keskiviikkona, lokakuuta 31, 2012

Terapiaa kuihtuneisiin avioliittoihin * * * *
















Amerikkalaiset elokuvantekijät hallitsevat sofistukoidun komedialajin. Ei sille mitään voi, mutta heillä on tukenaan vahva perinne, aina Ernst Lubisthista Preston Sturgesiin, Frank Capraan, George Cukoriin, Billy Wilderiin...David Frankelin ohjaama Lemmenlomalla on tämän perinteen hyviä kukintoja pitkään aikaan. Lemmenlomalla ei suomalaiselta nimeltään ole oikein osuva. Alkuperäinen nimi Hope Springs viittaa niin keväiseen toivoon kuin elokuvan varsinaiseen tapahtumapaikkaan, mainelaisen terapeutin vastaanottooon, jossa pitkän avioliiton elänyt pari saa apua. Niin, jos sitä haluaa.
Tommy Lee Jones ja Meryl Streep esittävät tätä pitkän avioliiton paria, Arnoldia ja Kayta, joiden arki on sujunut päivästä toiseen tarkan rutiinin mukaan. Kay odottaa aamulla keittiössä aamiaisen kanssa miestään, joka saapuu salkun kanssa alas omasta makuuhuoneestaan. Hän saa aina tavanomaiset paistetun munan ja pekonin lautaselleen. Arnold lukee syödessään lehteä ja lähtee sitten juuri mitään virkkaamatta töihin. Hän on veroneuvoja. Kay työskentelee vaateliikkeessä.
Ei ole läheisyyttä, ei ole keskustelua tässä avioliitossa - seksistä puhumattakaan. Arnoldin ja Kayn liitto tuo mieleen Pierre Granier-Deferren 1970-luvulla ohjaaman hienon ranskalaisen draamakomedian Kissa, jossa Jean Gabin ja Simone Signoret esittivät vanhaa avioparia. He tuskin sanoivat sanaakaan toisilleen. Ja he asuivat talossa, jonka taustalla purettiin vanhaa ja rakennettiin uutta Pariisia.
=================================================================================================
David Frankelin elokuvan lähiössä ei pureta mitään, mutta pyritään tosissaan muutokseen. Mahdollisen muutoksen priimusmoottori on Kay, joka löytää netistä Hope Springs-terapian osoitteen. Kay saa pitkien suostuttelujen jälkeen Arnoldin suostumaan matkalle Maineen.
Steve Carellin hienosti tulkitsema terapeutti aloittaa työt Kayn ja Arnoldin kanssa, mutta auta armias - aviomies motkottaa koko ajan ja panee vastaan kaikkia ehdotuksia. Terapeutti antaa avioparille eräänlaisia kotiläksyjä, tehtäviä, joista lähes kaikki kohdistuu seksiin.
Lemmenlomalla on kuvaukseltaan, upeilta kaupunkikuviltaan, tärkeältä terapia-aiheeltaan ja ennen kaikkea näyttelijätyöltään sekä finessejä hakevalta ohjaukseltaan erinomainen aikuinen amerikkalaiselokuva. Se on kirjoitettu hyvin. Sen kohdeyleisö on tietenkin eläkeikään lähestyvät avioparit, jotka tarvitsevat ohjausta ja oppia oman elämänsä kivettyneeseen arkeen.
Elokuvasta voi nauttia moni muukin, voi nauttia syksyn loistavimmasta näyttelijäparista, kypsistä Meryl Sreepestä ja Tommy Lee Jonesista. Streepin ilmeiden, puheen ja taukojen upeassa tulkinnassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Lee Jonesin kyvyt tiedetään, mutta on se onni, että hän tekee tällaista vakavaakin näyttelijätyötä eikä ole juuttunut kokonaan MIB-toimintaseikkailuihin.


Ajankohtainen kommentti

Uusi James Bond -toimintatrilleri 007 Skyfall juhlistaa tuotannon viittäkymmentä pitkää vuotta. Skotti Sean Connery löi heti globaalisti läpi Bond-filmit esiintyessään maskuliinisesti brittiagentti 007: nä sarjan ensimmäisessä toimintaseikkailuissa. Connery jäi vuosiksi esittämään charmanttia James Bondia. Paras Bond-elokuva taitaa vieläkin olla tämä sarjan aloitus Tri. No (1962), jossa ilmeni näppärää ja osin ovelan älykästä jännityksen kehittelyä. Niin, ja muistamme aina elokuvan sveitsiläisestä Ursula Andrewsista, joka hämmensi James Bondin ja katsojat noustessaan vedestä kuin Afrodite.
Myöhemmistä. Bond-filmeistä nautittavia olivat Roger Mooren ironisesti ja huumoripitoisesti isännöimät 1980-luvun agenttiseikkailut, parhaana ehkä Kuuraketti, joka tuotettiin Tähtien sodan parodiaksi. Sitten Bondeista alkoi tulla yhä toiminnallisimpia ja kaahavimpia, mitä uskomattomin vauhtirymistelyin. Ja maisemat sekä maat ja maanosat vaihtuivat solkenaan.
Bondit kuuluivat kylmän sodan aikakauteen ja eräällä tavalla lepyttelivät ennen niin mahtavan britti-impeirumin auringonlaskun päiviä. On meillä sentään agentti, joka hoitaa brittien puolesta koko maailman. Moorea tulee oikein ikävä, sillä hänen jälkeen tulleet Bondit Timothy Dalton ja Pierce Brosman olivat puoliksi epäonnistuneita valintoja.
Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa Bond-tuottajien "onneksi" terrorismitapaukset alkoivat kuohuttaa länsimaita. Lisäksi uusi teknologia, internetin tulo ja tietokone-eksperttien invaasio hyödynsivät Bond-tuottajien tarkoitusperiä. Toisaalta Daniel Craigin nykyinen James Bond näyttää saaneen suoraviivaisen vauhdin ja toiminnan rinnalle yhä kovemman väkivallan. Craig on hiukan tavanomaista särmikkäämpi agenttiluomus, jolla on lupa tappaa. 007 Skyfallissa agentille on suunniteltu ase, joka toimii vain hänen käsissään, koska näin James Bond saa henkilökohtaisemman kosketuksen tappamiseen.
Kiinnostavaa on huomata, että roolimalleiltaan samaa vanhakantaista tyyliä toistavan 007 Skyfallin ohjaajaksi valittiin lahjakas britti Sam Mendes. Hänen lyhyen uransa täysosuma oli vuonna 1999 valmistunut American Beauty. Sen nähneet tuskin voisivat kuvitella Mendesiä actionelokuvan ohjaajaksi. Tosin Mendesin seuraavassa elokuvassa, kankeassa Road to Perditionissa (2002) kankaalle ladattiin jopa tekotaiteellisia toiminta- ja väkivaltaryöppyjä.
Uuden Bond-elokuvan ohjaajana Sam Mendes on saanut inhimillistää 007-agentin henkilöhahmoa, jopa valottaa hiukan hänen lapsuuttaan. Samalla Mendes on saanut siirtää James Bondin vanhasta uuteen. Jos oikein ymmärsin, brittiagentti ei ymmärrrä juuri mitään tietokonemaailmasta, mutta onneksi hänellä on apuna tämä "uutta" edustava Q, tietokone-ekspertti, jota esittää Ben Whislaw. Lisäksi espanjalaisnäyttelijä Javier Bardemin tulkitsema superkonna hallitsee tietokonesodankäynnin menetelmät.


sunnuntaina, lokakuuta 28, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 152

Basquiat (Basquiat, USA 1996), ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki: Julian Schnabel, pääosissa Jeffrey Wright, Michael Wincott, David Bowie, Gary Oldman, Claire Forlani, Dennis Hopper. Tuotanto: Miramax.





Istumme 17.10. 1997 Bio Cityssä. Monisaliteatteri sijaitsi Mikonkadulla, lähellä Kansallisteatteria. Se oli elokuvasuvun perillisen, nyt jo edesmenneen Freddy Kamrasin luomus. Hän omisti teatterin laatuelokuvalle.
Kamrasilla oli samaan aikaan toinen teatteri New York Pitkänsillan kupeessa. Siellä näimme 16.8. 1996 Michelangelo Antonionin viimeisen ohjaustyön Pilvien takana (1995), jossa saksalainen Wim Wenders avusti iäkästä itlaliaista maestroa. Niin, Bio City on kuollut ja kuopattu. Niin kuin niin moni helsinkiläinen elokuvateatteri. Nyt eletään popcornin ja digitaalisen multiplexin aikaa.
Näimme tuona lokakuun puolivälin jälkeisenä iltana newyorkilaisen Julian Schnabelin visuaalisesti komean, sisällöltään vavahduttavan ja kaikkia kuvaiteesta ja kolorismista kiinnostuneita kiehtovan taiteilijaelämäkerran. Schnabel kertoi hyvästä ystävästään, katutaiteilija Jean-Michel Basquaitista, joka kuoli yliannostukseen vain 27-vuotiaana. Juuri kun taiteilijan ura oli nousussa.
Newyorkilaisäidin ja prahalaisen isän poika Julian Schnabel (s. 1951) oli käynyt katolilaista koulua Texasissa, vaikka oli juutalainen. Hän opiskeli Houstonin Yliopistossa. Myöhemmin Schnabel pyrki newyorkilaiseen Whitney Museum of American Art -kouluun. Schnabel piti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1975 Houstinissa. Hän matkusteli Euroopassa, innostui Barcelonassa Antoni Gaudin taiteesta. Schanbelin näyttely vuonna 1979 newyorkilaisessa Mary Boonen galleriassa oli läpimurto.
Julian Schnabel tapasi tiettävästi "kauhukara" Jean-Michel Basquiatin ravintolan keittiössä. Schnabel seurasi Basquaitin kehitystä 1980-luvun New Yorkissa. Eikä Julian Schnabel ollut suinkaan vain tuleva elokuvaohjaaja, mestarillisen esikoisteoksen Basquiatin luoja, vaan häntä pidettiin nuorena renesanssi-ihmisenä. Schnabelia arvostettiin merkittävänä amerikkalaisena avantgardistina, jonka töitä esiteltiin maailman merkittävissä gallerioissa. Mitä vielä? Schnabel on myös taitava stand-up -koomikko ja muusikko.
=====================================================================================================
Julian Schnabelin ohjaamassa Basquiatissa 1980-luvun newyorkilainen kuvataide-elämä yhdistyy ohjaajaan omiin näkemyksiin elokuvan ja taiteen merkityksistä. Näyttelijöinä voimakkaassa elämäkertaelokuvassa toimivat tutut 1980-luvun taiteilijakaverit. Elokuvan keskeinen henkilö, eräänlainen kertoja ja ohjaajan alter-ego, on Albert Milo (Gary Oldman).
Elokuvan alussa musta äiti ja pieni poika kiertelevät taidenäyttelyssä. Äiti itkee. Pojan pään ympärille ilmestyy kruunu. Poika on Jean- Michel Basquiat. Hänet tapaamme Jeffrey Wrightin esittämänä nuorena aikuisena vuonna 1979 New Yorkissa. Jean-Michel herää laatikosta puistossa. Äiti on hoidettavana mielisairaalassa.
Basquiatissa on jotakin käsittämätöntä kauneutta, jumalallisuutta. Elokuva perustuu Lech J. Majewskin ja John Bowen tarinaan. Julian Schnabel on käyttänyt lähteenä Rene Ricardin (Michael Wincott) artikkelia "The Radiant Childre", joka julkaistiin 1981 Artforum-lehdessä. Jean-Michel Basquiat tunnettiin Andy Warholin ystävänä. Warhol nähdään elokuvassa David Bowien ikuistamana.
Eräässä kohtauksessa Andy Warhol istuu kahvilassa mesenaatti Bruno Bischofbergerin (Dennis Hopper) kanssa. Basquiat näyttää heille postikorttejaan. Andy toteaa: "Nämä ovat hyviä." Sitten hän lainaa Brunolta rahaa maksaakseen köyhälle taiteilijalle.
Dennis Hopperin valinta elokuvaan ei ollut mikään ihme, sillä nyt jo edesmennyt suuri luonnenäyttelijä oli myös hyvä taidevalokuvaaja. Sekoiluistaankin kuuluisa Hopper tunsi New Yorkin taidepiirit. Kasnasin Dodge Cityssä 1936 syntynyt, aikanaan Nicholas Rayn Nuoren kapinallisen (1955) innoittamana näyttelijäksi ryhtynyt Hopper esiintyi usein vaihtoehtoelokuvissa. Suuren yleisön elokuvista Hopperin ehkä tunnetuin suoritus tapahtui 1970-luvun lopulla Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. Hopper kuoli toukokuussa vuonna 2010.

=======================================================================================
Julian Schnabelin elokuvasa pilvet saattavat lentää ja värit revetä esteettisesti häikäiseviksi kombinaatioiksi. Schnabel näyttää vastaansanomattomasti, että Jean-Michel Basquiat syntyi tekemään taidetta. Ehkä hän ei koskaan olisi siirtynyt katujen kulkijasta ja maalarista "oikeaksi taiteilijaksi", jos hän ei olisi sattunut tapaamaan tärkeitä ihmsiä. Rene Ricardin lisäksi tällainen oli Benny Dalmau (Benico Del Toro), joka päätti tehdä Jean-Michelistä kuuluisan. Hyvä ystävä oli tukija Elina Löwensohn (Annina Nosci).
Basquiat on myös rakkaustarina. Jean-Michel tapaa kahvilassa lämminsydämisen tarjoilijatar Gina Cardinalen (Claire Forlani), jonka kanssa taiteilija viettää elämänsä parhaat hetket. Andy Warholin tultua myöhemmin kuvaan, Jean-Michel joutuu valitsemaan kahden ihmissuhteen väliltä.
Andykö houkutteli mukaansa sekavissakin tunnetiloissa ja mielialoissa elävän Jean-Michelin? Elokuvan motoksi voisi määritellä Jean-Michelin usein pohtiman kysymyksen: Miksi ryhtyä rahan orjaksi, kun Jumala loi meidät vapaiksi? Italialaisen Vittorio De Sican 1940-luvun neorealistinen Polkupyörävaras onkin elokuvan tärkeä linkki.
Julian Schanbelin elokuvassa näkyy 1960-luvun newyorkilaisen undergroundfilmin perinne. Schnabel käyttää toistuvana kuvana Jean- Michelin näkyä, jossa meri ja surffaaja kaartuvat kaupungin talojen yllä. Psykedeeliset kuvastot ja huumeinen elämä näytetään yhtä lailla kuin maalausten luomisprosessi ja taidenäyttelyjen avajaisten kiihkeä julkkisvärinä. Musiikki kuuluu olennaisena osana rosoisen rikkaasti kupruilevien, elokuvallisesti fantastisen taipuisasti kulkevien kuvien sykkeeseen. The Poques esittää "The Fairytales of New York", The Rollings Stones tulkitsee "Waiting on A Friend" ja Miles Davis tunnelmoi "Flamenco Sketches".
=================================================================================
Julian Schnabelin ohjaajan ura ei jäänyt Basquiatiin. Hän ohjasi vuonna 2000 elokuvan Ennen yötä, jossa näytteli Johnny Depp. Elokuva perustuu kuubalaisen runoilijan Reinaldo Arenasin omaelämäkerralliseen romaaniin. Vuonna 2007 valmistui pitkä konserttidokumentti Lou Reed´s Berlin. Samana vuonna Schnabel ohjasi elokuvan Perhonen lasikuvussa, joka perustuu aivoverenvuodon jälkeen halvaantuneen Elle-lehden päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn muistelmiin. Schnabel sai elokuvasta parhaan ohjaajan palkinnon Cannesin filmijuhlilla.
Julian Schnabelin ristiriitaisesti vastaanotetusta "postmodernista" maalaustaiteesta on sanottu, että niissä on maskuliinista newyorkilaista komeutta ja hienostunutta sykettä.

 

keskiviikkona, lokakuuta 24, 2012

Rakkaus syntyy ensisilmäyksellä? * * * *















Muuan syyskauden hienoja teatteriensi-iltoja on kanadalaisen, näyttelijänä toimineen Sarah Polleyn (s. 1979) toinen ohjaustyö Take This Waltz. Nimi viittaa tietenkin Leonard Cohenin musiikkiklassikkoon, joka soi elokuvan tietyssä ratkaisevassa kohtauksessa. Siinä musiikki, tanssi ja rakkaus kohtaavat huimana emotionaalisena purkauksena.
Poliittisesti aktiivin torontolaisen Polleyn esikoiselokuva oli Alice Munron novelliin perustuva Away from Her (2006), jossa näytteli Julie Christie. Näyttelijänä Polley esiintyi jo lapsena Tie Avonleaan -tv-sarjassa, josta hän sai lisänimen "Kanadan sydänkäpy". Nyt täytyy todeta, että Polleyn siirtyminen ohjaajaksi onnistui erinomaisesti. Amerikkalainen Sofia Coppola on saanut kirittäjän.
Take This Waltz-elokuvan alku ja loppu ovat syklisiä. Ne tapahtuvat keittiössä, jossa nuori aviovaimo Margo (Michelle Williams) valmistaa paistoksen. Hän laskeutuu istumaan lieden viereen ja muistaa aikaisemmat tapahtumat, jotka johtivat kipeään henkilökohtaiseen ratkaisuun. Nuo hetket Polley tiivistää Margon hurjaan juoksuun kohti uimarantaa, jossa kiehtova uusi rakkaus odottaa. Sitä ennen Polley pohjustaa turistiesitteitä kirjoittavan Margon ja kanapaistoksista keittokirjaa väsäävän Lou-aviomiehen (Seth Rogen) arkielämän pienet ja hiukan suuremmat sattumukset. Huumorilla muuten.
Margon sisar Geraldine (Sarah Silverman) on naimisissa ja saanut kokea äitiyden onnen. Mutta sisar on alkoholisti, joka juo pelkkää virvoitusjuomaa järjestämissään juhlissa. Ainakin silloin. Tämä juhlajakso kuvaa kiinnostavasti korttelin asukkaiden yhteisöllisyyttä ja kykyä katkaista tanssilla tavallinen arki.
Tuota juhlaa seuraa kadun toisella puolella asuva taiteilija Daniel (Luke Kirby), joka hankkii elantoa riksakuskina. Daniel ei halua viedä töitään näyttelyyn. Hänen töissään ilmenee jotakin puistattavaa, aivan kuin elämä ja kuolema kohtaisivat niissä. Danielin huomio kiinnittyy Margoon, johon hän on rakastunut ensisilmäyksellä.
Take This Waltz on kauniisti, koskettavasti ja avioelämän pintakuoria jopa sykähdyttävän traagisesti puhkova elokuva, jossa näkyvät niin naisohjaajan herkkä kosketus kuin Michelle Williamsin näyttelijätyön lähes täydellinen kädenjälki.
Joku voi kritisoida elokuvaa "liiallisesta naisellisuudesta", mutta eikö Sarah Polleyn kaltaisilla lahjakkailla ohjaajatulokkailla ole yhtä suuri oikeus kuvata elämästä pulppuavia, omakohtaisiakin rakkauskäänteitä ja - tilanteita, joissa on jotakin erilaista mutta samalla jotakin hyvin tuttua. Niin, ja pinnan alta kevyesti pilkahtavaa humoristisuutta.
Kysymys ei ole siis mistään kovin tarkasti dramatisoidusta juonielokuvasta. Kysymys on vaihtelevia sävyjä tarjoavasta tunnelmoinnista, jonka emotionaalisesti koukuttavia kohtauksia ovat mainittujen bileiden, Take This Waltz- tanssin ja rannalle juoksun ohella hurja pyöriminen tivolihärvelissä. Historiallisen seudun majakka toimii Margon ja Danielin mahdollisen rakkauden symbolina: "Tavataan siellä 40 vuoden kuluttua", kirjoittaa Daniel korttiinsa.
=======================================================================================
Vielä montanalaisperäisestä Michelle Williamsista (s. 1980), joka tunnetaan ehkä parhaiten tv-sarja Dawson´s Creekistä ja Martin Scorsesen Suljetusta saaresta (2010). Williams on nyt elämänsä roolissa. Hänen olemuksessaan, hänen kasvoissaan on jotakin kepeää tyttömäisyyttä ja hetkittäin ilmenevää kypsää aikuisuuttta. Näyttää, että Williams pystyy viemään Margon roolin läpi improvisoimalla. Jos näin on, niin ohjaaja Sarah Polley tukee tulkintaa kohtausten luontevalla hahmottelulla ja lopulta leikkauksen viimeistellyllä psykologialla.

Ajankohtainen kommentti

Kari Tervon luoma Tarinatalo on myyty brittiläiselle ITV-yhtiölle. Tervo muistetaan Ylen asiapitoisena toimittajana, joka vielä 1990-luvulla hiosti poliitikkoja muistaakseni puoli seitsemän alkavassa ohjelmassa TV1:llä. Tarinatalon toimintaperiaatteena säilyi sama asiapitoisuus. Yhtiön lippulaivaksi muodostui Antiikkia, antiikkia -ohjelma, jossa Wenzel Hagelstam arvioi kameran edessä kansalaisten tuomia esineitä. Valitettavasti Hagelstam jäi pois ohjelmasta muutama vuosi sitten. Ohjelmaan ei löydetty vastaavanlaisia charmantteja katseenvangitsijoita, joten se kuihtui vähitellen. Ei se enää kiinnosta kuin vannoutunutta "antiikkikansaa".
Suomi menee muualle. Niin myös tv-maailmassa. MTV3 on ollut jo jonkin aikaa ruotsalaisen Bonnierin hallussa, Broadcast myytiin ulkomaille, Salkkareiden tuottaja ei ole suomalainen yhtiö. Onko niin, että näkyvistä kotimaisista pienistä tv-toimijoista vain Liisa Akimofin Production House pitää vielä lippuamme pystyssä. Ja sitten, kun rönsyjä viime aikoina karsinut Sanoma (esim. Finnkino myytiin ulkomaiselle sijoittajaryhmälle) äkkää luopua Nelosesta, voidaan todeta, että Suomi on liian pieni maa, jotta ansaintalogiikka toimisi täysillä kaupallisessa tv-toiminnassa.
Ei voi mitään, mutta ikuiseksi muotoiltu Yle-vero oli julkisen palvelun radio- ja tv-toiminnan siunaus ja pelastus. Toivottavasti Ylestä ei tule ylimielistä tai liian viihteellistä toimijaa, joka laiminlyö kulttuurin ja sivistyksen. Nyt ilmassa väreilee sellaista pelkoa.

P.S. Suomen kansainvälisesti arvostetuin ja ehkä tunnetuinkin nykysäveltäjä Kaija Saariaho täytti äskettäin 60-vuotta. Ylen Radio 1 haastatteli Saariahoa. Mieleen pureutui Saariahon kulttuuripoliittinen kannanotto, joka koski kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen toimintaa: "Ei hän ymmärrä, miten mielettömän tärkeässä asemassa on."
Risto Nordellin hieno musiikkitietokilpailuohjelma Pähkinänsärkijä on palannut Yle Radio 1:n perjantaiaamupäivään - kivasti uudistettuna ja Kare Eskolalla vahvistettuna. Ohjelmassa viritellään myös musiikkipoliittista keskustelua. Näin näppärästi laukoi taannoin omaperäinen muusikko ja taiteilija M.A. Numminen: "Korkeakulttuuri on ainoa vastakulttuuri".


lauantaina, lokakuuta 20, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 151

Linnut (The Birds, USA 1963 ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: Evan Hunter - perustuu Daphne du Maurierin tarinaan, kuvaus: Robert Burks, leikkaus: George Tomasini, lavastus: Robert Boyle, erikoiskuvauksen neuvonantaja: UbIwerks, lintutreenari: Ray Berwick, elektronisen äänen tuotanto ja muotoilu: Remi Gassmann, Oskar Sala, konsultti: Bernard Herrmann, pääosissa: Tippi Hedren (Melanie Daniels), Rod Taylor (Mitch Brenner), Jessica Tandy (Lydia Brnner), Suzanne Pleshette (Annie Hayworth), Veronica Cartwright (Cathy Brenner), Karl Svenson (juopunut), Tuotanto: Universal.

Viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun maestro Alfred Hitchcock aloitti ekologisen trillerinsä Lintujen kuvaukset. Elokuva saatiin meillä levikkiin 8.11. 1963, ensi-iltateatteri oli Kaisaniemenkadun Boston, jonka paikalla sijaitsee nykyisin Kino-Palatsi. Kajaaniin elokuva saapui seuraavan vuoden keväänä. Tuolloin pienet paikkakunnat olivat aina jälkijunassa-
Muistan elävästi, miten hullaannuimme Kate-Kinossa ja Me´lie`s -lehdessä Hitchcockin ehdottomasta mestariteoksesta. Tuskin osasimme ajatella, että ohjaaja oli ennustanut tulevan kehityksen, hiljalleen maapallomme edistyvän ekologisen katastrofin. Elokuvan metaforana saivat esiintyä linnut, jotka alkavat hyökkäillä ihmisiä vastaan, osoittaa näin meille, että luonto herää ja kostaa jossakin vaiheessa.
Lehtemme ja kerhomme aktiiveista Markku "Puzzo" Heikkinen (nyk. Sadelehto), Kauppakadun hattuliikkeen omistajattaren poika, kävi katsomassa Linnut viikon aikana jokaisessa Kino Raton näytännössä. Itse en muistaakseni nähnyt elokuvaa kuin kerran, sillä suosikkini oli edelleen 1958 ilmestynyt Vertigo, joka esitettiin silloin meillä nimellä Punainen kyynel. Laskutoimitukseni mukaan olen nähnyt elokuvan ainakin 50 kertaa.
Niin.
Jos oikein muistan, Linnuille jopa naureskeltiin aikanaan. Kohde ja syy oli kahvilassa istuva juoppo, joka lausuu kuuluisan kannanoton: "Maailmanloppu on tulossa." Eihän sitä kukaan voinut uskoa, vaikka maailmaa ravisteli Kuuban kriisi ja ydinsodan uhka. Ekologisesta uhasta ei vielä tiedetty laajemmin. Olimme naiveja.
Linnut on näytetty televisiossa useasti, mutta kiinnostuksen kohteeni oli ilta 29.8. 1997. Elokuvan esityskanava oli Sanoma-konserniin kuulunut Nelonen, joka aloitteli tuolloin toimintaansa. Se sai toimiluvan kovassa mediakilpailussa. Yksityisten innovaattoreiden A4 jäi nuolemaan näppejään.
Voi olla, että tavallista haastavammalla ohjelmistopolitiikalla - elokuvatarjonta oli heti tasokasta - aloittanut Nelonen oli ainoa vaihtoehto toiseksi koko maan kattavaksi kaupalliseksi tv-kanavaksi. Miksi? Koska Nelonen toimi ison mediatalon suojissa. Se, että Nelosen ohjelmisto ja elokuvatarjontakin reivattiin 2000-luvulla "roskatarjonnan" suuntaan, on iso vahinko. Mutta nykyisinhän väitetään, että markkinat ratkaisevat.
==================================================================
Linnut kertoo seurapiirinainen Melanie Danielsista, jota esittää valokuvamalli Tippi Hedren. Melanie tapaa nuoren juristin Mitch Brennerin lemmikkieläinkaupassa. Rakkaus leimahtaa, ja Melanie Daniels matkustaa Mitchin kotiin Bodega Bayhin. Pian Melanie tajuaa, että Mitch elää lievässä riippuvuussuhteessa äitiinsä (Jessica Tandy). Mitchin nuori sisko Cathy kuuluu hänkin ihmissuhdekuvioon. Melanie jättää kaupasta ostamansa linnun lahjaksi Cathylle.
Linnut ovat vihjeenomaisesti esillä jo elokuvan alussa. Melanie Daniels joutuu saarella huomaamattaan lintujen ympäröimäksi. Syntymäpäiväjuhlien aikana tapahtuu sitten lintujen todellinen hyökkäys. Mitchiin rakastunut opettaja Annie Hayworth vedetään mukaan tapahtumiin.
Jännitystä nostetaan kohtauksessa, jossa Melanie Daniels istuu penkillä, aluksi tietämättään, että lintu toisensa jälkeen ilmestyy hänen taakseen. Raju väkivallan invaasio koetaan Brennerien talossa, jossa elokuvan päähenkilöt putoavat elämän ja kuoleman peliin lintujen hyökätessä hurjalla tempolla. Jakso on huikeinta Hitchcockia sitten Psykon (1960) suihkumurhan. Maetsro sai inspiraation ryöpsähdyksiin luettuaan sanomalehtijuttua lintujen ahdistelusta ja bensaräjähdyksestä, jossa opettajatar menehtyi oppilaita suojellessan.
Lintujen henkilöt ovat kuin Tuomionpäivän uhreja. Jotkut heistä ovat heikkoja, toiset vahvoja. Mitchcin äiti yrittää olla vahva, samoin opettajatar, mutta Hitchcock pyörittää heitä aikamoisessa liemessä ennen kuin selviää, ovatko he vai eivätkö ole valmiita puolustamaan saariyhteisöä.
Tulevan elokuvatähden Melanie Griffithin äiti Tippi Hedren näyttää valokuvamallilta, mutta elokuvan edistyessä Melanie Daniels muuttuu aktiiviseksi ja päättäväisesti toimivaksi naishahmoksi. Hitchcock on selvästi halunnut karistaa yltään maineen, jonka mukaan hän kuvasi naiset vain seksiobjektina (muistetaan myös vuoden 1954 Takaikkunan Grace Kellyn seurapiirikaunotar, joka kasvaa elokuvan aikana itsenäiseksi toimijaksi).

===============================================================================
Miksi Linnut tehtiin?
On lupa esittää teoria, jonka mukaan Universalille muuttanut Alfred Hitchcock tajusi, että
Psykon ainutlaatuisen jännityspakkauksen ja suihkumurhan jälkeen yleisö odotti maestrolta jälleen jotain uutta. Sellainen uusi shokki saatiin sitten aikaan, vaikka Lintujen teknisten ongelmien ratkaiseminen vaati valtavasti työtä (ei ollut tietoakaan tietokoneista ja digitaalitekniikasta).
Elokuvassa on paljon otoksia, vaikka Alfred Hitchcock tyylinsä mukaisesti ei tuhlaillut rahaa. Työryhmän apu oli tärkeä, ja lukuisat keskustelut niin kuvaajan, lavastajan kuin erikoistehostemiesten ja ornitologin kanssa auttoivat ratkaisemaan ongelmia. Hitchckock on kertonut François Truffautille, että hän oli tuskin aikaisemmin joutunut ohjaamaan sellaista jaksoa kuin lintujen massiivinen hyökkäys Brennerien taloon. Täytyi myös "suojella" talossa kamppailevia henkilöitä - Mitch Brenneriä, Mitchin äitiä ja siskoa sekä Melenie Danielsia. Siis näyttelijöitä.
Lintuja tehtäessä uutta oli improvisaatio. Alfred Hitchcock tunnettiin ohjaajana, joka jo käsikirjoitusvaiheessa saattoi miettiä päässään jokaisen kuvan ja kohtauksen. Nyt hän muutti käsikirjoitusta, karsi sen heikkouksia ja jopa improvisoi rohkeasti kuvauspaikalla. Truffaut on huomauttanut Hitchock-keskustelukirjassaan olevansa iloinen, että maestro ei lähtenyt selittelemään syitä lintujen hyökkäykseen (jotkut ovat pitäneet Vertigon loppuyhteenvetoja päälleliimatuilta).
Kaikki jää  Linnuissa spekulaatioksi. Katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä fantasian ja todellisuuden demarkaatiolinjalla. Kunhan katsoja todellakin muistaa, että Linnut on symbolitason visuaalinen heijastuma 1945 alkaneesta atomipommin ja ydinsodan kollektiivista pelosta. Ja kunhan katsoja muistaa, että Hitchcockin sanoin elokuva seuraa klassisen tragedian sääntöä: paikan, ajan ja toiminnan yhteys.
===============================================================================
Tätä kirjoittaessani Akateemiseen on saapunut British Film-Instituten elokuvalehti Sight and Sound, jonka arvovaltaisuutta tuskin kukaan kiistää, vaikka pitäisi enemmän Cahiers du Cinemasta tai Film Commentista. Sight and Sound on julkaissut vuodesta 1952 maailman kriitikoiden listoista koottua maailman parhaiden elokuvien listaa. Tuolloin ykkönen oli ajankohtainen, Vittorio de Sican neorealistinen italialasteos Polkupyörävaras, Chaplin pääsi kahdella elokuvallaan mukaan ja kymmenes oli Jean Renoirin Pelin säännnöt, Renoirin rakastettava 1930-luvun lopun luokkakuvaus on majaillut listalla joka kymmenes vuosi (yleensä kakkosena tai kolmosena).
Vuonna 1962 "maailman parhaaksi" äänesttettiin Orson Wellesin Citizen Kane (1943). Ykkösenä se pysyi aina tähän kesään. Vuoden 2012 Sight and Sound-äänestyksen parhaaksi nousi Alfred Hitchockin Vertigo - punainen kyynel. Riemuitsen.     
 

perjantaina, lokakuuta 19, 2012

Muistikuvia ja sovitusta Venetsiassa * * * *

Pirkanmaan elokuvakeskus















Monipuolinen taiteilija Rax Rinnekangas tuo tänään ensi-iltaan uuden elokuvansa Veden peili. Se on äärimmäisen kiinnostava "esseistinen" draamaelokuva, jossa tehdään "isänmurhaa". Hannu-Pekka Björkman esittää Lauria, joka tietää kristityn, jo edesmenneen isänsä (Kalle Holmberg) toiminnasta sodan aikana. Akateeminnen isä on ilmiantanut juutalaisia - ilmeisesti mitään kovin traagista ei ole päässyt tapahtumaan. Lauri toteaa kerran olevansa se, mitä isä hänestä teki. Molemmissa, niin isässä ja pojassa, ilmenee viha.
Veden peilin kiinnostava kolmas "henkilö" on venäläinen Nobel-kirjailija, Neuvostoliitosta aikanaan karkoitettu Joseph Brodsky, jonka jäljillä Lauri liikkuu talvisessa Venetsiassa. Lauri laatii kirjeitä Brodskylle, joka on kutsunut Venetsiaa aikanaan "Toiseksi Leningradiksi".
Joseph Brodskysta (1940-1996) tulee muistikuvien Laurin "henkinen mentori", Rinnekankan sanoin "sielunveli", jolle valokuvaaja kertoo elämänsä synnit ja tuskan. Brodsky-veto on ajatuksia herättävä, pohdintaan haastava. Jopa ainutlaatuinen elokuvakartalla.
Veden peilin oikea elävä toinen henkilö on espanjalainen muusikko Carlos, jota esittää Nacho Angulo. Lauri ja Carlos liikkuvat hiljakseen veden kaupungissa. Puhutaan ja väitelläänkin taiteen olemuksesta ja uskonnon asioista.
Lauri osaa ilmeisesti espanjaa, koska miesten keskustelut käydään molempien omalla kielellä. Lauri vaikuttaa tajuavan hyvin Carlosin puheet, mutta miten on espanjalaisen laita? Sisäinen monologi selventää asioita. Hyvin toimii jälleen Rinnekankaan tapa käyttää lapsia eräänlaisena miesten saamana viestinä palata filosofisten mietteiden sfääreistä arkiseen todellisuuteen.
=======================================================================================
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa teoksiinsa.
Melkein tasan vuosi sitten Rax Rinnekangas sai teatteriensi-iltaan huikean kauniin "kävelyelokuvan" Matka Edeniin, jossa kaksi taiteilijaa etsii sitä "suurinta" kuvaa espanjalaisista luostareista. Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan ensimmäinen kokoillanelokuva ilmestyi lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. En huomannut siitä arvosteluja ja minultakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Esityksessä oli silloin aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin oli kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1960-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Sisäisen kertojan siivittämä hieno teos on espanjankielinen. Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta, ja Matka Edeniin -elokuvassa liikuttiin Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella.
=======================================================================================
Veden peili ei ole mikään yksinkertainen elokuva, ei todellakaan. Valokuvaajana toimiva Lauri löytää kauneuden suuren salaisuuden talvisesta Venetsiassa. Hän on puoleksi juutalainen, mutta hänen mieltään painavat isän teot sodan aikana. Rinnekankaan mukaan uusi elokuva on ihmisen mielen ja syyllisyyden kuvausta.
Rax Rinnekangas lomittaa upeat Venetsia-kuvat ja isän&pojan draaman taidolla kokonaisuuteen. Joissakin Hannu-Pekka Björkmanin läheisissä Venetsia-hetkissä vilahtaa muisto Stanley Bakerista walesilaisena kirjailijana Joseph Loseyn 1960-luvun alun Eevassa. Toisaalta Laurin ja kuolleen isän "keskustelut" viittaavat Shakespeareen ja Hamletiin.
Rinnekankaan esteettinen taju on palkitsevaa, niin kuin Matka Edeniin -elokuvassa. Björkman ja Holmberg tuovat salaisuuksia paljastavaan draamaan kosketuspintaan, joka värisee ja kipunoikin. Seela Sella äitinä lisää arvoituksellisuutta tapahtumakudoksiin. Ohjaajan aivoitusten ymmärtävänä kuvaajana on toiminut Tuukka Ylönen, joka sälyttää trillerielementtejä psykologiseen draamaan.
=====================================================================================
Rax Rinnekankaan Veden peili on haastava, kunnianhimoinen, esseetyyppinen elokuvatyö, mutta ei aivan yhtä rikkeetön kuin Matka Edeniin. Mutta jälleen täytyy todeta, että Rinnekangas on ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa euroopalaisesta sivistysperinteestä. Elokuvataiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo omannäköisiä teoksia välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä.

Ponneton uusi Vares-dekkari

Jos ymmärsin oikein Lauri Törhösen haastattelusta, niin Reijo Mäen turkulaisdekkareihin perustuvat neljä uutta Vares-elokuvaa kuvattiin kesällä 2011 putkeen, ilman katkoksia ja ylitöitä. Eikä kuvattu filmille kuten oikeat elokuvat kuvataan, vaan digitaalisella tekniikalla. Kuuden sarjan neljäs ja ainakin putken viimeinen elokuva on nimeltään Vares - pimeyden tango. Pääosassa vaikuttaa edelleen Antti Reini, josta on tullut näiden dekkarifilmien brändi. Tosin nyt Reinin Jussi Vareksen sisäinen monologi alkaa kuulostaa väsyneeltä.
Vares - pimeyden tango on ponnetonta sekoilua sinne tänne. Yksityisetsivä Vares joutuu menneisyydestä putkahtavan murhan selvitysjuttuun. Tangokuninkaan kuolema on osoittautunut murhaksi. Samalla Vares joutuu etsimään kadonneen ystävänsä, joka on käyttänyt toimittajan titteliä. Eikä tässä kaikki, sillä kovapintainen roisto vapautuu kiven sisästä ja hautoo kostoa Varekselle.
Lauri Törhösen ohjaama elokuva on silkkaa kliseeroskaa. Mitään ohjauksen persoonallista käden jälkeä ei näy missään, eikä ohjaaja ole viitsinyt ratkoa epäuskottavia juonenkäänteitä tai kirittää henkilöohjausta. Lola Wallinkosken esiintyminen iskelmätähtenä edustaa nuorisoseuran kesänäytelmäryhmän näyttelemistasoa. Valitettavasti Jussi Lampikin tekee konnasta täysin rutiinimaisesti näytellyn hahmon. Eivätkä Vares-dekkareiden Turku-kuvat jaksa enää innostaa, sillä ne ovat tyypillisiä.
Kun Vares-elokuvassa viitataan Hitchcockin Takaikkunaan (1954), niin ei ole viitsitty edes selvittää James Stewartin päähenkilön henkkilökohtaista tilannetta. Ei hän ole eläkkeellä oleva vanha mies, joka seuraa pihapiirin tapahtumia, vaan onnettomuuten joutunut uutisvalokuvaaja, jonka jalka on kipsissä.
=======================================================================================
Vares - pimeyden tango ei jää dekkarisarjan viimeiseksi elokuvaksi. Solar Films on lähettänyt tiedotteen, jonka mukaan Reijo Mäen kirjojen uusi filmatisointisampo aloitetaan vuonna 2014. Valmistuneet Vares-elokuvat on myyty ulkomaille, mm. Brasiliaan, Kanadaan ja Puolaan. Kysymys ei ole teatterilevikistä, vaan Antti Reini ilmestyy ulkomaille tv:esityksinä ja dvd-kopioina.
*

Ajankohtainen kommentti

Dokumenttielokuvat kiinnostavat valkokankaalla. Jari Litmasen urasta kertova loistava Kuningas Litmanen saavutti ensimmäisenä esitysviikonloppuna ennätyksellisen 6133 katsojan määrän. Se on toiseksi paras kautta aikojen suomalaisten dokumenttielokuvien valkokangashistoriassa. Saman Mika Kaurismäen Marianna-Filmin tuottama Vesku -dokumentti sai nipin napin enemmän katsojia tullessaan ensi-iltaan vuonna 2010. Kuningas Litmanen keräsi ensimmäisen viikon aikan yli 10 000 katsojaa. Toisen viikonlopun jälkeen katsojia on yhteensä 15 116. Kolmannen viikonlopun jälkeen lasketaan kokonaismääräksi 19 658 lipunostajaa.
Suomalaisen hiihtourheilun dopinghistoriasta kertova Sinivalkoinen valhe ei ole kiinnostanut maksavaa yleisöä. Ensi-iltaviikonlopun katsojamäärä ennakoineen oli vain 2676. Toisen viikonlopun mentyä kokonaismäärä on 4 930. Olisiko käynyt niin, että Halosen dokumentin valtava ennakkokohu pari viikkoa ennen ensi-iltaa söi potentiaalisia katsojia.
Kotimaisella fiktioelokuvalla menee hyvin, jos asiaa katsotaan katsojamäärien kannalta. Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen on rikkonut 200 000 katsojan rajapyykin ja Antti J. Jokisen Puhdistus on tulossa vahvasti perässä.
Entä sitten laatu?
Todellisia vuoden 2012 ilopilkkuja ovat Taru Mäkelän Varasto ja edellä mainittu, Sofi Oksasen menestyskirjan filmatisointi Puhdistus, Aku Louhimiehen Vuosaari, Saara Cantellin Tähtitaivas talon yllä ja Maarit Lalin Kohta 18. Heikkoa laatua mahtuu tähän vuoteen paljon: Härmä, Iron Sky, Ja saapui oikea yö, Kulman kaverit, 3 Simoa, Vares-dekkarit. Ja jotenkin alkaa vaikuttaa siltä kuin osa suomalaisen elokuvan tekijöistä olisi kadottanut luovan ja persooonallisen ohjaamisen taidon. Tai ehkä sitä ei opetetakaan, ehkä mielenkiinto suuntautuu liikaa lipputulomenestyksen hakemiseen. Elokuva ei kuitenkaan kuole, ei suomalainenkaan, ja ehkäpä uudet ristojarvat ja akikaurismäet istuvat tällä hetkellä lukioluokilla. Perästä kuuluu.

P.S. Entä ohjelmistoon viime viikolla tullut ruotsalainen dekkari Hypnotisoija? Se perustuu nimimerkki Lars Keplerin romaaniin, jota on naapurimaassa pidetty röyhkeän laskelmoituna kaupallisena panostuksena. Dekkareita kuinka verisiä tahansa kirjoitetaan ja julkaistaan, koska pohjoismaissa on menossa dekkariaalto. Eikö muuta enää luetakaan. Murha ja väkivaltako vain kiinnostaa.
Hollywood-elokuvassa parinkymmen vuoden ajan toiminut Lasse Hallström palaa Hypnotisoijalla kotimaahan. Hänen amerikkalainen tuotantonsa on keskinkertaista, toki asiapitoista ja tavanomaista sofistikoidumpaa draamakomediaa. Taitaa 1993 valmistunut Gilbert Grape olla vieläkin Hallströmin maineikkain Hollywood-ohjaustyö, ensisijaisesti loistavan Johnny Deppin ja rikkaan miljöökuvauksen tähden.
Hypnotisoija on mahalasku. Ei Hallström sovi dekkaritrillerin tekijäksi. Vaikuttaa siltä kuin kuvaaja Matias Montero olisikin elokuvan todellinen tekijä, sillä visuaalisesta maisemasta erottuvat näppärät kuvaideat ja maalaustaiteen vaikutteet. Eivät edes Mikael Persbrandt ja suomalainen Tobias Zilliacus pysty pelastamaan elokuvaa, jossa ei ole jännitystä nimeksikään.

sunnuntaina, lokakuuta 14, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 150

Kauas pilvet karkaavat (Suomi 1996) ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kurismäki, kuvaus: Timo Salminen, musiikki: Pjotr Tshaikovski, Antero Jakoila, lavastus: Markku Pätilä, Jukka Salmi, leikkaus. Kaurismäki, pääosissa: Kati Outinen (Ilona), Kari Väänänen (Lauri), Elina Salo (rouva Sjöholm), Sakari Kuosmanen (Melartin), Matti Onnismaa (Forsström), Markku Peltola (Lajuenn), Solmu Mäkelä (vuoropäällikkö). Tuotanto: Sputnik OY/Aki Kaursismäki.

Katsoin eläytyneenä, kyynelsilmin Aki Kaurismäen koskettavinta, ehkä parasta elokuvaa televisiosta. TV1 lähetti elokuvan koteihin 28.4. 1997. Eli vuosi elokuvan teatteriensi-illan jälkeen. Se merkitsi, että Kauas pilvet karkaavat ei mennyt kovin hyvin valkokankaalla - ei ainakaan, jos sitä vertaa tätä kirjoittaessani Kaurismäen uusimpaan teokseen Le Havreen, joka pyöri Helsingissä toista vuotta.
Olen valinnut Aki Kaurismäen tuotannosta tämän elokuvan osittain henkilökohtaisista syistä. Etenkin tv-esitys muodostui minulle merkittäväksi myös työpoliittisista seikoista, sillä Nelosen aloitettua toimintansa ja lähetettyä ruutuun runsaasti elokuvia työmääräni lisääntyi huomattavasti lehdessä. Julkaisen tämän esseen yhteydessä analyysin julkisen palvelun television elokuvatarjonnasta ja listan TV1 :n ja TV2:n tärkeistä elokuvaesityksistä - noin kymmnenen vuotta ennen Aki Kaurismäen elokuvan tv-esitystä (ajankohta vastaa aikaisemmin julkaisemaani erittelyä Kolmoskanavan elokuvatarjonnasta). *
================================================================================================
Suomi-trilogian aloittanut Kauas pilvet karkaavat oli omistettu heinäkuussa 1995 kuolleen näyttelijä Matti Pellonpään muistolle. Sakari Toiviainen totesi Akin elokuvasta ytimekkäästi: "Jälleen on kysymys yhteiskunnallisesta syytöksestä, jota ei koskaan lausuta ääneen, työläisten kuvauksesta ja puolustuksesta sekä kaipuusta menneeseen maailmaan. "
Sakari Toiviainen myös muistutti, että Kauas pilvet karkaavat on ainoa elokuva, joka käsitteli 1990-luvun alkupuolen laman jälkeistä joukkotyöttömyyttä. Toiviainen tiivisti, että elokuva kuvaa "markkinavoimien" vapaan myllerryksen seurauksia arjen ja altavastaajan tasolta (Sata vuotta - sata elokuvaa, SKS 2007).
===========================================================================
Kauas pilvet karkaavat on alakuloista ja hädästä optimismiin kasvava neorealistinen tragikomedia, joka viiltää syvälle 1990-luvun lama-Suomen ongelmiin - kuten sanottu - työttömyyden raskaaseen taakkaan. Kaurismäki luottaa jälleen pieneen, työtätekevään ihmiseen, jota yhteiskunta kohtelee kaltoin. Valittu värikuvauksen estetiikka tukee ja elävöittää täydellisesti elokuvan tapahtumia ja tilanteita. Timo Salminen on kuvaajana jälleen mestarillisessa vedossa.
Kari Väänänen ja Kati Outinen esittävät aviopari Lauri ja Ilona Koposta, raitiovaununkuljettajaa ja ravintolan hovimestaria. Molemmilta viedään työpaikat. Mies joutuu työvoimasupistusten uhriksi, vaimon työpaikan, rouva Sjöholmin (Elina Salo) perinteisen ravintolan ajaa alas pankki.
Aki Kaurismäen elokuvassa hyvää, työteliästä ihmistä ei nujerreta, vaikka hän joutuu selviytymiskamppailussaan aikamoisiin vaikeuksiin ja nöyryytyksiin. Kaurismäki luottaa itsepintaisesti uskoon ja valoon, mutta se vaatii ennen kaikkea sitkeää luottamusta yksilön omiin voimiin. Elokuvan muuan perusrepliikki on Laurin toteamus, että hän ei missään nimessä tule jäämään yhteiskunnan elätiksi.
Kari Väänänen ja Kati Outinen ovat suurenmoisia pääosissa. Elina Salo on rakastettava ravintolayrittäjänä, jolta löytyy vielä yksi kierros panoksia lähimmäisen auttamiseksi. Sivurooleissa Matti Onnismaa, Markku Peltola ja Sakari Kuosmanen täydentävät osuvasti henkilögalleriaa
Kauas pilvet karkaavat-elokuvan viimeiset kuvat ovat klassikkoja. Ne sykähdyttävät, nehän ne juuri irroittavat kyyneleet. Niissä kuvissa katsotaan tulevaisuuteen, optimistisesti. Sillä elämä on sittenkin ihmeellinen. Aki Kaurismäen vaikutteina ovat olleet Frank Capran sentimentaaliset 1940-luvun elokuvat ja italialaisen Vittoro De Sican samalla vuosikymmenellä julkaistu neorealistinen Polkupyörävaras. Ohjaaja lataa loppuun kuvia suomalaisen todellisuuden arkisesta paatoksesta sallien Rauli Badding Somerjoen laulun ikään kuin kruunata kaiken toivoon suuntautuvan elämänuskon.
===============================================================================
Aki Kaurismäki on tällä hetkellä tunnetuin suomalainen elokuvaohjaaja maailmalla. Hän on vaativan elokuvayleisön arvostama niin New Yorkissa kuin Pariisissa. Kaurismäen tuorein elokuva Le Havre on saavuttanut poikkeuksellisen ison menestyksen globaalisti. Tietenkin puhutaan ns. art house -esityksistä.
Suomalaista elokuvaa ei ole mainittu usein merkittävissä ulkomaisissa julkaisuissa, mutta esimerkiksi Ephraim Katzin "elokuvaraamatuksi" kutsutussa "The Film Encyclopediassa" Aki Kaurismäki käsitellään asiantuntevasti Jörn Donnerin ohella. Risto Jarvaa ei valitettavasti mainita.
Phaidonin julkaisemassa ja Edward Buscomben toimittamassa mahtavassa "Cinema Todayssa" (512 sivua) Aki ja Mika Kaurismäki ovat hyvin esillä. Akin tuotantoa on analysoitu aina elokuvaan
Mies vailla menneisyyttä (2012) saakka. Veljesten elokuvia pidetään sekoituksina eurooppalaista taide-elokuvaa, lajityyppien pastissia, yhteiskunnallista kommentointia ja humoristisuutta kaiken muun lisäksi. Akin absurdista Leningrad Cowboys go America -elokuvasta (1999) on kirjaan painettu aukeaman kokoinen (26 x 30 cm) värikuva.

*
Ylenkin elokuvatarjonta oli kerran innostavaa

Käsittelin edesmenneen Kolmoskanavan (1986-1993) esittämän Bolweiser- mestariteosartikkelini yhteydessä yleisemmin elokuvatarjonnan kehitystä ja laatua kaupallisilla kanavilla. Nyt on syytä katsoa tarkemmin Yleisradion tv-kanavien ohjelmistojen tilaa aina 1970-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin. (Itse kirjoitin ensimmäiset arvosteluni elokuvista televisiossa 1960-luvulla, ensin freelancerina Uuteen Suomeen (1965-1967), sitten vuosina 1967-1979 Suomen Sosiaalidemokraattiin ja varsinaisen palkatun kokopäivätyön aikana 1979-2006 Helsingin Sanomiin).
Kokoillanelokuva on ollut täyttä totta suomalaisessa televisiossa kautta aikojen. Kannattaa tosin muistaa, että aina 1990-luvun alkuun Mainos-Televisio esitti ohjelmat ja niin myös pitkät elokuvat Ylen kanavilla (TV1, TV2). Esimerkiksi kaudella 1971-1972 Mainos-Televisio näytti vain 25 kokoillanelokuvaa, joista kaikki olivat elokuvaharrastajia tyyydyttäviä laatuteoksia.
Ylekin tiputteli niukasti elokuvia ruutuun, ja kun tulin Helsingin Sanomiin vuotuinen kokoillanelokuvien kokonaismäärä liikkui hiukan yli sadassa. Kun lähdin eläkkelle 2006 pääkanavien (TV1,TV2, Teema, FST5, MTV3, Nelonen) elokuvien lukumäärä ja   amerikkalaisten elokuvien osuus oli huomattava.
Totesin vuonna 2005, että elokuvasta on tullut televisiossa massafiktiota ja osin bulkkitavaraa. Digi-kanavien tulon myötä täyden palvelun ohjelmistojen aukkoja täytyi täyttää elokuvilla. Sain palautetta lukijoilta, etenkin vanhemman polven elokuvanharrastajilta. Heidän mielestään valtavan lukumäärän tähden jokin tv:ssä esitettävä merkittävä elokuva ei enää erotu ohjelmistossa, eikä herätä laajempaa kiinnostusta niin kuin takavuosina, jolloin yksittäinen elokuva oli usein tapaus.
Digitelevision tultua TV2:n elokuvaohjelmisto viihteellistyi selvästi. Laadukkaan elokuvan lippulaiva TV1 lopetti tuttuja esityspaikkojaan (mm. perjantai-ilta). Ennen niin monipuolinen esitysmaavalikoima alkoi kaventua. Yle Teeman kautta saatiin sunnuntai-illan klassikkopaikka, mutta nyt on huomattu, että samoja klassikkoja elokuvia uusitaan jatkuvasti. Eivätkä eri iltoihin sirotellut, eri maistakin tuodot uudet elokuvat herätä laajempaa kiinnostusta. Monia amerikkalaisia klassikkoja Yle voi esittää ilmaiseksi Teemalla, koska se osti aikoinaan RKO:n varaston.
================================================================================================
Ylen julkisen palvelun elokuvien esittämispolitiikka luotiin 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun alussa. Sitä ennen Yle oli laadussa Mainos-Television perässä. Ylen esittämispolitiikan loivat 1980-luvulla Kaarle Stewen, joka toimi myöhemmin Suomen elokuva-arkiston johtajana, ja edesmennyt elokuva-aktiivi Olli Tuomola. Kaisu Isto jatkoi onnistuneesti 2000-luvulla Tuomolan linjoittamaa politiikkaa, mutta kun hän siirtyi nelisen vuotta sitten Suomen elokuvasäätiöön, Ylellä ei ole enää ole ollut näkyvää elokuvien valinta- esittämispolitiikasta vastaavaa henkilöä.
Haastattelin Olli Tuomolaa marraskuussa 1992 . Lainaan tähän Tuomolan määrittelyn, koska se kuvastaa aikaisempia linjauksia ja osoittaa, miten kaikesta entisestä on lipusuttu yhä enemmän viihteellistämisen tielle: "Haluamme etsiä oikean yleisön. Haluamme tarjota sille elokuvien laatua. Siitä emme tingi, vaikka meidän täytyy hoitaa osuutemme ykkösen ohjelmatarjonnan kokonaisuudessa ja saavuttaa tietty määrä katsojia."
Analogiset tv-lähetykset loppuivat elokuussa 2007. Kuusi vuotta aikaisemmin aloitettu rinnakkainen digi-televisio haukkasi nyt koko tv-kentän. Lainaan vielä yhden lausunnon, jonka sain 2005 silloiselta Ylen televisioalan ohjelmajohtatajalta Ismo Silvolta. Hän väitti, että Yle on sitoutunut turvaamaan laadukkaan elokuvatarjonnan. "Laadukas ja monipuolinen maailmaa laajasti katsova elokuvatarjonta on toki yksi tärkeä julkisen palvelun osa-alue, mutta vain yksi."
Tätä kirjoittaessani vastaavia Tuomolan tai Silvon antamia määrätietoisia lausuntoja ei ole enää kuultu.

MITÄ ELOKUVIA YLE ESITTI SYYSKAUDELLA 1987, KUN KOLMOSTELEVISION ELOKUVATARJONTA TOIMI TÄYTTÄ VAUHTIA:

Syyskuu-joulukuu:

Borzage: Jäähyväiset aseille (USA 1932) TV1

Makk: Toinen tie (Unkari 1982) TV2

McLeod: Sehän käy kuin leikite (USA 1934) TV1

N. Ray: Lentävät villikissat (USA 1951) TV1

Cline: Veijari villissä lännessä (USA 1940) TV1

Rjazanov: Asema kahdelle (NL 1983) TV2

Malmros: Rupikonna (Tanska 1983) TV1

Godard: Etunimi Carmen (Ranska 1983) TV2

Boorman: Zardoz (Englanti 1974) TV1

S. Ray: Tien laulu/Apu-trilogia I (Intia 1955) TV2

Barnet: Tyttö ja hatturasia (NL 1927) TV1

S. Ray: Voittamaton/Apu-Trilogia II (Intia 1956) TV2

Kivikoski: Kesällä kello viisi (Suomi 1963) TV1

Tavernier: Lomaviikko (Ranska 1980) TV1

Granier-Deferre: Vaarallinen siirto (Ranska 1981) TV2

S. Ray: Apun maailma/Apu-trilogian III (Intia 1959) TV2

Ekk: Passi elämään (NL 1931) TV2

Curtiz: Isä ja me (USA 1947) TV1

Aleksandrov: Iloiset pojat (NL 1934) TV1

N. Ray: He elävät öisin (SA 1949) TV2

S. Ray: Koti ja maailma (Intia 1984) TV2

Dassin: Rififi (Ranska 1954) TV1

Eisenstein: Lokakuu (NL 1928) TV2

Malle: Zazie - Pariisin päiviä (Ranska 1960) TV1

Polanski: Chinatown (USA 1974) TV1

Kurys: Meidän kesken (Ranska 1983) TV2

Kachyna: Marmorikuula (Tshekkoslovakia 1983) TV1

Losey: Modesty Blaise - pistävä perhonen (Englanti 1966) TV1

Dovzhenko: Maa (NL 1930) TV2

Aleksandrov: Sirkus (NL 1936) TV1

Dmytryk: Laki ja väkivalta USA 1959) TV1

Altman: Askel avaruuteen (USA 1968) TV2

Bogdanovich: Paperikuu (USA 1973) TV1

Capra: He uskoivat elämään (SA 1941) TV1

August: Busterin maailma (Tanska 1985) TV1

Rosi: Carmen (Italia 1985) TV1

 

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2012

Suomalaisen urheilun "dopingsalat" * * *

Future Film














Joensuulaislähtöinen Arto Halonen (s. 1964) on arvostettu ja palkittu dokumenttielokuvien ohjaaja. Ehkä parhaiten muistetaan Halosen dokumentti Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä (1998), jota ohjatessaan hän kohtasi itse Dalai Laman. Elokuvassa kuvattiin moniulotteisesti tiibetiläisen hengellisen johtajan valintaprosessia, jota Kiinan keskusvalta yritti sotkea omalla ehdokkaallaan. Pari vuotta sitten Halonen kokeili pitkän draamaelokuvan ohjaamista: mielenterveyspotilaista kertova Prinsessa onnistui puolittain.
Viime viikkoina Arto Halosen nimi on ollut suomalaisen urheilukansan huulilla. Hänen uusin dokumenttinsa Sinivalkoinen valhe herätti laajaa keskustelua pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Elokuvan lehdistönäytännöt sallivat etenkin lehtien urheilutoimittajien julkaista isoja artikkeleita. Ennen kuin kansa oli päässyt katsomaan itse elokuvaa.
Arto Halosen elokuva palaa Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaaliin, jossa suomalaishiihtäjät kärähtivät pahasti. Halonen haluaa murtaa elokuvallaan vaikenemisen muurin, mutta eikö suomalaisesta dopingista ole keskusteltu tiiviistin kymmenen vuoden aikana. Oikeuttakin on käyty. Kuolinkellotkin ovat soinneet.
Sinivalkoinen valhe on herättänyt pahennustakin. Ohjaaja likaa suomalaisen urheilun kotipesät. Etenkin kansallissankari Juha Miedon täräyttäminen alas kansakunnan kaapin päältä on synnyttänyt vastalauseiden myrskyn. Valitettavasti Halosen dokumentissa on enemmän kuulopuheita ja väitteitä, huhuja ja muistipuheita kuin ankaraa, vedenpitävää faktaa. Niin myös Miedon tapausta käsiteltäessä. Tässä piilee riski, sillä juupas-eipäs - väittelyllä ei päästä koskaan sinivalkoisten valheiden ytimeen.
Arto Halosen dokumentin muuan hyvä pointti on selkeä hyökkäys järjestelmää vastaan. Piiri pieni on pyörinyt niin täysillä kierroksilla, että monesta huippu-urheilijasta on tullut kansan vaatiman menestyksen uhreja. Ja merkittävää on Halosen näkökulma, joka avaa keskustelun lääketeollisuuden roolista dopingkehittelyjen peittelyssä. Sinne se miekka pitäisi nyt kohdentaa, sillä rikollistahan toiminnan täytyy olla, jos esimerkiksi kuntosaleilla lisäaineiden varjolla lisätään tehokkuutta ja vaarannetaan oma terveys. Siksi lääketeollisuuden valvontaa pitää kiristää.
Minusta menneiden vuosikymmenien urheilusankarit saisivat jo jäädä rauhaan, koska doping oli "maan tapa". Eikä esimerkiksi 1970-luvulla vielä kielletty. Toisaalta tulee surulliseksi, kun ajattelee Kari-Pekka Kyrön kannanottoa, jonka mukaan huipulle ei pääse ilman dopingia. Alakulo korostuu, kun olemme saaneet seurata joidenkin urheilusankareiden menetettyjä elämänkohtaloita. Niinkö se on, että puhtaana urheilijana ei pääse kiinni suuriin mitaleihin ja suuriin rahoihin. Siksi huipulle pyritään keinoja kaihtamatta.
Silti olisi hyvä ylittää Arto Halosen dokumenttielokuvan kielteiset katsomistuntemukset. Sillä kaikesta huolimatta nyt olisi katsottava tulevaisuuteen: kuinka valmennus ja urheilijoiden asema turvataan sille tasolle, että vippaskonsteja ei enää tarvita. Ja onko niin, että hiihdon ja yleisurheilun tapainen yksilöurheilu alkaa olla Suomessa menneisyyttä ja tulevaisuus makaa joukkuelajeissa.
Me urheilun ystävät saamme mennä myös itseemme: vaadimme koko ajan huippumenestystä ja mitaleja, emmekä osaa tyytyä urheiluun, jossa olisi myös hiukan leikin ja pelin makua.

Ajankohtainen kommentti

En ole koskaan ollut innostunut animaatioelokuvista (en myöskään sarjakuvista). Tämän sanottuani minun täytyy hiukan perääntyä. Katsoin ennalta ensi perjantaina ensi-iltaan tulevan kotimaisen 3D-animaatioseikkailun Niko 2 - lentäjäveljekset. Kari Juusosen ohjaaman elokuvan budjetti lienee yli 8 milj. euroa. Tiedä sitten, miten paljon töitä on tehty tietokoneella. Olisi kyllä kiva joskus nähdä seikkaperäinen analyysi, miten näitä nykyisiä animaatioita tehdään.
Niko-elokuvan ensimmäinen osa saavutti kansainvälistä menestystä, joten kakkososaan sijoitetut rahat saadaan varmaankin takaisin. Niko-brändiin kuuluvat suomalainen talvimaisema, Lapin porot ja joulupukki. Uudessa Niko-elokuvassa ei sinänsä ole mitään radikaalia, mutta uusperheasetelma viittaa nykyisen suomalaisen yhteiskunnan muutostrendeihin.
Niko 2 - lentäjäveljekset pyörii ikuisen satuaiheen, eli hyvän ja pahan taistelun tuoksinassa. Valkoinen susi edustaa pahuutta ja Nikon uusi ystävä, velipuoili Jonni on hyvyyden ja suloisuuden perikuva. Jonni saapuu Oonan ja Nikon huusholliin, koska ikänsä yksihuoltajaäitinä elänyt Oona on tavannut Lennin, uuden elämänkumppaninsa. Kari Juusonen pitää elokuvansa sisällön tarkasti koossa. Ääninäyttelijöiden työ on laadukasta, etenkin Mikko Kivinen ja Aarre Karén erottuvat.
Mistään virheestä, kömpelyydestä tai ylilyönnistä elokuvaa ei voi syyttää. Protestoisin kolmea asiaa: Nikon ja Jonnin porohahmot olisivat voineet erottua paremmin toisistaan, elokuva on liian siloiteltu, eikä 3D-katselu tuo kuvakerrontaan bonusta. Ettei 3D olisi pelkkä markkinointikikka.
Silti peräännyn hiukan: viime vuosien aikana olen katsonut ensi-iltataelokuvat tavallisissa näytännöissä joko Kino-Palatsissa tai Tennispalatsissa. En voi aliarvioida sitä perheiden liutaa, joka kulkee käytävillä kohti salia, jossa esitetään joku - yleensä amerikkalainen - koko perheen animaatioseikkailu. Näille elokuville on tilaus. Paljon niitä nykyisin tuleekin ohjelmistoon. Todella paljon ja useilla kopioilla.
Hei, uskon Niko 2 - lentäjäveljesten ammattitaitoisena työnäytteenä vakuuttavan Hollywoodin Disneyn ja kumppanien animaatio-osastot.

lauantaina, lokakuuta 06, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 149

Veronikan kaksoiselämä (La double vie de Veronique, Puola-Ranska 1991) ohjaus. Krysztof Kieslowski, käsikirjoitus: Kieslowski ja Krysztof Piesiewicz, kuvaus: Slawomir Idziak, pääosissa: Iréne Jacob, Philippe Volter ja Aleksander Bardini. Tuottaja: Loenardo di Fuente.

Varsova maaliskuu 1997.  Nousemme ison salin lavalle Suomi-Puola -ydistyksen Timo Salmisen kanssa. Hän on kutsunut minut esittelemään elokuvat Varsovassa järjestettävillä "Suomalaisen elokuvan viikolla". Viikkoja on pidetty vuorovuosin molemmissa maissa. En tiedä, onko perinne vielä voimassa.
Avajaisten jälkeisenä päivänä saamme nähdä videolta uusia puolalaisia elokuvia ja dokumentteja. Miellyttävä opas kuljettaa meitä paikasta toiseen Varsovassa, jossa näkyvät jo kapitalismin ja markkinahumun merkit. Väkivallastakin puhutaan, sillä edellisellä viikolla gangsterit olivat tunkeutuneet aseineen erääseen ravintolaan.
Puolalaisen elokuvan pyhätössä saamme tutustua lukuisiin kirjoihin, niihin legendaarisiin elokuvajulisteisiin ja - tietenkin Krysztof Kieslowskiin liittyvään materiaaliin. Andrzej Wajdan jälkeen kansainvälisesti tunnetuimman puolalaisohjaajan kuolemasta ei ole kulunut kovin pitkää aikaa. Kieslowski on kaikkien huulilla ja sydämissä. Saan mukaan vihkosia, joista muuan on Iluzjon-elokuvalehti.
Se on omistettu Krysztof Kieslowskille. Seuraavana päivänä käymme Varsovan vanhassa kaupungissa. Lopulta illalla saan määritellä oman suosikkini Kieslowskin tuotannossa. Se on tietenkin Veronikan kaksoiselämä, vaikka väritrilogian Valkoinen olisi toinen mahdollisuus. Tuo uutta, kapitalistista Puolaa sivuava Valkoinen sai Suomessa ensi-illan 21.10. 1994 Helsingin Maxim 2:ssa. Taas Veronikan kaksoiselämä julkaistiin meillä ensimmäisen kerran 20.9. 1991.
Kun kerron oppaalle ja muille puolalaisen elokuvakulttuurin edistäjille, että olemme saaneet nähdä viisikymmenluvulta asti suuren osan puolalaisen elokuvan merkkiteoksia, saan kiitokseksi valtavia hymyjä. Itse asiassa edesmeneen kriitikko Markku Tuulen 1980 julkaisema elokuvakirja "Maisema taistelun jälkeen" on täynnä puolalaisia ohjaajanimiä. Puolalaisen elokuvan kattavaa läpivalaisua en jostain syystä muistanut ottaa mukaan Varsovaan.
========================================================================================

Kirjoitin vuonna 1991 puolalaisesta elokuvasta ja väitin polakeilla olevan elokuvataide hallussaan. Kysyin, ovatko puolalaiset synnynnäisiä elokuvantekijöitä: "Puolalaiset ohjaajat saivat vuosia, vuosikymmeniä palkkaa valtiolta. Se ei estänyt tekemästä elokuvallisesti haastavia ja yhteiskunnallisesti rohkeita elokuvia. Tästä tarpeesta käsitellä kaikkein kipeimpiä ongelmia muistutti Krzysztof Kieslowski, joka on Puolan elokuvan tärkein ohjaaja Wajdan ja Krzysztof Zanussin jälkeen." Jatkoin: " Henkilökunnan, Arven, Elokuvahullun ja televisiossa tuotetun Kymmenen käskyä -sarjan tekijä Kieslowski oli myös Puolan 1970-luvun lopun uuden elokuvan henkinen isä."
Krzysztof Kieslowski määritteli 1970-luvulla puolalaisen uuden elokuvan periaatteet: "Me saamme palkkaa yhteiskunnalta ja siksi meillä on velvollisuus sitä kohtaan. Parhaiten palvelemme maatamme käsittelemällä elokuvissamme kaikkein kipeimpiä ongelmia, sillä niiden erittelystä yhteiskunta hyötyy eniten. Epäkohtia ei voida parantaa, ellei niistä uskalleta edes puhua."
Krzysztof Kieslowskin (s. 1941) varhaistyöt liittyivät tähän yhtyeiskunnalliseen ja vahvasti puolalaiseen suuntaukseen. Kielsowskista tuli 1990-luvulla, Veronikan kaksoiselämän ja lopulta häikäisevän Väritrilogian: Sininen, Valkoinen ja Punainen ansiosta eurooppalainen ohjaajamestari. Valitettavasti kuolema vuonna 1996 katkaisi liian aikaisin hohdokkaan ohjaajan uran - samalla tavalla kuin ranskalaisen
François Truffautin 1984 tai venäläisen Andrei Tarkovskin vuonna 1986.
Veronikan kaksoiselämä on juonikuviltaan ja temaattisilta runsauksiltaan nerokas moderni eurooppalainen elokuvateos. Se tapahtuu kaksijakoisesti, mutta selkeän luontevasti Puolassa ja Ranskassa. Ensimmäinen puolisko sijoittuu Krakowaan ja toinen Parisiin ja sen lähistöön. Elokuvan päähenkilöt ovat toisistaan tietämättömät parikymppiset identtiset kaksoset Weronika ja Veronique. He kohtaavat toisensa häviävän lyhyellä hetkellä. Todiste tästä jää ranskalaisen Veroniquen valokuvaan.
Totesin aikanaan, että Veronikan kaksoiselämässä erilaisuus ja samanlaisuus, läheisyys ja kaukaisuus, tunne ja vaisto lomittuvat toisiinsa. "Selittämättömyys muuttuu selitettäväksi ja elämä alkaa paljastaa suuret salansa. Kuin sielu vaihtaisi paikkaa, ja toisen täytyisi kuolla toisen elämän tähden."
Puolalaisen ja ranskalaisen Veronikan välillä ilmenee yksi yhdistävä tekijä: rakkaus musiikkiin ja kyky tajuta ääniä. Puolalainen Veronika esiintyy kuorossa, kun taas ranskalainen Veronika opettaa musiikkia koululapsille. Laulusta ja äänimaailmasta tulee molempien elämän käännekohta. Ääni on näiden naisten kohtalo.
Veronikan kaksoiselämässä ei käytetä rinnakkaiskerrontaa. Kielsowski kertoo ensin eteenpäin juoksevasta puolalaisesta Weronikasta ja siirtyy sitten ranskalaiseen Veoniqueen. Ranskalainen on käynyt kerran turistimatkalla Krakowassa. Kieslowski haluaa erottaa kaksi elämäntarinaa toisistaan, mutta elokuvan toisella puoliskolla hän kuorii naisten menneisyyden paljaaksi ja puuttuu identtisyyden syihin.
Ilman suurempia selityksiä elokuvasta kehittyy rakkaustarina, ei vain rakkaudesta musiikkiin, vaan naisen ja miehen rakkaudesta toisiinsa. Tässä kohdin tärkeä johdinhenkilö on marionettioteatterinsa kanssa toimiva lastenkirjailija, joka tapaa Veroniquen. Hän tarvitsee tuon naisen rakkauden, ja toisaalta Veroniquen kyvyn lukea musiikkia ja hälyääniä. Valokuvankin arvoitus avataan, ja Kieslowski päätyy ajatukseen, joka ei ole tosin mikään uusi, että elämää voi suunnitella, mutta se on usein sattumaa ja muodonmuutoksia, uhkapeliä ilman kaiken kattavaa suojaväriä.
=================================================================
Veronikan kakoiselämä itse asiassa purki Krzysztof Kieslowskin 1970-luvulla puolalaiselle elokuvalle naulaamat teesit. Se on täysin ymmärrettävää, koska elokuva valmistui tilanteessa, jossa Neuvostoliitto romahti ja Itä-Euroopan kansandemokratiat kaatuivat. Vielä elokuvan ensi-illan aikoihin saatettiin kritisoida Kieslowskia, koska hänen nähtiin luopuneen kovasta dokumentaarisuudesta ja yhteiskuntakriittisyydestä. Kuvien aikaisempi kapina oli seestynyt ja kääntynyt sisäänpäin. Ja täydellinen kaksois-Veronika Irene Jacob toi ilmaisi tuon kääntymisen jokaisella huokosellaan.
========================================================================================
Maaliskuussa 1997 tapasin Varsovassa sitoutuneita puolalaisia elokuvakulttuurityöntekijöitä, jotka vannoivat Krzysztof Kieslowskin nimeen. Kyyneleetkin valuivat erään työntekijän poskille, kun hän kaivoi minulle Kieslowski-materiaalia. Todellakin, Puolassa oli uskottu, että Kieslowskista kehittyy samanlainen Itämeren alueen mestari kuin Ingmar Bergman oli Ruotsissa tai Lars von Trier oli tulossa Tanskassa.
Mutta ei unohdeta muitakaan puolalaisen elokuvan nykymestareita. Samana vuonna kun olin Varsovassa Suojavärien ohjaajalta Krzysztof Zanussilta oli ilmestynyt maailmankuulun balettitanssijan kotiinpaluusta kertova Pyörähdys, joka esitettiin vastavuoroisesti Helsingissä syyskuussa 1999 Puolan elokuvaviikolla.

Anti-elokuvien tekijäksi Puolassa määritelty Zanussi sanoi kerran, että ainoa vapaus maailmassa on yksinäisyys. Krzysztof Kieslowskin väritrilogian viimeisessä osassa Punaisessa päädytään toiseen ajatukseen: ihmisten välinen kommunikointi on se yksi vapaus maailmassa.  


keskiviikkona, lokakuuta 03, 2012

Soderbergh kuvaa mies-strippareiden elämää * * *

Siitä on kaksikymmentäkolme vuotta, kun nuori amerikkalaisohjaaja Steven Soderbergh julkaisi sensaatiomaisen hyvän esikoiselokuvan seksiä, valheita, videonauhaa. Se oli riippumaton elokuvatyö, niin kuin vapautuneessa Prahassa kuvattu hieno Kafka-elokuva (1992), pääosassa Jeremy Irons. Näiden kahden elokuvan jälkeen Soderberghin kehitystä ja elokuvavalintoja on seurattu tarkasti. Täytyy heti muistuttaa, että riippumattomasta Steven Soderberghista tuli pian Hollywoodin ammattilainen, joka tosin ei ole päästänyt käsisitään yhtäkään kelvotonta kaupallista elokuvaa. Soderberghin seuraavista elokuvista mieluisia ovat olleet pakodraama Mieletön juttu (1998), saasteongelmaa ja naisen kasvua kuvaava Erin Brockovich (1999), huumekauppaa sivuava Traffic (2000), valloittava kaveruusfilmi Oceans´s Eleven (2001) ja kaksiosainen sissinostalgia Che (2008). Mikään niistä ei ole "uusi suuri amerikkalainen elokuva", mutta jokainen puolustaa paikkaansa ajattelevan ohjaajan tavallista haastavimpana teoksena.
Steven Soderberghin uusin ohjaustyö Magic Mike tuli Helsingin ohjelmistoon syyskuun lopulla. Jälleen kerran ohjaaja tarttuu rohkeaan aiheeseen. Soderbergh kuvaa mies-strippariryhmän elämää ja työtä. Nykyisenä seksistyneenä ja pornoistuneena aikakautena eivät vain naiset toimi ns. aikuisviihdetyöläisinä, vaan miehetkin ovat ryhtyneet täyttämään markkinarakoa. Stripataan hullaantuneille naiskatsojille.
Magic Mike ei ole aihemaailman uusi aluevaltaus, sillä Peter Cattaneo ohjasi Britanniassa vuonna 1997 elokuvan Housut pois (The Full Monty). Brittielokuvan lähtökohta oli yhteiskunnallinen, sillä kuusi työtöntä terästyöläistä joutui kehittämään uuden keinon hankkia elantoa. Ryhdyttiin harjoittelemaan strippausta. Ryhmää johti taitava brittinäyttelijä Robert Carlyle, joka on viime aikoina joutunut työskentelemään tv-sarjoissa. Brittielokuva oli enemmän hauska ja rento, jopa viaton kuin rohkea tai kovin eroottinen.
Steven Soderberghin elokuvassa on myös humorististen hetkien kavalkadeja, mutta muuten se peilaa jopa pintaa syvemmältä amerikkalaista seksiteollisuutta. Elokuva on hiukan ahdistava, mutta myös viihdyttävä. Soderbergh hallitsee henkilöohjauksen. Hän hallitsee miljöökuvauksen. Joskin elokuvan sisältö ja visuaalinen tyyli eivät ole aivan sopusuhtaisessa tasapainossa. Kaikkea ei ole ajateltu loppuun.
Soderberghin elokuvassa miehet ovat oikeastaan vain helpon rahan perässä. Heitä kiehtovat erilaiset tavat iskeä naisia. Mies-stripparien elämän kuvaaminen jää tosin laihaksi. Soderbergh on sittenkin innostunut enemmän mieskehon magiikasta.
Magic Mike on joka tapauksessa osuvasti valittujen näyttelijöiden juhlaa. He ovat Channing Tatum (Magic Mike), Alex Pettyfer (Adam), Joe Manganiello (Big Dick Ritchie) ja Matthew McConaughey (Dallas). Heistä viimeksi mainittu on oikeastaan laajemmin tunnettu filmikasvo. McConaughey nähdään muuten pääosassa ohjelmistoon tulleessa William Friedkinin mustassa komediassa Killer Joessa.
      

Ajankohtainen kommentti

Katsoin Yle-Areenasta Gilbert Lukalian ohjaaman ja Erkko Lyytikäisen tuottaman kohuelokuvan Suomen Marsalkka. Keniassa kuvatun, nelisenkymmentäkolme minuuttia kestävän lyhytelokuvan alussa satusetä saapuu lasten luo ja alkaa kertoa Mannerheimin tarinaa. Välikuvissa afrikkalainen Telly Savalas Otienon esittämä Mannerheim ratsastaa kenialaisessa maisemassa.
Suomen marsalkka on huono elokuva. Ei siis tarvitse olla konservatiivi tai radikaali, kun joutuu toteamaan tämän asian. Elokuvassa ei ole mitään järkeä, ei mitään merkitystä. No, on sentään afrikkalainen luonto, mutta riittääkö se pelastamaan projektin, jota varten rakennettiin kesällä oikea mainoskampanja.
Ylen yhteistyössä virolaisten kanssa tuottama elokuvan tekoprosessi avataan sitten kuusiosaisessa tosti-tv -sarjassa Operaatio Mannerheim, joka alkoi Yle Teemalla viime sunnuntaina - myöhäiseen aikaan klo 22.00.
Suomen marsalkka-elokuvan tekijät lienevät pitäneet itseään todella radikaaleina, kun ovat antaneet afrikkalaisen näyttelijän esittää Suomen kansan legendaarista suosikkihahmoa. Tai panna Gustafin setvimään perhe-elämän ja sotilastyön ristiriitoja. Niin, ja syrjähypyn mahdollisuutta. Elokuvan kaksi uutista ovat: "Elämä on kuin vuori, on ylämäkeä ja alamäkeä." "Kansakunta tarvitsee sankareitaan, myös perhe tarvitsee isäänsä." Ehkä elokuva onkin tarkoitettu oppimateriaaliksi afrikkalaiskoulujen ala-asteelle fiktiiviseksi kertomukseksi kaukaisen pohjoisen maan valkoisesta kenraalista, josta tuli musta.
Käsittämätöntä oli Mannerheim-projektin käsitteleminen viime viikolla lähes jokaisessa Ylen ajankohtaisohjelmassa. Ja vielä aamu-tv:n Jälkiviisaat valjastettiin asialle. Onneksi "viisaat" asettivat Ylen limbosatsauksen oikeaan kontekstiin. No, Suomen Marsalkka on herättänyt laajaa kiinnostusta ainakin Yle Areenassa. Kun elokuva julkaistiin viime lauantain vastaisena yönä, niin iltapäivään mennessä se oli katsottu 38 000 kertaa. Sunnuntai-iltana katsojamäärä oli jo 130 000.