keskiviikkona, lokakuuta 20, 2010

SERGE GAINSBOURGIN ELÄMÄ JA ARVOITUKSET VALKOKANKAALLA * * *










Muistatteko italialaisen Michelangelo Antonionin Englannissa ohjaaman hienon elokuvan Blow-Up - erään suudelman jälkeen, jonka teemana on näkemisen taito ja kyky. David Hennings esittää elokuvassa valokuvaajaa, joka kuvaa puiston tapahtumia. Pimiössä hän huomaa kuvanneensa mahdollisen murhan. Valokuvaajan studiossa vierailee kaksi teini-ikäistä tyttöä, jotka ryhtyvät hyppelemään ja riisuutumaan. Toinen tytöistä on Jane Birkin. Hän matkusti myöhemmin Ranskaan, tapasi muusikko-säveltäjä Serge Gainsbourgin. Suhteesta syntyi tytär Charlotte, joka valloitti 1986 valkokankaalla Claude Millerin viehättävässä Pikku varas -elokuvassa. Alkujaan elokuvan piti olla François Truffautin heiniä, mutta toisin kävi. Sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Joann Sfar on ohjannut elokuvan Gainsbourg - tarina legendasta. Charlotte oli elokuvan valmisteluissa mukana, sillä Sfar halusi nuoren näyttelijättären esittämään isäänsä. Se ei sitten käynytkään, joten Charlotten isän roolissa nähdään Eric Elmosnino. On vaikea kuvitella, miten Charlotte olisi selviytynyt roolista, jossa nainen esittää miestä. Asiaa pohdittiin kauan, mutta lopulta Jane Birkinin ja Serge Gainsbourgin tytär luopui ohjaajan tarjouksesta.
Gainsbourg - tarina legendasta on hyvin aistillinen elokuva, härnäävä ja rohkea. Joann Sfar näyttää muusikko-ohjaajan sellaisena kuin hänet olemme oppineet tuntemaan lehtiartikkelien ja elokuvien pohjalta. Elokuva ei välttämättä ole mikään realistinen elämäkerta, sillä ohjaaja antaa fantasioilleen ison vallan. Sfar on kertonut ihailevansa elokuvaohjaajista Akira Kurosawaa ja Federico Felliniä. Gainsbourg-tarina voisikin olla 2010-luvun 8 1/2. Nyt on tosin kysymys paljon rankemmasta tarinasta kuin Kurosawalla Ikirussa tai Fellinillä 8 1/2 -elokuvassa ja Naisten kaupungissa. Sfar antaa aika puistattavan kuvan erotomaanikko Gainsgourgin päihderiippuvuudesta. Kylläkin päähenkilöä käsitellään kaikella ymmärtämyksellä.
Joann Sfarin elokuvassa vierailee monia henkilöitä, jotka liittyivät Serge Gainsbourgin elämään - etenkin 1960-luvulla. Hätkähdyttävin on Laetita Casta, joka näyttelee Birgitte Bardotia. Hyvä ihme, tuskinpa toista näköisempää olisi voitu valita Brigiteksi, jota ohjaaja Roger Vadim sanoi Jumalan luomaksi.


Kuva: Arto Tulima/Kainuun Sanomat
 Ajankohtainen kommentti

Olivatva komeat, todella antoisat ja lukumääräisesti laajasti elokuvan ystäviä kiinnostaneet juhlat viikonvaihteessa syntymä- ja koulukaupungissani. Kajaanin elokuvakerho r.y. täytti 50 vuotta. Taitaa olla Suomen vanhin toimiva elokuvakerho. Kajaanin kerho näyttää esityssarjansa Kauppakadun Bio Rexissä, Kainuun Sanomien entisen toimitalon viereen tehdyssä elokuvateatterissa.
Olin 50-vuotisjuhlien pääpuhuja. Esittelin elokuvakerhon historiaa, miten teinien Kate-Kinona aloittanut kerho syntyi vuonna 1960. Esittelin myös juhlaelokuvan, joka oli Luis Buñuelin surrealistinen, toden rajamailla kulkeva Kulta-aika (1930). Kyllä elokuvan näkeminen oli jälleen ravisuttava kokemus. Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alun Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit".
Kulta-ajan Kajaanin esityksen musiikin oli säveltänyt kajaanilaislähtöinen Lauri Sallinen, joka opiskelee parhaillaan arvostetussa opinahjossa New Yoskissa. Musiikin soitti tasokas klassisen musiikin Kainuu-kvartetti. Sallisesta ja kvartetista kuullaan vielä ja paljon.
=====================================================================================================
Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlat ja niiden yhteyteen rakennettu elokuvaviikko todistivat, että elokuvataide elää ja kiehtoo edelleen. Kunhan saadaan hyviä elokuvia kerhojen ohjelmistoon. Kajaanilaiset olivat valinneet viikon elokuviksi seuraavat huipputyöt: Neidonlähde, Amarcod, Berliinin taivaan alla, Kolme väriä - sininen, Puhu hänelle. Siis Bergmania, Felliniä, Wendersiä, Kieslowskia ja Almodovaria.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja, kulttuuriaktiivi ja monilahjakkuus, rakennusmestari Esa Heikkinen hoiti lauantain juhlaillan järjestelyt suvereeniin tapaan. Juhlanäytäntöön oli saapunut monia veteraaneja, jotka olivat liittyneet kerhoon 1960-luvun alussa. Ja Arttu Hypénin ohjaama ja KAO:n medialinjan tuottama videoteos pohjusti Kajaanin elokuvakerhon nykypäivän toiminnan erinomaisella tavalla.
Niin, Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen soitti vielä komppikitaraa laadukkaassa jazzbändissä juhlaillallisilla Vanhalla kerholla. Jäi todella hyvä maku suuhun vierailusta aurinkoisessa, ensimmäisiä lumia odottavassa Kajaanissa. 

P.S. Kajaanin kaupunginkirjastoon oli koottu osuva näyttely Kate-Kinon ja elokuvakulttuurin alkuajoista Kajaanissa. Oli siellä meidän katekinolaisten toimittavia Mé lie`s -elokuvalehdenkin numeroita. Sainkin vähän palautetta. Kun olen tässä mediani sarjassa nostanut Fellinin 1950-luvun Tien mestariteosteni joukkoon, niin olin antanut sille lehdessä vuonna 1962 nolla tähteä. Noin sitä jää kiinni vanhoista synneistä. Huh, huh! Joko se oli mielenhäiriö tai nuoren fimihullun radikalismia, mutta hölmöä kuitenkin (tosin kysymys oli uusintakierroksen aikaisesta Tiestä, ja tämän sivustoni sarjan muistelo liittyi 1950-lopun ensi-iltaan Kajaanissa). Nyt en voisi ajatella mitään muuta kuin hyvää italialaisohjaajan elokuvasta, jonka pakahduttavimmassa kohtauksessa Anthony Quinn laskeutuu polvilleen maahan ja pyytä armoa pahoista teoistaan.

Ei kommentteja: