sunnuntaina, elokuuta 23, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 12

Poikamiesboksi (The Apartment, USA 1960) ohjaus: Billy Wilder, käsikirjoitus: Wilder ja I.A.I. Diamond, kuvaus: Joseph LaShelle, musiikki: Adolph Deutsch, pääosissa: Jack Lemmon (C.C. Baxter), Shirley MacLaine (Fran Kubelick), Fred MacMurray (J.D. Sheldrake), tuotanto: Billy Wilder/United Artists.



Itävaltalais-amerikkalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Billy Wilder (1906-2002) oli parhaimmillaan 1950-luvulla. Jokainen muistaa Wilderin suuret työt Auringon laskun katu (1950), Tuhansien silmien edessä (1951), Kaunis Sabrina (1954), Kesäleski (1957) ja Piukat paikat (1959) - jälkimmäisissä elokuvissa näytteli kuolemattomasti Marilyn Monroe.
Wilder oli aloittanut tanssijana ja lehtimiehenä, mutta siirtynyt 1920-luvun puolivälissä Berliiniin kirjoittamaan käsikirjoituksia legendaariselle UFA-yhtiölle. Juutalainen Wilder oli pakotettu lähtemään helmikuussa 1933 Hitleriä pakoon Pariisiin. Sieltä matka jatkui 1934 Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin.
Hollywoodissa Wilder aloitti luontevasti käsikirjoittajana. Hän muodosti Charles Brackettin kanssa pistämättömän käsikirjoittajaduon Paramount-yhtiössä. He kirjoittivat muun muassa Ernst Lubitschin ohjaaman, Neuvostoliittoa herjaavan railakkaan Greta Garbo -klassikon Ninotchkan (1939). Elokuva kiellettiin aikanaan meillä ulkopoliittisista syistä.
Billy Wilder siirtyi ohjaajaksi 1940-luvun alussa. Hän työskenteli edelleen Paramountissa, oli uskollinen studiolle aina 1950-luvun puoliväliin. Film noir -täysosuma Nainen ilman omaatuntoa (1944) oli Wilderin ensimmäinen mestariteos. Alkoholistikuvaus Tuhlattuja päiviä (1945) vavahdutti. Auringonlaskun kadusta tuli yhdessä yössä klassikko, Hollywood-kuvauksena, myös mykän elokuvan isojen nimien, ohjaaja Erich von Stroheimin ja näyttelijä Gloria Swansonin huikean yhteistyön johdosta. Swanson esitti eilisen loistossa elävää Hollywood-tähteä. Von Stroheim, tuo 1920-luvun Ahneuden ohjaajamestari, näytteli tähden palvelijaa, joka saa luvan astua vielä kerran kameran taakse, kun Swanson lipuu portaita alas.
============================================================================
Valitsen Poikamiesboksin ensimmäiseksi Wilder-suosikikseni. Yhdestä syystä: Elokuva tuli Kajaaniin vuonna 1962, kirjoitin siitä muistini mukaan ensimmäisen elokuva-arvosteluni Kainuun Sanomiin. Elokuva vakuutti sosiaalisena komediana, sosiaalisen käyttäytymisen ja toimistoarkirutiinien lähes absurdina erittelynä.
Poikamiesboksi vaikutti sentimentaalisena ja moraalisena kolmiodraamana, johon osallistuvat poikamies C.C. Baxter, hänen pomonsa J.D. Sheldrake ja hissityttö Fran Kubelik. Jack Lemmonin kaikkien aikojen paras rooli C.C. Baxter on hyvä esimerkki Wilderin ja Diamondin kyvystä kirjoittaa moniulotteisia ihmishahmoja, joissa vaihtelevat vilkkaus, ujous, alakulo kuin huumori. Wilderin ohjauksen taito oli tae hauskasta ja surullisestakin sofiskoidusta komediasta, joka kasvaa vahvaksi bisneselämän satiiriksi.
C.C. Baxter on keksinyt tavan päteä vapaa-aikana, tavan tulla suosituksi ja kadehdituksi. Hän vuokraa asuntoaan keksi-ikäisille toimistusjohtajille syrjähyppyjä varten. Kun pomo Sheldrake vaatii miekkosta rauhoittamaan asunnon ainoastaan itseään varten, Baxter joutuu vakaviin tunnontuskiin. Hän on rakastunut salaa raikkaaseen ja iloiseen hissityttöön, mutta tämä ihana Fran onkin pomon rakastajatar. C.C. Baxter putoaa masennukseen, harkitsee jo itsemurhaa.
========================================================================
Jack Lemmon oli pitkään arvokkaista taidekokoelmistaan tunnetun Billy Wilderin vakionäyttelijä. Lievistä maneereistaan huolimatta Lemmon on mahtava suloisen Marilynin ja hauskan Tony Curtisin kanssa Piukoissa paikoissa. Poikamiesboksin jälkeen Lemmon oli mukana Wilderin Pariisi-aiheisessa Irma la Doucessa (1963), parittomista kaveruksista kertovassa Onnenonkijoissa (1966), Välimerelle raikastuvassa Avantissa! (1972) ja Hecht-McArthur -lehdistösatiirin uudessa versiossa Etusivu uusiks´ (1974).
Lemmonin partnerina esiintyi monesti muikea Walter Matthau, niin kuin Wilderin jäähyväistyössä Buddy Buddyssä (1981).
Warren Beattyn sisar Shirley MacLaine herätti huomiota 1956 pirteällä suorituksellaan Alfred Hitchcockin jännityskomediassa Mutta kuka murhasi Harryn?. Suloisen Franin roolityö Poikamiesboksissa todisti lopulta hänen kykynsä ja lahjakkuutensa. Hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, mutta naispääosan pystin veikin Elizabeth Taylor mitättömästä elokuvasta Ei rahasta.
Kirjoitin silloin 47 vuotta sitten Poikamiesboksista: "Kun Shirley MacLainen hissityttö tajuaa rakastavansa mielettömästi Jack Lemmonin esittämää toimistotyöntekijää, terävän ironikon Billy Wilderin mieli muuttuu ja siinä juoksukohtauksessa katsomoon siirretään tunteiden pakahduttava virta. Se kohtaus on tunteiden älynväläys, pisto sydämeen, pisto mieleen. Eikä siksi olisi yhtään ihme, jos herkkien katsojien kyynelkanavat eivät avautuisi ammolleen.“
Luonnehdinta pätee edelleen.
==============================================================
Billy Wilder kuoli 28.3. 2002 Los Angelesissa, 95 vuoden ikäisenä. Hänen moraaliseksi testamentiksi jäi osittain saksalaisella rahoituksella ohjattu Fedora (1978), jossa soi Sibeliuksen "Valse Triste". Billy Wilder oli Hollywoodin kultakauden suuri ohjaajapersoona, mutta yllättävän pitkään hän sinnitteli tuotannossa, vaikka nuoret tulokkaat olivat ottaneet aikoja sitten vallan. Fedoraan laitettiin toteamus, joka kuvastaa murrosta ja sukupolvivaihdosta 1970-luvun lopun Hollywoodissa: "He eivät tarvitse käsikirjoituksia, riittävät käsikamerat ja zoom-linssit".

keskiviikkona, elokuuta 19, 2009

Sokeutunut ohjaaja muistojen vallassa * * * * *




Espanjalaisen elokuvan kyvykkäimmällä ohjaajalla Pedro Almodovarilla on vankkumaton kannattajakuntansa myös Suomessa. Kaikki alkoi 1980-luvun lopulla, kun meille tuotiin Almodovarin kansainvälinen läpimurtoelokuva Naisia hermoromahduksen partaalla. Se oli jonkinlainen menestys teattereissamme, eikä sitä pidä ihmetellä, koska suomalaiset ovat aina tunteneet lukkarin rakkautta Espanjaa kohtaan. Meillä opiskellaan kieltä ja harjoitellaan lukuisissa ryhmissä flamingoa. Niin, ja Espanjan aurinkorannat ovat suomalaisten suosiossa.
Pedro Almodovarin uusin elokuva Särkyneet syleilyt tuli Suomessa teattereihin viime viikolla. Elokuva on kaiken odotuksen väärti. Se on palkitseva, tavattoman moniulotteinen tarinaltaan ja kerronnaltaan. Uutta siinä saattaa olla Almodovarin otteeseen tullut kirpeys ja kylmyys, lievä alakulokin.
Särkyneissä syleilyissä ei mennä aivan samalla tunteiden vuoristoradalla kuin edellisessä menestyksessä, Almodovarin päätyössä Puhu hänelle. Olihan tässäkin elokuvassa kipeitä tilanteita, kuoleman läheistä tunnemaailmaa, mutta kuin ihmeellisellä maagikon kyvyllä Almodovar saattoi muuttaa surulliset tilanteet optimismin ilolauluksi.
======================================================

Särkyneet syleilyt kertoo sokeutuneesta - syy siihen paljastuu vasta loppupuolella - elokuvaohjaajasta Mateo Blancosta (Lluis Homar), jonka nimi muuttuu tietyssä vaiheessa Harry Caineksi. Mateo on ohjannut uutta elokuvaa naistähtensä Lenan (Penélope Cruz) kanssa. Tästä projektista on kulunut nelisentoista vuotta.
Elokuvan kuvausten aikana Lena oli rikkaan liikemiehen Ernesto Martelin (José Luis Gomez) rakastajatar. Ohjaajan ja tähden välille syttyi intohimoinen rakkaus, jonka ratkaisevat vaiheet elettiin Lanzaroten lomamaisemissa. Tästä ohjaajan ja tähden rakkauden huipentumasta on jäänyt jälkeen valokuva Lanzarotelta.
Pedro Almodovar ohjaa jälleen melodraamaa - ikään kuin saksalais-amerikkalaisen Douglas Sirkin hengessä. Almodovar ei tyydy kuluneisiin vetoihin, vaan hän monimutkaistaa ja rikastaa koko ajan tarinaansa. Tärkeitä sivuhahmoja ovat Mateoon kauan sitten rakastunut tuotantopäällikkö ja tämän poika sekä dokumenttia Mateon ohjaamasta elokuvasta tekevä Martelin poika. Itse asiassa tarinan liikkeelle paneva voima on kuolinuutinen, joka palauttaa Mateo/Harryn muistot neljäntoista vuoden takaisiin tapahtumiin. Mateo/Harry on joutunut kokemaan karvaasti liikemies Martelin mustasukkaisuuden.
==========================================================================

Särkyneet syleilyt on täynnä Pedro Almodovarin omia elokuvakokemuksia - pseudonyymi Harry Caine oli hänen takavuosina käyttämänsä valenimi. Almodovar tilittää kohta kolme vuosikymmentä jatkunutta ohjaajan uraansa espanjalaisessa elokuvassa. Nämä tilitykset esiintyvät upeasti kehitellyn tarinan pieninä säikeinä. Mutta omien sanojensa mukaan Almodovar ei ole kokenut koskaan Mateon ja Lenan kaltaista rakkaustarinaa elokuvien tekovaiheessa.
Särkyneissä syleilyssä on kohtaus, joka pakottaa muistelemaan. Mateo ja Lena katsovat toisiinsa käpertyneinä sohvalla televisiota, josta tulee Roberto Rossellinin italialainen mestariteos Matka Italiassa (1953). Viittaus Rossellinin ja USA:ssa paheksitun Ingrid Bergmanin viidenteen yhteiseen elokuvaan on nerokas teko. Rossellinin ja Bergmanin elokuva on muuan maailman kauneimmista road movieista, mutta myös Napolin seuduille huipentuva kuvaus ikuisen rakkauden etsinnästä, jonka vain tosiasia elämän lyhyydestä voi keskeyttää.
Sitä ikuisen rakkauden hymähdystä tavoittelevat myös Särkyneiden syleilyjen ohjaaja ja naistähti. Kun Roberto Rossellinin elokuvassa Italia on olo- ja mielentila, niin samalla tavalla Pedro Almodovar on luonut Madridista ja Lanzarotesta elokuvaohjaajan muistojen kehikon, jossa elämän eri värit ja sattuman iskut väreilevät.
===========================================================================================

Kieltämättä Särkyneet syleilyt on edennyt sivummalle kypsänä ja viisaana elokuvateoksena sellaisten Almodovar-bagatellien kuin Sido minut! Ota minut!, Intohimon laki ja Lihan värinä halun maailmoista. Siksikö arvosteluissa on kaivattu Almodovarin aikaisempien elokuvien energiaa ja rohkeutta, tabuja rikkovaa eloisuutta.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että jokainen elokuvaohjaaja vanhenee ja muuttuukin vuosien aikana. Niin Pedro Almodovarkin, 59, Espanjan lahja todellisia taiteilijoita kaipaavalle maailman nykyelokuvalle. Almodovar on ihastuttanut meitä jo seitsemällätoista ohjaustyöllä. Carlos Sauran ohella hän on ehdoton suuruus maailman elokuvassa.

Ajankohtainen kommentti

Syksyn kotimainen elokuvakausi alkaa tänään. Ensi-iltaan tulee peräti neljälläkymmenellä kopiolla Mika Kaurismäen odotettu Haarautuvan rakkauden talo. Elina Knihtilän ja Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä elokuva perustuu Petri Karran viime vuonna ilmestyneeseen romaaniin. Se oli Karran esikoisteos, hauska ja kipeäkin lukuelämys yritysvalmentaja Tuulasta ja perheterapeutti Juhanista, jotka päättävät erota, mutta aikovat jäädä asumaan samaan taloon. Tilat pyritään jakamaan tasan puolisoiden kesken.
Hetkittäin jopa hengästyttävästi kulkeva romaani on vivahteikas kuvaus parisuhteen hajoamisesta, tuskallisesta avioeroyrityksestä, jonka aikana testataan puolisoiden kyky joustaa ja ymmärtää, koota itsensä ja löytää lopulta todellinen rakkaus, jos sitä on edes olemassa. Karran romaanista kehittyy lähes farssimainen, traaginenkin avioerosotku, kun niin Tuula kuin Juhani haluavat tuoda taloon yövieraiksi uudet ihastuksensa.
Haarautuvan rakkauden talon ilmestyessä teattereihin olen ulkomaan matkalla. Palaan elokuvaan heti syyskuussa. Odotan paljon elokuvalta. Sillä Mika Kaurismäki ja Petri Karra tuntevat toistensa aikeet ja tavoitteet. Karra oli käsikirjoittajana Mika Kaurismäen edellisessä, hienossa ystävyyskuvauksessa Kolme viisasta miestä.
Syyskuun alussa ensi-illan saa kauden toinen kotimainen elokuva Skavabölen pojat, ohjaajatulokas Zaida Bergrothin elokuva kahdesta veljeksestä, jotka paljastavat perheen salaisuuksia uudessa kotipiirissään Kauniaisissa.
============================================================
Toivottavasti syksyn kotimainen kausi tarjoaa joitakin samanlaisia myönteisiä katsomiskokemuksia kuin viime kevään Muukalainen ja Postia pappi Jaakobille. Ainakin TV1:n Kotikatsomossa kesällä uusituista kotimaisista elokuvista vain harva kesti toisen katsomisen. Tämä saattaakin olla suomalaisen nykyelokuvan ongelma: Kertakäyttö toimii usein, mutta monikaan ohjaaja ei pysty luomaan teosta, joka eläisi vuosia eteenpäin.

sunnuntaina, elokuuta 16, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 11

Paikka auringossa (A Place in The Sun, USA 1951), ohjaus: George Stevens, käsikirjoitus: Michael Wilson ja Harry Brown - perustuu Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy, kuvaus: William Mellort, musiikki: Franz Waxman, pääosissa: Montgomery Clift (George Eastman), Elizabeth Taylor (Angela Vickers), Shelley Winters (Alice Tripp), Raymond Burr (Marlowe). Tuotanto: Paramount.



Oppi-isäni Matti Salo nimitti 1960-luvun alun Projektio-filmilehdessä amerikkalaista George Stevensiä romanttisen tragedian mestariksi. Projektion artikkeli vaikutti meihin kajaanilaisiin elokuvahulluihin. Tiesimme, että Stevensillä oli takanaan loistava 1950-luku, mutta vasta uusintakierrokset tutustuttivat minutkin Stevensin saavutuksiin. Niitä olivat Paikka auringossa, Etäisten laaksojen mies, Jättiläinen ja Anne Frankin päiväkirja.
George Stevens (1904-1975) oli pitkän linjan Hollywood-ohjaaja. Hän aloitti kuvaajana 1920-luvun mykissä komedioissa - klassikkoja ovat Laurel & Hardy -lyhytkomediat. Stevens sai tilaisuuden ryhtyä ohjaamaan 1930-luvulla. Ensimmäiset elokuvat olivat viihteellisiä harjoittelutöitä. Vuonna 1935 valmistunut Fred Astaire-musikaali Swing Time oli Stevensin läpimurto. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu "brittihenkinen" jalo seikkailufilmi Gunga Din vakiinnutti Stevensin aseman kultakauden Hollywoodissa. Stevensin 1940-luvun tuotannosta kuuluisin on liikuttava perhedraama Muistan äidin.
================================================================================
Paikka auringossa perustuu Theodore Dreiserin sosiaalikriittiseen, naturalistiseen romaaniin Amerikkalainen murhenäytelmä. Yhdysvaltain ja Meksikon matkalle 1930-luvun alussa lähteneen venäläisen Sergei Eisensteinin (Panssarilaiva Potemkin, Lokakuu, Vanhaa ja uutta) piti ohjata Dreiserin romaanin elokuvaversio Paramountille. Projekti ei toteutunut, koska toteutuksen sävyistä ei päästy yksimielisyyteen. Eisenstein lähti Meksikoon, siellä syntyi kuvallisesti uhkea, joskin keskeneräiseksi jäänyt Que Viva Mexico!. Paramount palkkasi wieniläisen koulukunnan ohjaajan Josef von Sternbergin (Sininen enkeli) toteuttamaan Dreiserin romaanin filmisovituksen.
George Stevensin uusi versio henkii sodanjälkeisen nousukauden ja ahneen rikastumisen henkeä. Stevens muutti romaanin nimen ja henkilöt, mutta säilytti Dreiserin alkuperäiset temaattiset tavoitteet. Lahjakas käsikirjoittaja Michael Wilson laati käsikirjoituksen - sen merkitystä ei voi aliarvioida.
Paikka auringossa on mustavalkokuvauksen juhlaa. Alkutekstien aikana esitellään päähenkilö George Eastman, joka kävelee valtatiellä ja yrittää saada kyydin. Hänet nähdään selkä katsojaan päin. Alkutekstien mentyä hänet saadaan suurempaan kuvaan kunnes jakson lopulla kaunis ja nuori Angela Vickers ilmestyy urheilukaarallaan tielle.
Elokuva on kolmiodraama, romanttisesti viritetty kertomus amerikkalaisesta unelmasta, sen saavuttamisesta ja hukkaamisesta. George Eastman tulee keskiluokasta ja pyrkii yhteiskunnalliseen nousuun, luksukseen ja vaurauteen. Hän uskoo tarttuvansa lujasti unelmaan tavattuaan yläluokkaisen Angela Vickersin. Kantona kaskessa on vain työväenluokkainen Alice Tripp, joka odottaa lasta Georgelle.
Stevensin kerronta on plastista, kaunista mustavalkokuvan runoutta. Clift, Taylor ja Winters ovat täydellisiä rooleissaan. Kontrastit toimivat. Loppupuolen oikeudenkäyntijaksossa vakuuttaa syyttäjää esittävä Raymond Burr, jonka muistamme kolme vuotta myöhemmin Hitchcockin Takaikkunan paloittelijamurhaajana. Burr näytteli sitten vuosia suositussa tv-lakisarjassa Perry Masonissa.
===========================================================
Kaikissa 1950-luvun Stevens-elokuvissa on jokin kohtaus tai asia, joka jää lähtemättömästi mieleen: Etäisten laaksojen miehessä yksinhuoltajaäidin tilalle saapuvan Shanen (Alan Ladd) ja pojan ystävyys, Jättiläisessä oudon Jett Rinkin (James Dean) öljykylpy, Anne Frankin päiväkirjassa puhelimen äänet tyhjässä huoneessa, kun joku ullakolle piiloutunutta Frankin juutalaisperhettä yrittää varoittaa natsien kotietsinnästä.
Paikka auringossa jätti muistijälkenä tajuntaani traagisen, pakahduttavan jakson, jossa Elizabeth Taylor painautuu seinää vasten Montgomery Cliftin kulkiessa hämärässä kohti teloituspaikkaa. Usein on sanottu, että tuo jakso sisältää Theodore Dreiserin romaanin sosiaalipoliittiset edellytykset ja velvoitteet, mutta samalla se kuvastaa Hollywoodin kulta-ajan tähtiromanssien lopullista tuhoa uuden kapinallisen filminuorison brandoineen ja deanineen noustessa esiin. Heihin kuului myös Montgomery Clift.
Montgomery Clift (s. 1920) oli esiintynyt neljässä elokuvassa ennen Paikka auringossa -läpimurtoa. Etenkin esikoisrooli Howard Hawksin westernissä Punainen virta (1948) ja nimiosa Berliinissä kuvatussa Yksin maailmassa -elokuvassa (1948) olivat tärisyttävän hyviä. Cliftillä oli vuonna 1949 valittavanaan monta elokuvaprojektia - muun muassa Norman Mailerin esikoisromaanin Alastomat ja kuolleet filmisovitus (se tuotettiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin ilman Cliftiä) ja pääosa Billy Wilderin Hollywood-tarinassa Auringonlaskun katu (1950). Clift ei sitoutunut näihin elokuviin, mutta kiinnostui enemmän ja enemmän Theodore Dreiserin romaanin filmisovituksesta. Hän kävi jopa San Quentinin vankilan kuoleman sellissä, vietti siellä yön tulevaa George Eastmanin roolia varten.
Ennen Paikka auringossa -elokuvan kuvauksia perfektionisti Montgomery Clift näytteli Suuressa ilmasillassa, jossa kuvataan lähes dokumentaarisesti amerikkalaisten muonalentoja kahtia jaetun Berliinin läntiseen osaan.
Taas Elizabeth Taylor oli Paikka auringossa -elokuvan valmisteluvaiheessa vasta 17-vuotias. Hän sanoi: "Minun lapsen ruumiissani on aikuinen nainen". Clift ei edes tuntenut ennen filmauksen alkua Tayloria, josta tuli pian sodanjälkeisen Hollywood-elokuvan suurin naistähti, Marilyn Monroen ohella.
Taylor ja Clift kohtasivat seuraavan kerran 1957 Edward Dmytrykin tuulenviemää -tyyppisessä Sadepuun maassa. Homoseksuaaliset taipumuksensa salannut Clift näytteli elokuvassa vahvasti teipattuna auto-onnettomuuden jäljiltä.
==========================================================
Elizabeth Taylorin ura oli 1950-luvun lopulla jatkuvassa nousussa huipentuessaan elokuviin Kissa kuumalla katolla, Äkkiä viime kesänä, Kleopatra. Kaikki vakuuttuivat Taylorin näyttelijän taidoista viimeistään 1965 kun hän näytteli raivoisasti Richard Burtonin kanssa Mike Nicholsin alkoholisti- ja yliopistokuvauksessa Kuka pelkää Virginia Woolfia?.
Montgomery "Monty" Cliftin ura pysyi vahvana elokuvien Äkkiä viime kesänä, Sopeutumattomat ja Joki tulvii ansiosta. Mutta 1960-luvun alussa sairasteleva Clift menetti vähitellen otteensa. Muistan järkyttyneeni nähdessäni suosikkini Cliftin 1967 aikoja sitten puretun helsinkiläisen Heimolan talon Arita -elokuvateatterin kankaalla ranskalais-saksalaisessa elokuvassa Kujanjuoksu. Cliftin olemus oli kuin kuoleman kalvama. Hän olikin menehtynyt 1966 sydänhalvaukseen vain 45-vuotiaana.

perjantaina, elokuuta 14, 2009

Väritrilogian Julie Delpy ohjaajana * *



Muistattehan ihanan Julie Delpyn edesmenneen puolalaisen Krzysztof Kieslowskin 1990-luvun Kolme väriä -trilogian keskimmäisestä osasta, jonka nimi on Valkoinen. Se tapahtui Ranskassa ja Puolassa. Hirtehinen, hiukan tragikoominen ja korostuneesti puolalainen Valkoinen oli eittämättä väritrilogian paras osa. Joku voi olla toista mieltä.
Julie Delpy herätti huomiota myös amerikkalaisen vaihtoehto-ohjaajan Richard Linklaterin 1990-luvun puolivälin loistavassa Wienin-tarinassa Rakkautta ennen aamua. Linklater ohjasi myöhemmin elokuvansa jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua. Delpy ihastutti molemmissa elokuvissa amerikkalaisnäyttelijä Ethan Hawken rinnalla. Delpy nähtiin valkokankaalla jo 1980-luvulla, muun muassa Leos Caraxin upeassa Levottomassa veressä. Ja kuka suomalainen ohjaaja on saanut Delpyn elokuvaansa? Tietenkin Mika Kaurismäki ohjatessaan 1998 elokuvaa L.A. Without a Map.
Helsingin ensi-iltaan tullut Kreivitär ei ole lahjakkaan Julie Delpyn ensimmäinen ohjaustyö. Hän toteutti 2007 kipeän lomadraaman 2 päivää Pariisissa. Delpy esitti elokuvassa New Yorkissa asuvaa Marionia, joka käväisi Venetsian loman jälkeen Jackinsa kanssa rakkauden kaupungissa. Tämä nykyaikaiskuvaus kulki selvästi Richard Linklaterin poluilla, mutta Delpy ei saanut ohjaukseensa samanlaista toimivaa otetta. Esikoiselokuva oli silti innostava.
==============================================================
Kreivitär on historiallinen draamaelokuva. Sitä voisi kutsua Charles Chaplinin Monsieur Verdouxin (1947) naispuoliseksi muunnelmaksi. Julie Delpy kertoo kreivitär Erszé bet Báthorysta, joka eli vuosina 1560-1614. Kreivitär kamppaili miehensä kanssa ottomaaneja vastaan. Kreivitär ja hänen miehensä olivat henkeen ja vereen Unkarin vapauden puolella. Ottomaanit tai osmanit hallitsivat 1300 luvulta aina 1900-luvun alkuun. Ottomaani-nimitystä käytettiin Euroopassa ja Vähä-Aasiassa asuvista turkkilaisista.
Miksi Julie Delpy tarttui kreivitär Báthoryn myyttiin? Ehkä nykyinen kauhu- ja verielokuvien trendi ohjasi näyttelijättären legendan pariin. Tiedämme, että Báthoryn verisestä myytistä on tehty parikymmentä elokuvaa (mm. Peter Sasdyn 1972 valmistunut brittiläinen Countess Dracula). Etenkin kauhuohjaajat ovat kiinnostuneet aiheesta, sillä myytin mukaan kreivitär rakasti verta, nautti kylpeä veressä. Hän murhasi nautintonsa huumassa satoja ihmistä. Ja he olivat naisia ja tyttöjä.
Charles Chaplinin Monsieur Verdoux pysytteli niukimmissa murha-asetelmissa. Chaplinin elokuvassa asetetaan yksilön ja yhteiskunnan teot puntariin. Kuuluisassa puheessaan Verdoux kysyy, mitä ovat yksilön rikokset kansakuntien suorittamien rikosten rinnalla. Verdoux tarkoitti valtioiden välisiä sotia. Chaplin ei puolustellut murha-Verdouxin tekoja, vaan halusi herättää keskustelua.
Julie Delpyn elokuvassa ei aseteta tällaisia kysymyksiä. Kreivitär jää valitettavasti jähmeän historiallisen pukudraaman tasolle. Yhtä asiaa voi kyllä kehua: Delpy kuvaa maailmaa, jossa miehillä on ehdoton valta, joten naisten täytyy keksiä jotakin erikoista löytääkseen itsenäisyytensä ja vapautensa. Se on tässä tapauksessa sarjamurhaajan tie. Ei tosin kovin viitseliästä naisen vapauden etsintää.
===================================================================
Kreivitär kärsii päättämättömyydestä. Julie Delpy on ilmeisesti tarkoittanut elokuvansa feminismin puolustuspuheeksi. Ehkä Delpy on ajatellut jonkinlaista verisen rakkauden laulua, jossa tunteille ei anneta enää mitään sijaa. On vaikea päätellä, mihin ohjaaja lopulta tähtää. Ainakin Julie Delpyn näyttelijäsuoritus on hyvin eleetön ja jopa kuivakka, kun taas kuvakerronta revähtää romanttiseen hehkuun.

Ajankohtainen kommentti

Jos Suomessa päivittäin uusia uutisia tuottava vaalirahasotku nakertaa uskoa politiikkaan ja demokratiaan, niin Italiassa tätä luottamusta tuskin on enää nimeksikään. Italian pääministeri Silvio Berlusconi jakaa uutisia ainakin kerran viikossa medialle. Viimeksi hän on arvostellut Italian julkisen palvelun radio- ja tv-yhtiö Raita. Berlusconin mukaan Rai levittää maan hallituksesta kielteisiä uutisia.
Firmojensa kautta muun muassa AC Milan -jalkapalloseuran ja kolme kaupallista tv-kanavaa omistava Silvio Berlusconi on julistanut itsensä kaiken epäilyksen yläpuolelle. Häntä vastaan ei voi nousta, mutta hän voi iskeä toisia, etenkin Berlusconin politiikkaa arvostelevia henkilöitä vastaan.
Nyt Berlusconi on saanut vallan nimittää Rai-yhtiön johtokunnan. Tällä tempulla hän voi suitsia Rain kriittisiä uutistoimittajia. Jos pääministeri Matti Vanhanen olisi samalla tavalla epäilyksen yläpuolella Yleisradio pakotettaisiin lopettamaan kriittinen uutis- ja ajankohtaistoiminta. Tuskin silloin vaalirahakohu olisi päässyt julkisuuteen. Onneksi meillä toimii edes jonkinlainen demokratia. Ja Yleisradiossa taataan vielä toimittajille riippumattomuus ja sananvapaus.
===========================================================
Silvio Berlusconin otteet viittaavat selkeästi Italian lähistoriaan. En nyt puhu Mussolinin fasismista, vaan toisen maailmansodan jälkeen kukoistaneesta Italian elokuvan neorealistisesta suuntauksesta. Suuret ohjaajat Luchino Visconti. Vittorio de Sica ja Roberto Rossellini loivat elokuvia, joissa italialainen yhteiskunta läpivalaistiin. Elokuvasta kehittyi yhteiskunnallisten ja poliittisten ongelmien iso paljastaja. Mussolinin fasistisen valtakauden päättyminen ja poliittisen sensuurin kumoaminen soi italialaisille elokuvantekijöille melkein rajattomat mahdollisuudet oman aikansa ja ympäristön selitykseen - kuten neoralismisen kauden elokuvien tutkijat ovat todenneet.
Italian elokuvan neorealistinen kausi - esimerkiksi Maa järisee, Rooma avoin kaupunki, Polkupyörävaras, Milanon ihme, Paisa, Umberto D - kesti suurin piirtein vuodesta 1945 vuoteen 1952. Sen jälkeen ja vähän sinä aikanakin elokuvantekijöitä ja tuottajia alettiin kiristää epäsuorasti. Koska kipeistä yhteiskunnallisista ongelmista kertominen antoi valtiovallan mukaan huonon kuvan Italiasta ulkomailla.
Kuuluisa oli alivaltiosihteeri Andreottin ohjaaja Vittorio de Sicalle lähettämä avoin kirje. Hän totesi toisaalta, että tietenkin elokuvantekijöiden on paljastettava mädännäisyys koko kurjuudessaan, mutta "on myöskin totta, että de Sica on tehnyt maalleen karhunpalveluksen, jos maailmalla aletaan luulla, että Umberto D antaa todellisuutta vastaavan kuvan 20:nnen vuosisadan puolivälin Italiasta".
Nyt voisi sanoa: Eikö pääministeri Silvio Berlusconi tee lausuntoineen ja epädemokraattisine toimineen karhunpalveluksen 21:nen vuosisadan alun Italialle?

sunnuntaina, elokuuta 09, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 10

Tuhkaa ja timanttia (Popiol i diament, Puola 1958) ohjaus: Andrzej Wajda, käsikirjoitus: Wajda, Jerzy Andrzejewski - jälkimmäisen romaanista, kuvaus: Jerzy Wocik, pääosissa: Zbigniew Cybulski (Maciek), Ewa Krzyzanowska (Krystyna), Adam Pawlikowski (Andrzej). Tuotanto: Film Polski/Kadr.



Andrzej Wajda on täyttänyt 83 vuotta. Puolan elokuvan suurin ohjaajanimi suunnittelee edelleen elokuvia. Hän on suuttunut nuorille puolalaisille historioitsijoille, jotka viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan likaavat Puolan vapautuksen arkkitehdin, Gdanskin telakan aktivistin Lech Walesan maineen.
Historioitsijat ovat saaneet selville vanhoista asiakirjoista, että Walesa toimi 1970-luvulla Puolan turvallisuuspoliisin urkkijana. Walesan mukaan kommunistihallinto väärensi arkistoista löytyneitä papereita. Wajda aikoo ohjata elokuvan, jossa Walesan maine puhdistetaan. Vanha mies ei ole menettänyt vielä ärhäkkyyttään. Ja hänen uransa on ollut niin komea, että Wajdan teoksilla ja sanoilla on aina painoarvoa.
================================================================================================
Tuhkaa ja timanttia on elokuva, joka toi Puolan 1950-luvun lopulla maailman tietoisuuteen. Wajda oli ohjannut sitä ennen kaksi merkittävää elokuvaa Sukupolvi ja Kanal - kirottujen tie, joissa tutkittiin sodanaikaista puolalaista identiteettiä ja sankaruuden olemusta. Tuhkaa ja timanttia jatkoi 1958 samaa teemaa, mutta nyt elokuvan painotukset olivat yleismaailmallisempia - vaikka Wajda on aina korostanut olevansa ensisijassa puolalainen ohjaaja. "Minua ei elokuvia tehdessäni kiinnosta lainkaan se, millaisen kuvan ulkomaalaiset maastani sen perusteella saavat. Minä teen elokuvia puolalaisile ja puolalaisista ongelmista."
Andrzej Wajda loi 1950-luvulla ensitahdit Puolan elokuvan suurelle nousulle. Se huipentui 1990-luvulla Krzysztof Kieslowskiin, joka ohjasi ranskalais-puolalaisena yhteistuotantona Kolme väriä: Sininen, Valkoinen ja Punainen. Valitettavasti Kieslowski kuoli 1996 - vain 54 vuotiaana. Hänen menetyksensä oli suuri puolalaisessa elokuvassa, joka oli saanut Wajdan jälkeen ensimmäisen todella tunnetun ohjaajatähden.
Tervaskannoksi osoittautunut Andrzej Wajda opiskeli nuorena Krakowan Kuvataideakatemiassa. Hän siirtyi pian Lodzin maineikkaaseen elokuvakouluun. Wajda toimi 1950-luvun alussa Aleksander Fordin apulaisena muun muassa hienossa Barskakadun pojissa. Wajdan esikoiselokuva Sukupolvi julkaistiin 1954.
Tuhkaa ja timanttia oli nuoren Andrzej Wajdan huipputyö. Sen jälkeen hän ei ole päässyt enää aivan samalle tasolle. 1960-luvulla Wajdan elokuviin hiipi itsetarkoituksellinen estetismi ja symboliikka (mm. Koivikko), 1970-luvulla hän oli vaikeuksissa henkisesti ja poliittisesti. Sitten 1970-luvun lopun Marmorimies ja Ilman puudutusta sekä 1980-luvun vaihteen Kapellimestari ja Rautamies todistivat Wajdan uudistuneen. Viimeksi mainittu elokuva näytti avoimesti puolalaisten kyllästymisen kommunismiin, osoitti Gdanskin lakkotapahtumien voiman ja Solidaarisuus-liikkeen synnyn.
Andrzej Wajdan myöhäistuotannon helmi on 1996 valmistunut Piinaviikko, jossa kuvataan älymystön moraalia ja juutalaisvainoja saksalaisten miehittämässä Krakowassa. Aihe ja aika ovat tärkeitä Wajdalle, sillä hän oli murrosikäinen 1930-luvun lopulla, kun Saksa vyöryi Puolaan ja sota alkoi. Andrzej menetti isänsä, eli äidin kanssa sodan vuodet ja näki läheltä tapahtumia, joita nuori Wajda kuvasi Sukupolvi-elokuvassan.
=====================================================================================================
Tuhkaa ja timanttia tapahtuu toukokuun viidentenä päivänä 1945. Eletään vapautuksen hetkiä. Puolalainen porvaristo ryhtyy juhlimaan vapautusta. Samaan aikaan mustia laseja vahingoittuneiden silmiensä suojana pitävä Kansallisarmeijan uskollinen toimija Maciek juttelee ja flirttaa baarissa tarjoilijatar Krystynan kanssa. Sama Maciek on ollut vastarinnan miehenä piilosilla Varsovan viemäreissä Wajdan Kanal-elokuvassa. Nyt Maciek on saanut toimeksiannon murhata kommunistisen puolueen virkailija.
Tuhkaa ja timanttia sisältää symboliikkaa ja vihjeitä, mutta ne eivät ole itsetarkoituksellisia. Wajda kertoo Martti Puukon hienossa dokumenttielokuvassa Andrzej Wajda - den färgstarka bildernas mästare (1996), miten 1950-luvulla ei voinut panna juuri mitään vaarallista dialogiin. "Kaikki piti esittää vihjein."
Wajda tarkoittaa hätkähdyttävää kohtausta, jossa pää alaspäin riippuvan Kristuksen kuva on etualalla, kun Maciek keskustelee rakastettunsa kanssa taustalla. "Juuri kristillinen symboliikka oli keino esittää asioita, keino harhauttaa sensoreita ja politbyron jäseniä. Kohtaus ymmärretään hyvin, koska symboliikka on osa eurooppalaista perintöä."
Zbigniew Cybulski takasi 1950-luvun lopulla osittain Tuhkaa ja timanttia -elokuvan maailmanlaajuisen menestyksen. Wajda ei aikonut ensin ottaa Cybulskia pääosaan, mutta hänen apulaisensa Morgenstern oli toista mieltä. Pohdittuaan uudelleen Cybulskia, joka oli esiintynyt Sukupolven poistetuissa kohtauksissa, Wajda lopulta oivalsi asian: Nyt ei tehdä vain historiallista elokuvaa, vaan Tuhkaa ja timanttia tulee kuvastamaan myös 1950-luvun nuorison tuntoja.
Zbigniew Cybulski toi elokuvaan modernin ihmistyypin, joka ei vastaa kuvatun ajan todellisuutta. Ennen filmauksen alkua Wajda kysyikin Cybulskilta, oliko näyttelijä nähnyt James Deanin elokuvia. Wajda muistaa: "Hän nyökkäsi. Asia oli selvä." Ratkaisu tehdä Zybulskista Puolan James Dean oli nerokas. Se antoi elokuvalle kauaskantoisen, yleispätevän voiman. Valitettavasti lahjakas ukrainalaissyntyinen Cybulski menehtyi neljäkymmenvuotiaana junaonnettomuudessa. Hän oli juuri valmistelemassa ensimmäistä ohjaustyötään.
===================================================================================================== Vajaa 50 vuotta sitten tuijotin usein kesällä Tuhkaa ja timanttia -elokuvan julistetta. Olin ripustanut sen kesäasuntomme vinttihuoneen seinälle. Seiniä kiersivät filmitähtien valokuvat: Elina Salo, Maija Karhi, Pirkko Mannola, Tuija Halonen, Kim Novak, Elizabeth Taylor. Wajdan elokuvan julisteen ikuistaminen seinälle ei ollut mikään sattuma.
Tuhkaa ja timanttia sai ensi-iltansa Elokuva OY:n maahantuomana Suomessa 5.2. 1960. Samaan aikaan puolalainen elokuvajulistetaide vyöryi Suomeen - jazzmusiikin ohella. Eivätkä puolalaiset elokuvajulisteet olleet konventionaalisia, vaan moderneja, usein abstraktisia ja värikuviollisia taideteoksia.

perjantaina, elokuuta 07, 2009

Älä liiku ylitse muiden


Yle ja kaupalliset kanavat luottavat kesäkautena uusintoihin. Etenkin Ylen TV1 on täynnä uusintoja, jos ajatellaan sarjoja ja elokuvia. Sarjoista oikeastaan vain alkukesän sunnuntain myöhäisillassa esitetty erinomainen brittiläinen Lewis hohkasi uutuudellaan, samoin meidän Tornionjokilaaksoa vastapäätä sijaitsevissa Kalixissa ja Bodenissa tapahtuva hieno ruotsalainen poliisisarja Höök, jota menee tiistain myöhäisillassa Ylen FST5 -kanavalla.
Kaupallisilla kanavilla uusittiin niin ruotsalaisten poliisihahmojen Wallanderin kuin Beckin tv-rikosjännäreitä. Jälleen joutui toteamaan, että Ruotsissa tällaisten tuotteiden laatutaso on korkea. Dekkareiden lukijat kehuvat myös ruotsalaisia rikosromaaneja. Suomessa ilmestyy kyllä tuhka tiheään dekkarikirjoja, mutta niin elokuva- kuin tv-tuotannossa on jääty pahasti jälkeen ruotsalaisista. 1990-luvun Raid taitaa olla viimeinen suomalainen laadukas poliisi- ja rikossarja. Tapio Piiraisen suurtyö oli Ylen oman ohjaajan teos.
===================================================================
Suurin osa Teeman klassikkoelokuvista on ollut uusintoja - tosin mukaan mahtui harvoin, tuskin koskaan televisiossa esitetty Robert Mulliganin Kuin surmaisi satakielen. 1960-luvun alun elokuva on edelleen ajankohtainen ja puhutteleva kuvaus rasismista USA:ssa. Elokuva syntyi tiiviissä yhteistyössä ohjaaja Mulliganin, tuottaja Alan J. Pakulan (myöhemmin tunnettu mm. Presidentin miesten ohjaajana) ja näyttelijä Gregory Peckin kanssa.
Kesän uusista tv-kanavien elokuvista italialaisen Sergio Castellitton ohjaama ja espanjalaisen Penélope Cruzin kanssa näyttelemä Älä liiku (2004) oli ylitse muiden. Niin rohkenen sanoa jo tässä vaiheessa, vaikka kesäkausi ei ole vielä ohi. Castellitto kuvaa tiukoin kuvin eri yhteiskuntatilanteista tulevan miehen ja naisen raastavaa, elämää suurempaa kohtaamista, jossa rakkaus juovuttaa ja alistaa.
============================================================
TV1:n uusista ohjelmista ei kannata mainita kuin torstain 10 kirjaa rakkaudesta ja sunnuntai-illan Levengood Suomesta. Ruotsissa toimiva tv-juontaja Mark Levengood haastattelee sarjassa lapsuutensa suomalaisia vaikuttajia ja etsii kadonnutta Suomea. Levengood on samalla kertaa fiksu ja kepeä, luonteva ja tarkka, hauska ja vakava.
Fantastinen tv-persoona.
Jos Levengoodia vertaa suomalaisten tekemään Suomi myytävänä -sarjaan, niin ei voi muuta kuin pyörittää päätään. Näin kamalaa "asiaviihteellistä" kesäsarjaa ei ole pitkään aikaan nähty tv-kanavilla. Että oikein Suomi-kuvaa jäljitetään! Nolottaa katsoa.
10 kirjaa rakkaudesta on TV1:n kulttuuritoimituksen makupala. Kari Väänäsen valinta eräänlaiseksi rakkauden apostoliksi on täysosuma. Jokaisessa jaksossa joku kirjan ystävä on saanut kutsua studioon kaksi ystäväänsä keskustelemaan rakkausaiheisesta romaanista. Viimeksi Märta Tikkasen johtama ohjelma oli hyvä esimerkki paneutuvasta ja syvällisestä kirjallisuuden ymmärtämisestä ja keskustelukulttuurista. Tikkanen pitäisi saada TV1:n puolella vetämään uutta kirjallisuusohjelmaa. Tuulaliina Variksen ohjelman jälkeen on ollut vuosia ja vuosia autiota.

Ajankohtainen kommentti

Lama painaa mediakonsernien tuloksia alas. Syynä on mainosmyynnin väheneminen. Lama ei tosin näy sähköisen viestinnän puolella. Sanoma-konserniin kuuluva Nelonen jatkaa lehtitietojen mukaan myötätuulessa. Tämä tv-kanava kuuluu Sanoman Entertainment-osastoon. Siihen kuuluu myös kaapeliyhtiö Welho. Molemmat ovat parantaneet kannattavuuttaan huhti-kesäkuun jaksolla. Markkinaosuuskin on noussut.
Mitä tästä voi ajatella. Ainakin Nelosen ohjelmisto on niin huonoa, että lienee syytä todeta: Roska myy! Niin, ja kannattavuus paranee, kun tv-uutistoimintaa supistetaan ja henkilöstöä vähennetään. Ja Neloseen kuuluvan Urheilukanavan hitit Bundesliigoineen annetaan pois.
=============================================================
Lomautukset ja irtisanomiset ovat päivän sana mediassa. Isojen firmojen pomot käyvät ylpeinä kertomassa Ylen TV-uutisissa, miten nyt on vähennetty väkeä niin ja näin paljon. Valtion yhtiöidenkin johtajat puhuttelevat tv-katsojia samalla irtisanomismantralla. Koskaan ei ruudussa näy pomoa, joka ilmoittaisi tappelevansa henkilöstönsä puolesta. Työntekijä on firmoissa kuluriesa.

sunnuntaina, elokuuta 02, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 9

Enoni on toista maata (Mon oncle, Ranska 1958) ohjaus: Jacques Tati, käsikirjoitus: Tati, Jacques Langrange, Jean L´Hote, kuvaus: Jean Bourgoin, pääosissa: Jacques Tati (Monsieur Hulot), Adrienne Servantie, Alain Becourt, tuottaja: Louis Dolivet.



Eletään vuotta 1969. Jacques Tati on saapunut 14.9. Helsinkiin. Hän osallistuu Playtimen erikoisesitykseen, sillä komedia on tulossa ensi-iltaan Suomessa. Playtimen maahantuoja on uuttera ja mikä parasta - filmisivistynyt Aili Kannel, jonka Kino-Filmi omistaa Helsingissä kaksi elokuvateatteria. Toinen on Mikonkadun Rea (nyt sen paikalla on ravintola) ja toinen Liisankadun Aula (tässä pikkuteatterissa toimi 1960-luvun lopulla elokuvakerho Studio).
Kannel on kutsunut päälehtien kriitikoita Rean sisätiloihin, joissa sijaitsee Kino-Filmin toimisto. Kun saavumme toimistoon huomaamme, että sohvalla Ailin vieressä istuu Monsieur Hulot eli ranskalainen koomikko-ohjaaja Jacques Tati. Illanvieton aikana selviää, että Tati haluaa tehdä elokuvia eurooppalaisen elämänmuodon ja elintapojen, kulttuurin ja teknologian muutoksesta.
Tuskin kukaan meistä edes tajuaa, että EU on jo olemassa, mutta nähtyämme Tatin Kino-Filmin tiloissa ja katsottuamme hänen suurimman elokuvansa Playtimen ymmärrämme vaistonvaraisesti, miksi Tati on luonut äärimmäisen tarkan ja kaikkia kliseitä välttävän kuvan modernista, metallin hallitsemasta kaupunkimaailmasta, johon ihmisyksilö hukkuu.
Kymmenen vuotta aikaisemmin katson koulukaupunkini Kino-Ratossa Jacques Tatin komediaa Enoni on toista maata. Se sai ensi-iltansa Ritzissa joulukuussa 1958, Suomi-Filmin maahantuomana (huomautettakoon, että näitä kahta maahantuojaa ei ole olut olemassa vuosiin). Emme tienneet Kajaanissa paljoakaan Jacques Tatista, mutta muistan lukeneeni kirjastossa arvostelun, jossa häntä verrattiin Charles Chapliniin.
Jacques Tatia alettiin kutsua 1950-luvun lopulla ainoaksi Chaplinin veroiseksi eurooppalaiseksi koomikoksi ja ohjaajaksi. Myöhemmin ymmärsimme, että Tati on poikkeuksellinen elokuvantekijä, hyvin erikoinen, samalla tavalla "absurdi" mutta olennainen kuin irlantilainen Samuel Beckett oli näytelmätaiteessa. Tati teki hyvin säästeliäästi elokuvia, pohti niitä vuosia ennalta ja pyrki perfektionismiin - kuten uransa kalleimmassa elokuvassa Playtimessa, joka tuotettiin 70 mm:n laajakankaalle varustettuna monikanavaisella stereoäänellä.
=======================================================================================
Jacques Tati (1908-1982) urheili nuorena ja harrasti klovneriaa. Hän ohjasi kolmisenkymme
ntä vuotta kestäneen uransa aikana kuusi kokoillan elokuvaa. Tuotantojen pitkä väli ei johtunut aina Tatin varaamasta miettimisajasta, vaan usein rahoituksen vaikeudesta. Omintakeinen koomikko-ohjaaja ei ollut tuottajien mieliin. Mutta kaikki Tatin kuusi elokuvaa ovat merkittäviä - tässä mainittujen lisäksi ensimmäinen varsinainen ohjaustyö Lystikäs kirjeenvaihtaja (1948), rakastettu Riemuloma Rivieralla (1952), matkan kuvaus Trafic (1971) ja jäähyväistyö Parade (1974), joka tehtiin tv-tuotantona.
Jacques Tatin luoma koominen hahmo Mr. Hulot on jokamiehen vastakohta. Hän on pitkä, omituisesti elehtivä ja liikkuva, hiukan tumpelo mies, joka vierastaa kulutusyhteiskuntaa ja moderneja innovaatioita. Hän on kuitenkin kiinnostunut tuosta EU-maailmasta, teknisestä kehityksestä ja olosuhteista kaupungeissa, joissa aletaan vieraantua perustunteista ja luonnosta.
Modernismin kohtaaminen on Tatin elokuvien johtoteema. Yhä kylmäkiskoisemmassa maailmassa Mr. Hulot todistaa ihmislämpönsä ja humanisminsa - yleensä ilman sanan sanaa. Kommunikaatio on eleitä tai täydellistä mykkyyttä. Ihmeellistä kyllä hiljaisuus ja mykkyys kertovat enemmän maailmasta ja ihmisestä kuin tykittävä dialogi.
============================================================
Eastmancolor-komedia Enoni on toista maata on suosikkini, koska siinä tuo moderni ja yhä teknistyvä maailma on ensimmäisen kerran Jacques Tatin tarkassa pohdinnassa. Vieläkin mielessä uinuvat viidenkymmenen vuoden takaiset muistikuvat raikkaista väreistä ja aurinkoisesta kohtauksesta, jossa laitakaupungin vanhassa talossa asuva Mr. Hulot avaa ullakkohuoneistonsa ikkunan. Mr. Hulot katsoo onnellisena päivään, uskoo ihmisyyteen, uskoo luonnolliseen ja ekologiseen elämäntapaan.
Perinteitä kannattava eno saa huomata, miten Arpelien moderni perhe on rakennuttanut talon, jossa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Komedian lataus syntyy ristiriidoista ja vastakkainasetteluista. Kun silloin ihastelin Tatin nerokkaita gageja ja kaupunkikuvien ultramodernia henkeä, niin vähän myöhemmin sain lukea, että Enoni on toista maata on ranskalaisittain aivan kuin Chaplinin Nykyaika ja Buster Keatonin 1920-luvun mykkäkomediat.
Jacques Tati oli Robert Bressonin, Jean Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen ohella sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan oman tien kulkijoita. Sellaisia ohjaajia tapaa nykyisin enää harvoin. Siksi punnitsee mielessään Tatin Kino-Filmin toimistossa lausumaa ajatusta: "Komediani heijastaa aikaa, joka juoksee ja yhteiskuntaa, joka kehittyy kehittymistään, mutta onko kehitys liian nopeaa, sen vain Monsieur Hulot pystyy näkemään sisimmässään."
Kysyttäessä Tati perusteli tapaansa käyttää pitkiä kuvia. Riemuloma Rivieralla - komediaan sisältyy vain nelisensataa kuvaa ja rytmi on hidasta. Enoni on toista maata -elokuvan estetiikkana on tietoisesti rakennettu hitaus, joka kuvastaa ikävystymistä nykymenoon. Silti se on Tatin kaikkein riemukkain ja aurinkoisin elokuva.