keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011

MITÄ RISTOLLE KUULUU? * *















Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Risto Kaskilahti on tosi showmies. Hän esiintyi pitkään TV2:n urheiluvisailussa Se on siinä, jota kiekkohemmo Antero Mertaranta veti. Kaskilahti oli mukana myös kuntohirmuna ja uusien urheilulajien kokeilijana Elixir-ohjelmassa. Yritystä ja kokeilumieltä ei ole puuttunut. Pisteet siitä Kaskilahdelle.
Nyt Risto Kaskilahti on saanut oikein nimikkoelokuvan valkokankaalle. Risto on Risto - vai pitäisikö sanoa, että Risto on elokuvana pelkkä vitsi. Tai voihan ajatella, että elokuva on niin omituinen ja erilainen, että sen tekijät ovat pyrkineet satirisoimaan julkisuuspeliä ja etenkin television kautta saavutettua julkkisroolia. Tosin tekijöiden käsittelytapa muistuttaa tv-sketsimäistä ilmaisua. Elokuvallisesta jäsentelystä ei voi puhua.
Mikko Reitalan kirjoittamassa ja Tuomas Summasen ohjaamassa Risto-elokuvassa Risto Kaskilahti esittää Ristoa, joka halvaantuu onnettomuudessa. Kun häneltä kysytään, mitkä ovat tuntemukset, niin vastaus kuuluu: Eivät mitkään päästä alas. Kysymys on neliraajahalvaantumisesta. Mutta Risto ei anna periksi, vaan uskoo selviytyvänsä vielä kävelykuntoon. Näin elokuvallinen fiktio ja näyttelijä Kaskilahden identiteettiä sivuavat faktat ikään kuin sekoittuvat.
Risto-elokuvassa koko kansan suosikki saa kauheasti sympatiaa. Rahaakin alkaa virrata Ristolle, joten nyt hänellä on tilaisuus toteuttaa osan unelmistaan. Niin, Riston nuori vaimo (Krista Kosonen) se on suuna päänä haluamasa kaikkea hyvää. Että oikein työelämän jättää ja ryhtyy taiteilijaksi. On vain muistettava, että rahallinen onni ei kestä loputtomiin.
Risto-elokuva on idean asteelle jäänyt aihekimppu. Satiiri ei koskaan singahda maaliin. Se on tunnustettava, että Risto Kaskilahti yrittää minkä osaa ja pystyy. Hänen huumorinsa tosin tahtoo tukehtua kehnoon käsikirjoitukseen ja ohjaukseen.
Tekijät ovat valinneet sivurooleihin tv:stä tuttuja näyttelijöitä, Aku Hirvienimestä Jaakko Saariluomaan. Ettei vain tämä viittaisi television tosi-tv- ohjelmiin. Krista Kosonen näkyy muuten nykyisin joka paikassa, televisiossa, elokuvassa ja teatterissa. Alkavatko nuoren näyttelijän kasvot tulla liian tutuksi?

Ajankohtainen kommentti

Sanoma-konsernin hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo täytti sunnuntaina 70-vuotta. Virtaa riittää, sillä Rauramo jatkaa edelleen pestissään. On ollut aktiivinen Euroopassa, ostanut viisi tv-kanavaa Belgiasta ja Hollannista. Minkälaisia kanavia? Sitä hän ei kerro HS:n syntymäpäivähaastattelussa, mutta huomauttaa, että Sanoma panostaa yhä enemmän tv-toimintaan ja internetiin. Printtimedia ei ole enää kasvualue, vaikka Rauramo uskookin sanomalehdillä ja aikakauslehdillä olevan Suomessa hyvä tulevaisuus.
Haastattelussa sivutaan myös Yleisradion asemaa. Jaakko Rauramon mukaan Ylen rahoitus pitäisi järjestää valtion budjetista. "Ylehän on muutenkin täysin poliitikkojen kontrollisssa", hallituksen puheenjohtaja kuittaa. Budjettirahoitusmalli on vahvistunut muutenkin keskusteluissa viime aikoina.
Saa sitten nähdä, mitä linjauksia viestintä- ja liikenneministeri Krista Kiuru päästää julkisuuteen. Hallitusohjelman mukaan Ylen rahoitus täytyy ratkaista tämän vuoden aikana. Kiuru on vihjannut, että päätös tulee ennen joulua. Jännitystä siis riittää, mutta ei olisi mikään ihme, jossa ministeri hankkisi lisäaikaa.
Jaakko Rauramoa kuten monia muitakin viestinnän yksityisen puolen toimijoita kismittää Ylen tapa jakaa ilmaista sisältöä julkisin varoin nettiin. Rauramon mukaan Ylen tapa toimia kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. Kovasti ansaintalogiikkaa kyllä etsitään mediataloissa. Siltä se vain vaikuttaa, että lehdet eivät millään pysty hankkimaan rahaa netistä. Netin käyttäjät tottuivat aikoja sitten ilmaisuuteen.
Se on sitten eri asia, että Yle panostaa ilmaiseksi niin laajasti ja vahvasti nettiin, että ei meiltä kuluttajilta voi enää vaatia tv-maksua. Sitä paitsi maksulliset kanavat lisääntyvät, maksu-tv -palveluita tulee lisää niin kaapeli- kuin antennipuolelle, teleoperaattorit tuovat "tv-kanavia televisioon" ja markkinaehtoisuus valtaa jatkuvasti alaa. Pienessä Suomessa rehottaa todellinen kanavien kilpailuhyöky. Tuskin jatkossa kaikki toimijat pysyvät mukana kilpailussa.
Tässä nykytilanteessa Ylen pitäisi vain terävöittää linjaansa ja karistaa yltään mahdollinen "poliitikkonkontrolli", josta niin paljon puhutaan. Olisiko aika saada kriittisiä poliittisia vastaohjelmia vaikkapa Ylen TV1:n lauantain Ykkösaamulle, jossa poliitikot voivat jatkuvasti sutia hiuksiaan myötäkarvaan? Ja pitääkö Ylen Radio 1:n arkipäivien Ykkösaamuissa kutsua keskustelemaan ajankohtaisista asioista aina kolmen suurimman puolueen edustajia? Tämä tasapuolisuuden vaade viittaa pahasti menneisyyteen.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 114

Muistot (The Dead, USA 1987) ohjaus: John Huston, käsikirjoitus: Tim Huston - perustuu James Joycen novelliin "Kuolleet", kuvaus: Fred Murphy, lavastus: Stephen Grimes, pääosissa: Anjelica Huston, Donal McCann, Helena Carroll, Cathleen Delany, Ingrid Craigie. Tuottajat: Wieland Schulz-Kell ja Chris Sievernich.

Kiinnostus James Joycen heräsi nuoruuden vuosina. Laajasti sivistynyt, kuvataiteilija ja taidehistorioitsija-äitini oli käynyt Pariisin matkalla kuuluisassa Shakespeare & Company -kirjakaupassa ja ostanut Joycen teoksia. Kirjakauppa toimi ensimmäisen maailmansodan jälkeen irlantilaiskirjailija James Joycen (1882-1941) henkisenä kiinnekohtana.
Kirjakaupan naisomistajat vaikuttivat vahvasti Joycen teosten julkaisemiseen. Joyce oli joutunut lähtemään Dublinista vuonna 1902, koska hän oli pettynyt ahdistavaan irlantilais-katoliseen elämään. Joyce matkusti ensin Pariisiin, pistäytyi sitten Dublinissa ja kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen. He elivät vuodet 1905-1915 Italian Triestessä. Joycen teoksista järkälemäinen, yhteen vuorokauteen Dublinissa keskittyvä, tajunnanvirtatekniikkaa syöksevä "Odysseus" (1922) on kappale maailmankirjallisuutta, mutta sykähdyttävä on myös kokoelma "Dublinilaisia" (1914), jonka yhteen novelliin John Hustonin elokuva perustuu, ja tietenkin 1916 julkaistu omaelämäkerrallinen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
Missourissa, Nevadassa 5.8. 1906 syntynyt John Huston on amerikanirlantilaista sukua. Johnin isä Walter oli kuuluisa äänielokuvan ensimmäisten vuosikymmenien näyttelijä. John Huston kokeili ensin useita ammatteja ennen kuin löysi paikkansa elokuvaohjaajana. Esikoisteos Maltan haukat (1941) on kyynisen film noirin merkkiteoksia. Vuosina 1947-1951 Huston loi joukon suuria amerikkalaisia elokuvia, joihin hänen maineensa Hemingwayn elokuvallisena vastineena perustuu: Maltan haukka, Sierra Madren aarre, Myrskyvaroitus, Yö Kuuban yllä, Asfalttiviidakko, Kunnian kentällä ja Afrikan kuningatar.
=====================================================================================================

John Huston
Muistot on pitkän uran ohjaajana ja myös näyttelijänä (ei voi unohtaa mestarin vierailua 1970-luvun alussa Chinatownissa) työskennelleen John Hustonin viimeinen elokuva. Hän kuoli syksyllä 1987, suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Muistot valmistui. Kieltämättä Hustonin ohjaajan ura oli epätasainen. Hänen uskottiin sammuneen ohjaajana 1960-luvulla, mutta myöhemmin Marilyn Monroen ja Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat (1961) ja Brando-Taylor -elokuva Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967) on todettu arvokkaiksi teoksiksi. 1970-luvun nyrkkeilykuvaus Fat City ja uskontosatiiri Wise Blood sekä 1980-luvun Nicholson-Turner -jännityspoeli Prizzin kunnia edustavat parasta Hustonia.
John Huston tiedettiin varhain ohjaajaksi, jota kiinnostaa kirjallisuus. Ernest Hemingway oli lähellä ohjaajan sydäntä, mutta esimerkiksi pasifistinen sotakuvaus Kunnian kentällä perustuu unohdetun hienon amerikkalaiskirjailijan Stephen Cranen teokseen ja Bogart-elokuva, saavuttamattomuuden unelmaa kuvaava Maltan haukka (1941) on tietenkin rikoskirjailija Dashiell Hammettin romaanin (1930) omaperäinen elokuvasovitus. Taas Myrskyvaroitus (1948) pohjautuu Maxwell Anderssonin näytelmään. Mustavalkoisena kuvatun Sopeutumattomien käsikirjoituksen takana on näytelmäkirjailija Arthur Millerin novelli. Sierra Madren aarre (1948) perustuu B. Travernin romaaniin ja huima, puoliksi epäonnistunut Moby Dick - Valkoinen valas (1954-55) on Herman Melvillen meriromaanin kuvitus. Ja homoseksuaalisia painotuksia kätketysti ilmaiseva Heijastuksia kultaisessa silmässä perustuu Carson McCullersin romaaniin.
Voi olla, että James Joyce merkitsi Hustonille sittenkin kaikkein eniten kirjailijana. Ehkä Irlanti-taustan tähden. Ehkä siksi, että John Hustonin toinen koti oli Irlanti 1950-luvulta lähtien. Tiedetään, että Huston rakasti "Dublinilaisia"-kokoelman viimeistä novellia "The Dead". Tuntuu ihmeelliseltä, että suuri ohjaaja sai tehdä siitä elokuvallisen testamenttinsa. Viimeisellä hetkellä kylläkin. Ikään kuin leikkien kuoleman kanssa, uhitellen kuolemaa, mutta tavoitteeseensa päästen. Muistikuvani mukaan leikkausvaiheen aikana poika Tim Huston kävi kysymässä neuvoja isältään, joka makasi jo hengityskoneessa sairaalavuoteessa. Elokuvan kuvista aistii, miten ohjaajan sielu taintuu hitaasti pois.
=====================================================================================================
James Joycen "Muistot" -novellissa kuvataan Morkanin neitien, Katen (Helena Carroll) ja Julian (Cathleen Delany) tanssiaisia, jotka ovat oleet vuotuinen tapaus Dublinissa. Morkanit asuivat ainoan veljentyttärensä Mary Janen kanssa Usher´s Islandilla sijaitsevassa talossa. He olivat vuokranneet yläkerran huoneiston viljakauppias Fulhamilta. Kaikki tutut ja ystävät saapuivat tanssiaisiin, ja talonmiehen tytär Lily sai juosta jalat altaan - kuten Joyce kertoo novellin ensimmäisessä lauseessa ("Lily, the caretaker´s daughter, was literally run off her feet").
John Hustonin elokuva alkaa loppiaisiltana vuonna 1904 tuossa Usher´s Islandin huoneistossa. Tanssiaisiin osallistuu niin katolisia, protestantteja kuin tasavaltalaisia. Vieraisiin kuuluvat sisarenpoika Gabriel Conroy (Donal McCann) ja tämän vaimo Gretta (Anjelica Huston), jotka ovat ottaneet huoneen hotellista, juopunut Freddy Malins (Donal Donnelly), hänen äitinsä (Marie Kean), runonlausunnan vuoroa odottava herra Grace (Sean McClory) ja tenori Bartell D´Arcy (Frank Patterson), jonka lauluesitystä odotetaan. Paikalla on myös ivallinen protestantti herra Browne (Dan O´Herlihy).
Muistot on klassinen kamarielokuva - aivan kuin Morkanin neitien tanssiaisten näyttämöllepano, mutta John Hustonin kyky ja näkemys nostavat sen omaan arvoonsa. Hustonin voi sanoa koskettaneen kuvausten aikana maagisella kädellään käsikirjoituksen merkkejä, asettaneen kameran juuri oikeaan paikkaan, antaen potkun näyttelijöille ja ryhtyneen jäsentämään novellin aineistoa.
Vertasin 1.4, 1988 arvostelussani Hustonin teosta Ingmar Bergmanin teatterielokuvatestamenttiin Fannyyn ja Alexanderiin (1983). Tosin nyt täytyy sanoa, että Hustonin tyyli on aika kaukana Bergmanin elokuvan rönsyilevästä, freskomaisesta ilmaisusta. Kirjoitin: "Muistoissa tietyt ihmiset kohtaavat kuin rajatulla näyttämöllä, mutta kameran läsnäolo tekee tuosta kohtaamisesta henkeäsalpaavan elävän ja ilmavan...mutta niin kuin Joycen sanat myös Hustonin sanat kätkevät merkityksiä ja kehittävät jännitteitä".
James Joycen novellin huikean viimeisen kappaleen hengessä Muistot ottaa päätöskuvissaan haltuunsa Irlannin, vihreän maiseman - ja koko maailmankaikkeuden. Etäiseltä kuulostava musiikki tulee lähelle katsojaa. Teatterin pimeydessä tuntui kuin kaikki me saisimme sovituksen eikä kuoleman tuleminen enää pelota.
Jollain oudolla tavalla Joyce kuten Huston saavat tehtyä Michael Furystä, miehestä joka oli enää muisto, elokuvan kuten novellinkin tärkeimmän henkilön. "It was falling, too, upon every part of the lonely churchyard on the hill where Michael Furey lay buried...His soul swooned slowly as he heard the snow falling faintly through the universe and faintly fallig, like the descent of their last end, upon all the living and the dead."
=====================================================================================================
Dublin kesäkuu 2003. Vuosia halusin matkustaa Dubliniin. Etenkin Muistojen elämyksellisen katsomiskokemuksen jälkeen matka poltti mieltä. Vasta viisitoista vuotta myöhemmin olen kumppanini kanssa kaupungissa, jossa James Joyce syntyi ja opiskeli. Dublin on todella sanan ja teatterin kaupunki. On se yliopistokaupunki, Trinity College on vaikuttava rakennuskompleksi. Se on Guinnessin tehtaiden kaupunki, jossa olut virtaa. Ja onhan se U2 -yhtyeen koti. Uutta rakennetaan EU:n tukirahoilla, hienoja lasisia toimistorakennuksia nousee, mutta vanhaa ei ole poistettu. Talouskriisistä ei ole tietoakaan.
Menemme eräänä aamuna 35 North Great George´s Streetille, jossa sijaitsee James Joyce Centre. Saan tutustua kaikkeen mahdolliseen historialliseen, kirjalliseen ja esineelliseen aineistoon, jota keskukseen on koottu Joycen elämän ja uran varrelta. Ostan kaikki Joycen teokset englanninkielisinä painoksina. Olen onnellinen. Joyce-keskuksen kirkkaassa aamussa muistan, että Michael Fury oli Gretta Conroyn nuoruuden rakastettu. Muistoissa Michael palautuu Gabriel Conroyn kanssa naimisissa olevan Grettan mieleen hetkellä, kun dublinilaisten rakastama tenori Bartell D´Arcy esittää balladin "Aughrimin tyttö", "The Lass of Aughrim".
Juhlien jälkeen Gretta on mietteissään ja muistoissaan hotellihuoneessa. Aviomies Gabriel ihmettelee tätä ja silloin hän saa kuulla, että Grettan nuoruuden rakastettu, galwaylainen Michael Furey oli sairas. Nuorukaisella oli tapana laulaa "Aughrimin tyttöä". Michael kuoli 17-vuotiaana.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2011

RANSKALAINEN SISÄRENGAS * * *












Hyvä amerikkalaisohjaaja Lawrence Kadan teki 1980-luvulla hienon ystävyyskuvauksen Sisärengas, jossa joukko 1960-luvun tuttuja kokoontui samaan taloon peijaisiin. Yksi ryhmästä oli kuollut, ja hautajaisten jälkeen haluttiin muistella opiskeluajan asioita ja käsitellä ystävien nykyistä elämää. Syntyi uskomattoman koskettava, elämänmyönteinen analyysi nuoruuuden idealismista, joka hiipui 1960-luvun radikalismin muistoon.
Ranskalainen Pieniä valkoisia valheita palautti mieleen Lawrence Kasdanin elokuvan. Ranskalaisessa elokuvassa kaikki alkaa shokinomaisesti, sillä tutun ystäväpiirin rakastetuin jäsen Ludo joutuu onnettomuuteen ja sairaalan sänkyyn. On kesä edessä, on kesäloman aika tulossa, joten pariisilaisryhmän muut jäsenet joutuvat miettimään, mennäkö lomalle Bretagneen, siihen tuttuun paikkaan, jossa on käyty useina vuosina aikaisemmin vai jäädäkö henkiseksi tueksi Ludon sairasvuoteen ääreen? Niin siinä käy, että ystäväporukka, ristiriitainen ja tunteiltaan erilainen sisärengas päättää lähteä lomalle. Vuosien traditiota ei haluta katkaista.
Pieniä valkoisia valheita on hyvä ranskalainen uutuuselokuva. Sitä on haukuttu ylipitkäksi, mutta tätytyy heti sanoa, että elokuvaa seurasi todella intensiivisesti, joten aika ikään kuin suli mielestä. Elokuva alkoi Kino-Palatsisissa klo 18.30, ja kun se loppui luulin, että kello on 20.30. Helkkari, se olikin kohta viisitoista yli yhdeksän. Kotona tarkistin ranskalaiselokuvan pituuden: Todellakin 154 minuuttia. Hämmämästelinkin Kaisaniemen metroasemalla, miten kello on näin paljon, ja elokuvaa katsoessani en pitkästynyt hetkeksikään.
Pieniä valkoisia valheita on kevyempi ja pinnallisempi elokuva kuin Lawrence Kasdanin Sisärengas. Mutta on syytä muistaa, että ranskalaiselokuvan kohta keski-ikäiset henkilöt elävätkin pinnallista hyvin toimeen tulevien pariisilaisten elämää. Ohjaaja
  François Cluzet saa hyvin esille eri henkilöiden luonteen piirteitä - etenkin kiivaan ravintoloitsijan ja tekstiviestejä odottelevan rakastuneen miehen. Nämä henkilöt saattavat vaikuttaa joko vainoharhaisilta pedanttisuuden irvikuvilta tai romanttisilta hölmöiltä, jotka eivät osaa hellittää edes kesälomalla. Tai hyvä luonnekuva liittyy naimisissa olevaan kiropraktikkoon, joka huomaa rakastavansa miessukupuolta.
Elokuvan ongelma on stereotypia. Ohjaaja ei sittenkään ole pystynyt syventämään henkilökuvia näitä edellä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Silti täytyy myöntää, että näyttelijät ovat kautta linjan hurmaavia rooleissaan. Sieltä bretagnelaiselta kesälomapaikalta löytyy myös ailahtelevainen, miehen kuin miehen syliinsä ottanut nainen, jota Marion Cotillard näyttelee upeasti. Sanokaa joku muu tämän hetken eurooppalainen naisnäyttelijä, jonka hymy leviäisi kankaalle samalla ihanuudella?
Pieniä valkoisia valheita huipentuu kokoavaan hautajaisjaksoon. Se on liian pateettinen, liian osoitteleva. Minä olisin jättänyt koko jakson pois ja lopettanut elokuvan bretagnelaislomakylään. Enpä kuitenkaan ole vastuussa tästä elokuvasta, joten ohjaajan ratkaisu täytyy hyväksyä, vaikka katsoja olisikin eri mieltä. Loppujakso saa kyllä katsomon kyyneliin. Ranskalaiselokuvassa näyttelevät Cotillardin lisäksi Benoît Magimel, Jean Dujardin, ohjaaja Cluzet, Gilles Lellouche, Louise Monot, Edouard Montoute, Pascale Arbillot, Valérie Bonneton, Laurent Lafitte.

Ajankohtainen kommentti 

Jokin vuosi sitten kirjoitin, että elokuvataide on kuollut. Ei enää tule persoonallisia elokuvia tai suuria ohjaajia. Höpsistä. Kun katsoo kriitikon tähtilistaani, niin ei voi olla kuin eri mieltä. Kyllä ohjelmistoon tulee jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia elokuvia. Ei tietenkään voi sanoa, että kaikki "maailman parhaat" elokuvat tulisivat Suomeen, mutta joitakin sentään. Huomaan antaneeni viisi tähteä seuraaville elokuville: Melancholia, Norwegian Wood, The Tree of Life, Le Havre....Eli kyllä niitä upeitakin elokuvia edelleen pulpahtaa Helsingin ohjelmistoon.
Toinen asia on sitten, että Hollywoodin unelmakaupungin tehdas suoltaa nykyisin teattereihin 3D-elokuvia, joita katsotaan laseilla. Selvästi myös piirroselokuvien invaasio on tullut teattereihin. En itse näe 3D-elokuvissa mitään muuta kuin markkinointikeinon - ehkä Wim Wendersin ajankohtaista Pinaa lukuun ottamatta. Ne eivät tuo elokuvataiteeseen mitään uutta tai mullistavaa. Saa nähdä, milloin suomalaiset elokuvaohjaajat ryhtyvät tekemään elokuvia 3D-metelmällä. Toivottavasti eivät koskaan, sillä annetaan elokuvan elää omillaan.

P.S. Terveiset ja onnittelut Ouluun. Kaupungin elokuvakeskuksen ja elokuvasihteeri Pentti Kejosen luomus Oulun kansainvälinen lasten- ja nuorten elokuvafestivaali täyttää tällä viikolla 30 vuotta. Tapasin oululaisen elokuva-aktiivin Kejosen jo 1970-luvun alkupuolella, kun Oulussa järjestettiin kunnallisen elokuvatoiminnan neuvottelupäivät. Se alkoi olla sitä elokuvakulttuurin vahvaa rakennusaikaa Suomessa. Myöhemmin Ouluun syntyi elokuvakeskus, avattiin teatteri ja alettiin kartuttaa elokuvakirjastoa. Elokuvien maahantuonti alkoi 1980-luvun alussa.
Osallistuin toimittajana festivaaleille kaksikymmentä vuotta sitten. Festivaalit olivat saavuttaneet vankan aseman Oulussa, ja muistettakoon, että järjestäjät ottivat tarkasti huomioon oululaisten koulujen oppilaat. Kuulin maanantaina radiosta, että nyt lapsijury valitsee festivaalien voittajaelokuvat.
Festivaali on jäänyt elämään Ouluun, mutta esimerkiksi maahantuonti tyrehtyi vuosia sitten. Videon, dvd-elokuvien ja tv-kanavien filmitarjonnan räjähdysmäisen kasvun vuoksi ei pienellä oululaisella elokuvakeskuksella ollut enää taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa maahantuontia. Kiitos kuitenkin oululaisille aktiiveille takavuosien väkevästä elokuvakulttuurin laadun edistämisestä Suomessa. Ja onnea festivaalille!

sunnuntaina, marraskuuta 20, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 113

Bolwieser (Bolwieser/, Länsi-Saksa 1977), ohjaus: Rainer Werner Fassbinder, käsikirjoitus: Fassbinder - perustuu Oskar Maria Grafin romaaniin, kuvaus:, pääosissa: Kurt Raab (Xavier Bolwieser), Elisabeth Trissenaar (Hanni).








Nuorena kuolleen länsisaksalaisen mestariohjaajan Rainer Werner Fassbinderin (1946-1982) laajasta tuotannosta suosikkejani ovat Maria Braunin avioliitto, Lili Marlen, Veronika Vossin kaipuu sekä mahtava tv-sarja Berlin Alexanderplatz. Näiden lisäksi haltioiduin marraskuun puolivälissä 1987 TV3:n katseluteatterissa, kun kankaalle ilmestyi Fassbinderin kolmituntinen avioliittokuvaus Bolwieser. Jostain syystä se oli saanut meillä nimen "Bolweiser".
Vuosi 1987 oli TV3:n eli Kolmostelevision ensimmäinen varsinainen toimintavuosi. Sain olla kriitikkona mukana seuraamassa kanavan kehitystä joulukuusta 1986 alkaen, kun Ylen, Mainos-Television ja Nokian perustama Kolmoskanava aloitti koelähetykset.
Rainer Werner Fassbinderin unohdettu Bolwieser oli Suomen ensi-ilta ja esimerkki kanavan elokuvastaavien loistavasta suunnittelu- ja hankintataidoista. TV3 esitti vuosina 1987-1991 valtavan määrän elokuvia, ja ennen kaikkea laatuelokuvia, paljon uusia ja myös klassikoita. Kanavalla oli muutakin ohjelmaa - esimerkiksi Timo T.A. Mikkosen onnistunut ajankohtaisohjelma Tänään, tässä ja nyt - mutta elokuvakanavana vailla vertaa TV3 toimi juhlitusti nuo neljä, viisi vuotta.
Bolwieser perustuu baijerilaisen kirjailijan Oskar Maria Grafin romaniin "Herra Bolwieserin avioliitto". Graf oli oman aikansa ja kotiseutunsa pelätty radikaali, joka ei piitannut kirjallisista tai poliittisista raja-aidoista. Hitlerin valtaantulon jälkeen vuonna 1933 Graf muutti Itävaltaan, mutta joutui pakenemaan lopulta Yhdysvaltoihin. Uuteen maailmaan suuntasi moni muukin aikakauden elokuvaohjaaja, kirjailija, säveltäjä tai kuvataiteilija.
Rainer Werner Fassbinder ohjasi vajaan viidentoista vuoden aikana nelisenkymmentä elokuvaa. Uskomaton saavutus nuorelta ohjaajalta. Kuluttava elämäntapa ja addiktiot (viimeistä elokuvaa Querelleä 1982 ohjatessaan hän käytti runsaasti huumeita ja alkoholia) sekä ylitsepaisuva aktiivisuus veivät hänet liian varhain hautaan. Uuden länsisaksalaisen elokuvan kärkiohjaaja ei säästellyt lahjojaan ja terveyttään. Bolwieserin valmistusvuonna hän ohjasi myös elokuvat Deutschland im Herbst, In einem Jahre mit 13 Monden ja aloitteli pääteostaan Maria Braunin avioliittoa. Eikä malttanut olla suunnittelematta 15-osaista Berlin Alexanderplatz -tv- sarjaa, joka tuotettiin hämmästyttävän lyhyessä ajassa vuosina 1979-1980. Kuolemaa edeltävinä päivinä 9.-10. 5. 1982 Fassbinder suunnitteli kiihkeästi uutta elokuvaansa Rosa L. , joka tulisi käsittelemään kuuluisaa puolalais-saksalaista vallankumouksellista ja spartakistiliikettä johtanutta Rosa Luxemburgia (1870-1919), joka sai surmansa Berliinin mellakoissa.
=====================================================================================================
Bolwieser on alunperin tuotettu kaksiosaisena tv-elokuvana. Rainer Werner Fassbinderin kuoleman jälkeen se lyhennettiin teatterilevikkiin, pituudeltaan 112 minuuttia. Fassbinder ei halveksinut televisiota massoja tavoittavana ilmaisumuotona. Fassbinder sovitti Grafin romaanista tarkan elokuvaversion. Kirjailijan tarinalle ollaan uskollisia, vaikka näkemys ja painotukset ovat aitoa Fassbinderiä. Jälleen kerran saksalaisohjaaja tutkii alistamista ja vallankäyttöä, tällä kertaa pikkukylän asemapäällikkönä toimivan Bolweiserin kotona. Aika on 1930-luvun vaihde.
Rainer Fassbinderin läheinen ystävä ja "pateettisten miesten" tulikitsija Kurta Raab näyttelee asemapäällikkö Xavier Bolwieseriä. Hän palvoon aistillista Hanni-vaimoaan. Mies on riippuvainen vaimostaan, mutta Hanni haluaa pitää yllä pelkän kulissiavioliiton. Hanni on kiinnostunut muista miehistä, mutta Xavier ei pidä tätä pahana. Melkein oudon miehisen tunteen vallassa hän puolustaa loppuun saakka vaimonsa kunniaa. Vai puolustaako? Eikö jossain vaiheessa tule hetki, jolloin miehen sisimpään kerääntynyt epätoivo johtaa traagisiin tapahtumiin? Fassbinder opittin tuntemaan naismuotokuvistaan, mutt nyt hän näyttää paljaimmillaan miehen ahdistuksen.
Bolwieser on Rainer Werner Fassbinderin huikea kunnianosoitus maanmiehelleen, Hollywoodissa 1950-luvulla suurimmat melodraamat ohjanneelle Douglas Sirkille eli Detlef Sierckille. Muita Fassbinderiin syvän vaikutuksen tehneitä ohjaajia olivat Raoul Walsh, Luchino Wisconti ja Jean-Luc Godard. Fassbinder on kertonut tutkineensa paljon myös saksalaisen teatterintekijän ja näytelmäkirjailijan Bertolt Brechtin tuotantoa. Todettakoon, että myöhemmin muun muassa espanjalainen Pedro Almodovar ja amerikkalainen Gus Van Sant ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Fassbinderiltä.
Rainer Werner Fassbinder kertoo asemapäällikön ja tämän vaimon tarinan sirkiläisillä tunteen pauhuilla. Myös elokuvan visuaalinen ulkoasu viittaa Sirkiin. Siksi Fassbinderin elokuva kasvaa elämän kauneuden ja raadollisuuden näyttäväksi, hienovaraisen viiltäväksi järistykseksi, jossa ihmiskohtalot on kirjoitettu tuuleen. Mainittakoon, että Bolwieserin esittäjä Kurt Raab loi myös elokuvan lavastukset, mutta jostain syystä hänen ja ohjaajan yhteistyö katkesi tähän elokuvaan.
====================================================================================================
Korostan vielä, että TV3:n eli Kolmostelevision elokuvaohjelmisto oli jotakin sellaista, jonka olimme kokeneet aikaisemmin 1960-luvun lopulla Mainos-Television filmipäällikön Seppo Huhtalan aikana. Toki TV3 esitti myös keskinkertaisia elokuvia. Moni nuori tuskin tietää, että nykyisen MTV3:n elokuvatarjonta oli laadukasta, fiksua ja viitseliäästi valittua (Huhtalan jälkeen Jaakko Tervasmäki) aina 1980-luvun puoliväliin.
Itse asiassa Kolmostelevison tulo mursi MTV3:n elokuvatarjonnan kärjen. Ja niinhän siinä kävi, että Kolmostelevisiosta haluttiin lopulta eroon - se oli ohjelmapolitiikaltaan liian moderni, liian hyvä. Kanava ajettiin myöhemmin alas ja sulautettiin MTV3:een. Elokuvan puolella vastaavaa laatutarjontaa ei sitten tullut kuin muutamiksi vuosiksi 1990-luvun lopulla, kun Sanomien PTV:stä kehitetty Nelonen aloitti. Sama laatu näkyy ajoittain Yle Teeman elokuvatarjonnassa, mutta sitä vaivaa kyllä klassikoiden uusintapainotteisuus.
Haluan kuin todistukseksi liittää tähän luettelon Kolmostelevision merkittävästä
elokuvatarjonnasta lokakuusta 1988 tammikuuhun 1990:

Preminger: Laura (1944)

Preminger: Joki jolta ei ole paluuta (1954)

Renoir: Suuri illuusio (1937)

Visconti: Kuolema Venetasiassa (1971)

Hitchcock: Muukalaisia junassa (1951)

Malick: Julma maa (1973)

Aldrich: Helvetti 1944 (1956)

Wyler: Suuri maa (1958)

Ray: 55 päivää Pekingissä (1963)

Schrader: Alaston yö (1979)

Altman: Mitkä häät (1978)

Schatzberg: Paniikki piikkipuistossa (1973)

Olmi: Paikka nuorelle miehelle (1961)

Ashby: Harry ja Tonto (1974)

Lester: Petulia (1968)

Altman: Terveydeksi (1979)

Lumet: Serpico - kadun tiikeri (1973)

Reisz: Ranskalaisen luutnantin nainen (1981)

Aldrich: Murha asuu sydämessä (1965)

Newman: Rachel, Rachel - haluan rakastaa (1968)

Scorsese: Taksikuski (1976)

Clifford: Frances (1982)

De Sica: Kaksi naista (1960)

Fellini: Fellinin Casanova (1976)

Mazursky: Neukku New Yorkissa (1984)

Fleischer: Vaarallinen lauantai (1955)

Lean: Matka Intiaan (1984)

Benton: Paha porukka (1972)

Reisz: Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1961)

Kasdan: Silverado (1985)

Mazursky: Myrsky (1982)

Fuller: Tokion alamaailma (1955)

Mankiewicz: Paljasjalkakreivitär (1954)

Walsh: Valkoinen hehku (1949)

R. Scott: Alien - kahdeksas matkustaja (1979)

Welles: Oikeusjuttu (1963)

Anderson: Britannia Hospital - juhlapäivä (1982)

Mankiewicz: Kirje kolmelle naiselle (1949)

Preminger: Langennut enkeli (19459

Mann: Mies lännestä (1958)

Renoir: Suursuon salaisuus (1941)

Ritt: Hombre (1967)

Lynch: Elefanttimies (1980)

Ray: Peilin takana (1956)

Fleming: Ihmemaa Oz (1939)

Lucas: Tähtien sota (1977)

Bertolucci: Bertoluccin kuu (1979)

Reisz: Sweet Dreams (19859

Kazan: Joki tulvii (1960)

Visconti: Tiikerikissa (1963)

Neumann: Kärpänen (1958)

Ashby: Shampoo (1975)

Scola: Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1976)

Ford: Erämaan laki (1946)

(20.11 2011)

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011

MÄKELÄ PERHE-ELÄMÄN PURISTUKSESSA * *



Kotimaisen elokuvan menestysohjaaja Aleksi Mäkelä (s. 1969) on tehnyt kaikenlaista, viihteellisestä roskasta aivan merkittäviinkin elokuviin. Muistamme positiivisella mielellä elokuvat Häjyt (1988) ja Matti (2003), mutta yhtä hyvin ihmettelemme, miksi hän suostui ohjaamaan Solaris Filmille Vares-dekkareita.
Onneksi Aleksi Mäkelä on päässyt Vareksista irti ja Solariksen Markus Selin on antanut hänelle mahdollisuuden ohjata henkilökohtaisen elokuvateoksen. Sen nimi on ytimekkäästi, joskin arvoituksellisesti Kotirauha.
Aleksi Mäkelä kertoo keski-ikäisen yrittäjän (Samuli Edelmann) elämän alennustilasta. Tai hetkistä, jolloin elämä alkaa luisua alaspäin. Miehen nimi on Sami Luoto. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat opettajavaimo ja aikuistuva tytär. Sami Luoto on bisnesmies, jonka taloudelliset näköalat ovat ankeat. Hänellä menee huonosti, mutta hän ei kerro tästä perheelleen. Sami Luoto elää jatkuvassa valheessa.
Kotirauha on huumorilla toteutettu vakava asiaelokuva. Mäkelä ohjaa kuin toimintadraamaa, jossa vauhti on tärkeintä. Elokuva menettää tästä syystä fokuksensa, sillä monin paikoin olisi voitu hidasta tahtia ja jäädä mietiskelemään Sami Luodon elämän suurta petosta. On se kummallista, että kaikki pitää tuoda niin vauhdikkaasti eteemme - ehkä tekijät pelkäävät, että emme jaksa istua pohtivin mielin katsomossa. Tässä suhteessa Mäkelä on mennyt harhaan.
Elokuvassa näytellään hyvin - niin kuin yleensä kotimaisissa uusissa teoksissa. Samuli Edelmann melkein pelastaa Kotirauhan. Hänestä on pikku hiljaa kehittynyt näyttelijä, jolla on paljon annettavaa valkokankaalla ja tv-sarjoissa. Vaimoa tulkitseva Katariina Kaitue on teatterinäyttelijä, mutta nyt hän osoittaa pystyvänsä toimimaan linjakkaasti kameran edessä. Sivurooleista erottuvat Santeri Kinnunen poliisiveljenä ja Kristo Salminen väkivallan miehenä. Sivuosien mies Aake Kalliala on hyvä isänä.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalainen tv-sarja Henkivartijat on fiktio, mutta kyllä se heijastelee eräällä tavalla juuttien yhteiskuntaa ja myös eurooppalaisesti sitä iljettävää tapahtumakudosta, joka on nousussa eri maissa - myös Suomessa. Tarkoitan muukalaisvihan nousua ja kansallismielisten (äärioikeistolaisten, fasististen) liikkeiden vahvistumista Euroopassa. Meilläkin oikein lähetetään liittymisanomuksia natsipuolueeseen, jota taantumukselliset hörhöt vetävät. Onneksi heitä ei ole paljon, mutta kuka tietää, mikä on tilanne tämän vuosikymmenen lopussa.
Henkivartijat edustaa korkeaa tanskalaista tv-tekemisen tasoa. On se kumma, että sieltä tulee jatkuvasti hienoja elokuvia ja tv-sarjoja. Henkivartijoiden fokus on politiikassa. On jälleen koulutettu uusi ryhmä vartioimaan poliittisia päättäjiä. Sillä heitä tarvitaan, koska muukalaisviha ja islamisvastaisuus voi saattaa päättäjiä hengenvaaraan. Voisiko ajatella, että sarja kuvaa lähitulevaisuuden Tanskaa, jossa äärioikeistolaiset ryhmät ryhtyvät väkivaltaisiin toimiin, koska jopa muslimiperäisiä tanskalaisia on valittu maan hallitukseen. Tällainen henkilö on tv-sarjassa viehättävä ja liberaali kulttuuriministeri, joka haluaa avartaa käsitystä Tanskasta ja tanskalaisuudesta, haluaa irti kapeakasvoisesta tuijottamisesta pelkkään kantaväestöön. Ministeri esittelee tavoitteitaan televisiossa. Se laukaisee trauman: erään ryhmän keski-ikäinen yllyttäjämies kokoaa samanmielisiä veneelle ja alkaa kysellä päättäväisyyden perään. Ja se tarkoittaa: Olemmeko valmiit koviin otteisiin tällaista ministeriä ja hänen perhettään vastaa?
Henkivartijoita katsoessa tuntee sääliä suomalaisten tv-sarjojen tekijöitä kohtaan. Miten meillä alennetutaan Moskan tapaiseen julkkis- ja juorupyörittelyyn, kun maassa pitäisi ryhtyä kuvaamaan kipeitä ajankohtaisia poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Meillä pelleillään ja hassutellaan, kaiken maailman kokki- tositv- ja kilpailuohjelmat ovat vallanneet ruudun. Tanssi tähtien kanssa on melkein koko suomalaisväestön ainoa mielenkiinnon kohde. Teatterissa sentään tapahtuu, jos ajatellaan viime kevään poleemista ja rohkeaa Eduskunta-näytelmää tai äskettäin ensi-iltaan tullutta Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua, jonka sanotaan olevan osuva kuva tämän hetken suomalaisesta työelämästä.   

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 112

Haastattelu (Intervista, 1987), ohjaus ja käsikirjoitus: Federico Fellini, kuvaus: Tonino Delli Colli, leikkaus: Nino Baragli, lavastus: Danilo Donati, pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Sergio Rubini. Tuottaja: Ibrahim Moussa.

Siellä hän seisoo Rossija-hotellin suuren elokuvateatterin lavalla. Martin Scorsesen elokuvien Johnny Boy, Travis Bickle, Jimmy Doyke, Jake la Motta ja Rupert Pupkin. Amerikkalainen näyttelijä Robert De Niro, joka valmistautuu juryn puheenjohtajana jakamaan Moskovan vuoden 1987 elokuvajuhlien pääpalkintoa. De Niro paljastaa palkinnon menevän italialaiselle Federico Fellinille. Elokuva on nimeltään Haastattelu.
Henkeä pidätellen seuraan elokuvamiesten sydämellistä kättelyä. Sitten De Niro kääntyy katsomoon päin: Poikamainen hymy valtaa hetkeksi lavan. Sitten Fellini pitää puheen ja kehuu Neuvostoliiton uutta avoimuuspolitiikkaa. Muistan, miten Fellini kirjoitti "Iloisen valehtelijan totuudenmukaisissa muistelmissaan", että elokuvan 8 1/2 aikaan hän oli myös Moskovassa, mutta joutui poliittisen pelin uhriksi. Se vuosi oli 1963.
Myöhemmin tarkistan kotona, että kahdeksan silloisen juryn viidestätoista jäsenestä äänesti Fellinin elokuvaa vastaan, vaikka hekin olivat kiitelleet ja syleilleet italialaista maestroa. Ja silti, todellakin, 8 1/2 sai pääpalkinnon, sillä se kuvaa taiteilijan tuskallista totuuden etsintää. Elokuva valmistui vuonna 1962.
=====================================================================================================
Metaelokuva Haastattelussa Federico Fellini ohjaa Rooman Cinecittassa tshekki Franz Kafkan "Amerikka"-romaania. Olemme oppineet tietämään, että Cinecitta ja etenkin sen jättinäyttämö Teatro 5 olivat Federico Fellinin oma yksityinen unimaailma, jossa hänen taiteellinen luovuus pulppusi. Nyt japanilainen tv-ryhmä saapuu tapaamaan italialaista mestaria Cinecittaan. Vilpitön valehtelija Fellini purkaa muistojaan, palaa liki kolmenkymmen vuoden takaiseen Roomaan, Via Venetolle, Ihanan elämän aikaan, Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin mondeeneihin, suuren, hienostuneen maailman kohtaamisiin.
Kafkan romaanissa New Yorkiin tullut nuori Karl Rosssmann joutuu pettymysten ja vastoinkäymisten kierteeseen. Rossmann on kafkalainen häviäjä ilman omaa syytään. Häntä nöyryytetään, mutta aina hän löytää uuden tilaisuuden, uuden paikan, uuden ihmisen. Laulajatar Brunelda ja työ ulkoilmateatterissa saattavat palauttaa Rossmannin loukatun ihmisarvon.
Kafkan "Amerikka" on Haastattelussa Fellinille lähtökohta, suurelokuvan haave, mutta ennen kaikkea temppu ja veruke, jonka ympärille kietoutuu omakohtaisten elokuvallisten muistojen ja pyrkimysten hauska ja rikas suma. Fellini katsoo taakse ja nykyiseen. Hän saattaa psykoanalysoida itseään ihmisenä ja taiteilijana, purkaa edellisten elokuvien alle hautautunutta valtavaa energiaa ja luovuutta, joka hahmottuu nyt eräänlaisena haastattelu-, totuus- ja näytemäfilmin sekoitelmana.
Fellini antautuu mysteerien viehtymykselle, mutta muistaa toimivansa elokuvastudiossa, joten hän pitää jalat maassa.
Tuotantonsa selkeisiin suuriin töihin kuuluvassa Haastattelussa taikatemppujen tekijä ei ole vielä kuollut, mutta järki ja tunne ovat nyt tasapainossa. Ja koko elokuvan yllä leijailee tutun Fellinin henki. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Haastattelun
olennainen pointti on taiteilijan itsenäisyys, riippumattomuus ja vapaus. Franz Kafkan "Amerikasta" voisi aivan tosissaan tulla ikääntyneen Fellinin uusi suurtyö, kuten kirjoitin elokuvan tullessa Suomen ensi-iltaan Illusioniin 10.12. 1988. Korostin Fellinin elokuvan olevan "selkeyden ja yksinkertaisuuden haikea ilosanoma, oivallusten, mielikuvien ja unien kahlitsematon virta, mutta kannattaako romaania edes filmata, koska elokuvataide ja -tuotanto eivät ole entisensä". Siihen ajatukseen maestro on päätynyt elokuvassaan.
Nyt kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin voisi lisätä: Federico Fellini sai ohjata neljänkymmenen vuoden aikana omannäköiset elokuvansa, joiden merkitystä kukaan ei voi kieltää. Haastattelu oli Federico Fellinin tien päätepiste, jonka huikeimmassa jaksossa Marcello Mastroianni, ohjaajan alter ego, taikoo Ihanan elämän eloon. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Haastattelu on kaiketi ohjaajan kaukopuheisin lausunto elokuvan puolustukseksi fiktiona, illuusiona, persoonallisena itseilmaisuna ja ammattitaitona.
=====================================================================================================
Tätä kirjoittaessani haluan vielä palauttaa vuoden 1962 Moskovan elokuvajuhlien muiston, sillä poimin kirjahyllystä edellä mainitsemani Federico Fellinin muistelmateoksen, joka ilmestyi 1970-luvulla. Maestro kirjoittaa 8 1/2 -elokuvan vastaanotosta Moskovassa: "Sali oli valtava. Läsnä oli ainakin kahdeksan-, yhdeksän tuhatta henkeä, kuvitelkaa. Seisomassa oli ainakin tuhatkunta katsojaa. Festivaalien johto ja lehtimiehet kertoivat, ettei katsomo ollut koskaan ollut niin täynnä. Olin tullut tilaisuuteen vaimoni kanssa. Tie ja Caribian yöt olivat tehneet hänet Nuevostoliitossa kuuluisaksi. Astuessani Giuliettan kanssa näyttämölle saimme välittömästi mitä sydämellisimmät apolodit, jotka henkivät lämpöä ja kiintymystä. Se tuntui suurenmoisen rohkaisevalta."
8 1/2 Moskovan aikaan Federico Fellini oli 42-vuotias. Kun valtaisan Rossija-teatterin yleisö taputti hänelle vuonna 1987 italialainen maestro oli 67-vuotias. Vaikka nuorena filmihulluna en osannut aina ymmärtää Fellinin elokuvien merkitystä, niin Moskovan lavan edessä tajusin jälleen, mitä aarteita Rooman Cinecittan studioiden taikuri oli meille lahjoittanut: Tie, Ihana elämä, 8 1/2, Giulietta ja viettelykset, Fellinin Rooma, Klovnit, Amarcord, Naisten kaupunki. Enkä miehenä voinut unohtaa 1960-luvun alun episodielokuvan Fellini-osuutta Tri. Antonion kiusaus, jossa Anita Ekberg ilmestyi niin elävänä kuin valtavana mainostauluna kankaalle.
Haastattelu on Federico Fellinin viimeinen mestariteos, viimeinen täydellinen saavutus, vaikka ei huono ollut testamentiksi jäänyt La voicer della luna, joka valmistui 1990. Adrianmeren rantakaupungin Riminin kasvatti Federico Fellini kuoli 1994. Sodanjälkeisen euroopalaisen elokuvan ehdottomista mestareista Michelangelo Antonioni eli vielä, samoin Ingmar Bergman, mutta Andrei Tarkovski oli kuollut kahdeksan vuotta,
François Truffaut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta puolalaisen Krzysztof Kieslowskin aika tulisi kaksi vuotta myöhemmin.
Federico kirjoitti vuonna 1972: "Ainoa asia jonka haluan tietää on: Miksi minä olen täällä?Mitä minun elämäni on? En ole varma mistään, mikä on työni ulkopuolella. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän minä tiedän. En noudata mitään määrättyä järjestelmää sen enempää työssäni kuin elämässänikään. Minä vain elän. Minä vain teen jotakin."       

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2011

SAKSALAISTERRORISMIN TAUSTOISSA * * * *














Lokakuun puolivälissä Helsingin ohjelmistoon tuli Andres Veielin kirjoittama ja ohjaama Kuka, ellemme me? Se meni silloin minulta ohi, joten pääsin katsomaan elokuvan vasta viime viikolla. Heti täytyy sanoa: Onhan se äärimmäisen kiinnostava dramaattinen analyysi 1980-luvun lopun ja 1970-luvun saksalaisesta terrorismista, jonka tunnetuin ryhmä oli nimeltään Punainen armeijakunta. Sitä paitsi meidän sukupolvea se kiinnostaa eritoten, sillä alun prologin jälkeen tapahtumien kaari kehittyy 1960-luvun vaihteesta 1970-luvun alkuun.
Andres Veielin elokuvan kolme päähenkilöä ovat natsikirjailijan poika Bernward Vesper (August Diehl), hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin (Lena Lauzemis) ja myöhemmin mukaan ilmestyvä itsekeskeinen Andreas Baader (Alexander Fehling). Vesper ja Ensslin perustavat 1960-luvun alussa pienen kustantamon, joka on aina menossa nurin. Yritystä Vesperiltä ei puutu.
Kirjallisuutta rakastava ja isänsä mustaa muistoa ("kissa on eläinkunnan juutalainen, siksi se pitää ampua") ristiriitaisesti kantava Bernward Vesper yrittää tuoda markkinoille kantaaottavaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ensslin on mukana ensin sihteerinä ja rakastajattarena, mutta kun hän kohtaa Baaderin ihmissuhteet mutkistuvat ja vapaan rakkauden aika sallii syrjähypyt.
Kuka, ellemme me? etenee lineaarisesti. Andres Veielin ratkaisu on onnistunut, sillä näin voidaan kuvata sekä yksityisiä elämän tilanteita kuin 1960-luvun poliittis-yhteiskunnallista murroksen aikaa. Fokus on ennen kaikkea Länsi-Saksassa, mutta uutisdokumentit kuorruttavat draamaan osuvia välähdyksiä Kuuban kriisistä, Kennedyn vierailusta Berliinissä, Vietnamin sodasta. Amerikan militantin Mustien pantterit -järjestön osuus välähtää kohtauksessa, jossa Vesper käy haistelemassa Lontoon lehdistötilaisuuden ilmapiiriä.
Lineaarisuus sallii paljastaa vähitellen, pala palalta, vuosi vuodelta elokuvan, kolmen päähenkilön kehityskaaren. Miten Ensslinistä ja Baaderista tuli väkivaltaisia terroristeja, jotka ryhmineen ryhtyivät järkyttämään länsisaksalaisen yhteiskunnan poliittista ja taloudellista pohjaa? Ja miksi Vesper jäi sivummalle, jäi hoitamaan Gudrunin kanssa saatua lasta ja yritti jopa omaa kirjailijan uraakin?
Nykypolvelle Kuka, ellemme me? antaa paljon ajattelemisen aihetta ja oletettavasti kipinän kiinnostua näinä eurooppalaisen turbulenssin aikoina maanosamme lähihistoriasta. Mutta yhtä hyvin Andres Veiel osoittaa, miten terrorismi ja väkivalta johtavat aina siihen ryhtyneiden henkilöiden tuhoon. Siksi elokuvan tärkeimmässä sivuosassa, toki aivan pienessä, nähdään naisvankilanjohtaja, joka ilmaisee kantansa Ensslinille suurin piirtein näin: Muutosta haluavan pitää edetä pienin askelin - neljä askelta eteen ja kolme taakse.

Ajankohtainen kommentti

Hollywoodin 1970-luvun uuden taloudellisen nousun ja blockbuster-ilmiön luoja Steven Spielberg on aina ollut ihastunut belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) sarjakuvasankari Tinttiin. Kaverilla on päälaellaan se kumma töyhtö, joka on vetänyt puoleensa yhä uusia ja uusia sukupolvia maailman mittakaavassa. Tintin kanssa ovat seikkailleet ovela koira Milou ja juopahtava kapteeni Haddock, jonka huudahdus "Turkinpippuri" on klassikko.
Steven Spielbergiä ovat elokuvantekijänä kiinnostaneet aina poikamaiset seikkailuaiheet ja satuluomukset (E.T., Indina Jones -sarja). Ja onhan Spielberg tehnyt elokuvan Peter Panin ja kapteeni Koukun edesottamuksista. Kerrotaan, että Spielberg halusi tehdä Tintin jo 1980-luvulla - Jack Nicholsonin piti esittää Haddockia. Projekti ei toteutunut, koska ei löydetty toimivaa näytelmäelokuvakäsikirjoitusta. Nyt kun elokuvateknologia on kehittynyt huippuunsa, digitaalinen ilmaisu, animoitu 3-D ja niin sanottu "liikkeenkaappaustekniikka" (näyttelijä antaa animaatiolle liikkeensä, piirteensä, jopa hivenen kasvojakin) ovat käytössä kera Hollywoodin hurjat taalakasat, Spielberg on voinut toteuttaa unelmansa.
Tintin seikkailut : Yksisarvisen salaisuus perustuu muun muassa Hergén luomaan merirosvosarjakuvaan. Uutta materiaaliakin kirjoitettiin. Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson (Taru Sormusten herrasta -sarja) ja britti tv-käsikirjoittaja Steven Moffat olivat Spielbergin apuna projektissa. Viime viikolla teattereihin tullut animaatioseikkailu on hurjaa, huippuunsa ahdettua actionia ja tietokoneviihdettä. Spielbergin ja kumppanien luomus on enemmän ilmiö kuin elokuvallinen taideteos.
Huono puoli elokuvassa on kapea amerikkalainen näkökulma. Hergén vannoutuneet ystävät ovat ehtineet jo harmitella, että se ei vastaa mitenkään alkuperäisten "älysarjakuvien" henkeä. Spielberg onkin tähdännyt elokuvansa Amerikan markkinoille, mutta ottanut ison riskin muuttamalla partiopoikamaisesta Tintistä nykyelämän ADHD-nuorukaisen. Elokuvan suora väkivalta on myös selvä osoitus siitä, että Steven Spielberg ei ole aivan ymmärtänyt vuonna 1929 Tintti-sarjat aloittaneen belgialaistaiteilijan pyrkimyksiä.

P.S Viime viikon mediauutinen oli Helsingin Sanomien ja Nelosen uutisfuusio. Nelosen uutiset muuttaa ensi vuonna Sanomataloon ja uutispalvelut yhdistetään. Nelosen uutistoimituksen väki siirtyy HS:n leipiin vanhoina työntekijöinä. HS ja Nelonen ovat samaa Sanoma-konsernia, joten fuusion voi ymmärtää, vieläpä siitä näkökulmasta, synergiaetuja on löydtetävä, koska media on nykyisin isossa murroksessa. HS:n puolella fuusio nähdään hyvin positiivisena, mutta tietoa Nelosen uutisväen kannanotoista ei ole ollut saatavilla. HS:n johto on selittänyt positiivisuutta vahvuuksien lisääntymisellä ja - sillä seikalla, että Helsingin Sanomat muodostuu nykyisin monista kanavista: printtilehdestä, nettipalvelusta, radiosta ja koko pörssinoteerattu konserni laajemmin vielä kirjoista ja aikauslehdistä.
Fakta on silti, että "kukaan" ei katso Nelosen "viihde on hyväksi" -tv- kanavan uutisia. Joskus niitä vilkuilen, ja silmiinpistävää on uutishankinnan omaleimaisuus. Kun Ylen ja MTV3:n uutistarjonta näyttää hyvin samanlaiselta, jos ajatellaan päivän uutisaiheiden valintaa, niin Nelosella on yritetty jotakin poikkeavaa ja uutta. Fakta on edelleen katsojamäärä, johon nykyisin tuijotetaan joka puolella sähköisessä mediassa (lukijamäärät ovat tärkeitä printinkin puolella). Jos Ylen pääuutislähetys saattaa kerätä 800 000 katsojaa ja MTV3:n Kymmenen Uutiset pääsee 600 000 yli, niin Nelosen uutiset ovat pudonneet 200 000 silmäparin alle.

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 111

Agonia - kuolinkamppailu (Agonia, NL 1981), ohjaus: Elem Klimov, käsikirjoitus: Sergei Lungin ja Ija Nuskinov, kuvaus: Leonide Kalasnikov, pääosissa: Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alissa Freindlich, tuotanto: Mosfilm.




Moskova heinäkuun 16.päivä 1987.
Tapaan uuden neuvostoelokuvan mestareihin kuuluvan Elem Klimovin, jolta olemme nähneet Suomessa Valentin Rasputinin romaaniin perustuvan fantastisen Jäähyväiset Matjoralle (1982). Olemme katsoneet täydessä Rossija-hotellin elokuvateatterissa (jos en väärin muista, sinne mahtui yli 2000 katsojaa) Klimovin uuden elokuvan Agonian - kuolinkappailun, josta on tulossa Gorbatshovin perestroikan airut.
Se siitä, mutta Elem Klimov on onnellinen, sillä sali oli täynnä ja sensuurimiehet loistivat poissaolollaan. "Niin raskaasti olemme saanet kokea neuvostosensuurin paineet viime vuosina, minä en ole aina jaksanut, mutta kollegani Nikita Mihalkov on pärjännyt paremmin."
Heinäkuussa 1987 Moskovassa mietti, miten on mahdollista, että Neuvostoliitossa voidaan tehdä elokuva uskonnollisesta henkilöstä ja tsaarin perheestä. Elokuvahan valmistui jo kuusi vuotta aikaisemmin, mutta ei päässyt levikkiin. Elem Klimov piti ohjaajan mahdollisuuksia arpapelinä, mutta jälleen hän viittasi presidentti Gorbatshoviin, joka tulee muuttamaan täysin neuvostojärjestelmän. Niin uskoimme silloin Moskovassa, jossa oli uskomaton helle ja filmijuhlien toisella viikolla perjoskat pantiin kinni, koska Moskovan alueen johtaja oli kavaltanut rahat. Meille suomalaisille tuli vakava paikka: Mistä olutta jonoon. Onneksi Rossija-hotellin ihana tarjolijatyttö rupesi rahtaamaan meille tsekkiläistä olutta.
=====================================================================================================
Agonia - kuolinkamppailu kertoo uskon miehestä Rasputinista, joka ilmestyi erään kerran Siperian kylmyydestä Pietariin. Hän pääsi vaikuttamaan tsaarin hoviin, koska siellä uskottiin, että Rasputin on pyhimys, joka poistaa sairauden. Toiset olivat sitä mieltä, että Rasputin on irstailija ja peto, joka häpäisee Venäjän tsaarin hovin.
Oli miten oli, mutta Elem Klimov näyttää elokuvassaan Rasputin kaikki puolet. On kohtauksia, joissa Rasputin siunaa, on kohtauksia, joissa Rasputin heittäytyy seksuaalisen nautinnon synkimpiin leikkeihin. On kohtauksia, joissa tsaari Nikolai II:n puoliso Alexandra hellii "Jumalalle suosiollista" miestä, antaa taikauskon vallassa Rasputinin tulla niin lähelle itseään, että kaikki häpeämätön alkoi olla mahdollista. Itse asiassa Rasputinin valta hovissa perustui siihen, että hän pystyi lääkitsemään perintöruhtainas Aleksein verenvuotokohtausia.
Agonia - kuolinkappailu on valtavalla kuvallisella voimalla toteutettu elokuva Venäjän tsaarinvallan viimeiseistä päivistä. Elem Klimov sekoittaa fiktiota ja domumenttia ainutlaatuisen herkällä tavalla. Klimov on saanut hankittua elokuvaansa varten sellaista aineistoa, jota ei aikaisemmin ei ole ollut saatavilla. Siksi hänen elokvansa on sekä historioitsijan merkkiteos, mutta myös elokuvaohjaajan luovan mielen pulssista syntynyt taideteos, jossa yksilön ja kansan, tsaarin ja Venäjän viimeiset kouristuksen vuodet rinnastetaan Rasputinin vuoden 1916 kuolinkamppailuun, joka tapahtuu pitkässä jakosssa Nevan lumisilla rannoilla.
=====================================================================================================
Vuonna 1987 Moskova edusti jotakin uutta. Gorbatshovin perestroika ja glasnost näkyi jo joka puolella, mutta kaikki ei ollut vielä muuttunut. Edelleenkin kauppojen edessä nyhjöttivät jonottavat kansalaiset, edelleenkin ravintolasta poistettiin festivaaliväki heti, kun Kremlin politbyron eliitti oli tulossa juhlimaan. Mutta Rossijan festivaalipalatsin kerroksissa velloi ilo ja vapaus - Klimovin Agonian esityksen jälkeen virolaiset festivaaliedustajat tulivat kertomaan, miten Ylen ja Mainos-Television lähetykset ovat suoneet heille illuusion vapaudesta ja tilaisuuden nähdä hienoja ulkomaalaisia elokuvia. Me vastasimme kyynisesti: "Siis kapitalistisesta."
Agonia - kuolinkamppailu on siinä mielessä merkittävä elokuva, että se taustaa meille ne tapahtumat, jotka opimme jo nuorena nähtyämme Sergei Eisensteinin Lokakuun. Klimovin elokuvassa tulevan vallankumouksen tapahtumat ovat aistittavissa, elokuvaan liittyy hieno kohtaus, jossa tsaari Nikolai II (1868-1918) seuraa duuman poliittista keskustelua omasta aitiostaan - raottamalla hetken ajan verhoa. Nikolai II oli kuulemma heikko tsaari, mutta hänen puolisonsa oli vahva joka suhteessa. Klimovin elokuvassa Alexandrian ja Rasputin suhde on kuvattu intiimisti, mutta tietyllä pieteetillä. Liittyikö siihen seksuaalisuutta - sen Klimov jättää auki.
Mutta Agoniassa on kuuluisa pitkä jakso, jota voisi kuvata seksuaalisen hurmion ylityslauluksi. Rasputin ottaa vastaan "potilaita", joiden ainoa tarkoitus taitaakin olla "ihmeiden tekijän" seksuaalisen kosketuksen saaminen. Elem Klimov rakentaa tuosta jaksosta eräänlaisen Sodoman ja Gomorran parabelin, jota katsoessa elokuva saavuttaa inhorealistiset mittasuhteet. Aivan hurjaa kuvaa Klimov vyöryttää eteemme.
Tuskin monesti neuvostoelokuvassa on nähty vastaavaa näyttelijätyötä, jonka Aleksei Petrenko tekee Rasputinina. Petrenko on koko elokuvan kiintopiste, hän on kokija ja näkijä, jonka liikkeiden, toimien ja ajatusten mukana katsoja kokee lähes helvetillisen elokuvanautinnon. Monesti sanottiin myöhemin, että Petrenko luo Rasputinin hahmoon viekkaat silmät ja saatanallisen aistillisuuden. Se huomattiin Rossija-teatterin täydessä katsomossa kesällä 1987, kun elokuvan loputtua hyppäsimme seisomaan ja taputimme minuutteja Elem Klimoville, joka nousi pystyyn aitiossa ja saattoi tuntea voittaneensa vihdoinkin jotakin, jonka stalinistinen hallinto oli häneltä aikaisemmin evännyt.
=====================================================================================================
Elem Klimov
Agonia - kuolinkamppailu tuli sitten syksyllä Kosmos-Filmin mahantuomana ensi-iltaan Presidentti-teatteriin. Olin tykittänyt ison jutun Helsingin Sanomiin kesällä Moskovasta, joten kaikki kriitikot tiesivät, mitä odotettavissa tulee olemaan. Kriitikkoesityksen jälkeen arvostamani kollegat Lumirae&Lindqvist pyörittivät päitään, ja myöhemmin heidän asteikollaan Klimovin elokuva sai vain kaksi tähteä. Tämä on jäänyt muistiini, mutta myöhemmin elokuvasta kirjoitettiin todella myönteisiäkin arviointeja. Jyväskyläläinen Jarmo Valkola totesi: "Klimovin käyttämä montaasitekniikka on ilmeisen komposioitua, dialektiseen suhteeseen kuvan ja materiaalin välillä pyrkivää. Agonia ei jää pelkäksi historiallisten näkökulmien faktaesittelyksi, vaan ponnistautuu kohti tietyn aikakauden synteettisempää hahmotusta, myyttien olevaisuuden näkökulmaa, jonka kaiken keskipisteenä Rasputinin paikoin yli-inhimillisiä piirteitä saava hahmo valtoimeen riehuu." (Elokuvat kertoivat 1, 1984).
Elem Klimov ohjasi vuonna 1984 maanisen sotafilmin Tule ja katso, jossa Neuvostoliiton isänmaaliselta sodalta riisutaan kaikki ihanteellisuus. Työtään ohjaajana Klimov ei pystynyt enää 1990-luvulla neuvostojärjestelmän kaaduttua jatkamaan. Ei muuten moni, moni muukaan entinen hieno neuvosto-ohjaaja. Elemin kuolinviesti 26.10. 2003 hätkähdytti. Ilmeisen erakoitunut Klimov oli täyttänyt 70-vuotta. Hän kertoi minulle silloin kerran Moskovassa, että tarvitsemme vapautta taiteessa ja mielipiteissä, mutta vain sosialismi turvaa taiteilijoiden täyden liikkumis- ja työvapauden.
Näinhän ei useinkaan käynyt, ei Elem Klimovin eikä sen suuren venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin kohdalla, mutta Mosfilm ja Lenfilm sekä eri osavaltioiden studiot takasivat aikanaan lukuisille neuvosto-ohjaajille vakituista työtä. Tuotettujen elokuvienkin määrä oli iso. Nyt on toisin. Tai - emmehän me enää tiedä juuri mitään venäläisestä elokuvasta.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011

KIRURGI IHON JA SUKUPUOLEN KIMPUSSA * * * *














Antonio Banderas on palannut kotiin. Hän esittää loistokkaasti kirurgi Robert Legardia, joka on rakentanut kartanoonsa leikkaussalin ja laboratorion. Robert on huippukirurgi, joka etsii keinoa korjata palovammoista kärsivien potilaiden ihon. Se ei jää tähän, vaan Robert siirtyy vähitellen moraalin ylpuolelle: Hän muuttaa moottoripyöräpoika Vicenten (Jan Cornet) ihon ja sukupuolen. Se on kostotoimi, jonka kirurgi suorittaa uskoessaan Vicenten raiskanneen hänen tyttärensä Norman (Bianca Suárez) .
Iho jossa elän on parasta Pedro Almodovaria (s. 1949) sitten upean Puhu hänelle -elokuvan, joka valmistui vuonna 2002. Tuossa ehkäpä Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvan (1988) ja Intohimojen labyrintin (1982) ohella Almodovarin pääteoksessa oltiin tekemisissä lääketieteen kanssa. Mieshoitaja huolehtii parantolassa päivästä toiseen kauniista naisesta, lahjakkaasta tanssijasta, joka on vaipunut koomaan. Elokuva oli Almodovarin kunnianosoitus ihmisen auttamishalulle ja rakkauden syvälle tunnekokemukselle.
Iho jossa elän on toista maata. Pedro Almodovar kehittää kirurgistaan eräänlaisen Frankensteinin modernin inkarnaation, moraalittoman ja julman miehen, joka synnnyttää leikkaussalissaan itselleen morsianta. Frankenstein-vertaus voi olla oikeutettukin, mutta Almodovar ei tyydy helppoihin päätelmiin, vaan hän syventää hetkittäin kauhufilmin väristyksiä saavan elokuvansa teeman yleismaailmalliseksi. Almodovar näyttää pala palalta kehittyvän, yllätyksellisen ja rankan tarinan kautta mitä tapahtuu, kun lääkäri ryhtyy muuntelemaan ja korjailemaan luonnon luomaa. Elokuva varoittaa myös koston mielettömyydestä ja oman käden oikeuden vaaroista.
Pedro Almodovarin elokuvassa on myös toinen iljettävä mieshahmo, Robertin väkivaltainen veli Zega (Roberto Alamo), joka lähes tunkeutuu eräänä päivänä kirurgin taloon. Hän saapuu tiikerin asussa, koska on karnevaalien aika, mutta muutenkin hänen täytyy peittää identiteettinsä. Zega on pahantekijä, jota etsitään. Robertin talossa hän toteuttaa eläimellisiä vaistojaan, nai heti kaikkea, mikä liikkuu. Zegan tullessa talossa on Vicentestä Veraksi muuttunut "vanki" (Elena Anaya) ja Robertin vanha palvelijatar (Marisa Parades), joka luottaa täysin isäntäänsä.
==========================================================================================
El Grecon (1541-1614) lukuisista maaluksista tunnetussa Toledossa, Keski-Espanjassa, toteutetttu Iho jossa elän on ohjaukseltaan, kuvaukseltaan ja näyttelijätyöltään hyvää Almodovaria. Espanjalaisohjaaja on luonut julmuuden pelilleen hienon visuaalisen ilmiasun, jossa korostuvat interiöörien loppuun saakka mietityt tila- ja esinemaailmat sekä värien ja vaatetuksen ainutlaatuinen hehku. Vaikuttaa kuin Pedro Almodovar olisi halunnut tehdä elokuvan, jossa ei olle mitään halpaa tai keinotekoista. Thierry Jonquetin romaanitausta "Tarantula" on ollut tiettävästi vain lähtökohta ja inspiraation lähde. Eikä Almodovarin luomusta kannata verrata mihinkään mahdollisiin aikaisempiin elokuviin, sillä Almodovar ohjaa täysin omillaan.
Elokuvassa käytetään aseita. Loppupuolella Iho jossa elän saa rikosfilmin melodramaattisia ominaispiirteitä. Joku voi pitää tätä tyylirikkona, mutta eivätkö ratkaisukohtaukset ole kaiken aikaisemmin nähdyn itsestään selvä johtopäätös ja yhteenveto. Pedro Almodovar sulauttaa sicifin, kauhun ja melodraaman kokonaisuuteen niin, että tyylilajeja ei edes huomaa ihmetellessään ja kauhistuessaankin hetkittäin kiehtovaa ja hetkittäin vastenmielistäkin elokuvallista orkesterointia.

Ajankohtainen kommentti


Suomen elokuvasäätiö on jakanut jälleen tuotantotukea kotimaiselle elokuvalle. Elokuvateattereiden kankaalla nähdään usein mainospala, jossa kotimaisen elokuvan tuen ilmoitetaan olevan kokonaan Veikkauksen tuottoa. Tällä kertaa elokuvasäätiö osoitti suurimman tukisumman Timo Koivusalolle, jonka aikaisemmat kehnotkaan elokuvat eivät ilmeisesti merkitse mitään päättäjien tajunnassa. Koivusalon uudelle elokuvaprojektille Vuonna 85 - Manserock päätettiin antaa 800 000 euroa.
Huh, huh! Eikö tämä 1980-luvun suomalaisen rockmusiikin tarina Tamperetta ja muita paikkakuntia myöten ole käsitelty eri medioissa riittämiin. On dokumentteja, on elokuvia - Saimaa-ilmiö esimerkiksi - on tv-sarjoja, on tv-ohjelmia, on radio-ohjelmia, on lehtikirjoituksia. Ja albumeja on ostettu. Kuka muu kuin tamperelainen jaksaa enää innostua aiheesta.
Jos nyt sittenkin innostutaan, niin pakko on verrata Timo Koivusalon saamaa 800 000 euroa vaikkapa Peter Lindholmille ja Helsinki-Filmille vaativasta ja pitkäkestoisesta ajankuvasta onnistuneesti rakennetun Missä kuljimme kerran -elokuvan saamaan 200 000 euron säätiötukeen. Onko tässä mitään suhteellisuuden tajua?