfar antaa aika puistattavan kuvan erotomaanikko Gainsgourgin päihderiippuvuudesta. Kylläkin päähenkilöä käsitellään kaikella ymmärtämyksellä.
Joann Sfarin elokuvassa vierailee monia henkilöitä, jotka liittyivät Serge Gainsbourgin elämään - etenkin 1960-luvulla. Hätkähdyttävin on Laetita Casta, joka näyttelee Birgitte Bardotia. Hyvä ihme, tuskinpa toista näköisempää olisi voitu valita Brigiteksi, jota ohjaaja Roger Vadim sanoi Jumalan luomaksi.


Kuva: Arto Tulima/Kainuun Sanomat
 Ajankohtainen kommentti

Olivatva komeat, todella antoisat ja lukumääräisesti laajasti elokuvan ystäviä kiinnostaneet juhlat viikonvaihteessa syntymä- ja koulukaupungissani. Kajaanin elokuvakerho r.y. täytti 50 vuotta. Taitaa olla Suomen vanhin toimiva elokuvakerho. Kajaanin kerho näyttää esityssarjansa Kauppakadun Bio Rexissä, Kainuun Sanomien entisen toimitalon viereen tehdyssä elokuvateatterissa.
Olin 50-vuotisjuhlien pääpuhuja. Esittelin elokuvakerhon historiaa, miten teinien Kate-Kinona aloittanut kerho syntyi vuonna 1960. Esittelin myös juhlaelokuvan, joka oli Luis Buñuelin surrealistinen, toden rajamailla kulkeva Kulta-aika (1930). Kyllä elokuvan näkeminen oli jälleen ravisuttava kokemus. Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alun Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit".
Kulta-ajan Kajaanin esityksen musiikin oli säveltänyt kajaanilaislähtöinen Lauri Sallinen, joka opiskelee parhaillaan arvostetussa opinahjossa New Yoskissa. Musiikin soitti tasokas klassisen musiikin Kainuu-kvartetti. Sallisesta ja kvartetista kuullaan vielä ja paljon.
=====================================================================================================
Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlat ja niiden yhteyteen rakennettu elokuvaviikko todistivat, että elokuvataide elää ja kiehtoo edelleen. Kunhan saadaan hyviä elokuvia kerhojen ohjelmistoon. Kajaanilaiset olivat valinneet viikon elokuviksi seuraavat huipputyöt: Neidonlähde, Amarcod, Berliinin taivaan alla, Kolme väriä - sininen, Puhu hänelle. Siis Bergmania, Felliniä, Wendersiä, Kieslowskia ja Almodovaria.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja, kulttuuriaktiivi ja monilahjakkuus, rakennusmestari Esa Heikkinen hoiti lauantain juhlaillan järjestelyt suvereeniin tapaan. Juhlanäytäntöön oli saapunut monia veteraaneja, jotka olivat liittyneet kerhoon 1960-luvun alussa. Ja Arttu Hypénin ohjaama ja KAO:n medialinjan tuottama videoteos pohjusti Kajaanin elokuvakerhon nykypäivän toiminnan erinomaisella tavalla.
Niin, Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen soitti vielä komppikitaraa laadukkaassa jazzbändissä juhlaillallisilla Vanhalla kerholla. Jäi todella hyvä maku suuhun vierailusta aurinkoisessa, ensimmäisiä lumia odottavassa Kajaanissa. 

P.S. Kajaanin kaupunginkirjastoon oli koottu osuva näyttely Kate-Kinon ja elokuvakulttuurin alkuajoista Kajaanissa. Oli siellä meidän katekinolaisten toimittavia Mé lie`s -elokuvalehdenkin numeroita. Sainkin vähän palautetta. Kun olen tässä mediani sarjassa nostanut Fellinin 1950-luvun Tien mestariteosteni joukkoon, niin olin antanut sille lehdessä vuonna 1962 nolla tähteä. Noin sitä jää kiinni vanhoista synneistä. Huh, huh! Joko se oli mielenhäiriö tai nuoren fimihullun radikalismia, mutta hölmöä kuitenkin (tosin kysymys oli uusintakierroksen aikaisesta Tiestä, ja tämän sivustoni sarjan muistelo liittyi 1950-lopun ensi-iltaan Kajaanissa). Nyt en voisi ajatella mitään muuta kuin hyvää italialaisohjaajan elokuvasta, jonka pakahduttavimmassa kohtauksessa Anthony Quinn laskeutuu polvilleen maahan ja pyytä armoa pahoista teoistaan.

sunnuntaina, lokakuuta 17, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 63

The Go-Between - Sanansaattaja (The Go-Between, Englanti 1971), ohjaus: Joseph Losey, käsikirjoitus Harold Pinter - L.P. Hartleyn romaanista, kuvaus: Gerry Fisher, musiikki: Michel Legrand, pääosissa: Julie Christie, Alan Bates, Margaret Leighton, Dominic Guard, Michael Redgrave. Tuotanto: John Heymann, Norman Priggen.



Amerikkalais-englantilainen Joseph Losey (1909-1984) oli tuottelias elokuvantekijä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Nyt puhumme Loseyn englantilaisista elokuvista, joista olen todennut jo aikaisemmin 1964 valmistuneen Palvelijan nerokkuuden. Mutta 1970 julkaistu Hahmot maisemassa, tämä The Go-Between ja 1972 esitetty Trotskin salamurha todistavat, että Losey ei ollut menettänyt otettaan.
Trotskin salamurha on poliittisesti kiinnostava elokuva. Luulen, että 1930-luvulla Neuvostoliitossa (myös Suomessa) vieraillut vasemmistolainen Losey tilittää siinä suhdettaan kommunismiin. Richard Burton esittää hienosti Lev Trotskia, joka toimi Leninin apurina Venäjän vallankumouksessa. Trotskin kohtalona oli maanpakolaisuus, asettautuminen Mexico Cityyn. Siellä GPU:n neuvostoagentti suoritti Trotskin murhan 20.8. 1940. Loseyn elokuva perustuu Nicholas Mosleyn kirjaan. Myös Isaac Deutscherin Trotski-elämäkerta oli Loseyn innoittajana.
Trotskin salamurha on kronikka ja jännityskertomus, jossa keskitytään loseymaisesti murhaajan ja murhattavan kohtaamiseen. Sen ja maataiteellisesti kiehtovan Hahmot maisemassa -elokuvan välissä valmistunut The Go-Between - Sanansaattaja on Joseph Loseyn tuotannon helmiä. Kohottaisin muiksi helmiksi amerikkalaisen Laittoman kaupungin ja englantilaiset 24 tuntia armonaikaa, Erotiikkaa, Eeva ja tietenkin tuon kaikkein hienoimman Losey-elokuvan Palvelija.
=====================================================================================================
The Go-Between -elokuvan käsikirjoittaja oli jälleen maineikas englantilainen näytelmäkirjailija Harold Pinter. Hän muokkasi toimivan, monisäikeisen kokonaisuuden L.P. Hartleyn romaanista, joka kuvastaa kirjailijan nuoruuden muistoja. Elokuva on 1960-luvulla huipulle nousseen Julie Christien loistokkaimpia näyttelijätöitä. Michael Redgrave on suurenmoinen keski-ikäisenä miehenä, joka alustaa takautumana kerrottavat muistot katsomalla Norfolkin maaseudulla menneisyyden maisemaan.
The Go-Between - elokuvan muistelija saattaa maisemaan katsoessaan ajatella, että katkennut oksa metsässä voi olla merkki, liljankukasta nenään lehahtava haju voi palauttaa mieleen kaukaiset nuoruuden hetket, jotka on purettava. Losey väittää, että keski-ikäisen miehen on löydettävä muiston olennaisin sisin. Siksi ympäristöt, vuodet, asiat, ihmiset ja tunnelmat kieppuivat hänen päänsä ympärillä.
Muistelija oli samonnut jonkinlaisessa epätietoisuuden pimeydessä. Siksi hän oli joutunut turvautumaan peltoon ja metsään, katkenneisiin oksiin ja kukkiin, kasveihin, joiden edessä hänen silmänsä olivat herkistyneet ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Hän muisti varhaisnuoruuden ajan auringonlaskut norfolkilaisessa maaseutuyhteisössä, kun kuu ilmestyi hetimiten auringonlaskun jälkeen taivaan laidalle. Ja sitten kului yö ja lopulta uudessa auringonnousussa pellolle ilmestyi yläluokkainen nainen (Julie Christie), jonka rakkauden viestin tuo muistelija juoksi nuorena poikana toimittamaan naapurin palkkaviljelijälle (Alan Bates).
The Go-Between - Sanansaattaja kertoo jyrkästä luokkaerosta viime vuosisadan alkupuolen englantilaisessa yhteiskunnassa. Julie Christien näyttelemä yläluokkainen nainen voi tavata rakastettuaan vain salaa, ja ajan viestintävälineiden niukkuuden tähden kirje on ainoa vaihtoehto saada sana perille. Nuoresta pojasta (Dominic Guard) tulee tuo uskottu sanansaattaja, joka varhaispuberteetissa kokee kahden aikuisen ihmisen kielletyn rakkauden myös seksuaalisesti kiihottavana elementtinä. Mutta ehkä vasta keski-ikäisenä nuoruuden maisemaan katsoessaan sanansaattaja ymmärtää, että hän joutui samalla manipuloiduksi luokkapeliin.
The Go-Between - Sanansaattaja on esteettisesti Joseph Loseyn kauneimpia elokuvia. Gerry Fisherin täydellinen maisemakuvaus elähdyttää, mutta otokset ihmiskasvoista ja henkilöiden tunne-elämän liikahduksista ovat kuvaajan tarkan havainnoinnin vallassa. Joseph Losey tarkentaa hillitysti kahvikuppien äärellä huhujen ja kuiskausten anatomian. Elokuva on täynnä tunnelmaa ja ilmapiiriä. Eikä voisi olla yläluokkaisesti kuvaavampaa, kun Losey tiivistää henkien taistelun krikettiottelun tuoksinaan.
=====================================================================================================
Elokuvaohjaaja Joseph Losey
Trotskin salamurhan aikoihin Joseph Loseyn ohjauksellinen ote alkoi hiukan laantua (aiheesta on tätä kirjoittaessa ilmestynyt Bertrand M. Patenauden teos "Stalin´s Nemesis: The Exile and Murder of Leon Trotsky"). Toki Baden-Badenissa, Etelä-Saksan Schwarzwaldissa, kuvattu Romanttinen nainen (1975) ja Alain Delonin näyttelemä, Ranskan miehitykseen aikaan sijoitettu Mr. Klein (1977) edustivat vielä parasta Loseytä. Samoin oopperafilmi Don Giovanni (1979) oli barokkisuudessaan mahtava työ.
Jospeh Losey jäikin pidemmäksi aikaa Ranskaan. Hän ohjasi Pariisin oopperassa. Toisen maailmansodan jälkeisen elokuvataiteen transattlanttinen mestari palasi vielä 73 vuotiaana Englantiin. Syöpään sairastunut Losey ohjasi 1984 lontoolaiseen naisten kylpylään sijoittuvan teatterinomaisen Steamingin, joka on kieltämättä kalsea elokuva.
Tai otan takaisin: Testamenttielokuvassaan Jospeh Losey ikään kuin palaa 1940-luvun amerikkalaisen tuotantonsa (Laiton kaupunki, Vihreätukkainen poika, The Prowler, The Big Night) ja film noir -melodraamaan. Foster Hirsch tiivistikin 1980 hienosti Loseyn temperamentin toteamalla hänen tunteneen enemmän viehtymystä tuomion ennustuksiin kuin moraalisen vakuuttamiseen ja uudestisyntymisen selostuksiin.Vaikka Steaming on selvä pettymys Loseyn tuotannossa, niin se toteuttaa Hirschinkin huomion ohjaajan tilakäsityksestä ja pakkomielteisestä kiinnostuksesta suljetun kuvan ympyrästä. (Hirsch-lausunnot on otettu Matti Salon "Seinä vastassa" -kirjasta, joka julkaistiin Suomen elokuva-arkiston sarjassa 1982).

maanantaina, lokakuuta 11, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 62

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, Ranska 1970) ohjaus: Jean-Pierre Melville, käsikirjoitus: Melville, kuvaus: Henri Decaé, musiikki: Eric de Marsen, pääosissa: Alain Delon (Corey), Andrfé Bourvil (komisario Mattel), Yves Montand (Jansen), Gian Maria Volente (Vogel), tuotanto: Corona/Selenia/Robert Dorfmann.




Ensi-ilta Suomessa 29.10. 1971

Jean-Luc Godardin uuden aallon huippufilmin Viimeiseen hengenvetoon (1959) ihailijat muistavat, miten tutulta näyttävä mies näyttäytyy ehkä kymmenen minuutin verran elokuvaan sijoitetussa kirjailijahaastattelussa. Hän oli Ranskan elokuvan uuden aallon esiairut, elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melville. Hän esitti kirjailija Parvulescoa. Godard oli pyytänyt Melvilleä elokuvaansa, koska arvosti tämän rikoselokuvaa Bob le Flambeuria (1955). Godard pyysi Melvilleä puhumaan kirjailija Parvulescona naisista: "Yritä puhua naisista sillä samalla omalla tavallasi."
Jean-Pierre Melvillen esiintyminen Viimeiseen hengenvetoon -elokuvassa oli eräänlainen filosofinen kohokohta. Toistelimme Parvulescon nimeä. Se vaikutti hassulta, kuin keksityltä, mutta Melvillen esiintyminen ja puhuminen loi kirjailijalle imagon, jota harvoin oli nähnyt valkokankaalla.
Joskus sentään. Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Yön vai päivän (1962), suomalaisen elokuvan uuden aallon aloittajan, henkilöryhmään kuului Turun yliopiston silloinen estetiikan professori Eino Krohn. Hän esitti Unescon palveluksessa olevan tutkijaryhmän jäsentä Sedanoa. Elokuvan kuuluisa repliikki irtoaa Sedanon eli Eino Krohnin suusta, ja sekin ksäittelee naista: "Jossakin etelässä kuulin tarun, että kaukana pohjoisessa, lähellä taivasta asuu naisia, joiden silmät ovat siniset kuin jää ja hiukset valkoiset kuin lumi."
Jean-Pierre Melvillen ainoa esiintyminen kameran edessä ei ollut Godardin elokuvassa. Melville näytteli Moreauta 1958 omassa elokuvassaan Kaksi miestä Manhattanilla. Se oli tämän rikoselokuvan toinen päärooli. Manhattan-elokuva osoitti Melvillen suuren rakkauden amerikkalaiseen rikosfilmiin ja kulttuuriin. Nuori Melville jopa laati listan sotaa edeltävistä, mielestään suurista Hollywood-ohjaajista. Ensimmäisiä olivat Capra, Ford ja Wyler, mutta kuudenkymmenenkolmen ohjaajan valikoimaan ei kuulunut Chaplinia, Walshia tai de Milleä.
=====================================================================================================
Elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melville
Jean-Pierre Melville syntyi 20.10. 1917 Pariisissa. Hän kiinnostui elokuvasta teini-ikäisenä, valmisti 8 ja 16 mm: pieniä elokuvapaloja. Käytyään armeijan hän perusti oman tuotantoyhtiön. Melville ohjasi ensimmäiset varsinaiset ammattimaiset elokuvansa heti toisen maailmansodan jälkeen. Kuolemaansa 1973 mennessä hän oli ehtinyt ohjata ainoastaan kolmetoista pitkää elokuvaa.
Jean-Pierre Melvillen määrällinen tuotanto ei ole suuri, mutta se on ehdottoman laadukas. Melville kuului ns. välipolven ohjaajiin. He tulivat ranskalaiseen elokuvaan ennen uutta aaltoa. Melville ei jäänyt paitsi menestyksestä. Elokuvahistorian parhaimpiin kuuluvan esikoisfilmin Le Silence de la mer (1947) jälkeen hän pysytteli vuosia hiljaa, mutta löydettyään rikosfilmin omimmaksi lajikseen Melvillen kansainvälinen arvostus laajeni ja syveni.
Vuonna 1963 valmistunut Ilmiantaja aloitti kymmenen vuoden rikosfilmien sarjan. Kymmenen luovan vuoden aikana Melville toteutti kuusi rikoselokuvaa (Ilmiantajan lisäksi Mitta on täysi, Toinen hengenveto, Ajojahti, Punainen ympyrä, Yön sudet). Väliin mahtui Ranskan sodanaikaista vastarintaliikettä kunnioittava Tuntemattomat sankarit (1969), jonka unohtumattomia näyttelijöitä ovat Simone Signoret ja Lino Ventura.
Jean-Pierre Melvillen 1962-1972 rikosfilmien aiheena on poliisin ja alamaailman hiuksenhienojen välien kuvaaminen. Amerikkalaisen lännen-, rikos- ja film noir -filmin muototaiturien ohella Melvillen suuri ihanne ja vaikuttaja olivat japanilainen elokuva ja samuraikulttuuri. Vuonna 1967 julkaistun, Alain Delonin näyttelemän Ajojahdin alkuperäinen nimi on "Le samourai".
Melvillen toinen teema oli ihmisen heikkouksien tutkiminen. Hän loi psykologisia sisäkuvia ihmisistä, jotka ovat vahvoja ja tinkimättömiä, mutta voivat pettää toisen minä hetkenä tahansa.
Ilmianto ja ilmiantaja olivat Melvillelle kuin punainen vaate. Legenda kertoo hänen todenneen, että ilmianto on pahempi rikos kuin murha. Melvillen elokuvat ovat ihanteellisia tutkimuskohteita henkilölle, joka etsii yhteiskunta- ja kulttuuriviittauksia elokuvallisten vihjeiden ohella. Ja vaikka Ranskan uuden aallon ohjaajia kutsuttiin todellisiksi auteureiksi, niin sitä oli ehdottomasti myös Melville, oman tiensä kulkija ja individualisti.
Poliittisesti Melvilleä on pidetty oikeistolaisena, isänmaallisena ja gaullistina. Se ei kuitenkaan välttämättä näy hänen elokuvissaan, mutta se mikä näkyy on kunnian ja solidaarisuuden henki. Melville-tutkijat ovat puhuneet sartelaisesta tunteiden teoriasta ja eksistentialimista, jossa kaiken lähtökohta ja lopputulos on "Minä", ihminen vapauden ja moraalin vaalijana.
Melville ei ole oikein uskonut ystävyyteen. Hänen naiskuvansa siirtyivät myöhäistuotannossa yhä syrjemmälle, mutta Melvillelle oli tärkeää - kuten hän toteaa Rui Nogueiralla vuoden 1971 haastattelukirjassa - yhteisön läpäisevä kiinnostus johonkin tiettyyn asiaan ympäristössä, vaikka kello viiden päivittäiseen korttipeliin.
Melvillen kunnian miehillä oli monta mieltä ja tarkoitusta. Hyvin komplisoidussa Ilmiantajassa, jossa uuden aallon näyttelijä Jean-Paul Belmondo esiintyy palkkarenkinä, Melville pohti ihmisen kahta valintaa: Valitseeko kuoleman vai valheen. Jos en väärin muista, elokuvan loppu huutaa Melvillelle tyypillistä paragrammia: "Minä, elän."
Joskus on todettu, että Melville loi ihannoituja rikolliskuvia ja tuskaisia poliisihahmoja. Melvillen rikos- ja gangsterielokuvien tausta ja maasto kumpusi 1950-luvun ilmapiiristä, myös miehitysajan petoksista ja sodan jättämistä traumoista. Melvillen elokuvat ovat jatkoa niin Hustonin Asfalttiviidakolle ja Kubrickin Peli on menetetetty -rikosfilmille, mutta ennen kaikkea Jules Dassinin Rififille ja Jacques Beckerin kaikkien aikojen ranskalaiselle gangsterifilmille Älkää koskeko.
Kriitikko ja tutkija Matti Salo totesi 1971 osuvasti, että Melvillen "ihannoidut ammattirikolliset ovat projisointeja, historiasta ja tekijän omista tuskallisista muistoista puhdistettuja, elokuvamytologiaan korotettuja sota-ajan kokemusten heijastuksia". Salon lausuma on kirjattu Eeva Kurjen hienoon, täydelliseen ja eksistentialistista moraalia tutkivaan Melville-kirjaan "Varjojen ritarit", joka ilmestyi 1997.
=====================================================================================================
Punainen ympyrä on Ilmiantajan ja Toisen hengenvedon (1966) ohella Jean-Pierre Melvillen pääteoksia. Ehkä se on sittenkin se pääteos, koko melvilleläisen gansteri- ja rikosfilmituotannon yhteenvetro, joka vietiin ohjaajan jäähyväiselokuvassa Yön sudissa melankoliseen päätökseen. Siinäkin pääosassa on Alain Delon.
Punainen ympyrä sai meillä ensi-iltansa 29.10. 1971 Kasarmikadun Savoyssa, Valio-Filmin isossa teatterissa, jossa ei ole esitetty vuosiin elokuvia. Punainen ympyrä on nähty televisiossa kolme kertaa. Harvinaisen uusinta-ensi-illan se sai 24.5. 2002 Kino Engelissä. Kuten aikaisemmin oli puhetta, samoihin aikoihin uusittiin Bio Rexissä rikosfilmiklassikko Peli on menetetty. Molemmista kulttuuriteoista vastasi Cinema Mondo.
Punainen ympyrä on melvilleläinen muunnelma Stanley Kubrickin elokuvan kaappausteemasta. Melvillen elokuvan nimi tulee buddhalaisesta ajatuksesta. "Vaikka ihmiset kulkevat eri teitään, eivätkä tiedä toisistaan, niin määrättynä päivänä he kohtaavat kohtalonsa ja toisensa vääjäämättä punaisessa ympyrässä."
Voiko sanoa pessimistisesti, että Melvillen elokuvan mukaan kohtaloa ei voi selättää, vaikka kuinka kamppailisit sitä vastaan.
Elokuvan alussa komisario Mattei (Bourvil) kuljettaa vangittua rikollista Vogelia (Volonte) käsiraudoissa junaan. Samaan aikaan vankilasta vapautuva rikollinen Corey (Delon) saa vihiä suuresta keikasta. Kahden rikollisen tiet ikään kuin yhtyvät samaan aikaan eri paikoissa: Kun Corey jättää taakseen vankilan suljetun maailman Vogelin käsiraudat avautuvat ja hän pakenee junasta.
Kaksi rikollista kohtaavat toisensa myöhemmin. He alkavat suunnitella Place Vendormen arvokkaan jalokiviliikkeen ryöstöä. Suureen kaaappaukseen tarvitaan kuitenkin tarkka-ampuja, ja rikolliset pyytävät mukaan alkoholisoituneen Jansenin (Montand), joka on entinen poliisi. Kolmen miehen kaappaus johtaa ennen pitkää tuohon punaiseen ympyrään, johon komisario Mattei (Bourvil) liittyy aikanaan.
Melville jäljittää jälleen hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kunnian ja kunniattomuuden häilyvää rajatilaa. Siihen saattaa liittyä ilmianto, vaikka kolmen rikollisen välissä tihenee nyt solidaarisuus. Kuin Hustonin 1950-luvun alun Asfalttiviidakossa myös Melville voisi täsmentää, että "rikos on inhimillisen yrittäjyyden vasenkäteinen muoto."
=====================================================================================================
Punaisessa ympyrässä poliisin menetelmät kuvataan vastenmielisinä. Jean-Pierre Melville halusi rinnastaa virkavallan ja alamaailman toiminnat. Hän totesikin luulleensa aikaisemmin, että hyvän voi erottaa pahasta. Myöhemmin hän tuli toisiin ajatuksiin: "Luulin väärin, kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja sen minä pyrin näyttämään elokuvissani".
Punaista ympyrää leimaa pessimismi, mutta perisynnin mahdollisuutta Melville ei allekirjoita: "Ihmiset syntyvät viattomina, mutta se ei ole pysyvää." Elokuvan myyttisiä hetkiä on Yves Montandin nopea selviytyminen juoppohulluuskohtauksesta ja siistiytyminen kämpässään rikolliseen toimintaan. Ehkä juoppouskaan ei ole pysyvää.

keskiviikkona, lokakuuta 06, 2010

GEKKO PALAA AHNEUDEN TIELLE * * *











Uteliaasti ajan ilmiöitä kuvaava Oliver Stone ohjasi 1987 loistavan draamaelokuvan Wall Street - rahan ja vallan katu. Michael Douglas tulkitsi osuvasti suursijoittaja Gordon Gekkoa (gekko tarkoittaa liskoa), joka järjesteli isoja yrityskauppoja. Elettiin taloudellista nousukautta ja rahamarkkinoiden vapautumista, niin sanottua kasinoaikaa, jolloin pörssimiehet, sijoittajat, spekulantit ja jupit ahnehtivat voittoja globaaleilla markkinoilla.
Charlie Sheen näytteli Gekkon oppipoikaa Bud Foxxia, joka imi sellaisinaan mentorinsa opetukset. Foxxia kiihotti yhteiskunnallisen nousun ja taloudellisen menestyksen draama. Piti päästä ylös palkkatyöläisen tavanomaisesta elämästä ja jättää hyvästit vanhempien työväenluokkaisella puurtamiselle. Stonen elokuvan kiinnostavin sivuhenkilö olikin Charlie Sheenin isän Martinin esittämä tavallinen duunari-isä, joka oli töissä myyntilistalle joutuvassa lentokonefirmassa. Stone heijasteli osuvasti työn ja pääoman ristiriitaa, työväenluokan tuhoa, mutta samalla hän luotasi tarkasti rahavallan yhteiskunnan moraalia rapauttavaa toimintapaa.
Oliver Stone on palannut kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin samalle New Yorkin rahan ja vallan kadulle. Wall Street - Money Never Sleeps jatkaa samalla tykittävällä tyylillä kuin alkuperäinen elokuva, jonka saattoi nähdä myös modernina Faust-tarinana. Elokuva on puettu draamatrillerin muotoon. Sisäpiirikaupoista tuomittu Gordon Gekko (Michael Douglas) vapautuu vankilasta ja aloittaa perhebisneksen. Raha täytyy saada kasvamaan korkoa, ja opetuslapsiakin pitää löytää, jotta vankeudessa hiotut strategiat saataisiin kukoistamaan.
Gordon Gekkon uusi oppipoika on Winnie-tyttären (Carey Mulligan) sulhanen Jacob (Shia LaBeouf), kunnianhimoinen ja valpas pörssivälittäjä. Gekko ei heittäydy oppipoikansa kanssa vain bisneksen imuun, vaan hänellä on muitakin motiiveja. Hän haluaa auttaa Jacobia kostotehtävässä. Josh Brolin näyttelee Jacobin työpaikan pomoa, jonka uskotaan sekaantuneen murhabisnekseen. Susan Sarandon on Jacobin äiti. Charlie Sheen vierailee cameoroolissa.
=====================================================================================================
The New York Timesin kolumnisti, Princetonin yliopiston talousasioiden opettaja ja äskeinen Nobel-voittaja Paul Krugman kirjoitti 2000-luvulla paljon amerikkalaisesta rahavallasta ja ahneuden kulttuurista. Krugmanin mukaan Yhdysvalloissa on vallalla eräänlainen "vanhojen kavereiden kapitalismi". Krugman jopa viittasi eräässä kolumnissaan Oliver Stonen alkuperäiseen Wall Street -elokuvaan. Gordon Gekko julistaa elokuvassa: "Pointti on, hyvät naiset ja herrat, ahneus on hyvästä. Ahneus toimii, ahneus on oikein...ja ahneus, sanokaa minun sanoneeni, pelastaa ei vain jonkun Teldar Paperin, vaan toisen toimintahäiriöisen korporaation nimeltä USA."
Paul Krugmanin mukaan ahneus on pahasta. Hän on vaatinut korporaatioita muuttumaan sisältä. Siitä ei ole ollut näkyvissä mitään merkkejä. Kukaan ei muuta toimintapojaan, eikä bonuksia leikata tai tähtitieteellisiä palkkoja supisteta rahan markkinoilla. Ei edes tämän talouskriisin ja taantuman paineissa. Ei Oliver Stonekaan näytä uskovan muutokseen, jos ajatellaan hänen Wall Street -elokuvansa jatko-osaa.
Wall Street - Money Never Sleeps on ansiokas muistutus tapahtumista, jotka johtivat 2008 globaaliin taloustaantumaan. Elokuva on hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Juuri tällaisen ajankohtaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen aiheen kimpussa Oliver Stone on parhaimmillaan. Eikä voi kun ihailla Michael Douglasia, joka on sikarin polttoa myöten sisällä Gordon Gekkon roolissa. Sähköstä ja vimmasta huolimatta Stonen elokuvan ongelma on itsestäänselvyys. Asioita seurannut ei voi välttyä ajatukselta, että Stone sittenkin vain päivittää rahatalouden nykyistä menoa, mutta ei esitä mitään uutta.

Ajankohtainen kommentti

MTV3 jatkaa bisnesmaailmaan sijoitettua kilpailuohjelmaa Diiliä. Sen formaatti on sovitettu Suomen olosuhteisiin amerikkalaisesta Diilistä, jota vetää julkkis ja raha- ja yrityspomo Donald Trump. Suomalainen Trump-klooni on jääkiekkomies Hjallis Harkimo, jonka aika näyttää kuluvan tv-ohjelman lisäksi muiden urheilumuotojen ja toisten urheilumiesten stadionsuunnitelmien haukkumiseen ja lyttäämiseen lehdissä. Harkimon oma jääkiekkoseura Jokerit kyntää alamaissa SM-liigassa, joten eikö Hjalliksen kannattaisi keskittää enemmän aikaa seuransa urheilullisen puolen kehittämiseen.
Diilissä bisneksestä kiinnostuneet nuoret suomalaiset naiset ja miehet kilpailevat yrittämisen ja rahanteon menetelmistä. Harkimo jakelee kilpailijaryhmille tehtäviä. Ryhmien yritykset kuvataan, ja sitten kokoonnutaan Harkimon tuimien silmien alle kuulemaan arvostelut. Joku ryhmistä putoaa aina pois. Harkimo kohtelee yrittäjiään karkeammin kuin hiukan hienostuneempi Trump, jonka tavassa toimia välkehti se kuuluisa amerikkalainen avoimuus ja suoruus.
Diiliä ei olisi kannattanut jatkaa. Siitä on muodostunut rutiinimainen pakkopulla, tosi-tv -ohjelmatarjonnan tylsä formaattituote, jossa ei ole mitään virkistävää ja uudesti luovaa. Hjallis Harkimolle täytyy kyllä antaa muuan positiivinen tunnustus: Diili-sarjan alkaessa aikaisempi vetäjä Jari Sarasvuo paukutti paukuttamistaan huomiotalouden ihanasta paratiisista, mutta tilalle astunut Hjallis Harkimo esiintyy kameran ja kilpailijoidensa edessä välittämättä mistään talouselämän teorioista ja trendeistä. Liikemiehen elkeitä ja avuja Harkimo ei paina vakan alle. Jätkämäisyys saattaa vedota moneen sellaiseenkin katsojaan, joka käy oluthuuruisissa jääkiekkomatseissa, mutta ei näe bisnesmaailmassa mitään suurempaa arvoa.

sunnuntaina, lokakuuta 03, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 61

Peli on menetetty (The Killing, USA 1956), ohjaus: Stanley Kubrick, käsikirjoitus: Kubrick -perustuu Lionel Whiten romaaniin Clean Break, vuoropuhelu: Jim Thompson, kuvaus: Lucien Ballard, lavastus: Ruth Sobotka Kubrick, musiikki: Gerald Fried, pääosissa: Sterling Hayden (Johnny Clay), Jay C. Flippeen (Marvin Unger), Marie Windsor (Sherry Peatty), Elisha Cook (George Peatty), Coleen Gray (Fay), Vince Edwars (Val Cannon), tuotanto: James B. Harris/Harris-Kubrick Production/Untited Artists.

Amerikkalainen Stanley Kubrick muutti 1970-luvulla Englantiin. Hän oli luonut Hollywoodissa joukon loistavia elokuvia, kokeillut siipiään eri lajityyppien parissa. Mitään niistä ei voi aliarvioida, silla Kubrickin ohjaajapersoonallisuus näkyi jo vuonna 1954 halvalla tuotetussa rikosfilmissä Killer´s Kississä. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Peli on menetetty on Kubrickin kansainvälinen läpimurto. Sen jälkeen hän ohjasi harvakseltaan, mutta jokainen uusi työ oli tapaus.
Niitä ovat 1958 Kunnian polut (pasifistinen sotafilmi), 1959 Spartacus (historiallinen seikkailudraama, jonka käsikirjoittajaksi pääosanäyttelijä Kirk Douglas rohkeni palkata mustalistalaisen Dalton Trumbon), 1962 Tri. Outolempi (nerokas kylmän sodan satiiri), 1964 Lolita (pedofiilinen intohimodraama), 1968 2002: Avaruusseikkailu (tieteisfilmien kuningas), 1972 Clockwork Orange (nuorisoväkivalta), 1976 Barry Lyndon (päreillä valaistu historiallinen epookkidraama), 1980 Hohto (kauhufilmi ja kirjailijakuva), 1988 Full Metal Jacket (Vietnam-draama), 1999 Eyes Wide Shut (urbaani, tilakäsitykseltään huikea rakkausdraama).
Stanley Kubrick ohjasi suurimman osan elokuvistaan Warner Bros. -yhtiölle. Hän oli riippumaton elokuvataiteilija, jonka persoona takasi pankkilainat kuten yleisötulot samalla tavalla kuin Alfred Hitchcockin nimi 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa tai Clint Eastwoodin asema nykyisin. Kubrick oli lähes vainoharhainen perfektionisti, joka pohti ja jauhoi elokuvaprojektejaan vuosia Englannin asunnossaan. Hän sai hyvää tukea valppaalta vaimoltaan. Kubrick oli elokuvataiteen viimeisiä suuria auteureita, elokuviensa omannäköinen tekijä. Hän saattoi olla niin tarkka elokuviensa esitysteattereista, että lähetti vuonna 1980 oman miehensä tarkistamaan Hohdon esitystä varten Helsingin Bristolin tekniikan.
=====================================================================================================
Peli on menetetty sai meillä ensi-iltansa vasta tammikuussa 1961. Teos oli juuttunut sensuuriin, vaikka se tuntuu nyt uskomattomalta. Tuskin monessakaan 1950-luvun amerikkalaisessa rikoselokuvassa näytetään lopussa, että rikos ei kannata (toinen on John Hustonin Asfalttiviidakko). Näin Kubrickin ryöstötarinan ensimmäisen kerran vasta elo-syyskuun vaihteessa 1971, kun MTV toi sen tv-esitykseen. Se uusittiin televisiossa vasta 1988, mutta kannattaa muistaa, että valpas Cinema Mondo toi teoksen uusintaensi-iltaan 2003 Helsingin Bio Rexiin. Kaikki kolme katsomiskokemusta vakuuttivat: Kubrickin ohjauksen intensiivisyys, kerronnan ekonomia ja näkökulmien vaihtelu luovat arkiselle ryöstöepisodille elämää suuremmat puitteet. Niihin kuuluvat vielä Kubrickille tyypillinen kamppailu aikaa vastaan.
Sterling Hayden on elokuvan primus motor, hiukan katkera, hyvin älykäs ja jopa pragmaattinen rikollinen, joka aikoo kaapata tarkoin valitsemansa ryhmän avustuksella laukkakilpailun vedonlyöntirahat. Stanley Kubrick käyttää paljon aikaa ryöstön suunnittelun kuvaamiseen, mutta jännitys nousee vasta laukkaradan vierellä ja vedonlyöntiaulassa. Kubrickin nerokkuus piilee tavassa antaa eri henkilöiden kertoa, miten ryöstö toteutettiin, miten iso kaappaus onnistui. Sterling Haydenin pomo ei ole ainoa "tähti" isossa kappauksessa.
Peli on menetetty liittyy amerikkalaiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan kuvata unelman tavoittelemista. Stanley Kubrickin tyyli on lähes nihilistisen suora ja julma. Hän rakentaa jokaisen jakson kellon tarkkuudella. Elokuvassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Jossain vaiheissa tuntuu, että kysymys on kirjoitetusta elokuvasta, aivan kuin Kubrick olisi pudonnut luomansa tarkan skemaattisuuden ansaan. Sitten tajuaa, että se täytyy hyväksyä ohjaajan valintana: Onnettomasti päättyvä ryöstötarina täytyy kertoa näillä elokuvallisilla elementeillä.
Juuri se, että kun Sterlin Haydenin pomosta jo tuntui, että kaikki meni hyvin ja rahat ovat turvassa kapsakissa, niin silloin Kubrick iskee - ja iskee lujaa: Harvassa elokuvassa unelman sortuminen on kuvattu samalla ehdottomuudella. Kun lentokentän virkailija halusi, että kapsakki laitetaan matkatavaroihin, niin sattuman oikusta se avautuu ruumaan kuljetuksen aikana ja setelit lentelevät ilmaan. Eikä Sterling Hayden ja naisystävä voi muuta kuin seurata kauempaa noloa näytelmää.
Peli on menetetty -elokuvan Johnny Clay oli Srerling Haydenin (1916-1986) loistorooleja. Hän oli sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan heavy-tyyppisiä näyttelijäpersoonia Robert Ryanin ja Richard Widmarkin ohella. Haydenin toinen iso suoritus näki päivänvalon kaksi vuotta aikaisemmin Nicholas Rayn allegorisessa westernissä Johnny Guitarissa. En voi unohtaa kohtauksia Viennan (Joan Crawford) saluunassa, jonne Hayden saapuu kitara kainalossaan.
=====================================================================================================
Elokuvaohjaaja Stanley Kubrick
Kirjoitan Stanley Kubrickin (1928-1999) Peli on menetetty -elokuvasta uuden vuosikymmenen kahdeksannen päivän iltana torremolinolaisessa hotellihuoneessa, Espanjan aurinkorannikolla. CNN näyttää televisiossa raporttia Las Vegasin it-messuilta, joilla esitellään uusia innovaatioita, esimerkiksi Googlen älypuhelinta Nexusta. Huomioni kiinnittyy kaljupäiseen mieheen. Hän on DreamWorks-elokuvayhtiön CEO Jeffrey Katzenberg, iso vaikuttaja Hollywoodin filmibisneksessä.
Katzenberg hehkuttaa valkokankaille vyöryvien 3D -elokuvien puolesta. Äkkiä tajuan, että 3D on tulossa tv-vastaanotinten maailmaan. Ymmärrän vielä, että Hollywoodin vaikuttajat puhuvat vain teknologiasta ja ansaintalogiikasta. Elokuvasta, elokuvien sisällöstä, niiden merkityksestä ei puhu enää kukaan.
Mietin, olisiko Stanley Kubrick innostunut 3D-tekniikasta, jos eläisi vielä (hänen aloittaessaan 1950-luvulla koimme lyhyen aikajakson, jolloin teatterin kassalla myytiin laseja, joilla voi katsoa kolmiulotteisesti elokuvia). En pysty vastaamaan varmasti. Kubrick ei kulkenut muodin mukana (Full Metal Jacket valmistui, kun kaikki muut olivat ohjanneet Vietnam-elokuvansa vuosia aikaisemmin). Kubrick ohjasi taiteellisesti arvokkaita elokuvia, jotka puhuttelivat globaalisti massayleisöjäkin.
Mietin: Ehkä Stanley Kubrick olisi päästänyt 3D- uusintaensi-iltaan kolmekymmentä vuotta sitten valmistuneen Hohdon, jonka kieltämättä väkivaltaisia shokkikohtauksia olisi voinut katsella laseilla. Muuta en pysty arvailemaan, enkä haluakaan, vaikka mieltäni kutkuttaa ajatus seurata 3D-laseilla 2001: Avaruusseikkailua. Tämän spekulaation tulos nähdään ehkä vuosien jälkeen, kun tiedämme, mitä tekevät Kubrickin leski ja myöhemmin perikunta elokuva-aarteistolla, jonka itsepäinen ja alalleen täysin omistautunut elokuvataiteilija loi lähes puolen vuosisadan aikana.