perjantaina, maaliskuuta 18, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 83

Annie Hall (Annie Hall, USA 1977), ohjaus ja käsikirjoitus: Woody Allen, kuvaus: Gordon Willis, leikkaus: Ralph Rosenblum, lavastus: Mel Bourne, pääosissa: Woody Allen (Alvy Singer), Diane Keaton (Annie Hall), Tony Roberts (Rob), Carolyn Kane (Allison), Shelley Duavall (Pam), Collen Dewhurts (Rouva Hall),
Tuotanto: Charles H. Joffe ja Ffred T. Gallo/United Artists.

Koomikko Alvy Singer asuu rakkaassa kaupungissaan New Yorkissa. Alvy on keski-ikäinen neurootikko. Alvy on ryhtynyt muistelemaan aikaisempaa elämäänsä, etenkin lapsuuttaan. Kokemukset kotona ja koulussa eivät olleet suinkaan harmittomat. Alvy muistelee myös ensimmäisiä rakkaussuhteitaan. Myöhemmin Alvy Singer kohtaa tenniskentällä Annie Hallin, josta muodostuu hänen elämänsä nainen.
Woody Allenin elokuva keskittyy pitkälle Alvy Singerin ja Annie Hallin rakkauteen. He jakoivat asuntonsa ja yrittivät rakentaa parisuhdettaan. Alvylla ja Anniella alkoi olla ongelmia selvitä samassa taloudessa. Myös seksistä he ajattelivat hiukan eri tavalla. Annie on emansipoitunut nainen, joka haluaa luoda oman uransa. Annie muuttaakin töihin Kaliforniaan. Mikä surku! Alvy yrittää pärjätä omillaan. Hän kaipaa Annieta, mutta alkaa valmistella ensimmäistä Broadway-näytelmäänsä.
Annie Hall oli Woody Allenin lopullinen läpimurto. Hän loi komedian, joka on täynnä naurua ja kyyneliä. Elokuvan emotionaalinen vaikutus on valtava, mutta kysymys ei ole mistään sentimentaalisesta rakkauskertomuksesta, vaan Allen pitää koko ajan tunteet ikään kuin maan kamaralla. Allenin komedia on elävä, kekseliäs ja viitseliäs, napakka ja nokkela. Itse asiassa Allen uudistaa filmikomediaa älyllistämällä ja vakavoittamalla tilanteita, luomalla kohtauksiin realismia. Allenin elokuva on fiktio, mutta tarina,
henkilösuhteet ja miljöökuvat kumpuavat Woody Allenin omasta elämästä.
Annie Hall on siinä myös huomattava moderni kaupunkikomedia, että Allen onnistui sopeuttamaan gag-elementit suurenmoisesti perusteltuun henkilökuvaukseen. Alvyn, Annie ja kolmannen pyörän Robin
kolmiopeli toimii täyteläisesti. Aikanaan ihmeteltiin ja ihailtiin Allenin ilmaisullisia kikkoja, jotka etenivät sarjakuvien puhekuplien tapaisista tekstiheitoista jaettuun kuva-alaan. Allen-tutkijat puhuivat myös ohjaajan halusta kuvata New Yorkia 1960-luvun ranskalaisen cinéma véritén periaatteiden mukaan. Tämäkin ominaispiirre on elokuvassa hallitussa kunnossa.
=====================================================================================================
Annie Hall meni - jos en aivan väärin muista - Aito Mäkisen Diana-elokuvateatterissa vuoden. Elokuva oli joka puolella iso menestys. Se oli Allenin uran siihen sakka tuottavin teos. Sen ansiosta ohjaaja saattoi jatkaa
vuosia työtään kameran takana ja edessä. Woody Allen ohjasi 2000-luvulle mentäessä melkein yhden elokuvan vuodessa - joskus kaksikin. United Artist oli Allenin kotipesä aina 1990-luvulle, mutta kun perinteinen yhtiö luhistui Weinsteinin-veljesten Orion tarjosi newyorkilaisohjaajalle tilaisuuden jatkaa uraansa. Sitten Orion meni konkurssiin, joten Allen joutui jälleen etsimään uuden tuotanto- ja levitysyhtiön. Hän joutui jättämään ajoittain rakkaan Manhattaninsa ja ohjaamaan elokuvia Euroopassa.
Annie Hall oli vuonna 1977 siinäkin mielessä tärkeä elokuva, koska vasta sen ison menestyksen johdosta Woody Allenin lähes kaikki aikaisemmat teokset esitettiin kolmen vuoden aikana Suomessa. Esimerkiksi 1971 julkaistu hauska, "vallankumouksellinen" Bananas nähtiin meillä maaliskuussa 1980. Vauhdikas Ota rahat ja juokse (1969) esitettiin meillä ensimmäisen kerran kesällä 1979 televisiossa.
Minä matkustin Jämäsnkoskelta katsomaan Annie Hallia Dianaan. Ensi-ilta oli 17.2. 1978. Aikaisemmin iltapäivällä osallistuin jälleen Suomen arvostelijain liiton (SARV) hallituksen kokoukseen. Olikohan tuon kokouksen asialistalla järjestömme laatima lausunto suunnitellusta Nordsatista - eli siis satelliittilähettimestä, jonka avulla pohjoismaat voivat vaihtaa ohjelmiaan. Tuntuu varmasti uskomattomalta tänä satelliittikanavien aikana, että silloin asetuimme lausunnossa vastustamaan Nordsatia. Illalla oli elähdyttävää nähdä Woody Allenin eloisaa työskentelyä valkokankaalla. Katsomon jatkuvat naurun purskahdukset ja ahaa-huudahdukset
tuntuivat innostavilta. Aistin, että 1970-luvun muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa Allenin komedia oli kuin tuulahdus jostakin toisesta maailmasta. Pitää muistaa, että jälkitaistolaisuuden aika alkoi olla takana ja pinnalle pulpahti kaipuu todellisten taiteilijapersoonallisuuksien perään. Allenin itsenäisesti ajatteleva newyorkilaisälykkö täytti toiveet.
=====================================================================================================
Woody Allen (s. 1935) on New Yorkin Brooklynin kasvatti. Hän aloitti taiteellisen uransa yökerhokoomikkona. Hän jatkoi televisiossa, teki levyjä ja siirtyi 1960-luvun puolivälin jälkeen elokuvaan. Tarkkaislmäiset muistavat Woodyn hersyvän sivuosasuorituksen vuonna 1965 englantilaisen Clive Donnerin
absurdissa komediassa What´s New, Pussycat. Ensimmäisen oman elokuvansa What´S Up, Toger Lily Allen ohjasi vuonna 1966. Se on jännittävä japanilainen mysteeritrilleri. Ennen Annie Hallia Woody Allen oli jo osoittanut kykynsä ohjata komedoita. Hän ei vain ohjannut, vaan myös kirjoitti elokuvansa. Woody oli jo 1970-luvulla monilahjakkuus. Hän oli ammentanut inspiraationsa lapsuuden sarjakuvista. Allen siirsi koomisia sarjakuvahahmoja elokuviinsa, mutta myös nuoruuden Chaplin- ja Bob Hope -komediat antoivat hänelle paljon vaikutteita. Ja tietenkin juutalainen Allen ammensi materiaalia omiensa komiikasta ja radio-ohjelmista.
Aikalaiselokuvasuosikeista Allenille oli lähes pyhä ruotsalainen maestro Ingmar Bergman. Woody saattoi laittaa elokuvaansa kohtauksen, jossa manhattanilaiset jonottavat teatterin edessä Bergman-filmiin. Allenin tuotannossan Syyskuu on kunnianosoitus Bergmanille.
Toinen vaikuttaja on ollut italialainen Federico Fellini, johon Allen viittaa Stardust Memories -elokuvassa. Shakespeare oli Allenin muistissa kevyen ilmavassa Kesäyön seksikomediassa (1982). Ja jos Allenin monilahjakkuudessa vielä puhutaan, niin nerokas mustavalkoinen Zelig (1983) oli itseironinen parodia ihmisestä, joka liikkuu kameleonttina maailmassa. Äitisuhdetta Allen purki mainiossa Manhattanin murhamysteerisssä (1993).
Naiset ja seksi ovat olleet aina esillä Woodyn elokuvissa. Hän ihailee naisen älykkyyttä ja ulkoista lumovoinaa entenkin Annie Hallissa ja Manhattanissa (Diane Keaton). Hän saa silloisen vaimonsa Mia Farrowin säteilemään monissa 1980-luvun elokuvissaan (Kesäyön seksikomedia, Kairon purppuraruusu, Hannah ja sisaret). Farrow on vielä herkimmillään vuonna 1992 valmistuneessa komplisoidussa ihmissuhdekomediassa Miehiä vaimoja.
Seksi on Allenille fantasian ja halujen viitteenomainen kehikko, josta puhutaan enemmän kuin sitä koskaan näytetään. Annie Hall -elokuva osoittaa selvästi, että joku katse tai tennispallojen liike merkitsee Allenille mahdollisuutta kuvata miehen ja naisen välille punoutuvaa läheisyyttä. Allen saattaa ajatella kuvien pinnan alla, että elämässä kannattaa joskus hakeutua houkuttaviin tilanteisiin, koska ne johtavat syntisiin mielihaluihin.
Annie Hall on siinäkin mielessä huomattava Allen-elokuva, että ohjaaja näkee realistisin silmin elämän kirjon ja ihmissuhteiden kaaret kaupunkitodellisuudessa. Mutta Allenin realismi ei ole läpitunkevaa, ei selittelevää tai tunkkaista, vaan valkokankaalle maalataan ilojen ja surujen, rakkauden ihanuuden ja menettämisen tuskan erivärinen paletti, johon moni länsimainen katsoja voi samaistua. Kritiikkiä on aiheuttanut luulo, että Allen on näyttelemissään elokuvissaan "aina samanlainen", manhattanilainen älykkö-neurootikko. Allenin ulkonäkö on
kyllä pysynyt samanlaisena - mitä nyt kasvoihin on ilmestynyt vuosikymmenien aikana lisää vanhemisen merkkejä - mutta pikkumiehen persoonallinen ulkomuoto on myös ansio ja voitto. Niin kuin opimme tuntemaan heti ensimmäisestä kuvasta Charles Chaplinin hahmon, niin sama tapahtuu Woody Allenin kohdalla. Musiikkia rakastava ja soittavakin Allen on jo nimenä lupaus mennä elokuviin.
=====================================================================================================
Woody Allen jatkaa edelleen elokuvassa. Hänen tahtinsa ja taitonsa ei ole hiipunut 2000-luvulla, mutta koska hän on niin tuottelias, meillä saattaa olla vaikeuksia muistaa hänen kaikkien uusien elokuviensa nimiä. Jos Allenin tuotannin ehdottomia kivijalkoja ovat Unikeko (1973), Annie Hall, Manhattan (1980), Zelig, Hannah ja sisaret (1986), Rikoksia ja rikkomuksia (1986), Toinen nainen (1988) ja Miehiä ja vaimoja, niin viime vuosien teoksista nostaisin parnassolle 2010 valmistuneen helmeilevän ihmissuhdekomedian You Will Meet a Dark Tall Stranger. Kohta seitsemänkymmentäviisikymppinen Allen kuvasi kudoksisen, yllätyksellisen ja näyttelijäsuorituksiltaan kompaktin elokuvan Lontoossa.
=====================================================================================================
Palattuani Annie Hallin ensi-illan jälkeisenä päivänä 18.2. 1978 takaisin asemapaikalleni Jämsänkoskelle kirjoitin Keski-Suomalaiseen rakkaalla Adlerilla arvostelun Allenin elokuvasta. Innostuneen arvioinnin muistan laatineeni, mutta se ei ole säilynyt arkistoissani. Nyt mieleeni palaa vertaus, jonka tein Annie Hallin, Woody Allenin ja kirjailija Veijo Meren välillä. Olin lukenut Veijo Meren "Sujut" ja uskoin löytäneeni samanlaisuuksia komiikasta, arkielämän havainnoinnista ja hulluttelevasta ihmiskuvauksesta. Merellä kuten Allenilla on kyky piirtää lyhyesti tilanne ja esittää siitä tulkinta pistämättömällä huumorilla.
Vaikka Meren ja Allenin maailmat ja ympäristöt, ajankohdatkin ovat erilaisia, niin ihmisistä ja heidän tavoistaan he kertovat aika samalla tavalla. Kuten Allen ei siirrä todellisuutta filmille suoraan, niin ei Merikään kirjoita paperille todellisuutta sellaisenaan, koska hän ei omista sitä. Veijo Meri on sanonut ytimekkäästi : "Materiaalia tulee muistista, koko sen kentästä, lapsuudesta, tästä päivästä, eilisestä, luetusta, kuullusta ja
koetusta" (Kuviteltu kuolema, (1974). Woody Allenista elokuvakirjan laatonut saksalainen Wolfgang Fuchs on todennut, että newyorkilaisohjaaja on elävä paradoksi. Hän muistuttaa Annie Hallin kohtauksesta, jossa Alvy Singer painaa oikean kätensä ikkunaa vasten. Se johtaa pohdiskeluun: Mitä on ikkunan tuolla puolen? Sitä ikkunan takaa paljastuvaa elämän sykettä Allen jahtaa elokuvissaan niin kuin Meri aikanaan romaaneissaan.   

Ei kommentteja: