torstaina, huhtikuuta 01, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 40

Armottomat (The Chase, USA 1965) ohjaus: Arthur Penn, käsikirjoitus: Lillian Hellman - perustuu Horton Footen romaaniin ja näytelmään, kuvaus: Joseph LaShelle ja kreditoimatta Robert Surtees, musiikki: John Barry, pääosissa: Marlon Brando (sheriffi Calder), Jane Fonda (Anna Reeves), Robert Redford (Bubber Reeves), E.G. Marshall (Val Rogers), Angie Dickinson (Ruby Calder), Janice Rule (Emily Stewart), Robert Duvall (Edwin Stewart), James Fox (Jake Jason Rogers). Tuotanto: Sam Spiegel/Columbia.


Arthur Penn oli minulle aina 1980-luvun alun Neljään ystävään asti lähes Jumalan asemassa. Kaikki alkoi 1950-luvun lopun ongelmawesternistä Henkipatto Billy The Kid, jossa Paul Newman näytteli. Tv-sukupolven ohjaajana elokuvaan tulleen Pennin westerniä inhottiin laajasti, koska hän murti perinteisen lännenelokuvan myyttejä. Penn olikin vuosia poissa elokuvasta kunnes hän sai ohjata 1962 William Gibsonin kuuluisan Helen Keller-näytelmän Ihmeidentekijän elokuvaversion. Penn oli toteuttanut kuulovammaisen tytön koulutuksesta kertovan näytelmän Broadwaylle.
Minut Penniin sytytti varsinaisesti 1964 julkaistu kokeellinen, Warren Beattyn näyttelemä Kauhu - Mickey One, jonka Columbia toi 25.3. 1966 Helsingin Astoriin. Sen jälkeen kaikki oli historiaa: Armottomat, Bonnie ja Clyde, Alice´s Restaurant, Pieni suuri mies, Yön siirrot, Missouri Breaks, Neljä ystävää - mikä kokoelma mestariteoksia.
====================================================================================================
Vietämme iltaa ystäväni Pertti "Lumis" Lumirakeen kanssa Töölöntorin kulttuuriasunnossa. Sitä asuttivat silloin Ylen radiotoimittaja, Taiteessa tapahtuu -ohjelmasta tuttu Juha Virkkunen ja kääntäjä Seppo Loponen, josta kehittyi suomentajana mestari (mieleen on jäänyt hänen Charlie Parker -elämäkerran Birdin loistokas käännös).
Minä ja Pertti olemme katsoneet aikaisemmin viikolla Arthur Pennin uuden elokuvan Armottomat Parvis-Filmin koeteatterissa Fredrikinkadulla, Suomen Columbian markkinointipäällikön Elisa Hillon hyvässä huolenpidossa. Pennin elokuva tuli ensi-iltaan 30.9.1966 Bostoniin (nykyinen Kino-Palatsi). Olimme molemmat kirjoittaneet siitä arvostelut. Lievä tyytyväisyys viipyili syyskuun viimeisen illan katveessa Virkkusen ja Loposen asunnossa. Pennin elokuva oli koskettanut meitä molempia filmikriitikkoja.
Armottomissa ollaan teksasilaisessa pikkukaupungissa.Toista vuotta vankilassa virunut Bubber Reeves (Robert Redford) on paennut. Hänen epäillään palaavan kaupunkiin, katsomaan vaimoaan Annaa (Jane Fonda). Samaan aikaan kaupungin eliitti valmistautuu viettämään lauantai-iltaa: Suuri öljypomo Val Rogers (E.G. Marshall) pitää juhlat tulevan yliopiston kunniaksi. Kaksi muutakin juhlaa järjestetään kaupungissa, mutta Rogersin kutsut ovat tärkeimmät. Hän uhoaa, että yliopistosta tulee hienoin, mitä rahalla saa.
Sheriffi Calder (Marlon Brando) kävelee tapaamaan Anna Reevesiä. Tieto Bubberin paosta leviää nopeasti kaupunkiin. Eletään jännityksen vallassa. Calderin vaimo Ruby (Angie Dickinson) tukee miestään työssä, joka ei ole suinkaan helppo laittomuuksien, korruption ja väkivallan ravistelemassa pikkukaupungissa.
Armottomat antoi amerikkalaisesta pikkukaupungista avoimen julman ja ja kriittisen kuvan. Arthur Penn sai mahdutettua yhden illan tapahtumiin kokonaiskuvan amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan ihmissuhteista, jotka raha määrittelee. Elokuvan laajaan henkilögalleriaan kuuluvat rikkaat ja köyhät, yläluokkalaiset ja keskiluokkalaiset, lainrikkojat ja lainpuolustajat, onnettomat ja onnelliset vaimot, valkoiset ja mustat sekä nuoret, jotka ovat oppineet turmeltuneen elämäntavan aikuisilta.
Elokuva kattaa erinomaisesti Arthur Pennin pari vuotta myöhemmin ruotsalaisessa Chaplin-elokuvalehdessä lausuman ajatuksen: "En voi kuvata amerikkalaista yhteiskuntaa muuten kuin yhteiskuntana, joka on täynnä väkivaltaa. Koska teen elokuvia tästä yhteiskunnasta, niistä tulee myös väkivaltaisia." Armottomissa väkivalta on analysoitua, yhteyksiinsä jäsenneltyä.
===========================================================
Näin neljäkymmentäneljä vuotta myöhemmin voi ihmetellä Armottomien tekijäkaartia. Huipputuottaja Sam Spiegel sai elokuvaan tekijöitä, joista monet edustavat nykyisin amerikkalaisen elokuvan parasta historiaa. Rikoskirjailija Dashiell Hammettin leski Lillian Hellman vastasi käsikirjoituksesta. Hellman oli edistyksellinen näytelmäkirjailija, jonka töistä filmattiin aikaisememin muun muassa Humphrey Bogart - moraliteetti Dead End ja Bette Davis -soolo Nainen ei armoa antanut. Hellman oli toisena päähenkilönä Jane Fondan ja Vanessa Redgraven vuonna 1977 näyttelemässä Muistojeni Juliassa.
Armottomien kuvaajat Joseph LaShelle ja Robert Surtees olivat Hollywoodin valioita. Säveltäjä John Barry on käsite. Näyttelijöistä tietenkin Marlon Brando oli ehdoton tiukan sheriffin roolissa. Nyt voisi sanoa: Ehkä liiankin hyvä, mutta Brandon erottautumiseen on syynsä. Calder on kuvattu yhteisön moraaliseksi kivijalaksi. Hän on periaatteen mies, joka hakataankin tinkimättömän moraalisen asenteensa tähden. Brandon Calder on kuin Fred Zinnemannin Sheriffin (1952) Gary Cooper - siirrettynä myyttisestä lännestä moderniin yhteiskuntaan.
Armottomien nuorista näyttelijöistä Robert Redford oli vasta tulossa, Butchin ja Kidin sekä Parhaiden vuosien ja Kultahatun tähtiroolit olivat edessä. Henry Fondan tytär Jane oli uransa nosteessa. Paukkurauta Katin (1964) menestys oli takana ja matka Roger Vadimin tähdeksi Ranskaan oli edessä. Englantilaisella James Foxilla oli myös tärkeä rooli elokuvassa, sillä hänen esittämänsä Rogersin poika Jake oli muodostanut Annan ja Bubberin kanssa kouluaikojen ystäväkolmikon.
Rio Bravon unohtumaton Angie Dickinson oli Arthur Pennin elokuvassa lämmin, suurenmoinen naiseuden tulkki sheriffin Ruby-vaimona. Calderin ja Rubyn suhde on elokuvan positiivisin asia Armottomien sivuosanäyttelijöistä erottuu Robert Duvall menestystä kinuavana kaupunkilaisena. Duvall kohosi seitsemän vuotta myöhemmin maailmanmaineeseen Corleonen perheen lojaalina neuvonantajana Francis Ford Coppolan Kummisedässä. Ja pitkän Hollywood-uran luonnenäyttelijänä tehnyt E.G. Marshall on vaikuttava pomon roolissa.
=====================================================================================================
Töölöntorin asuntoon tulee soitto yöllä. Kirjailija ja Ylioppilaslehden kuuluisa pakinoitsija Johnnie Walker ja kotimaisissa elokuvissakin näytellyt Pekka Haukinen on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Tieto järkyttää, vajottaa meidät neljä juhlijaa hiljaisuuteen. Niin armoton saatta olla ihmisen kohtalo. Silloin elettiin Suomessa valtavaa autoistumisen aikaa. Liikenneonnettomuudet räjähtivät käsiin, ja presidentti Kekkonen puuttui asiaan ja vaati liikkennekuolemien välitöntä laskua.
Aamulla kömmimme Pertin kanssa lehtikioskille. Ostamme Uuden Suomen ja Päivän Sanomat, jossa Pertti Lumirae toimi silloin filmikriitikkona. Vertailemme juttujamme. Sitä Pernnin elokuvan ylistämisen määrää saattaa tänään jo hiukan häpeillä. Mutta olimme silloin nuoria, elokuvat olivat sydämenasia, niistä hullaannuttiin, niistä keskusteltiin ja niistä oltiin jopa tosikkomaisesti ehdottomia - puoleen ja toiseen.
Armottomat sai aika kylmän vastaanoton Yhdysvalloissa. Elokuvan Amerikka-kritiikki kiukutti. Euroopassa vastaanotto oli aivan päinvastainen - niin kuin usein Arthur Pennin elokuvien kohdalla. Englantilaiskriitikko Tom Milnen syvä ja pitkä analyysi 1967 ilmestyneessä Penn-kirjassa on maineikas. Milne taisi muistuttaa, että Pennin elokuva kannattaa nähdä fiktiona - tai yleisluontoisena esityksenä länsimaisen sivilisaation arvojen muutoksesta.
Näyttelijätär Jane Fonda oli ymmällään Armottomista, ainakin jos on uskomista tähden muistelmateokseen "Tähänastinen elämäni" (2005). Leena Nivalan suomentamassa teoksessa Fonda toteaa Arthur Pennin elokuvasta muun muassa: "Vaikka elokuva menestyi hyvin Euroopassa, se oli Yhdysvalloissa fiasko. Oma osuuteni ei totisesti auttanut asiaa. Se tuntui vähän siltä kuin Barbarella saapuisi texasilaiseen pikkukaupunkiin. Ehkä halusin kostaa kaikki ne vuodet joiden aikana hiukseni olivat olleet huonossa kunnossa, joten omaksuin nyt uuden lookin hiusharjoineni, josta ystäväni sanoi, että sillä olisi pitänyt olla oma mainosarvonsa."
Korjattakoon: Roger Vadimin ja Jane Fondan kulttimaineen saanut Barbarella saapui valkokankaalle kolme vuotta myöhemmin. Sotkikohan Fonda hiuksensa Paukkurauta Katiin?

Ei kommentteja: