sunnuntaina, elokuuta 22, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 57

Elin päivästä päivään (Montparnasse 19, Ranska 1957), ohjaus: Jacques Becker, käsikirjoitus: Becker - perustuu Michel Georges-Michelin romaaniin "Les Montparnos", kuvaus: Christian Matras, musiikki: Paul Misraki, pääosissa. Gérard Philipe, Gérard Sery, Lino Ventura, Anouk Aimee. Tuotanto: Franco-London Films.


Vuosikymmenien katselujen aikana taiteilijakuvaukset ovat olleet suuri mieltymykseni kohde. Ehkä se johtuu äitini ja ex-vaimoni vaikutuksesta, sillä molemmat naiset ovat kuvaamataidonopettajia. Kotiimme Kajaanin Tehdaskadulle tuli ulkolaisia taidelehtiä, ja äitini hankki myös paljon taidekirjoja. Sama tahti jatkui ensimmäisessä avioliitossani, eikä se ole hiipunut tässä toisessakaan. Kuvataide ja taiteilijat olivat sivujuonteena ja viitteinä myös esikoisromaanissani, sillä kohdistin huomiota sellaisiiin taiteilijoihin kuin Max Beckmann, René Magritte ja Piet Mondrian. Niin, ja onhan nuorin tyttäreni kuvataiteilija.
Jacques Beckerin Elin päivästä päivään, joka kertoo modernin taiteen persoonallisesta tekijästä Amedeo Modiglianista (1884-1920), vaikutti minuun hyvin emotionaalisesti, kun näin sen ensimmäisen kerran kouluvuosina ja toisen kerran lehdistönäytännössä toukokuun puolessa välissä vuonna 1970. MTV eli silloinen Mainos-Televisio esitti elokuvan 23.5.1970. Beckerin elokuvankin esitys todisti elokuvakulttuurin korkeasta edistämisestä, jota kaupallinen tv-yhtiö harjoitti aina 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin. Linjan loi 1960-luvulla - kuten on tullut aikaisemmin todettua - Seppo Huhtala, MTV:n filmipäällikkö, jonka tarkoituksena oli tehdä yhtiön elokuvaesityksistä "koko Suomen elokuvakerho". Huhtala aloitti myös lehdistönäytännöt, joita järjestettiin 1960-luvun lopulla Bristolissa notkuvien tarjoilupöytien lomassa. Saimme nähdä ruudusta tulevat elokuvat oikeassa formaatissa valkokankaalta.
=====================================================================================================
Jacques Becker (1906-1960) oli sodanjälkeisen elokuvan suuria pariisilaisia ohjaajanimiä. Hänen 1940-luvun lopun elokuvansa Pariisi, Ah Pariisi ja Suurkaupungin sävel sekä 1950-luvun hienot Rakastajatar, Hirsipuukatu 135 ja Tunneli jäävät ranskalaisen elokuvan historiaan. Samoin jää Beckerin 1954 valmistunt klassinen rikoselokuva Älkää koskeko, jonka kuuluisassa loppukohtauksessa Jean Gabin asettaa levyautomaattiin soimaan klassisen "Yö saapuu Pariisiin".
François Truffaut kirjoitti Serge Reggianin ja Simone Signoretin näyttelemästä Rakastajatar-elokuvasta, että se on ainoita elokuvia, jonka yleensä pikkutarkan huolellinen, intoileva, levoton ja joskus epävarma Jacques Becker ohjasi yhteen vetoon, hyvin nopeasti, yleensä ainoassa innostuksen puuskassa alusta loppuun.
Truffaut muistutti, että Becker työskenteli muotivirtausten ulkopuolella, "voisimme jopa pitää hänen tuotantoaan kaikkien ranskalaisen elokuvan suuntausten vastakohtana". Parikymmppinen kriitikko François Truffaut summasi: "Kaikki Jacques Beckerin elokuvat ovat ennen muuta Jacques Beckerin elokuvia...Beckerin selvin ominaspiirre ei ilmene niinkään aiheen valinnassa kuin aiheen työstössä - siinä, millaisia kohtauksia hän valitsee kuvaamaan aihettaan."
Elin päivästä päivään on ristriiitaisempi tapaus, sillä kaikki eivät arvosta Beckerin taiteilijakuvauksen sävytyksiä. Ranskalaisesta elokuvasta kirjan laatinut Roy Armes huomautti, että Becker ei pysty kokonaan kadottamaan elämäkertaelokuvan kliseitä. On myös väitetty, että Becker ei pysynyt faktoissa, vaan muunsi Modiglianin tarinan oman näköisekseen elokuvaksi.
=====================================================================================================
Elokuvan aihe periytyi Jacques Beckerille saksalais-amerikkalais-ranskalaiselta ohjaajamestarilta Max Ophulsilta (1902-1957). Ophulsin piti ohjata Modigliani-elokuva, mutta hän kuoli ennen kuvausten alkua. Becker muutti kokonaan Ophulsin ja Henri Jeansonin laatiman käsikirjoituksen. Tämä synnytti ison riidan Beckerin ja Jeansonin välille.
Elin päivästä päivään edustaa täyttä pariisilaismelodraamaa. Sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan suuri hurmuri Gérard Philipe (1922-1959) näyttelee italialaista Amedeo Modigliania (1884-1920), joka saapui 1905 tai 1906 Pariisiin. Hän oli taidemaalari ja kuvanveistäjä. Hänen taiteensa peruselementtejä oli valtaisa värihehku. Modiglianin tunnusmerkkejä ovat soikeakasvoiset ja -silmäiset naiset. Hän loi venytettyjä henkilökuvia. Hänen taiteessaan voi nähdä Botticellin, Cézannen ja kubistien sekä kreikkalaisten ja afrikkalaisten taiteilijoiden vaikutusta.
Modigliani maalasi alastonkuvia, mutta ehkä kuuluisin on hänen iso taulunsa Chaim Soutinesta (1917). Soutine oli kuvataiteilija, joka juopotteli usein Modiglianin kanssa. Soutinesta tuli 1920-luvulla Pariisin koulun taiteilija, jonka löytäjä oli amerikkalainen keräilijä, tohtori A. C. Barnes. Chaim Soutine ei jäänyt taiteen historiaan yhtä kuuluisana kuin Modigliani, mutta hyvin arvostettu on Soutinen 1923 maalaama teos ystävästään, venäläisestä kuvanveistäjästä Miestschaninoffista.
Amedeo Modigliani kuoli 36-vuotiaana. Hän oli sairastunut tuberkuloosiin jo ennen tuloaan Pariisiin. Alkoholi, huumeet ja äärimmäinen köyhyys nopeuttivat Modiglianin kuolemaa. Modigliani edusti 1910-luvun Pariisissa täyttä boheemitaiteilijan imagoa. Hänen loppunsa oli hyvin traaginen. Modiglianin rakastajatar Jeanne Hébuterne teki itsemurhan seuraavana päivänä. Hän hyppäsi vauvansa kanssa viidennestä kerroksesta.
=====================================================================================================
Ohjaaja Jacques Becker
Jacques Beckerin elokuva tekee kunniaa modernin maalaustaiteen klassikolle. Pariisin Montparnasse elää tiiviissä ja tunnekylläisessä kuvakerronnassa. Dramaattista ja taidehistoriallista lisäarvoa elokuvaan tuo Modiglianin ja taidekauppias Morelin suhde. Monista rikoselokuvista tunnettu Lino Ventura tulkitsee taidekauppiasta, joka näkee Modiglianin arvon ja merkityksen, mutta panttaa hänen taideteoksiaan. Moreli ajattelee tulevaa myyntiä, ei taiteilijan elantoa ja mahdollisuutta selvitä paremmin arkipäivistä. Elokuvan loppuhuipentumat ovat hurjaa melodramaattista Beckeriä: Modiglianin päivät päättyvät pariisilaiskadulle, ja taidekauppias käy vielä tarkistamassa taiteilijan kuoleman.
Elin päivästä päivään oli Jacques Beckerin toiseksi viimeisin elokuvatyö. Hän ohjasi kaksi vuotta myöhemmin testamenttinsa Tunnelin, vankilapakokuvauksen, François Truffautin mielestä elokuva on suurenmoinen, suurenmoisesti hahmoteltu, kirjoitettu, toteutettu, leikattu, äänitetty. Elokuva heijastaa ohjaajan ajatuksia ja tarpeita, vaikka sitä katsoessaan ei voi unohtaa Robert Bressonin vankilapakoelokuvaa Kuolemantuomittu on karannut, joka valmistui kolme vuotta aikaisemmin.
=====================================================================================================
Pienenä kuriositeettina mainittakoon amerikkalaisohjaaja Alan Rudolphin loistava taiteilijakuvaus Amerikkalaisia Pariisissa (Moderns, 1988). Rudolph liikkuu parhaassa elokuvassaan 1920-luvun pariisilaisten modernistien parissa. Elokuvan päähenkilö ja näkijä on amerikkalaistaiteilija Nick Hart (Keith Carradine), joka yrittää maalata Parisiissa ja selvitä henkilökohtaisista tunnemyrskyistään.
Amedeo Modiglianin maalauksilla on iso merkitys Rudolphin elokuvassa. Nick Hartin kohtaama outo Nathalie de Ville (Geraldine Chaplin) pyytää amerikkalaistaiteilijaa maalaamaan kopioita - ei vain Modiglianin - mutta myös Cézannen ja Matissen tauluista. Rudolphin elokuvassa ei liiku vain kuvataiteilijoita, vaan amerikkalaisia kirjailijoita, kuten Ernest Hemingway.

torstaina, elokuuta 19, 2010

TEINITYTTÖJEN ILOT JA SURUT * * *

Solar Films/Jani Häkli
Ajankohtaisen Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan ohjaaja Marja Pyykkö (1975) on opiskellut Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja lavastustaiteen osastolla. Hän ohjasi 2000-luvulla lyhyitä fiktioita, tunnetuimmat ovat Tango (2004) ja Respect (2005). Hän voitti 2008 toisen palkinnon pohjoismaisista elokuvakouluista valmistuville tarkoitetussa Nordic Talents -kilpailussa.
Pyykkö on ollut apulaisohjaajana lukuisissa kotimaisissa elokuvissa. Sellaisia olivat 2007 valmistunut Tummien perhosten koti ja pari vuotta sitten tuotettu 8 päivää ensi-iltaan. Jälkimmäisen ohjasi Perttu Leppä ja edellisen Dome Karukoski. Tummien perhosten koti perustui Leena Landerin romaaniin ja se tuotettiin Solar-Filmsissä. Muistettakoon, että Pyykkö näytteli yksitoistakesäisenä rosvotyttöä Päivi Hartzellin komeassa satufilmissä Lumikuningattaressa. Aikuisena Pyykkö on näytellyt lukuisissa elokuvissa, joista tunnetuin lienee Raimo O Niemen ohjaama koulukotikuvaus Kissan kuolema (1994). Eli kovasti on Pyykkö saanut kokemusta elokuva-alalta.
Marja Pyykön varsinainen esikoiselokuva Sisko tahtoisin jäädä on Solar-Filmsin tuotantoa. Se avasi viime viikolla kotimaisten elokuvien ensi-iltasesongin. Puolen vuoden sisällä teattereihin on luvattu 11 uutta kotimaista. Pyykkö on kirjoittanut esikoiselokuvansa yhdessä Laura Suhosen kanssa.
Ohjaaja Marja Pyykkö. Kuva:Solar Films/Jan Granström
Sisko tahtoisin jäädä on nuorisotarina. 15-vuotias Emilia on todellinen "pikkuäiti" perheessä. Yksinhuoltajaisän mukaan Emilia selviää aina. Kesäloman viimeisenä päivänä Emilia kohtaa dramaattisissa olosuhteissa Siirin, joka on kaikkea sitä mitä Emilia tahtoisi olla. Siirissä Emiliaa kiehtoo rohkeus, itsenäisyys ja vapaus. Kahden erilaisen tytön ystävyydestä muodostuu elokuvan selkäranka.
Emiliaa esittää Ada Kukkonen ja Siirin roolissa ponnistelee Sara Melleri. He näyttelevät upeasti, mutta sille ei voi mitään, että Kukkonen ja Melleri ovat hiukan liian vanhoja murrosikäisten tyttöjen rooleihin. Seppo Pääkkönen vakuuttaa Emilian isänä.
Sisko tahtoisin jäädä päivittää nuorisoelokuvat ja nykyisten teinien tilanteen. Kohtauksissa on rankkojakin sävyjä, mutta Pyykkö viittaa myös tilanteisiin, jotka tulevat johtamaan ongelmien ratkaisuun. Hän pelaa tavanomaisilla kliseillä - paha tyttö/hyvä tyttö - ja saa asetelmat elämään, tosin vasta elokuvan loppupuolella. Tulee mieleen, että eikö nykyisiin nuorisoelokuviin saada erilaisia, valtavirrasta poikkeavia asetelmia ja henkilökuvia.
Lohduttavaa katsottavaa on ohjaajan viisas ajatus siitä, että nuorten pitää antaa kokeilla rajojaan ja vanhempien täytyy saada jossain vaiheessa mahdollisuus irrottautua lapsistaan. Ja päinvastoin. Nämäkään ajatukset eivät ole uusia, mutta Pyykkö on pystynyt pukemaan ne kohtalaisesti toimivaan visuaaliseen ilmiasuun. Elokuvan huvittavin, joskin hyvin olennainen ajatus on, että vanhemmat epäonnistuvat aina kasvatuksessaan, vaikka mitä yrittäisivät. Niin se vain menee, mutta onneksi Pyykön lupaavan esikoiselokuvan mukaan kehitystä tapahtuu ja positiivisia henkäyksiä löytyy niin nuorten kuin aikuisten elämässä.

Ajankohtainen kommentti

Espanjalainen tv-sarja Francon aika - näin sen koimme on ylittänyt sadannen jakson. Sarjassa on seurattu Alcantaran perheen vaiheita 1960-luvulta 1970-luvulle. Ilmeisesti sarja päättyy siihen vapautuksen tunnelmaan, kun diktaattori Francisco Bahamonde Franco kuolee 1975, ja Espanjan demokratiosoitumisen aika alkaa.
Elokuvataidetta seuranneet tietävät, että esimerkiksi Espanjan nykyelokuvan mestari Carlos Saura (s. 1932) pääsi todella ohjaamisen makuun Francon kuoleman jälkeen: Korppi sylissä (1976) ilmensi hienosti tuon vapautumisen ajan henkeä. Saura oli aloittanut ohjaajana jo 1950-luvulla, mutta Korppi sylissä oli hänen läpimurtoelokuvansa monessa Euroopan maassa - myös Suomessa. Saura oli saavuttanut kansainvälistä huomiota jo 1966 psykologisella trillerillä La Casa. Saura kritisoi epäsuorasti Francon hallintoa. Elokuva voitti pääpalkinnon Berliinin elokuvajuhlilla.
=====================================================================================================
Francon aika on viime vuosikymmenen parhaita eurooppalaisia tv-sarjoja. Se ei ole yhtä haastava kuin saksalaista menneisyyttä peilaava, Edgar Reitzin tunnustuksellinen Kotimaa, joka saavutti suurta arvostusta 1990-luvulla. Reitz kuvasi kolmessakymmenessä jaksossa Hunsrückin saksalaisen perheen ja suvun vaiheita vuosina 1919-2000.
Espanjalainen sarja on miellyttävällä tavalla kepeämpi ja yleismaailmallisempi, eikä se keskity tarkastelemaan vain espanjalaisen yhteiskunnan muutosta ja murrosta, vaikka oma kotimaa on siinä erittäin tärkeä. Espanjalaisuuden ja etenkin madridilaisuuden tunnistaa selvästi.
Francon ajassa viitataan kansainvälisiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin, 1960-luvun "vapauden sukupolven" lujasti lyövään pulssiin, monenlaisiin ilmiöihin ja tapahtumiin niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Sarja kiinnostaa myös sitä suomalaista sukupolvea, joka on nuoruudessaan elänyt samat ajat ja muutoskuviot.
Francon aika on syvällinen perhetarina, jossa leikataan neljän eri sukupolven elämään ja aatemaailmaan: kertoja on poikanen Carlos (vanhana), esillä ovat Alcantaran aikuistuvat poika Toni ja tytär Ines, itse vanhemmat ja isoäiti. Teini-ikäisen Ineksen Lontoon matka kuvasti hyvin hippikauden tuloa, oikeustiedettä opiskelevan Tonin poliittinen sitoutuminen ilmensi Francon vastaisen liikkeen toimintaa. Taas äiti Merche edustaa uutta, emansipoitunutta naissukupolvea, kirjapainossa työskentelevä isä on vielä kiinni vanhoissa miehen roolimalleissa. Isoäidissä näkyy selvemmin katolisen kirkon ja uskonnon vahva perinne.
=====================================================================================================
Francon ajasta ei ole hiiskuttu Suomessa juuri mitään. En ole lukenut yhtään juttua sarjasta. Joko kolumnistit ja kirjoittajat ovat nykyisin niin nuoria, että heitä ei kiinnosta vanhempiensa sukupolven muistot. Tai sitten joutuu jälleen toteamaan, että Yle Teemaa ei katso kukaan. Tarkistaessani asian Finnpanelin katsotuimpien ohjelmien tilastosta, saatan todeta jälkimmäisen oletukseni oikeaksi: Kesäkuussa sarja ei ollut kymmenen parhaan joukossa; viikolla 29 ei kymmenen parhaan joukossa: viikolla 30 ei ; viikolla 31 ei;
Jos Francon aika meneekin uusintana? Kysyin asiasta, ja henkilö joka on seurannut sarjaa alusta saakka totesi nähneensä jo aikaisemmin näitä kesällä pyörineitä jaksoja. Joka tapauksessa sarjasta alkoi tällä viikolla 108 jakso. Ylen ohjelmatiedoissa ei puhuta uusinnasta.

P.S. Tuli jokin aika sitten kehuttua TV1:n tiistai-illan uuden tanskalaisen elokuvan sarjaa. Jälleen täytyy onnitella valitsijoita, sillä uudet tanskalaiset elokuvat ovat olleet parasta kesässä. Jopa vanhan polven ohjaaja ja elokuvakouluttaja Henning Carlsen (s. 1927) oli saanut ohjata uuden elokuvan - ilmeisesti pitkästä aikaa. Hyppy edusti vahvaa elokuvallista ilmaisua. Elokuva todisti, miten meille voi käydä aikuisina, jos varhaisnuoruuden parhaassa vaiheessa tytöltä ja pojalta katkaistaan syvä ystävyyssuhde. Carlsenin aikaisemmasta tuotannosta tunnetuin on edelleen 1966 valmistunut, ruotsalaisen Per Oscarssonin loistavasti näyttelemä Nälkä, joka perustuu Knut Hamsunin romaaniin.

sunnuntaina, elokuuta 15, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 56

Jules ja Jim (Jules et Jim, Ranska 1961) ohjaus: Francois Truffaut, käsikirjoitus: Truffaut ja Jean Gruault - Henri-Pierre Rochén romaanista, kuvaus: Raoul Coutard, musiikki: Georges Delerue, pääosissa: Jeanne Moreau (Catherine), Oskar Werner (Jules), Henri Serre (Jim), tuotanto:Films du Carrosse/S.E.D.I.F.

Kirjoitin kevään 1982 tv-esityksen aikana Julesista ja Jimistä, runollisesta ja hymyilevästä, joskin tummiin pilviinkin lipuvasta elokuvasta, että se on ranskalaisohjaajan ehkä rakkain teos, vakava ehdotus vietäväksi kainalossa autiolle saarelle.
Näimme elokuvan tuoreeltaan koulukaupungissamme. Suomen ensi-ilta oli 31.8. 1962 Helsingin Ritzissä. Elokuvasta käytettiin nimeä Jules ja Jim - rakkauden hymy. Toisen kerran törmäsin elokuvaan toukokuun alussa 1970, kun Mainos-Televisio esitti sen ykköskanavalla, osoituksena jälleen kunnianhimoisesta elokuvapolitiikastaan. Jules ja Jim on uusittu aika ajoin televisiossa. Eikä se ole menettänyt mitään alkuperäisestä tenhostaan.
François Truffaut kertoo saksalaisen Julesin ja ranskalaisen Jimin, maailmaa avoimesti kokevien miesten rakkaudesta samaan naiseen, ranskalaiseen Catherineen. Erilaisten vaiheiden jälkeen naisesta tulee saksalaisen vaimo, mutta samalla myös ranskalaismiehen rakastajatar.
Julesin ja Jimin tapahtuma-aika on molemmin puolin ensimmäistä maailmansotaa. Truffaut näyttää henkilönsä Pariisin kaduilla ja kahviloissa. Sen jälkeen seuraa dokumenttivälähdyksiä ensimmäisestä maailmansodasta. Elokuvan kolmannessa osassa kolmikko suuntaa maalle, luonnon ja rakkauden helmaan. Lopun viiltävässä jaksossa vedetään henkilösuhteita yhteen.
Julesissa ja Jimissä viipaloidaan tunnelmallisia hetkiä ja tilanteita kolmen ihmisen olemassaolosta ja yhteiselämästä. Taustalla kulkee aika ja historia. Elokuva on epookiltaan rikas, voisi sanoa Truffautin kunnianhimoisin yritys liittää yksilötarinat historialliseen jatkumoon. Truffaut puhui kerran elokuvistaan sirkusnäytäntöinä. Tämä pätee Julesiin ja Jimiin, jota leimaa ahne halu tiivistää elämän kertautuvia ja muuntuvia tapahtumakuvioita näytöskappaleessa toisiaan seuraaviin kohtauksiin.
Jules ja Jim oli François Truffautin kolmas kokoillanelokuva. Esikoiselokuva 400:n kepposen menestyksen jälkeen hän kokeili film noir -trilleriä: Ampukaa pianistia (1960) sovitettiin David Goodisin romaanista. Truffaut muuttii amerikkalaisen aiheen täysin ranskalaiseksi. Elokuva muistetaan Charles Aznavourin liikuttavasta hahmosta. Hän on kapakkapianisti Charlie Kohler, joka elää kaksoiselämää. Truffaut käytti elokuvassaan takautumia. Charlien tarina on kafkalainen kujanjuoksu, jonka Truffaut kertoo ilman huumoria, mutta parodisin elein.
Jules ja Jim on nuoren François Truffautin kunnianosoitus Jean Renoirille. Truffaut suunnitteli Rochén romaanin filmaamista jo vuonna 1956. Ongelmaksi muodostui käsikirjoitus, sillä romaani ei tyydyttänyt sellaisenaan Truffautia. Kirjailija halusi olla aktiivisti mukana käsikirjoitusvaiheessa, mutta hän kuoli ennen kuin elokuva oli valmis.
Truffaut säilytti Rochén romaanin hengen, käytti paljon romaanin materiaalia lopullisessa käsikirjoituksessa, mutta hän halusi elokuvastaan laajemman ja näyttävämmän, koreammankin. Hän lisäsi omia kohtauksiaan lopulliseen käsikirjoitukseen. Olen usein miettinyt, pitikö elokuvaan lisätä kertojan ääni. Se saattoi olla muodin mukainen valinta, sillä nuoret ranskalaiset ohjaajat ihailivat amerikkalaista film noiria. Sisäinen monologi oli tavallista 1940-luvun mustan kauden Hollywood-jännitys- ja rikosfilmeissä.
=====================================================================================================
Palataksemme vielä Julesiin ja Jimiin joudumme muistuttamaan François Truffautin suhteesta elokuvaan ja kirjallisuuteen. Jokainen muistaa 400 kepposen (1958), jossa Antoine Doinel piti "fanikuvana" huoneensa seinällä Balzacin valokuvaa. Mutta esikoiselokuvan tarina oli ohjaajan mielestä niin tärkeä, että dokumentin omainen kerronta pyrki nousemaan elokuvallisten hahmotusten rinnalle. Koominen ja traaginen rikosfilmi Ampukaa pianistia (1961) oli Truffautin tyylikokeilu, toisaalta David Goodisin romaanin elokuvallinen sovitus, episodimaisesti etenevä pastissi, kunnianosoitus Hollywoodin b-elokuvalle. Aikanaan elokuvaan ei osattu suhtautua aina ymmärtävästi, koska Truffautin toinen ohjaustyö poikkesi odotuksista, joita 400 kepposta oli luvannut.
Järjestyksessä kolmas ohjaustyö Jules ja Jim - rakkauden hymy oli sitten nuoren ohjaajan täyttymysten elokuva. Tiedetään, että Truffaut luki 1950-luvun alussa Henri-Pierre Rochén 73-vuotiaana julkaiseman romaanin. Truffaut toimi kriitikkona ja ihastui romaaniin. Hän päätti jo silloin filmaavansa Rochén monella tavalla epäsovinnaisen, seksuaalisesti vallankumouksellisen tarinan, jos hänestä joskus tulee ohjaaja.
Truffautia viehätti romaanissa tyyli ja moraali, henkilöiden suhteiden kauneus ja pinnan alla väreilevä traagisuus. Nuori Truffaut oli huomannut romaanissa kuvatun ranskalaisen ja saksalaisen välisen ystävyyden, joka toteutui Jean Renoirin pasifistisessa Suuressa illusionissa (1938), mutta se ei tietenkään ollut kovin hyväksyttävää 1950-luvun Ranskassa.
Ystävyysteeman ohella Jules ja Jim on François Truffautin tuotannon ehkä olennaisin elokuva, joka siivilöi, melkeinpä imuroi kirjallisuutta kuviinsa. Truffaut oli niin pakkomielteinen elokuvan kuin kirjojen ystävä. Jos Renoir oli ranskalaisista ohjaajista Truffautille suurin, niin kirjallisuuden puolella hän mieltyi Honoré de Balzaciin. Ranskan uuden aallon elokuvan huippututkijoista Sakari Toiviainen on maininnut, miten Truffautille läheisiä olivat muun muassa Marcel Proust, J. W. Goethe, Henry James, Prosper Mérimée, Oscar Wilde ja Jean Cocteau. Truffautista kirjoittanut Don Allen on nähnyt Julesissa ja Jimissä osoituksia 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa eläneeseen brittiläiseen runoilijaan John Keatsiin, joka oli kauneuden palvoja ja romantikko.
Julesin ja Jimin kuvastoon kätketyt piilotekstit viittaavatkin kirjailijoihin, jotka pyrkivät kuvaamaan niin naisen kauneutta kuin paholaismaisuutta, niin naista miehen määrittelemänä olentona tai itsenäisenä toimijana. Truffautin elokuvassa ilmenee hullun rakkauden tensioita, naiskuva kiertyy Madonnan ja huoran kaksoismyyttiin. Jeanne Moreaun tietoisen komplisoidusti tulkitsema Catherine on yhtenä hetkenä miesten seksuaalisten halujen objekti, kauneuden patsas ja rakkauden hymy, toisena hetkenä vapaa toimija, joka ei halua sopeutua sovinnaiseen roolimalliin.
Jules ja Jim voidaan nähdä uuden moraalin elokuvana, joka viittaa 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen tuloon. Ei ole aivan väärin nähdä elokuvassa feministisiä (ja jossain määrin homoeroottisia) piirteitä, vaikka Truffaut on omalle heteroluonteelleen uskollisesti pyrkinyt meditoimaan rakkauden universaaleista mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista.
Raoul Coutardin hämmästyttävän eloisasti kuvaamaa kolmiodraamaa Julesia ja Jimiä hallitsee suorasti ja arvoituksellisesti vapaan tahdon ja helmeilevän rakkauden tunne, miehen ja naisen välinen maaginen kemia, joka voi olla elämän suola, mutta myös kahlitseva, hävittävä, tuhoava ja kuolettava loppupiste. Mutta toteaako Truffaut 1800-luvun romantikkoihin vedoten, että jotkut ihmiset eivät voi "luonnonvalinnalle" mitään. Siksi kuin katsojia härnätäkseen ohjaaja tuo kolmiodraaman taustalle neljänneen henkilön, ikään kuin varastossa Pariisissa elävän Jimin tyttöystävän (Marie Dubois).
Vieläkin kirjailija ja kääntäjä Marja-Leena Mikkolan vanha artikkeli François Truffautin tavaramerkistä (Maniere de voir) pitää paikkansa (Projektio 3/1962). Mikkola tajusi jo varhain, miten Ranskan uuden aallon ohjaajista Jean-Luc Godardilla ja François Truffautilla oli oma tapansa nähdä ja järjestää maailmaa, nähdä ihmiset ja elämä, maailma eri tavalla kuin muut. Mikkolan mukaan uuden aallon kolmas kohuttu ohjaaja Claude Chabrol oli heihin verrattuna jäljittelijä, "taituri tai käsityöläinen, jolla saattaa olla ideoita, mutta ei omaa ainutlaatuista näkemistapaansa, joka synnyttäisi uuden muodon".
Vuodet, vuosikymmenet ovat osoittaneet, että kannanotto oli oikea. Ystävysten, Rohkean nuoruuden ja Lukitun oven uuden aallon ohjaaja Claude Chabrol jatkoi ranskalaisessa elokuvassa aina 2000-luvulle, mutta muistammeko edes nimeltä hänen uusimpia elokuviaan, kun taas Truffautin ja Godardin elokuvat ovat painuneet lähtemättömästi mieleemme. Ja jos Chabrolin maine on hiipunut, niin Ranskan uuden aallon muista ohjaajatulokkaista arvostukseen ovat myöhemmin nouseet Eric Rohmer ja Jacques Rivette.
=====================================================================================================
Julesin ja Jimin - rakkauden hymyn jälkeen François Truffaut päästi käsistään jotakin odottamatonta: Pehmeä iho (1964) poikkeaa selkeästi ohjaajan kolmesta aikaisemmasta elokuvasta. Se on viileästi etenevä trilleri, josta puuttuu tietoisesti poreileva mielikuvituksen lento. Truffaut kertoo keski-ikäisestä, avioituneesta kirjallisuuskriitikosta, joka ihastuu lentoemäntään Portugalin lennolla.
Jean Desaillyn esittämä kriitikko on porvarillisen keski-ikäisen ranskalaismiehen perikuva. Niin tylsän miehen ei ensin uskoisi ryhtyvän aviorikokseen. Elokuvan todellinen hengetär oli Catherine Deneuven sisko Françoise Dorleac (1941-1967), jonka näyttelijän ura jäi liian lyhyeksi. Pehmeän ihon uusintaversio Distance/Etäisyys tuotettiin muuten 1975 Yhdysvalloissa, näyttelijöinä James Woods ja Suomen Eija Pokkinen.
Pehmeän ihon jälkeen François Truffaut jatkoi luomisvoimansa kukkuloilla aina 1980-luvun alkupuolelle. Syntyi 400 kepposesta tutun Antoine Doinelin kasvamista, avioitumista, avioelämää ja eroa kuvaava sarja, jossa Jean-Pierre Leaud näytteli itseoikeutetusti pääosat. Truffaut jatkoi ns. ranskalaisen kaupallisen laatuelokuvan ohjaajana, eikä siirtynyt taistelevan tai kokeilevan filmin pariin kuten kollegansa Jean-Luc Godard.
Truffautin tuotanto niin 1960-luvun lopulla kuin 1970-luvulla ja lopulta 1980-luvun alkupuolella hakee vertaistaan ranskalaisessa elokuvassa. Miten voisi unohtaa elokuvia Morsian pukeutuu mustiin, Kesytön, Adelen tarina, Isin tyttö, Amerikkalainen yö, Englantilaiset naiset, Viimeinen metro, Vihreä huone, Kohtalokas nainen ja Pitkä viikonloppu. Nämäkin elokuvat osoittavat, että Truffaut säilytti koko uransa ajan persoonallisen ohjaajan otteen. Samalla hän pystyi vaihtelemaan aiheita ja muuntautumaan joustavasti.
Elokuvallisista esikuvistaan Alfred Hitchcock oli tietenkin hyvin tärkeä Truffautille. Haastattelukirja Hitchcockista ilmestyi 1960-luvun alussa. Tällöin amerikkalaiset kriitikot olivat ihastuneet Julesiin ja Jimiin, mutta nuorelta Truffautilta tingattiin 1962, miksi Cahiers du Cinema -lehdessä Hitchcock otetaan niin vakavasti. Yhdysvalloissa maine mitätöitiin.
François Truffaut halusi tehdä haastattelukirjan osittain siitä syystä, että saisi Hitchcockin merkityksen leviämään laajemmin julkisuuteen. Truffaut ei vain ihaillut Hitchcockia, vaan hän oli omaksunut mestarilta periaatteen, jonka pohjalta moni meistä kuusikymmenluvun filmihulluista haluaa edelleen toimia: Elokuva on yksi, yhtä; on vain hyviä tai huonoja elokuvia, ei ole eroa "korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä."
Truffaut julkaisi 1983 uuden lopullisen version 1960-luvun alun Hitchcock-haastattelukirjasta. "Hitchcock/Truffaut" -kirjan omistuskirjoitus on osuva: "Alfred Hitchcock teki 53 elokuvaa ja yhden tyttären. Omistan kirjan Patricia Hitchcock O´Connellille." Sivulle on painettu pieni valokuva isästä ja tyttärestä.
=====================================================================================================
François Truffaut
François Truffaut kuoli 21.10. 1984. Se oli shokki. Kirjoitin vain 52-vuotiaana menehtyneestä ohjaajasta sydäntäsärkevän muistokirjoituksen SEKL:n julkaisemaan Projektioon (4/1984). Truffautin lähtö vertautui myöhemmin sellaisiin nykyelokuvan varhaisiin lähtijöihin kuten Andrei Tarkovski ja Krzysztof Kieslowski. Andrei Rublevin, Peilin, Solariksen, Stalkerin, Nostalgian ja Uhrin venäläinen mestari - "sosialistinen surrealisti" siirtyi toisiin taivaisiin Pariisissa 28. 12. 1986, vasta 54-vuotiaana. Veronikan kaksoiselämän ja Väritrilogian Sininen, Valkoinen ja Punainen puolalainen tyylitaituri kuoli 13.3. 1996. Hän oli 55-vuotias. Heistä kirjoitin nekrologit Helsingin Sanomiin.

keskiviikkona, elokuuta 11, 2010

LEONARDO DI CAPRIO UNITRILLERISSÄ * *












Titanicista, 1990-luvun megamenestyselokuvasta tuli nuoren Leonardo di Caprion rasite ja voima. Hän on saanut valita aika omavaltaisesti rooleja ja elokuvia, saanut jopa ehdottaa aiheita ohjaajille. Toisaalta di Caprion nimi on houkutellut elokuvateatteriin nuoria, jotka eivät olisi tulleet katsomaan k.o. elokuvaa ilman ihailemaansa tähteä. Sellaisia ovat olleet Martin Scorsesen Lentäjä ja Suljettu saari. Ne ovat olleet liian haasteellisia ja vaikeita elokuvia katsojille, jotka odottavat aina uutta Titanicia tai di Capriota romanttisessa roolissa.
Martin Scorsesen elokuvissa esiintyminen on tehnyt hyvää Leonardo di Capriolle. Mestariohjaaja on pinnistänyt di Caprion talentin näyttelijänä jopa äärimmilleen. Heikompi ohjaaja on luottanut di Caprion karismaan ja jättänyt roolityöskentelyn trimmaamisen sikseen.
Christopher Nolanin uudessa elokuvassa Inception liikutaan jossakin Scorsesen ja keskinkertaisen ohjaajan välimaastossa. Elokuva ei ole suinkaan aivan huono, mutta jos ajatellaan, että Suljetussa saaressa di Caprio tunnisti joka kohtauksessa missä mennään, niin Inceptionissa hän on yhtä ymmällään kuin katsoja. Molemmissa elokuvissa on kysymys unesta - tai vosiko sanoa - ihmismielen harhautumisesta uskomaan painajaisiin tai ihmismielen sairastumisesta kadottamaan kosketus reaalimaailmaan.
Inception on vaarallinen ajatuskoe.
Leonardo di Caprio esittää Inceptionissa teollisuusvakoojaa, tulevaisuuden ajan palkkasoturia, jonka kohteena on yritysjohtajien mieli. Vakooja ryhmineen pyrkii pääsemään unien maailmaan. Hänellä on kyky vallata firmojen pomojen unet. Tällä tavalla hän hankkii ryhmineen tietoa, joka hyödyttää kilpailevia firmoja. Nyt ei siis tunkeuduta firmojen salaisiin teidostoihin, ei hankita jonkun firman työntekijän avulla tietoja, vaan unista tulee Juudaksia, jotka pettävät psykofyysisten lakien mukaan.
Brittilähtöinen käsikirjoittaja-ohjaaja Christopher Nolan (Memento, Yön ritari) on erikoistunut uniin ja muistoihin. Hän on halunnut laajentaa käsitettä elokuvasta unen kaltaisena kerrontamuotona. Tai sanoisinko - Nolanille ei ole riittänyt tieto, että elokuvaa voi usein pitää unen kaltaisena varjojen leikkinä valkoisella kankaalla. Eikä Nolan ole siinä mielessä perinteeseen uskova nykyohjaaja, että hän ilahduttaisi katsojia elokuvateoksensa kokonaisuuteen sisällytetyllä hätkähdyttävällä unijaksolla - kuin teki Alfred Hitchcock vuonna 1945 Spellboundissa, johon Salvador Dali sai suunnitella huiman unijakson.
=====================================================================================================
Christopher Nolan
Inceptionissa käytetään oivaltavasti elokuvan kieltä ja ominaispiirteitä. Se on tunnustettava. Christopher Nolan on kertonut kuvaavansa filmille ja välttämällä nykyistä huipputeknologiaa. Tämä tarkoittaa, että Nolan viihtyy jälkitöiden parissa elokuvalaboratoriossa, joita siis vielä löytyy.
Siinä mielessä Christopher Nolan on Hollywood-elokuvan suurta perintöä vaaliva ohjaaja. Eli: Niin kuin olivat ennen elokuvatuotannon lukuisat käsityöläiset, joilla oli omat ammattinimikkeet, niin Nolankin haluaa vastoin digimaailmaan hurahtaneita tekijöitä vielä uskoa, että elokuva voi olla 2010-luvulla eri taiteilijoiden ja teknikkojen luovaa ryhmätyötä.
Se on taas totta, että Inceptionissa näkyy raha. Christopher Nolanilla on ollut apunaan iso tuotantokoneisto, jonka pyörittäminen ei ole nappikauppaa. Jälleen tosin joutuu kysymään, onko haasteellisemman nyky-Hollywood -elokuvan tekeminen mahdollista vain megaluokassa. Inceptionissa kaikki kuva-alassa näyttää hurjalta ja suurelta. Ikään kuin ihmisen mieli voisi pullistella ja kehräytyä rajattomasti.
Christopher Nolan ei ole kuitenkaan naiivi ohjaaja, joka johdattaisi nuoren yleisönsä harhaan. Toki hän härnää ja ärsyttää, viihdyttää ja pelottaa elokuvallaan, mutta hän pysyttelee koko ajan valitsemansa lähtökohdan rajoissa: Tämä on unta, heranjestas pelkkää unta.

Ajankohtainen kommentti

Kesän elokuvateatteriohjelmistoa on hallinnut Helsingissä kaksi teosta, jotka kertovat jotakin olennaista pelkäksi popcornilla höystetyksi massakulttuuriksi juuttuneesta elokuvasta. Ne ovat Sex and City 2 ja Knight and Day. Loppukesällä mukaan on tullut kolmas elokuva, tuo Inception. Muodikasta on tietenkin puhua populaarikulttuurista, jotta nykyelokuvalle saataisiin arvoa, jotta elokuvasta ei tarvitsisi puhua taiteena. Kun se taide on vain sitä korkeakulttuuria, johon emme halua koskea puutarhahansikoillamme. Ja massakulttuuri-sanaa saatetaan vieroksua tänä yksilöllisyyden aikakautena. Populaarikulttuuri-sana kertoo asian kauniimmin.
Sex and City 2, Knight and Day ja Inception edustavat sitä elokuvan massakulttuuria, jota tuotetaan ja levitetään globaalisti Hollywoodista. Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessäviidessä vuodessa, siitä kun Steven Spielbergin Tappajahai aloitti yleisömagneettien maailmanlaajuisen massakiertokulun. Itse massaelokuvien aihevalinnoissa ja sisällössä on tapahtunut muutos. Elokuvista on tullut yhä vanhoillisempia ja yllätyksettömimpiä.
Sex and City 2 on kuin tv-sarjan kierrätystuote, tosin vielä trendikkäämpi, vielä sujuvampi, vielä esine- ja vaatemaailmaltaan ehompi. Knight and Day on aikaisempien megatrillereiden jatkotuote, jonka ainoa silmiin pistävä asia on Tom Cruisen näyttelijäkykyjen rappio. Tai sitten hän on käyttänyt Kimi Räikköstä uutena puheilmaisun opettajanaan.
Kolmikosta Inception on tavallista välkympi, mutta siinäkin kaikki tuleva selitetään jo alussa. Yllätykset ovat erikoistehosteellisia, eivät juonellisia tai sisällöllisiä. Niin, ja miksi aseet puhuvat sitten, kun mitään muuta ei olle keksitty.
=====================================================================================================
Vaarallisinta helsinkiläisessä valkokangasmaailmassa on yksipuolistuminen. Kahdessa multiplex-kinossa vallitsee Hollywoodin massakulttuurin ylivalta. Joku voisi puhua popcornviihteen totalitarismista. Joku voisi huomauttaa, että jos nykynuoriso haluaa popcorninsa, limpsansa ja kankaan megapäristyksensä, niin sille pitää antaa se. Toinen saattaisi vastata: Miksi valkokangaselokuva kadotti sukupolviliikkeensä, muuttui nuorille suunnatuksi massaviihteeksi ja karkotti kaupungeista taiteellisesti uudistavat ja yllätykselliset elokuvat. Niin, miksi?
Ei riitä, että todellisten elokuvataiteilijoiden elokuvia tuodaan dvd-versioina levikkiin. Ei riitä, että on Orionin sarjat, Rakkautta & Anarkiaa ja Espoo Ciné-filmit, vaan Suomen pääkaupunkiin pitää saada ainakin yksi suuren maailman mukainen laatuelokuvateatteri. Helsinki ei ole Lontoo, Pariisi tai New York, mutta Helsingin kaupunki, Suomen elokuvasäätiö ja opetusministeriö voisivat osoittaa edes sen verran kulttuuritahtoa, että Lasipalatsin Bio Rex saataisin jälleen kunnon elokuvatoiminnan käyttöön.
Kohta maastamme katoavat elokuvaihmiset, jotka osaisivat hankkia maailmalta tuota laatua ja suunnitella järkeviä elokuvaohjelmistoja muidenkin kuin massakulttuurin viihdearvojen mukaan. Säälittää myös nykyisiä aitoja elokuvakriitikoita, joilla ei ole juuri mitään tekemistä nykyisten multiplexien tarjonnan massamaailmassa.

sunnuntaina, elokuuta 08, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 55

Zabriskie Point (Zabriskie Point, USA-Italia 1969) ohjaus: Michelangelo Antonioni, käsikirjoitus: Antonioni, Fred Gardner, Sam Shepard, Tonino Guerra, Clare Peploe, kuvaus: Alfio Contini, musiikki: Pink Floyd, Kaleidoscope, Jerry Garcia, pääosissa: Mark Frechette (Mark), Daria Halprin (Daria), Rod Taylor (Lee Allan) ja Open Theatre of Joe Chaikin, tuotanto: M-G-M/Carlo Ponti.



Italialainen Michelangelo Antonioni (1912-2007) ohjasi 1960-luvun puolivälin jälkeen Englannissa hohdokkaan elokuvansa Blow-Up - Erään suudelman jälkeen. Elokuva on maineikas valokuvaajan työn esittely, ja todistus syvällisen näkemisen arvokkuudesta: Mitä jos kuvaajan sattumalta ottama kuva paljastaa suurennettaessa murhan? Blow-Upin jälkeen Antonioni matkusti Yhdysvaltoihin.
Samoihin aikoihin muitakin 1960-luvun kuuluisia eurooppalaisia ohjaajia aloitti työt Yhdysvalloissa. Tshekki Milos Forman loikkasi uuteen maailmaan ja on luonut vahvan tuotannon amerikkalaisessa elokuvassa. Ranskalainen Jacques Demy ohjasi viehättävän bagatellin Valokuvamallin Los Angelesissa. Britti John Schlesinger häikäisi Keskiyön cowboylla, jonka kuvat ja äänet henkivät 1960-luvun lopun ilmapiiriä New Yorkissa. Demy ja Antonioni palasivat Eurooppaan, mutta Schlesinger jäi maahan.
Zabriskie Point on poikkeuksellinen visio 1960-luvun lopun Amerikasta. Sen kuvat osuvat täydellisesti aikaan, jolloin Vietnamin sota raivosi, sotaa vastaan järjestettiin mielenosoituksia, ylioppilaat liikehtivät campuksilla ja mustat vaativat oikeuksiaan. Italialainen Antonioni tajusi tuoreeltaan muutoksen pulssin. Hänen elokuvansa päähenkilöt ovat Mark ja Daria, kaksi nuorta kapinoimassa vanhempien arvoja vastaan ja etsimässä paikkaansa murroksessa olevassa yhteiskunnassa.
Zabriskie Point alkaa opiskelijalakosta. Pidetään kokousta, suunnitellaan toiminnan suuntaviivoja. Pian poliisit ja opiskelijat kohtaavat yliopistoalueella: Ampumista, väkivaltaa. Samaan aikaan suuryhtiön toimitusjohtajan (Rod Taylor) sihteeri Daria pakenee autolla Los Angelesista kohti kuuluisaa Kuoleman laaksoa. Pian tämän jälkeen opiskelija Mark varastaa lentokoneen ja lentää kohti samaa laaksoa. Mark ja Daria löytävät toisensa laakson "Zabriskie Pointissa", jossa sijaitsee Yhdysvaltojen korkein ja matalin kohta.
Michelangelo Antonion Zabriskie Point sai ensi-iltansa Suomessa 15.4. 1970. Kirjoitin siitä ihastuneen arvioinnin Suomen Sosiaalidemokraattiin. Pitää muistaa, että meilläkin elettiin poliittisen tiedostamisen ja vasemmistolaisuuden kuumaa aikaa. Uskottiin vielä muutoksen ja vapautumisen jäävän pysyväksi, kamppailtiin konservatiivisia arvoja ja tabuja vastaan. Seksuaalinen vallankumous oli totta, mutta ei kulunut pitkää aikaa, kun vapauden aatteet murtuivat taistolaisuuden ottaessa vallan suomalaisesta nuorisosta ja opiskelijapiireistä. Virhe oli suuri.
Asuimme noihin aikoihin Mannerheimintien ja Sallinkadun risteyksessä sijaitsevassa kivitalossa. Kävelin kerran Sallinkatua Urheilukadulle mennäkseni seuraamaan Pallokentälle Suomi-sarjan jalkapallo-ottelua. Oikealla häämöttävä näky oli uskomaton, sillä Stadionille marssi sinipaitojen (lue: taistolaiset/stalinistit) mahtava ja mahdottoman pitkä rivistö - määrä saattoi olla samaa luokkaa kuin TUL:n Liittojuhlan marsseissa.
=====================================================================================================
Michelangelo Antonioni
Michelangelo Antonio ei ohjannut Zabriskie Pointia vaikeuksitta Yhdysvalloissa. Hänen tavoitteitaan pelättiin, jos hän esittää Amerikka-kritiikin ja suuntaa säilänsä kapitalistista yhteiskuntaa vastaan. Totta on, että italialaisohjaaja oli elokuvan yhteydessä läheisessä yhteistyössä demokraattisten oikeuksien puolesta taistelevan opiskelijajärjestö SDS:n kanssa.
SDS ja Antonioni herättivät epäilyjä. Elokuvan alkuperäistä versiota yritettiin myöhemmin laimentaa leikkauksilla. Ja kun elokuva tuli ensi-iltaan, monet amerikkalaiset loukkaantuivat italialaisohjaajan kipunoivasta Amerikka-vastaisuudesta. Eikä ihme, sillä Antonionin elokuvassa Amerikka esitetään materialismin, kapitalismin ja teknologian tuhon maana.
Tätä taustaa vasten Antonioni kuvaa kahden nuoren ihmisen tietoista vieraantumisprosessia. He eivät halua enää elää yhteiskunnassa, joka voi pahoin. Antonioni menee kritiikissään jopa niin pitkälle, että esittää Amerikan luisuvan fasismin kynsiin. Harva ohjaaja rohkeni kaupallisessa elokuvassa vastaavaan kannanottoon.
Itse asiassa italialaisohjaaja ei ollut aivan väärässä, kun ajatellaan Richard Nixonin 1970-luvun alun presidenttikautta, joka mureni lopulta Watergateen. Muistettakoon vielä, että Kalifornian entinen kuvernööri Brown puhui "fasismin löyhkästä". Antonionin elokuvan vastaanoton aikana Kalifornian kuvernöörinä toimi Ronald Reagan, b-luokan filmitähti, jota pidettiin fasismin hiljaisena lähettiläänä.
Zabriskie Pointissa muuan opiskelija heittää ilmoille ajatuksen Amerikasta, joka on kulkemassa kohti fasismia. Ja nelisen vuotta ennen elokuvan valmistumista kirjailija, vasemmistolainen toimittaja ja radikaali intellektuelli Eldridge Cleaver (1935-1998) kirjoitti: "Nykyisen maailman tärkein kysymys on kääntyykö Amerikka ratkaisevasti oikealle vai vasemmalle." Cleaverista tuli Mustien panttereiden johtohahmo. Cleaverin tuotannosta tunnetuin on suomeksikin julkaistu "Sielu jäissä", joka ilmestyi 1968.
Zabriskie Pointin loppu tuo mieleen Antonionin italialaisen elokuvan Kuumetta/Auringonpimennys. Se päättyi hyvin pessimistiseen kommenttiin tulevaisuudesta. Viimeisessä kuvassa voi nähdä profetian nykyisestä ilmastonmuutoksesta. Zabriskie Pointissa ennuste on viety vielä pitemmälle: Maailmanloppu on käsillä, suuri pamaus tulee. Muistuu mieleen Alfred Hitchcockin 1960-luvun alun ekologinen trilleri Linnut, jossa juoppolallin suuhun kirjoitettiin toteamus: "Maailmanloppu tulee."
Michelangelo Antonioni on todennut: "Kuva on vasta silloin olennainen, jos tuon kuvan jokainen neliösenttimetri on merkitsevä." Vaatimus toteutuu täydellisesti Zabriskie Pointissa, joka Amerikka-kritiikin ja maailmanloppuvision lisäksi on esteettinen ja emotionaalinen elokuvateos. Todellinen taiteilijan työ, jossa politiikka ei pääse kahlitsemaan elokuvallista ilmaisua.
=====================================================================================================
Zabriskie Pointin Suomen ensi-illan aikoihin en tiennyt mitään käsikirjoittajaryhmään kuuluneesta Sam Shepardista. Vasta myöhemmin selvisi, että monilahjakas Shepard ei ole vain oiva luonnenäyttelijä, vaan merkittävä, marginaaliamerikkalaisuutta luotaava näytelmäkirjailija ja Jessica Langen tuleva aviomies. Shepard loisti näytelmillään etenkin 1970-luvulla.
Jessican kanssa Sam näytteli 1980-luvun alussa 1930-luvun kapinallisesta Hollywood-näyttelijättärestä kertovassa Francesissa. Saman vuosikymmenen puolivälissä valmistui Robert Altmanin sykähdyttävä elokuva Hulluna sinuun, joka perustuu Shepardin ovelaan, oidipaaliseen näytelmään. Kirjailija näytteli elokuvassa myös miespääosan.
Michelangelo Antonioni palasi Zabriskie Pointin jälkeen Eurooppaan. Vuonna 1975 valmistui Jack Nicholsonin näyttelemä Ammatti: Reportteri, joka on muuan hienoimpia kuvauksista identiteetin vaihtamisesta, Afrikan ja Euroopan eroista, välimerellisen maiseman hehkusta.

perjantaina, elokuuta 06, 2010

LUCHINO VISCONTIN ELOKUVIA ARKISTOSSA




Elokuvateatteri Orionin syyskausi alkaa elokuun lopulla. Orion on Suomen elokuva-arkiston, josta nykyisin käytetään nimeä Kava (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) oma teatteri. Syksyn ohjelmisto on monipuolinen, keskitytään niin maailman elokuvaan ja klassikoihin kuin kotimaiseen tuotantoon. Ranskalainen elokuva on vahvasti esillä, sillä Orionissa nähdään Ranskan sodanajan tuotantoa ja ohjaajista kunnioitetaan Jacques Tatia. Postimuseossa avataan Tati-näyttely. Koomikko-ohjaajan niukkaan mutta ainutlaatuisen täyteläiseen tuotantoon perehdytään syyskuussa Tati-seminaarissa.
Orionin muita ohjaajanimiä ovat Samuel Fuller, Kathryn Bigelow, Anne Wiezemsky, Aki Kaurismäki ja Andrei Tarkovski. Syksyn huipputapauksiin kuuluu eteläkorealaisen esittely. Maineikkaalta ohjaajalta Kim Ki-youngilta näytetään 1960 valmistunut, avioparin ja sisäkön suhdetta kuvaava Housemaid. Aikanaan Kim Ki-youngia pidettiin Luis Buñuelin eteläkorealaisena vastineena. Amerikkalainen Martin Scorsese innostui myös Ki-youngin Housemaidista. Arkisto on saanut käyttöönsä Scorsesen perustaman World Cinema Foundationin tuella entisöidyn kopion.
=====================================================================================================
Elokuvahistorian suurten ohjaajanimien pitäminen esillä on arkiston esityssarjojen perustehtäviä. Tati kuului suuriin, mutta syksyllä eletään myös italialaisen mestarin Luchino Viscontin (1906-1976) aikaa. Visconti aloitti ohjaajana Ossesionella eli Riivatuilla 1940-luvun alussa. Marxilaisen aristokraatin järkelemäinen tuotanto tulvii mestariteoksia. Hän ohjasi aina kuolemansa porteille, viimeinen teos, D´Annunzio -moraliteetti Rakkaus Roomassa valmistui 1976. Melkein kaikki Viscontin teokset, viitisentoista elokuvaa, olivat suurten aiheiden visuaalisesti komeita kudostuksia.
Oma suosikkini on 1960 julkaistu Rocco ja hänen veljensä, samalla laaja ja intiimi kronikka köyhän eteläitalialaisen perheen toiviomatkasta pohjoisen Milanoon. Elokuva on Viscontin täysi kuva italialaisuudesta, luokkaeroista, perheen sisäisistä jännitteistä, rakkaudesta ja intohimosta, nyrkkeilystä ja kuolemasta.
En menettäisi myöskään 1940-luvun lopun sisilialaisia kalastajia kuvaavaa Maa järisee -elokuvaa, joka on neorealistisen kauden perusteoksia. Samaa elähdyttävää voimaa sisältyy 1950-luvun alun Sensoon, Viscontin historialliseen elokuvaan, jossa Italia yhdistyy. Unohtumaton on 1960-luvun historiallinen kronikka Tiikerikissa, sekin ohjaajan näkemys risorgimentosta, saapasmaan yhdistymisestä.
Muita tärkeitä Visconti-elokuvia ovat raju, lähes rivo natsismin nousun analyysi Kadotetut (1969) ja tietenkin ikääntyvän taiteilijan kaipuuta ilmentämä Kuolema Venetsiassa (1971), joka perustuu Thomas Mannin novelliin. Elokuva todisti Viscontin kyvyn syväluotavaan henkilöohjaukseen ja halun työskennellä ulkolaisten näyttelijöiden kanssa. Dirk Bogarde on kuolematon Venetsiassa riipuvana säveltäjänä.
Mainittakoon Visconti-elokuvien muista ulkolaisista näyttelijöistä seuraavat: Farley Granger (Senso), Alain Delon (Rocco, Tiikerikissa), Burt Lancaster (Tiikerikissa, Intohimo ja väkivalta), Ingrid Thulin ja Bogarde (Kadotetut), Romy Schneider (Ludvig). Korostan kuitenkin, että Visconti tuli hyvin toimeen italialaisten Anna Magnanin, Alida Vallin, Marcello Mastroiannin, Claudia Cardinalen, Giancarlo Gianninin, Silvana Manganon ja Renato Salvatorin kanssa.
=====================================================================================================
Kuvaajat olivat olennaisia yhteistyökumppaneita Luchino Viscontille. Heistä ehdoton oli Giuseppe Rotunno, joka kuvasi Viscontille vuosina 1954-1969 elokuvat Senso, Valkeat yöt, Rocco, Tiikerikissa, Tuhon tähdet ja Sivullinen. Pasqualino de Santis vastasi kameratyöstä myöhäiskauden elokuvissa Kadotetut (osittain), Kuolema Venetsiasssa, Intohimo ja väkivalta ja Rakkaus Roomassa. Rotunno (s. 1923) työskenteli myöhemmin amerikkalaisessa elokuvassa (Syke ei sammu), mutta De Santis kuvasi muillekin italialaisille ja ranskalaisille ohjaajille, Francesco Rosille (Kristus pysähtyy Eboliin) ja Robert Bressonille (Paholainen luultavasti, Raha).

Ajankohtainen kommentti

Orionin syyskauden paljastavia sarjoja on "Kuukauden elokuva". Ohjelmasuunnittelijat ovat kysyneet Suomen elokuvaohjaajaliiton jäseniltä tärkeintä elokuvaa - "mikä siinä koskettaa, kiehtoo, häiritsee". Valintoja ovat suorittaneet nuoren polven ohjaajat, joiden listalla ei näy montakaan vanhempaa elokuvaa tai elokuvahistorian merkkityötä - siis sellaista teosta, joka kuuluu ohjaajan yleissivistykseen. Oikeastaan vain Hanna Maylett nostaa esille klassikon, Ingmar Bergmanin riipaisevan, Kuiskauksia ja huutoja (1972).
Kun näkee muiden valintoja (Blade Runner, Lost in Translation, Piano), niin herää epäilys, että suomalaiset nykyohjaajat eivät tunne elokuvan historiaa. Hyvä on, Saara Cantellin valinta Berliinin taivaan alla (1987) ansaitsee pian nuoren klassikon arvon.
=====================================================================================================
Aivan huikea on vanhemman polven ohjaajan, dokumentaristi Kanerva Cederströmin (s. 1949) arkiston syksyyn valitsema Carte blanche -lista. Mitä sanotte sellaisista aarteista kuin Enoni on toista maata, Rocco ja hänen veljensä, Balthazar, Pummi, Polttouunien aika, Asfalttiviidakko, Wagonmaster - aavikon sankari, Shakkikuume, Ugetsu - kalpean kuun tarinoita... Siinä on monipuolisuutta ja tasoa kerrakseen.

P.S. Lehtitiedot kertovat, että Solar-Filmsin valmistelema ja Renny Harlinin ohjaamaksi nimetty Mannerheim-elokuva on maksanut jo 4 miljoonaa euroa. Kuvauksiin ei ole silti vielä päästy. Parin vuoden ajan tuotantoyhtiö on lähettänyt medialle tiedotteita, joissa kuvataan projektin edistymistä ja kerrotaan eri rahoittajien sitoutumisesta. Nyt laarissa pitäisi olla saksalaista rahaa, nyt Hjallis Harkimo on luvannut panostaa euroja elokuvaan. Kysymys lienee silmänkääntötempusta: Sanoma omistaa ison siivun Harkimon Hartwall Areenasta ja elokuvien suomalainen levitys- ja esitysmonopoli Finnkino kuuluu myös Sanomien yritysryppääseen. Harkimon tullessa mukaan, Finnkinon ei tarvitse olla suorasti rahoittamassa projektia, josta kuulemme varmasti väliaikatietoja elokuvasyksyn vauhdittuessa.
Kukaan ei muuten mediassa kerro totuutta Mannerheim-elokuvan tulevasta ohjaajasta, joka tekee nykyisin - ja on tehnyt vuosia - pelkkiä floppeja Hollywoodissa. Tietenkin projektin ohjaajavalinnan ymmärtää, jos muistaa Harlinin ja Solar Filmsin pomon Markus Selinin toteuttaman, Suomen rajoilla poukkoilevan esikoisfilmin Born American, joka valmistui 1980-luvun lopulla ja edusti vastenmielisintä väkivaltaepiikkaa. Mannerheim-elokuvalla ei todellakaan ole hyvät lähtökohdat.

sunnuntaina, elokuuta 01, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 54

L´Atalante (Ranska 1934), ohjaus: Jean Vigo, käsikirjoitus: Vigo, Jean Guinée, Albert Riera, kuvaus: Boris Kaufman, Louis Berger, musiikki: Maurice Jaubert, pääosissa: Jean Dasté, Dita Parlo ja Michel Simon.










Ihailemani 1960-luvun Minkkiturkin ja Työmiehen päiväkirjan näyttelijä Elina Salo oli valinnut tämän Jean Vigon kauniin teoksen mielielokuviensa sarjaan, joka meni syksyllä 2009 Yle Teemalla. Tiesimme jo 1960-luvulla, että Elina on todellinen elokuvaentusiasti. Siksi valinta ei ihmetyttänyt. Yhtä hyvin sarjaan olisi voinut mahduttaa Vigon nuorisokuvauksen Nolla käytöksessä, joka valmistui 1933.
Keuhkokuumeeseen 29-vuotiaana kuolleesta Vigosta tuli ranskalaisen elokuvan klassikko, vaikka hänen tuotantonsa oli suppea. Vigo oli humanisti, mutta myös alkukantainen runoilija, jonka on sanottu rakastaneen yli kaiken kuvaa. Vigo inspiroi myöhemmin etenkin aloittelevia elokuvataiteilijoita. Huimasta tyynysota-jaksosta kuulu Nolla käytöksessä oli François Truffautin mielessä, kun Cahiers du Cinema -lehden nuori kriitikko ryhtyi ohjaamaan 26-vuotiaana esikoiselokuvaansa 400 kepposta (1958).
Minä näin L´Atalanten ensimmäisen kerran 15.1. 1970 mustavalkoisesta televisiosta. Olin jatkanut syksystä kriitikon työtäni Suomen Sosiaalidemokraatissa, jossa sairaslomani ajan minua tuurasi koulukaupungin Sakari Toiviainen. L´Atalanten esityksestä vastasi Ylen TV1. Koska Yle ei niihin aikoihin näyttänyt ennalta kriitikoille elokuvia, kiinnostavat filmit täytyi katsoa aina kotona pienestä ruudusta. Onneksi televisiossa näytettiin noihin aikoihin 4-6 elokuvaa viikossa.
Meidän nuori kolmen hengen perhe oli saanut Mannerheimintien asuntoon televisiovastaanottimen vuosi aikaisemmin. Kriitikko ja tuleva ohjaaja Eero Tuomikoski oli myynyt rahapulassa 50 silloisella markalla vastaanottimensa meille. Tuomikoski näytteli niihin aikoihin Mainos-Television hyvässä Toimittaja-sarjassa. Itse olin mukana kirjoittajana ja ohjaajana Yle TV2:n Arkipäivän väkivaltaa -sarjassa.
=====================================================================================================
L´Atalante on varhainen mustavalkoinen äänielokuva. Se on huima jokivarsidraama, jonka rakkaustarinan Dita Parlo, Jean Dasté ja Michel Simon näyttelevät ikimuistettavasti. L´Atalante oli Jean Vigon (1905-1934) ainoa varsinainen kokoillanelokuva. Sitä ennen Vigo ohjasi dokumentaarisen Nizza-runoelman A Propos a de Nice ja aikaisemmin mainitun Nolla käytöksessä. Kaikissa kolmessa Vigon elokuvassa kuvaajana toimi Boris Kaufman, joka käytti kameraa kuumeisesti tarkkailevana elokuvasilmänä.
L´Atalantessa proomun kapteeni Jean (Jean Dasté) haluaa morsiamensa Julietten (Dita Parlo) alukselle. Juliette ei sopeudu millään ankaraan merimieselämään, joten hän ottaa hatkat. Proomun perämies Jules (Michel Simon) joutuu lähtemään tytön perään. Etsinnästä muodostuu vaikea, vaarallinenkin.
Elokuvan tarina on yksinkertainen ja selkeä. Sen kuvat huokuvat runoutta, kaipuuta ja rakkautta. Monissa jaksoissa ihmisen vieraus ja yksinäisyys on viety huippuunsa. Ikään kuin rakastavaiset tavoittaisivat enää toisensa veden kajosta. Tai hukkaisivat toisensa puutteen myrkyttämille kaduille.
Jean Vigo osoitti synnynnäisen kykynsä ajoittaa ja rytmittää, nähdä kaipauksen taakse, poimia arjesta pieniä tärkeitä yksityiskohtia. Aistillisen elokuvan hermokeskus on Michel Simonin karhea merimies, jonka hytin ovat vallanneet kissat. Hyttiin on kerätty muistojen runsas kokoelma ilotyttöjen kuvista soittopeleihin ja irvokkaisiin esineisiin.
=====================================================================================================
Jean Vigo
Keuhkotautinen Jean Vigo makasi kuolinvuoteellaan elokuvan jälkituotannon aikana. Alkuperäisversio leikeltiin pahasti. Myöhemmin levikkiin saatiin täydellisimpiä versioita. Suomessa Aito Mäkinen toi 1982 entisöidyn version Dianan ohjelmistoon. Sen jälkeen ranskalaisen elokuvan ehdoton aarre nähtiin 1991 Andorrassa ja tv-esityksinä vielä 1990- ja 2000-luvuilla. Hämmästyttävää kyllä, mutta L´Atalante sai 2.3. 2007 uuden uusinta-ensi-illan Helsingin Kino-Palatsissa.
L´Atalante on Jean Renoirin Pelin sääntöjen ja Suuren illuusion ohella se kolmas ranskalaisen 1930-luvun elokuvan klassikko, johon uudet ja uudet elokuvasukupolvet palaavat. Monet ranskalaisohjaajat ovat vedonneet siihen, ennen kaikkea François Truffaut. Hän kirjoitti nuorena elokuvasta: "L´Atalantessa on esikoisteoksen Nolla käytöksessä kaikki hyvät puolet ja sen lisäksi se osoittaa selvää kypsyyttä, välineen hallintaa. Siinä yhdistyy sopusointuisesti elokuvan kaksi suurta suuntausta, realistinen ja esteettinen lähestymistapa."
Olen joskus leikitellyt seuraavalla ajatuksella: Jos alle kolmikymppisenä kuollut Jean Vigo eläisi ja ohjaisi tänään hän ohjaisi varmasti samalla tavalla kuin ranskalaisen filmin kauhukara Luc Besson. Vigo käyttäisi väriä, sommittelisi hurjia visuaalisia kartastoja. Vigo kertoisi hullusta rakkaudesta metrotunnelissa, kestokykyään koettelevista syvyyssukeltajista sinisellä merellä tai tulevaisuuden maailman elementeistä. Tai ehkä hän järjestäisi uuden tyynysodan hylättyjen ja kaltoin kohdeltujen lasten vastaanottokeskuksessa.
=====================================================================================================
L´Atalanten näyttelijöistä Michel Simonista (1895-1975) kehittyi ranskalaisen äänielokuvan valovoimainen persoona, joka tulkitsi syvällä ihmiskuvauksella ja anarkistisella pilkkeellä tavallista ranskalaismiestä. Simon näytteli suuruuden kaudellaan niin Vigon kuin Jean Renoirin, Marcel Carnen, Julien Duvivierin ja sodan jälkeen vielä René Clairin elokuvassa.
Jean Dasté ja saksalaissyntyinen Dita Parlo eivät saavuttaneet samanlaista menestystä, mutta herkkä ja romanttinen Parlo hehkui vielä 1937 Jean Renoirin Suuressa illuusiossa. Dasté näytteli myöhemmin sivurooleja Renoirilla ja perusti 1947 Saint-Etiennen näytelmäseurueen.
Kuriositeettina mainittaakoon, että L´Atalanten toinen kuvaaja, puolaissyntyinen Boris Kaufman (1906-1980) oli kuuluisan neuvostodokumentaristin Dziga Vertovin veli. Kaufman muutti 1942 Yhdysvaltoihin ja kuvasi harvakseltaan amerikkalaisessa elokuvassa. Hänen mainetöitään oli mustavalkoinen kuvaus Elia Kazanin Alastomaan satamaan. Kaufman sai työstään 1954 kuvaajan Oscarin. Ja vuonna 1961 Kaufman palveli vielä Kazania huikeassa värielokuvassa Kuumetta veressä, jonka traagisia rakastavaisia esittivät Natalie Wood ja Warren Beatty.