ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 150

Kauas pilvet karkaavat (Suomi 1996) ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kurismäki, kuvaus: Timo Salminen, musiikki: Pjotr Tshaikovski, Antero Jakoila, lavastus: Markku Pätilä, Jukka Salmi, leikkaus. Kaurismäki, pääosissa: Kati Outinen (Ilona), Kari Väänänen (Lauri), Elina Salo (rouva Sjöholm), Sakari Kuosmanen (Melartin), Matti Onnismaa (Forsström), Markku Peltola (Lajuenn), Solmu Mäkelä (vuoropäällikkö). Tuotanto: Sputnik OY/Aki Kaursismäki.

Katsoin eläytyneenä, kyynelsilmin Aki Kaurismäen koskettavinta, ehkä parasta elokuvaa televisiosta. TV1 lähetti elokuvan koteihin 28.4. 1997. Eli vuosi elokuvan teatteriensi-illan jälkeen. Se merkitsi, että Kauas pilvet karkaavat ei mennyt kovin hyvin valkokankaalla - ei ainakaan, jos sitä vertaa tätä kirjoittaessani Kaurismäen uusimpaan teokseen Le Havreen, joka pyöri Helsingissä toista vuotta.
Olen valinnut Aki Kaurismäen tuotannosta tämän elokuvan osittain henkilökohtaisista syistä. Etenkin tv-esitys muodostui minulle merkittäväksi myös työpoliittisista seikoista, sillä Nelosen aloitettua toimintansa ja lähetettyä ruutuun runsaasti elokuvia työmääräni lisääntyi huomattavasti lehdessä. Julkaisen tämän esseen yhteydessä analyysin julkisen palvelun television elokuvatarjonnasta ja listan TV1 :n ja TV2:n tärkeistä elokuvaesityksistä - noin kymmnenen vuotta ennen Aki Kaurismäen elokuvan tv-esitystä (ajankohta vastaa aikaisemmin julkaisemaani erittelyä Kolmoskanavan elokuvatarjonnasta). *
================================================================================================
Suomi-trilogian aloittanut Kauas pilvet karkaavat oli omistettu heinäkuussa 1995 kuolleen näyttelijä Matti Pellonpään muistolle. Sakari Toiviainen totesi Akin elokuvasta ytimekkäästi: "Jälleen on kysymys yhteiskunnallisesta syytöksestä, jota ei koskaan lausuta ääneen, työläisten kuvauksesta ja puolustuksesta sekä kaipuusta menneeseen maailmaan. "
Sakari Toiviainen myös muistutti, että Kauas pilvet karkaavat on ainoa elokuva, joka käsitteli 1990-luvun alkupuolen laman jälkeistä joukkotyöttömyyttä. Toiviainen tiivisti, että elokuva kuvaa "markkinavoimien" vapaan myllerryksen seurauksia arjen ja altavastaajan tasolta (Sata vuotta - sata elokuvaa, SKS 2007). ===========================================================================
Kauas pilvet karkaavat on alakuloista ja hädästä optimismiin kasvava neorealistinen tragikomedia, joka viiltää syvälle 1990-luvun lama-Suomen ongelmiin - kuten sanottu - työttömyyden raskaaseen taakkaan. Kaurismäki luottaa jälleen pieneen, työtätekevään ihmiseen, jota yhteiskunta kohtelee kaltoin. Valittu värikuvauksen estetiikka tukee ja elävöittää täydellisesti elokuvan tapahtumia ja tilanteita. Timo Salminen on kuvaajana jälleen mestarillisessa vedossa.
Kari Väänänen ja Kati Outinen esittävät aviopari Lauri ja Ilona Koposta, raitiovaununkuljettajaa ja ravintolan hovimestaria. Molemmilta viedään työpaikat. Mies joutuu työvoimasupistusten uhriksi, vaimon työpaikan, rouva Sjöholmin (Elina Salo) perinteisen ravintolan ajaa alas pankki.
Aki Kaurismäen elokuvassa hyvää, työteliästä ihmistä ei nujerreta, vaikka hän joutuu selviytymiskamppailussaan aikamoisiin vaikeuksiin ja nöyryytyksiin. Kaurismäki luottaa itsepintaisesti uskoon ja valoon, mutta se vaatii ennen kaikkea sitkeää luottamusta yksilön omiin voimiin. Elokuvan muuan perusrepliikki on Laurin toteamus, että hän ei missään nimessä tule jäämään yhteiskunnan elätiksi.
Kari Väänänen ja Kati Outinen ovat suurenmoisia pääosissa. Elina Salo on rakastettava ravintolayrittäjänä, jolta löytyy vielä yksi kierros panoksia lähimmäisen auttamiseksi. Sivurooleissa Matti Onnismaa, Markku Peltola ja Sakari Kuosmanen täydentävät osuvasti henkilögalleriaaKauas pilvet karkaavat-elokuvan viimeiset kuvat ovat klassikkoja. Ne sykähdyttävät, nehän ne juuri irroittavat kyyneleet. Niissä kuvissa katsotaan tulevaisuuteen, optimistisesti. Sillä elämä on sittenkin ihmeellinen. Aki Kaurismäen vaikutteina ovat olleet Frank Capran sentimentaaliset 1940-luvun elokuvat ja italialaisen Vittoro De Sican samalla vuosikymmenellä julkaistu neorealistinen Polkupyörävaras. Ohjaaja lataa loppuun kuvia suomalaisen todellisuuden arkisesta paatoksesta sallien Rauli Badding Somerjoen laulun ikään kuin kruunata kaiken toivoon suuntautuvan elämänuskon.
===============================================================================
Aki Kaurismäki on tällä hetkellä tunnetuin suomalainen elokuvaohjaaja maailmalla. Hän on vaativan elokuvayleisön arvostama niin New Yorkissa kuin Pariisissa. Kaurismäen tuorein elokuva Le Havre on saavuttanut poikkeuksellisen ison menestyksen globaalisti. Tietenkin puhutaan ns. art house -esityksistä.
Suomalaista elokuvaa ei ole mainittu usein merkittävissä ulkomaisissa julkaisuissa, mutta esimerkiksi Ephraim Katzin "elokuvaraamatuksi" kutsutussa "The Film Encyclopediassa" Aki Kaurismäki käsitellään asiantuntevasti Jörn Donnerin ohella. Risto Jarvaa ei valitettavasti mainita.
Phaidonin julkaisemassa ja Edward Buscomben toimittamassa mahtavassa "Cinema Todayssa" (512 sivua) Aki ja Mika Kaurismäki ovat hyvin esillä. Akin tuotantoa on analysoitu aina elokuvaanMies vailla menneisyyttä (2012) saakka. Veljesten elokuvia pidetään sekoituksina eurooppalaista taide-elokuvaa, lajityyppien pastissia, yhteiskunnallista kommentointia ja humoristisuutta kaiken muun lisäksi. Akin absurdista Leningrad Cowboys go America -elokuvasta (1999) on kirjaan painettu aukeaman kokoinen (26 x 30 cm) värikuva.

*
Ylenkin elokuvatarjonta oli kerran innostavaa

Käsittelin edesmenneen Kolmoskanavan (1986-1993) esittämän Bolweiser- mestariteosartikkelini yhteydessä yleisemmin elokuvatarjonnan kehitystä ja laatua kaupallisilla kanavilla. Nyt on syytä katsoa tarkemmin Yleisradion tv-kanavien ohjelmistojen tilaa aina 1970-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin. (Itse kirjoitin ensimmäiset arvosteluni elokuvista televisiossa 1960-luvulla, ensin freelancerina Uuteen Suomeen (1965-1967), sitten vuosina 1967-1979 Suomen Sosiaalidemokraattiin ja varsinaisen palkatun kokopäivätyön aikana 1979-2006 Helsingin Sanomiin).
Kokoillanelokuva on ollut täyttä totta suomalaisessa televisiossa kautta aikojen. Kannattaa tosin muistaa, että aina 1990-luvun alkuun Mainos-Televisio esitti ohjelmat ja niin myös pitkät elokuvat Ylen kanavilla (TV1, TV2). Esimerkiksi kaudella 1971-1972 Mainos-Televisio näytti vain 25 kokoillanelokuvaa, joista kaikki olivat elokuvaharrastajia tyyydyttäviä laatuteoksia.
Ylekin tiputteli niukasti elokuvia ruutuun, ja kun tulin Helsingin Sanomiin vuotuinen kokoillanelokuvien kokonaismäärä liikkui hiukan yli sadassa. Kun lähdin eläkkelle 2006 pääkanavien (TV1,TV2, Teema, FST5, MTV3, Nelonen) elokuvien lukumäärä ja   amerikkalaisten elokuvien osuus oli huomattava.
Totesin vuonna 2005, että elokuvasta on tullut televisiossa massafiktiota ja osin bulkkitavaraa. Digi-kanavien tulon myötä täyden palvelun ohjelmistojen aukkoja täytyi täyttää elokuvilla. Sain palautetta lukijoilta, etenkin vanhemman polven elokuvanharrastajilta. Heidän mielestään valtavan lukumäärän tähden jokin tv:ssä esitettävä merkittävä elokuva ei enää erotu ohjelmistossa, eikä herätä laajempaa kiinnostusta niin kuin takavuosina, jolloin yksittäinen elokuva oli usein tapaus.
Digitelevision tultua TV2:n elokuvaohjelmisto viihteellistyi selvästi. Laadukkaan elokuvan lippulaiva TV1 lopetti tuttuja esityspaikkojaan (mm. perjantai-ilta). Ennen niin monipuolinen esitysmaavalikoima alkoi kaventua. Yle Teeman kautta saatiin sunnuntai-illan klassikkopaikka, mutta nyt on huomattu, että samoja klassikkoja elokuvia uusitaan jatkuvasti. Eivätkä eri iltoihin sirotellut, eri maistakin tuodot uudet elokuvat herätä laajempaa kiinnostusta. Monia amerikkalaisia klassikkoja Yle voi esittää ilmaiseksi Teemalla, koska se osti aikoinaan RKO:n varaston.
================================================================================================
Ylen julkisen palvelun elokuvien esittämispolitiikka luotiin 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun alussa. Sitä ennen Yle oli laadussa Mainos-Television perässä. Ylen esittämispolitiikan loivat 1980-luvulla Kaarle Stewen, joka toimi myöhemmin Suomen elokuva-arkiston johtajana, ja edesmennyt elokuva-aktiivi Olli Tuomola. Kaisu Isto jatkoi onnistuneesti 2000-luvulla Tuomolan linjoittamaa politiikkaa, mutta kun hän siirtyi nelisen vuotta sitten Suomen elokuvasäätiöön, Ylellä ei ole enää ole ollut näkyvää elokuvien valinta- esittämispolitiikasta vastaavaa henkilöä.
Haastattelin Olli Tuomolaa marraskuussa 1992 . Lainaan tähän Tuomolan määrittelyn, koska se kuvastaa aikaisempia linjauksia ja osoittaa, miten kaikesta entisestä on lipusuttu yhä enemmän viihteellistämisen tielle: "Haluamme etsiä oikean yleisön. Haluamme tarjota sille elokuvien laatua. Siitä emme tingi, vaikka meidän täytyy hoitaa osuutemme ykkösen ohjelmatarjonnan kokonaisuudessa ja saavuttaa tietty määrä katsojia."
Analogiset tv-lähetykset loppuivat elokuussa 2007. Kuusi vuotta aikaisemmin aloitettu rinnakkainen digi-televisio haukkasi nyt koko tv-kentän. Lainaan vielä yhden lausunnon, jonka sain 2005 silloiselta Ylen televisioalan ohjelmajohtatajalta Ismo Silvolta. Hän väitti, että Yle on sitoutunut turvaamaan laadukkaan elokuvatarjonnan. "Laadukas ja monipuolinen maailmaa laajasti katsova elokuvatarjonta on toki yksi tärkeä julkisen palvelun osa-alue, mutta vain yksi."
Tätä kirjoittaessani vastaavia Tuomolan tai Silvon antamia määrätietoisia lausuntoja ei ole enää kuultu.

MITÄ ELOKUVIA YLE ESITTI SYYSKAUDELLA 1987, KUN KOLMOSTELEVISION ELOKUVATARJONTA TOIMI TÄYTTÄ VAUHTIA:

Syyskuu-joulukuu:

Borzage: Jäähyväiset aseille (USA 1932) TV1

Makk: Toinen tie (Unkari 1982) TV2

McLeod: Sehän käy kuin leikite (USA 1934) TV1

N. Ray: Lentävät villikissat (USA 1951) TV1

Cline: Veijari villissä lännessä (USA 1940) TV1

Rjazanov: Asema kahdelle (NL 1983) TV2

Malmros: Rupikonna (Tanska 1983) TV1

Godard: Etunimi Carmen (Ranska 1983) TV2

Boorman: Zardoz (Englanti 1974) TV1

S. Ray: Tien laulu/Apu-trilogia I (Intia 1955) TV2

Barnet: Tyttö ja hatturasia (NL 1927) TV1

S. Ray: Voittamaton/Apu-Trilogia II (Intia 1956) TV2

Kivikoski: Kesällä kello viisi (Suomi 1963) TV1

Tavernier: Lomaviikko (Ranska 1980) TV1

Granier-Deferre: Vaarallinen siirto (Ranska 1981) TV2

S. Ray: Apun maailma/Apu-trilogian III (Intia 1959) TV2

Ekk: Passi elämään (NL 1931) TV2

Curtiz: Isä ja me (USA 1947) TV1

Aleksandrov: Iloiset pojat (NL 1934) TV1

N. Ray: He elävät öisin (SA 1949) TV2

S. Ray: Koti ja maailma (Intia 1984) TV2

Dassin: Rififi (Ranska 1954) TV1

Eisenstein: Lokakuu (NL 1928) TV2

Malle: Zazie - Pariisin päiviä (Ranska 1960) TV1

Polanski: Chinatown (USA 1974) TV1

Kurys: Meidän kesken (Ranska 1983) TV2

Kachyna: Marmorikuula (Tshekkoslovakia 1983) TV1

Losey: Modesty Blaise - pistävä perhonen (Englanti 1966) TV1

Dovzhenko: Maa (NL 1930) TV2

Aleksandrov: Sirkus (NL 1936) TV1

Dmytryk: Laki ja väkivalta USA 1959) TV1

Altman: Askel avaruuteen (USA 1968) TV2

Bogdanovich: Paperikuu (USA 1973) TV1

Capra: He uskoivat elämään (SA 1941) TV1

August: Busterin maailma (Tanska 1985) TV1

Rosi: Carmen (Italia 1985) TV1