keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010

BOSTONIN RIKOLLISRYHMÄ RÄTISTELYJÄNNÄRISSÄ * * *












Ilta-Sanomat liioittelee joka numerossa jokaisen mahdollisen asian tai uutisen. Etusivulla kaikki tv:ssä esiintyvät tai joskus esiintyneet henkilöt ovat lehden mukaan tv-tähtiä. Jokainen suomalainen iskelmälaulaja on mestari. Näyttelijä Ben Affleckin ohjaama elokuva The Town ei ole aivan huono, mutta eiköhän sovita henkilöjutun kirjoittaja Kari Salminen, että ei hän ole vielä suuren luokan ohjaaja. Salminen otsikoi (11.12.) juttunsa Affleckista seuraavasti: "Pellestä mestariksi." Jutun yhteyteen on painettu tietokulma elokuvanäyttelijöistä, joista on tullut ohjaajia. Ollaanpa tarkkoja: Charles Chaplin ja Orson Welles olivat jo uransa alusta ohjaajia ja elokuviensa näyttelijöitä. Sitä paitsi on moukkamaista asettaa Affleck heidän ja esimerkiksi Woody Allenin ja Clint Eastwoodin seuraan.
The Town kertoo Bostonissa toimivasta rikollisryhmästä. Boston on Yhdysvaltain itärannikon kuuluisia yliopistokaupunkeja, jonka väestöstä irlantilaiset maahanmuttajat ovat isossa osassa. John F. Kennedy oli bostonilainen kuten kirjailijakuuluisuus Edgar Allan Poe ja laulaja Donna Summer. Itsekin tunnettu bostonilainen Ben Affleck johdattaa katsojat Charlestownin kaupunginosaan. Se sijaitsee niemimaalla, pohjoiseen Bostonista. Siellä avautuu muun muassa kuuluisa Mary O´Malley Waterfront Park.
Ben Affleckin elokuva perustuu Chuck Hoganin kirjaan "Prince of Thieves". Hogan tuntee Charlestownin, jossa mellasti 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun irlantilaisjuurinen mafia. Hoganin 2000-luvun teoksista tunnetuin on "The Killing Moon". Kauhukirjojen hittitehtailija Stephen King muuten nosti "Prince of Thievesin" vuoden 2005 parhaaksi romaaniksi. Hogan näyttää juuttuneen muodinmukaisesti kauhuun, sillä hän on työstänyt vampyyriromaanien trilogiaa, josta kauhufantasiaan erikoistunut meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro (nyt ajankohtainen Julian silmät) toteuttaa kolme elokuvaa.
The Town etenee irlantilaiskaupunginosan kaduilla ja asunnoissa. Se ei ole kauhufilmi, vaan eräänlainen ihmissuhteita kierrättävä toimintajännäri. Realismiin pyrkiessään Ben Affleck on hakenut vaikutteita 1970-luvun Martin Scorseselta, joka kuvasi ajoittain kasvuseuduillaan New Yorkin Pikku-Italiassa. Scorsese oli jo ensimmäisissä elokuvissaan valmis tekijä, energinen ja räjähtävä kertoja, jolle elokuvan ilmaisumuodon ominaispiirteet ja ihmiskuvauksen lataukset olivat hyppysissä. Affleck on vielä tiellä elokuvaohjaajksi. Realismia ja paikallisväriä löytyy, tarinaan on saatu uskottavuutta, mutta kaikki kerrotaan puolivaloilla ja tyypillisten tuttuuksien kautta.
Ben Affleck näyttelee The Townin pääosan. Hän on irlantilaskorttelin rikolliskoplan pomo Doug McRay, joka ei luota mutkattoman väkivallan keinoihin. Doug käyttää aivojaan eikä halua, että kopla laukaisee aseen keikan aikana. Elokuva näyttäisi olevan muutostarina, sillä Affleckin pomo kohtaa ryöstökeikan aikana kauniin pankinjohtajan (Rebecca Hall). Johdattaako nainen rakastuneen konnan kääntymyksen tielle? No, kyllä siihen päin ollaan menossa, mutta niin siinä käy, että väkivallattomuutta kannattavasta McRaystä tuleekin tappaja - olosuhteiden pakosta. Näin ihminen muuttuu amerikkalaisessa toimintajännärissä.
=====================================================================================================
Ben Affleck ohjaa mukiinmenevästi, sitä ei voi kieltää, mutta liian usein sorrutaan megarymistelyyn ja oiotaan suoraksi tarinan kulmia. Kuvio on kovin tavanomainen: ryöstön suunnittelu ja toteutus, väliin sirotellaan seksiä ja pientä romantiikkaa, kuvataan jengin sisäisiä ristiriitoja, herätetään katsoja unesta pitkitetyllä kaahausrallilla kaupunginosan kaduilla. Sitten oikein paukutellaan Fenway Park -stadionin uumenissa ja ulkopuolella samaan aikaan kun legendaarinen baseballseura Red Sox pelaa kentällä.
Parasta The Townissa ovat muutamat koruttomat, jopa rosoisen elävät sivuosasuoritukset. Jeremy Renner on aito Doug-pomon oikeana kätenä. Irlantilaisista elokuvista tuttu Pete Postlethwaite on ehdoton ikääntyvänä rikollisena, joka johtaa kukkakaupastaan huumebisnestä ja kontrolloi tiukasti rikolliskumppaneita. Aivan upean sivusuorituksen tekee Blake Lively huumeita käyttävänä seksipommina ja yksinhuoltajana, joka pyrkii epätoivoisesti Doug McRayn heilaksi.

Ajankohtainen kommentti

Ruben Stillerin loistavasti vetämällä Pressiklubilla on hyvä ohjelma-aika perjantaina heti TV2:n uutisten ja sään jälkeen, jos missään ei pelata sählyä, hiiihdetä, luistella tai hypätä mäkeä. Usein niin tehdään, ja kalliimpien urheilulajien välittämisestä vähitellen luopuva Yle on yleensä paikalla. Näin on käynyt viime aikoina, esimerkiksi itsenäisyyspäivän jälkeisenä perjantaina ei odottamaamme Pressiklubia tullut, koska TV2 toi ruutuun salibandya. Vastaavia tapauksia on sattunut loppusyksyllä enemmänkin. Onneksi ohjelma tuli normaalisti joulupyhiä edeltävän viikon perjantai-iltana.
Urheilu ajaa aina muiden ohjelmien yli TV2:n puolella. Pitäisikö ehdottaa, että Pressiklubi tulisi jonain muuna päivänä. Ei se oikein toimiksi, sillä ohjelmassa keskustellaan sen viikon uutisaiheista. Eikö Yle voisi antaa Pressiklubin tulla säännöllisesti perjantaisin ja välittää urheilua samaan aikaan FST5-kanavalla.
=====================================================================================================
Taas surullinen uutinen helsinkiläisestä elokuvakulttuurista. Aikatalon iso, perinteikäs Bio Bristol sulki ovensa jouluviikon alkaessa. Mäkelöiden elokuvaperheen Kinosto-yhtymän vuonna 1961 avaama Bristol oli komea, isolla valkokankaalla ja miellyttävällä sisustuksella yleisöä vuosikymmeniä kiehtonut teatteri, jossa niin kotimaiset elokuvat kuin usein myös ison luokan amerikkalaiset hitit pääsivät oikeuksiinsa. Sitten kun Kluuvikadun Maximit sulkevat ovensa, voidaan lopullisesti todeta: elokuva siirtyi Helsingissä pelkästään kahden multiplex-popcorn -viihdekeskuksen maailmaan, joka miellyttää pintanuorisoa.
=====================================================================================================
MTV3:n ajankohtaisohjelma 45 minuuttia parani selvästi syksyn alkaessa. Esimerkiksi ohjelma Eurooppaan tulevista laittomista maahanmuuttajista oli vankkaa tekoa. Samoin syksyn reportaaseista sellaiset kuin itärekkojen nälkäpalkoilla ajoista, köyhien itsenäisyysjuhlista, kalliista kaukolämmöstä, kovista huumeista ja Pakistanin avustusjärjestöjen ahdingosta.
45 minuuttia -ohjelman taso tosin heittelee selvästi. Ennen joulua palattiin viihdejournalismiin. Antti Jokisen Hollywood-trillerin esittely oli pinnallinen. Ohjelma Ruotsin kuningattaren isän väitetyistä natsisympatioista eteni pettävällä pohjalla. Ei luulisi, että MTV3:n uutistoimitus lähtee enää tälle sensaatiolehdistön viljelemälle tielle. Nyt on niin paljon yhteiskunnallisia asioita ja ongelmia Suomessa, joten toivon 45 minuutin toimituksen tarttuvan tulevana vuonna jälleen tiukkaan ja rankkaakin tutkivaan journalismiin.

P.S. Markus Selinin Solar Filmsin tytäryhtiö Bronson Club on tuottanut viihde-elokuvan, jota ei kehtaa arvostella. Mikko Leppilammen ja Antti Luusuaniemen tähdittämä Veijarit syytää kliseisiä roiskeita kankaalle, mutta siinä ei ole mitään sisältöä. Katri Mannisen kirjoittama ja Lauri Nurksen ohjaama buddy-byddy -draamakomedia on kuin mainostoimistossa synnytetty tuote - ikään kuin 1970-luvun Uuno Turhapuro palaisi sekoilemaan 2000-luvun citynarsistien vaatteissa. 

sunnuntaina, joulukuuta 12, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 71

Chinatown (Chinatown, USA 1974) ohjaus: Roman Polanski, käsikirjoitus: Robert Towne, kuvaus: John A. Alonzo, musiikki: Jerry Goldsmith, pääosissa: Jack Nicholson (J.J. "Jake" Gittes), Faye Dunaway (Evelyn Cross Mulwray), John Huston (Noah), Perry Lopez (Los Angelesin poliisivoimien LAPD luutnantti Lou Escobar), Diane Ladd (Ida Sessions), Roman Polanski (Mies veitsen kanssa), tuotanto: Robert Evans/Paramount.

Ranskalais-puolalais-ranskalaisen Roman Polanskin Amerikan vaiheita, iloja ja suruja sekä Sharon Tate -tragediaa kuvaava dokumenttielokuva Roman Polanski: Wanted and Desired nähtiin meilläkin valkokankaalla. Polanski (s. 1933) on ollut viime aikoina laajasti lehtien otsikoissa. Kysymys on Yhdysvalloissa 1977 tapahtuneesta pidätyksestä; ohjaajaa syytettiin alaikäisen tytön raiskauksesta.
Roman Polanski lähti vapaaehtoisesti Yhdysvalloista, asettui Pariisiin ja jatkoi uraansa Euroopassa. Koskaan ohjaaja ei päässyt 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuoliskolla valmistuneiden nuoruuden töidensä tasolle (puolalainen Veitsi vedessä, englantilainen Inho, amerikkalaiset Rosemaryn painajainen ja Chinatown). Englannissa ohjattu Tess (1979) ja Pariisissa toteutettu amerikkalainen Frantic (1988) jäivät hengettömiksi. Seksuaalisia perverssioita muun muassa laivamatkalla heijasteleva Katkera kuu (1991) on Polanskin myöhäistuotannon hätkähdyttävimpiä elokuvia. Feministit olivat innoissaan elokuvasta.
Todetaan kuitenkin suoraan, että Roman Polanski kuuluu elokuvantekijänä 1960- ja 1970-luvuille. Puolalainen Veitsi vedessä (1963) on tiheä, eroottisesti latautunut kolmen ihmisen valtakamppailu veden ja veneen ääressä. Polanski siirtyi hienon esikoisteoksensa jälkeen Ranskaan, mutta ohjasi useimmiten Englannissa ja Yhdysvalloissa. Luovimmillaan Polanski oli englantilaisessa, Catherine Deneuven persoonan ympärille kudotussa piinadraama Inhossa (1966), Mia Farrowin näyttelemässä amerikkalaisessa Rosemaryn Painajaisessa (1968), johon ohjaaja latasi traagisia tuntoja Sharon Taten kuolemasta, ja tietenkin 1970-luvun modernissa salapoliisielokuvassa Chinatownissa. Viimeksi mainittu oli Polanskin viimeinen varsinainen amerikkalainen elokuva, mutta amerikkalaiset yhtiöt eivät suinkaan unohtaneet lahjakasta elokuvantekijää, vaan rahoitusta on löytynyt kautta vuosien.
Tosin Roman Polanskin uusin ohjaustyö, englantilaisaiheinen poliittinen jännitysmysteeri The Ghost Writer tehtiin saksalais-ranskaisella rahalla. Se on ikääntyneen Polanskin viime vuosien parhaita elokuvia, ei ehkä niin monikudoksinen kuin toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikaan sijoittunut Pianisti (2002). Polanski osoittaa jälleen hallitsevansa taidokkaasti arvoituksellisen trillerin kerrontamuodon ja salakavalat tarinakuorrutukset. Niin kuin 1999 valmistuneessa, Johnny Deppin näyttelemässä, vanhojen kirjojen maailmaan sukeltavassa Yhdeksännessä portissa. Mutta jotain puuttuu - ehkä se nuoruuden töiden vahva persoonallisuus.
=====================================================================================================

Roman Polanski
 Roman Polanski syntyi Pariisissa 18.8. 1933. Hän oli kolmevuotias, kun puolalais-juutalainen perhe palasi Krakowaan. Romanin nuoruus oli kammottava. Hänen perheensä joutui keskitysleirille pojan ollessa vasta kahdeksanvuotias. Romanin äiti kuoli leirillä. Roman pääsi pakenemaan Krakowan ghetosta juuri ennen suurta puhdistusta.
Hän vaelteli Puolan maaseudulla ja sai turvan katoliselta perheeltä. Roman todisti myös saksalaisten sotilaiden sadistisia pelejä, jotka monen muun sodanaikaisen kokemuksen jälkeen jättivät lapseen vahvat jäljet. Noita kokemuksia Polanski purki epäsuorasti elokuvissaan, sillä sodan jälkeen hän opiskeli Puolan kuuluisassa elokuvakorkeakoulussa. Lodzin opintovuodet kestivät 1954-1959. Hän näytteli ensin puolalaisissa elokuvissa ja ohjasi muutamia lyhytfilmejä, joista surrealistinen Kaksi miestä ja kaappi (1958) on huomattava. Esikoiselokuvassaan Veitsi vedessä Polanski osoitti olevansa valmis ohjaaja, vähäeleisen ja pelkistteyn tyylin taitaja.
Chinatown on jotain sellaista täyteläistä epookkidraamaa, jota ei enää tule elokuvateattereihin. Roman Polanski ohjasi sen Paramount-yhtiön viimeisen kultakauden aikana. Kausi alkoi 1960-luvun puolivälissä ja päättyi 1970-luvun puolivälissä. Karkeasti ottaen: Kultatakauden muuan keskeinen tekijä oli tuottaja Robert Evans (s. 1930), joka tuli Paramountin tuotannon varajohtajaksi 1966. Yhtiön varajohtajaksi Evans nimitettiin 1969, ja Chinatownin valmistumisen aikoihin hän perusti oman yhtiön, jolla oli sopimus Paramountin kanssa.
Robert Evansin aikana tuotetuista tai hänen tuottamistaan elokuvista maineikkaita ovat Paljain jaloin puistossa, Parittomat kaverukset, Rosemaryn painajainen, Love Story, Kummisetä I ja Kummisetä II. Evansin kaikki elokuvat eivät suinkaan onnistuneet tai menestyneet, ja sellainen oli muun muassa Francis Ford Coppolan Cotton Club (1984). Evans poistui Hollywoodin näyttämöltä ja syöksyi myöhemmin henkilökohtaisiin ongelmiin (hämäräperäiset tuttavuudet, kokaini). Hän palasi 1990-luvun vaihteessa ja oli tuottamassa muun muassa Chinatownin jatko-osaa, Jack Nicholsonin ohjaamaa ovelaa rikostrilleriä The Two Jakes. Evans kirjoitti 1994 kirjan "The Kid Stays in the Picture", jossa henkilökohtaiset elämänvaiheet ovat vahvasti esillä.
Jouduimme käymään 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla usein lehdistönäytännöissä Olli Virtamon hyvässä huolenpidossa Paramountin Suomen konttorin koeteatterissa, joka sijaitsi Korkeavuorenkadulla. Coppolan Kummisedän näytös oli tietenkin paukku, mutta sykähdyttäviin elämyksiin kuului Roman Polanskin Chinatown. Se oli yllättävää Polanskia. Ja harva meistä tajusi, että vielä voidaan tehdä 1940-luvun klassisen perinteen pohjalta salapoliisielokuva, joka on puettu uuteen, moderniin ilmiasuun. Siis neo-noiria - kuten oli tapana sanoa.
=====================================================================================================
Chinatown sai ensi-iltansa Helsingissä 9.5. 1975 Gloriassa, tuossa punaisista penkeistä kuulussa Adams-Filmin Pikku-Robertinkadun isohkossa teatterissa, jota ei enää ole olemassa. Kirjoitin elokuvasta innostuneen arvion Suomen Sosiaalidemokraattiin, johon kulttuuripäälikkö Risto Hannula oli kehittänyt Filmivihjeet-palstan. Arvio saattoi olla pitkäkin, mutta se juoksi ylhäältä alas yhdellä palstalla. Valitettavasti silloin ei ollut tullut pidettyä leikekirjaa.
Chinatown tapahtuu kesällä 1937 helteisessä Los Angelesissa. J.J. Gittesin etsivätoimistoon ilmestyy kaunis nainen, joka ilmoittaa nimekseen Evelyn Mulwray. Hän palkkaa Gittesin varjostamaan petollista aviomiestään. Gittesin Evelynista nappaamat kuvat livahtavat lehtiin, ja nyt oikea rouva Mulwray saapuu etsivätoimistoon. Hän pyytää lopettamaan vakoilun.
Väärä Evelyn on pyrkinyt vahingoittamaan perhettä. Paljastuu, että Evelynin aviomies, yli-insinööri Mulwray on saanut vihiä kaupungin vesivarastojen yöllisistä juoksutuksista. Ne hyödyttävät taloudellisesti joitakin ja tuhoavat toiset. Korruptio ulottuu virkamieskuntaan.
Chinatownissa kaikki liittyy Los Angelesin vesivarastoihin, joilla pelataan likaista peliä. Robert Townen käsikirjoitus ladattiin täyteen salaperäisiä vihjeitä ja yllätyksiä. Roman Polanskin kerronta avaa ja sulkee näitä viitteitä. Selviää joka tapauksessa, että suurmaanomistaja Noah Cross (ohjaaja John Hustonin linjakas sivuosasuoritus) on likaisen pelin käynnistäjä. Mutta liittyykö yli-insinöörin vaimo Evelyn jollain tavalla pelikuvioon?
Uransa suuruuden kautta Chinatownin aikoihin elänyt Jack Nicholson tekee tasapainoisen yksityisetsivämuotokuvan. Vaikea sanoa, oliko veitsellä uhkailu käsikirjoituksessa vai keksikö ohjaaja Polanski esittää pikkumiestä, joka teloo Gittesin naaman. Elokuva muistetaan aina tuosta veitsikohtauksesta ja Jack Nicholsonin nenän päälle vedetystä isosta laastarista. Niin, ja tietenkin odotimme aina, milloin Polanski kuittaa elokuvansa nimen, milloin hän vie meidät Los Angelesin Chinatowniin, jossa J.J. Gittes on kohdannut ammattinsa surkeimmat kokemukset.
=====================================================================================================
Chinatown on neo-noirina kuin muistuma Hollywoodin kultakauden studiotyöskentelyn energiasta ja osaamisesta. Ajankuvan leima on elokuvassa rikas ja täyteläinen. Ja aurinkoiset ulkokuvat hellivät Etelä-Kalifornian ympäristöjä. Chinatown ei ole vain ohjaajan elokuva, sillä sen mestarillisuuden takuumiehiä ovat tuottaja Evansin, käsikirjoittaja Townen ja näyttelijä Nicholsonin lisäksi texasilainen mestarikuvaaja John A. Alonzo (s. 1934). Alonzon "hoksaava silmä" taikoi Los Angelesin ja sen ympäristöjen näkymät "elämään 1930-lukua".
Eikä pidä unohtaa Jerry Goldsmithin musiikkia, joka myötäilee tenhoavasti kuvakerrontaa. Eikä missään nimessä naisellista vastavoimaa, Arthur Pennin Bonnien ja Clyden ja Pienen suuren miehen Faye Dunawayta, joka oli näinä aikoina uransa huipulla.

keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010

PAHA PUKKI LAPIN MAASSA * *











Itseoppineeksi tituuleeratun elokuvantekijän Jalmari Helanderin esikoispitkäeokuva Rare Exports on jo myyty useisin maihin. Sitä tullaan esittämään tai esitetään aninakin Australiassa, Britanniassa ja Tanskassa. Myös Yhdysvaltain levitys lienee selvä. Täytyy heti todeta, että jos tiedot pitävät paikkansa, vastaavaa ei ole koettu kotimaisessa elokuvassa. Ensi-iltaviikonloppuna elokuva keräsi Suomessa ennätykselliset 47 000 katsojaa.
Rare Exports on erilainen jouluelokuva. Se murtaa kaikki perinteisten jouluelokuvien ja jouluiskelmien perinteet. Elokuvalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä joulun tai suomalaisille tärkeän Joulupukki-instituution kanssa. Tai on siinä mielessä, että Helander on tehnyt eräänlaisen jälkipunk-teknoversion suomalaisesta jouluperinteestä. Se on sinänsä ilahduttavaa ja virkistävää.
Rare Exportisissa Jorma Tommila esittää lappalaista bisnesmiestä Raunoa, joka hoitaa poroteurastamoa. Eivät oikein bisnekset kanna. Raunon kaveri Aimo (Tommi Korpela) yrittää hankkia elantoa perunabisneksellä. Että puikulaperunat voisivat myydä. Kaverusten lapsista Pietari jännittää jo joulua: Josko joulupukki tulisi. Pietarin kaveri Aimo ylvästelee minkä ehtii, sillä pojan mielestä uskominen joukupukkiin on lapsellista.
Rare Exportsin dramaattinen käännekohta tulee vaiheessa, kun Lapin miehet kohtaavat joulupukin. Maa tärisee ja lasten mieli järkkyy. Aikuiset ovat ilmeisesti keksineet jonkin jujun, jolla erilaisesta, siis todella erilaisesta, joulupukista voi saada rahaa. Vai ovatko aikuiset aivan ymmällään, kun Korvatunturin koloista löydetty pukki ilmestyy maan päälle.
Jalmari Helander on keksinyt hyvän, mainion idean, mutta sen kehittely on jäänyt puolitiehen. Yhden idean elokuva täytyisi ohjata jokaiselta kuvaltaan niin intensiiviseksi, että katsoja pysyisi mukana ryhtymättä ajattelemaan, että tämä nyt ei kehity mihinkään. Näin siinä käy. Olen edelleen sitä mieltä, että meillä ei osata kirjoittaa monikerroksisia käsikirjoituksia. Meillä osataan ohjata elokuva, koska visuaalinen näkemys kantaa ja näyttelijät ovat nykyisin todella vahvoja kameran edessä.
Mitä Rare Exportisiin olisi kaivannut vaikkapa bonukseksi? Naisrooli. Joku tundran tyttö, joka olisi liihottellut Korvatunturin arktisessa maassa ja antanut hiukan vastapainoa pahan joulupukin kieroille metkuille. Niin, mikä on se Korvatunturi? Onko se Suomen Lapissa. Ei, ei, Jalmari Helander suoritti kuvaukset Norjassa. Lapin tuntijat ovatkin ihmetelleet, miksi elokuvan tunturit ovat niin korkeita.

Ajankohtainen kommentti

Entinen, etenkin 1950-luvulla vaikuttanut elokuvaohjaaja Matti Kassila on osallistunut keskusteluun Ylen säästöohjelmasta ja erityisesti draamatuotannosta. Kassilan mukaan säästöprosessi aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa sekä vapaalle kentälle että Yleisradiolle. Kassila antaa ymmärtää, että vain Ylen ulkopuoliset tv-yhtiöt takaavat draaman laadun julkisen palvelun televisiossa. Nyt kun uusi johtaja Lauri Kivinen siirtää draamatuotannon painopistettä aivan oikein Ylen sisälle, niin Kassilan mukaan "tämä laskisi laatua ilman epäilystä, sillä Ylen organisaatio ja henki eivät ole omiaan saamaan aikaan hyvää tuotantoa" (HS 28.11. 2010).
Hyvää tuotantoa? Nyt voisi heittää kysymyksen Kassilalle: Miksi Ylen henki ja organisaatio ovat saaneet aikaan hyvää tuotantoa lähes viidenkymmenen vuoden aikana? Miksi Harri Virtasen aikana kaikki draaman rahat ovat tahtoneet mennä keveisiin päivittaisjatkosarjoihin, joiden taso ei ole päätä huimaava (jankkaava Kotikatu, Tampereen Tohlopin epäonnistunut höttöhölmöily Uusi Päivä)?. Ja miksi entiset johtajat ja päälliköt katkaisivat Ylen television loistavan draamatuotannon perinteen?
Ollaanpa tarkkoja. Yle on voinut ylpeillä vuosikymmenien aikana ainakin seuraavilla osaavilla ja hyvää draamaa aikaan saaneilla yhtiössä toimineilla ohjaajilla: Matti Tapio, Rauni Mollberg, Mirjam Himberg, Åke Lindman, Carl Mesterton, Jukka Sipilä, Veli-Matti Saikkonen, Eija-Elina Bergholm, Tuija-Maija Niskanen, Hannu Heikinheimo, Reima Kekäläinen, Timo Bergholm, Kari Franck, Jotaarkka Pennanen, Pentti Riuttu, Hannu Kahakorpi, Erkki Ilo, Eero Tuomikoski, Timo Bergholm, Tapio Piirainen, Heidi Köngäs, Matti Ijäs. Ja muistetaanpa, miten Yle palkkasi 1970-luvun lopulla muutamaksi vuodeksi Kalle Holmbergin suunnittelemaan ja ohjaamaan Rauta-aikaa. Saipa Jouko Turkkakin toteuttaa Ylessä vapaasti oman Seitsemän veljestä-teoksensa.
Edellä mainitsemistani ohjaajista kaikki ovat eläketöityneet yhtiöstä tai poistuneet kuvioista. Vain Piirainen, Köngäs ja Ijäs jatkavat. Draamatuotannon jatkuvuudesta ei ole huolehdittu. Eikä uusia ohjaajia ole palkattu. Mitähän indie-yhtiöitä Matti Kassilan mainostamat "Ylen parhaiden työntekijöiden perustamat" firmat ovat?

P.S. Avoimuus hellii nykyisin Yleisradiota. Ylen nettisivulla voivat työntekijätkin keskustella tai kirjoittaa omia blogejaan. Viimeksi on keskusteltu Kotikadusta, tuosta typistyneestä ja tylsistyneestä viikkosarjasta, jota esitetään nykyisin torstaisin ja perjantaisin. Sarjan lopettamistakin on vaadittu, jotta rahat saataisiin kunnon Yle-tuotantoihin, jopa tv-elokuviin, joiden tekeminen on hiipunut. Ylen draamaohjaaja Tapio Piirainen esitti asian osuvasti: Kotikatu olisi pitänyt lopettaa ennen kuin se edes aloitettiin.

sunnuntaina, joulukuuta 05, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 70

Ludwig II (Ludwig II, Italia- Ranska-Saksan Liittotasavalta 1973), ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Enrico Medioli, Suso Cecchi D´Amico, kuvaus: Armando Nanuzzi (Technicolor), musiikki: Richard Wagner, Robert Schumann, Jacques Offenbach, lavastus: Mario Chiari, Mario Scisci, pääosissa: Helmut Berger (Lugvig II, Romy Schneider, Trevor Howard, Silvano Mangano. Tuotanto: Moga Film/Dieter Gessler, Divina Film/Cinetel/Ugo Santalucia.

Autoilemme 1985 perheen kanssa kohti Italian lomakaupunkia Bibionea, joka sijaitsee Venetsian suistossa. Ennen Alppeja ajamme Saksan kuuluisaa, Würzburginsta alkavaan ja Füsseniin päättyvää "Romanttiseen tietä" (Romantische Strasse), jonka muuan tärkeä, jopa ainutlaatuinen pysähdyspaikka on Neuschwansteinin linna Baijerissa, Etelä-Saksassa, lähellä Itävallan rajaa ja Alppeja. Füssenin kaupunki on linnan tuntumassa. Linna on kauempaa katsottuna kuin karamelliluomus, niin romanttinen, että rinnasta kutittaa. Linna avattiin yleisölle 1886.
Käymme keskeneräiseksi jääneessä linnassa, jonka saksalainen kuningas Ludvig II rakennutti yksityisresidenssikseen. Hän ehti asua linnassaan vain puolisen vuotta. Ihastelemme upeaa musiikkihuonetta, jonka kuningas oli rakennuttanut säveltäjä Richard Wagnerille. Vierailu Neuschwansteinissa on ikimuistoinen - osittain paikan tähden, mutta osittain siksi, että olen nähnyt yksitoista vuotta aikaisemmin Luchino Viscontin elokuvan Ludvig II, joka käsittelee monisäikeisesti kuninkaan elämän poimut. Järkelämäisen elokuvan kuvauksia suoritettiin Neuschwansteinissa, jota muun muassa Walt Disney piti Prinsessa Ruususen esikuvana.
Ludwig II sai ensi-iltansa Suomessa 15.3. 1974. Ensi-iltateatteri oli Töölön maineikas Adlon, jota ei tietenkään ole ollut olemassa enää vuosiin. Suomi-Filmin maahantuoman elokuvan kesto on valtava, 264 minuuttia. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun marxilainen aristokraatti, Milanon perinteisen aatelissuvun edustaja Luchino Visconti halusi tehdä pitkän elokuvateoksen. Aina 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin kestäneen ohjaajan uran aikana valmistui lukuisia kestoltaan pitkiä "spektaakkeleja". Ja kuten Ludwig II Visconti loi usein eläviä ja kerroksisia historiallisia, oopperamaisia epookkidraamoja.
=====================================================================================================
Luchino Visconti
Luchino Visconti (1906-1976) vannoi aina kolmen suuren taiteilijan nimeen: Shakespeare, Tsehov ja Verdi. Hän ihaili draaman kirjoittajia ja suurta oopperasäveltäjää. Viscontin elokuvissa näyttämöllepano on hyvin tärkeää, ei vain teatterinomainen ohjauksen taide, vaan kaikki siihen kuuluvat ominaisuudet, niin kuin näyttelijätyö, puvut, lavasteet ja musiikki.
Luchino Visconti aloitti ohjaajana Ossesionella eli Riivatuilla 1940-luvun alussa. Viscontin tuotanto tulvii mestariteoksia, toisaalta elokuvia, jonkalaisia ei nykyisin tuoteta. Hän ohjasi aina kuolemansa porteille, viimeinen teos, D´Annunzio -moraliteetti Rakkaus Roomassa valmistui 1976. Melkein kaikki Viscontin teokset olivat suurten aiheiden visuaalisesti komeita kudostuksia. Henkilöt eivät olleet patsaita, vaan hengittäviä, toimivia ja liikkuvia ihmisiä.
Oma suosikkini on 1960 julkaistu Rocco ja hänen veljensä, samalla laaja ja intiimi kronikka köyhän eteläitalialaisen perheen toiviomatkasta pohjoisen Milanoon. Elokuva on täysi kuva italialaisuudesta, luokkaeroista, perheen sisäisistä jännitteistä, rakkaudesta ja intohimosta, nyrkkeilystä ja kuolemasta.
En menettäisi myöskään 1940-luvun lopun sisilialaisia kalastajia kuvaavaa Maa järisee -elokuvaa, joka on neorealistisen kauden perusteoksia. Samaa elähdyttävää voimaa sisältyy 1950-luvun alun Sensoon, Viscontin historialliseen elokuvaan, jossa Italia yhdistyy. Säihkyvä on 1960-luvun Tiikerikissa, sekin ohjaajan näkemys risorgimentosta, saapasmaan yhdistymisestä.
Muita tärkeitä Visconti-elokuvia ovat raju, lähes rivo natsismin nousun analyysi Kadotetut (1969) ja tietenkin ikääntyvän taiteilijan kaipuuta ilmentämä Kuolema Venetsiassa (1971), joka perustuu Thomas Mannin novelliin. Elokuva todisti Viscontin kyvyn syväluotavaan henkilöohjaukseen ja taidon työskennellä ulkolaisten näyttelijöiden kanssa. Dirk Bogarde on kuolematon Venetsiassa riipuvana säveltäjänä.
Visconti-elokuvien muista ulkolaisista näyttelijöistä mainitsen seuraavat: Farley Granger (Senso), Alain Delon (Rocco, Tiikerikissa), Burt Lancaster (Tiikerikissa, Intohimo ja väkivalta), Ingrid Thulin ja Bogarde (Kadotetut), Romy Schneider (Ludvig II). Korostan, että Visconti tuli hyvin toimeen italialaisten filminäyttelijöiden kanssa. Heitä ovat muun muassa Anna Magnani, Alida Valli, Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Giancarlo Giannini, Silvana Mangano ja Renato Salvatori.
Kuvaajat olivat Luchino Viscontin olennaisia yhteistyökumppaneita. Heistä ehdoton oli Giuseppe Rotunno, joka kuvasi Viscontille vuosina 1954-1969 elokuvat Senso, Valkeat yöt, Rocco, Tiikerikissa, Tuhon tähdet ja Sivullinen. Pasqualino de Santis vastasi kameratyöstä myöhäiskauden elokuvissa Kadotetut (osittain), Kuolema Venetsiasssa, Intohimo ja väkivalta ja Rakkaus Roomassa. Rotunno (s. 1923) työskenteli myöhemmin Yhdysvalloissa, De Santis kuvasi muillekin italialaisille ohjaajille, kuten Francesco Rosille (Kristus pysähtyy Eboliin).
=====================================================================================================
Ludvig II on Luchino Viscontin jäähyväiselokuvia. Se on kolmanneksi viimeisin ja ehdoton suurtyö. Visconti kertoo komein kuvaotoksin - jotkut ovat pitäneet niitä maneerisina - Baijerin kuninkaasta Ludvig II:sta (1845-1886), joka oli haaveilija ja romantikko kiireestä kantapäähän. Hänet kruunattiin vuonna 1864, mutta hän oli kiinnostunut enemmän kauneudesta ja taiteesta kuin politiikasta. Ludvig syrjäytettiin lopulta valtaistuimelta, vedoten mielenvikaisuuteen. Hänet asettetiin holhoukseen. Elämä loppui hukkumiseen.
Ludvig II oli äärimmäisyyshenkilö. Hän vähät välitti Baijerista, mutta innostui naisista ja musiikista, rakennutti satulinnoja ja tuki taiteilijoita. Ludvig II:n aikana Preussin Bismarck valtasi alueita, Baijerinkin. Samaan aikaan Ludvig II nautti musiikista.
Tärkeä nainen Ludvig II:n elämässä oli Itävallan Elizabeth, jota Romy Schneider esittää ihanasti - kuin kypsyttäisi 1950-luvun Sissi-elokuvien kuningatarhahmon. Säveltäjistä keskeisin oli Trevor Howardin tulkitsema oopperamestari Richard Wagner, jolle Ludvig II syytää rahaa ja rakennuttaa linnaan musiikkihuoneen. Kuninkaan pakkomielle on Wagnerin myyttinen hahmo Siegfried. Ludvig II uskoo olevansa Siegfriedin inkarnaatio.
Tunnelmallinen, läpeensä puvustettu ja lavastetttu, joskin raikkaita ulkoilmakohtauksia sisältävä Ludvig II on rohkean melodraamattinen elokuva. Luchino Viscontin uralla Sensosta voidaan puhua samaan äänensävyyn, kun taas eeppisesti upeassa historiallisessa Tiikerikissassa tunnelmalliset hetket leikkaa ohjaajan halu käsitellä poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita.
Baijerin kuninkaan tarinassa Visconti liikkuu niin romanttisen haavemaalailun kuin analyyttisen ihmiskuvauksen tasolla. Helmut Bergerin Ludvig II:sta ei anneta ihannoitua kuvaa, päinvastoin melko inhottavakin näkemys rappeutuvasta ja yksinäisestä hallitsijasta, jonka seksuaalisuudessa vaikuttaa homous. Viscontin 1970-luvun luottonäyttelijä Helmut Berger tulkitsee syvällisesti eläytyen kuningasta, niin nuoruuden kuin ikääntymisen, niin haaveilun kuin puhkeavan mielensairauden hetkinä.
Ludvig II kuuluu Luchino Viscontin Saksa-trilogiaan. Sitä edelsivät Thomas Mannin novellin perustuva runollinen Kuolema Venetsiassa ja Kadotetut, jossa Kolmannen valtakunnan rappio ja tuho rinnastuu mahtavan teollisuussuvun perverssiin elämäntyyliin. Elokuvat valmistuivat kronologisessa järjestyksessä. Ne eivät ole samanlaisia, vaan Visconti osoittaa kaikesta "maneerisuudestaan" huolimatta kykynsä vaihdella teemoja ja avata eri näkökulmia Saksaan ja saksalaiseen sieluun.
=====================================================================================================
Miksi valitsen Luchino Viscontin tuotannosta Ludvig II:n Milano-draaman Rocco ja hänen veljensä ohella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että 1970-luvun alkupuolen ylipoliittisessa ilmastossa Ludvig II edusti erilaista ja näkemyksellistä elokuvaa. Elokuvataiteilija oli uskaltanut toteuttaa oman visionsa trendeistä tai ulkopuolisista pakotteista huolimatta.
Ja vieraillessa Christian Jankin suunnittelemassa Neuschwansteinin "Uudessa joutsenlinnassa" Ludvig II:n kuvat heräsivät eloon. Ihmetteli jälleen kerran, miten menneen maailman hallitsijat saattoivat rakennuttaa meille muistomerkkejä, jotka ovat osa eurooppalaista kulttuuriperintöä.

keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010

ELÄKELÄISAGENTIT RÄTISTELYPELISSÄ * *











Robert Schwentken ohjaamassa "komediallisesta" agentti-toimintaelokuvasta Redistä ei kannattaisi edes puhua, jos elokuvan näyttelijäkaarti ei olisi niin upea. En tarkoita Bruce Willisiä, joka on elokuvasta toiseen aina samanlainen, vaan Helen Mirreniä, Morgan Freemania ja John Malkovichia. Ja vielä Brian Coxia. Hän melkein varastaa kohtaukset tulkitsemalla lähtemättömästi venäläistä Ivan-agenttia, joka ikävöi aivan selvästi menneitä kylmän sodan päiviä.
Redissä ollaan fiktiivisesti Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n keskiössä. Jopa palvelun päämajassa Virginiassa käydään nappaamassa asiakirjoja. Ja CIA:n nykyiset agentit jahtaavat ikääntyneitä ja eläkkeelle lähteneitä agentteja, joilla on vaarallista tietoa 1980-luvun Guatemalan salaisesta operaatiosta. Sen julkitulo vaikeuttaisi USA:n vararapresidentin urasuunnitelmia.
Valitetavasti Red on niin väkivaltainen rätistelyelokuva, että tarinan sisään kirjoitettu sanoma kaiken maailman poliittisista salaliitoista unohtuu nopeasti. Osa nuoremmista katsojista nauttii tietenkin popcornin lomassa tällaisesta ampumisesta ja lahtaamisesta, jos nyt jaksavat vanhoja patuja katsella. Elokuvan juoni on kyllä mielikuvituksellinen, vaikkakin faktasäikeitä lienee saatu entisten CIA-agenttien viime vuosina ilmestyneistä "paljastuskirjoista".
=====================================================================================================
Redin kiinnostavin sivuhenkilö on Ivan-agentin ohella Mary-Louise Parkerin esittämä puhelinpalvelun vastaaja. Hän on romanttisia kioskikirjoja lukeva arkajalka, joka joutuu Bruce Willisin agentin pauloihin. Parkerin henkilö kasvaa tiedostamaan ympäröivää todellisuutta aivan uudella tavalla tapahtumien vyöryessä eteenpäin. Naishahmossa on hiukan samaa kuin Kathleen Turnerin kirjailijassa 1980-luvun Vihreän timantin metsästys-elokuvassa.
Sarjakuvaromaaniin perustuvan Redin näyttelijäkaarti sisältää vielä muutaman tutun filmikasvon: 1950-luvun elokuvista kuuluisa luonnenäyttelijä, nyt jo yli yhdeksänkymmpinen Ernest Borgnine ilmestyy parikin kertaa valkokankaalle CIA:n päämajan unohdettuna arkistonhoitajana, samoin vilahtaa parissa kohtauksessa pahista esittävä Richard Dreyfuss, jonka muisettavimmat roolit ajoittuivat 1970-luvulle - Steven Spielbergin Tappajahaihin ja Kolmannen asteen yhteyteen.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion uusi toimitusjohtaja Lauri Kivinen on pannut tuulemaan. Johtotason henkilöstössä on tapahtunut siirtoja ja täsmennystä. Jotkut ovat lähteneet, muun muassa yksinvaltainen draamapäällikkö Harri Virtanen, jonka toimintakaudella yhtiön oma tuotanto supistui ja ulkopuoliset ostot lisääntyivät. Virtanen siirtyi WSOY:n leipiin huolehtimaan kotimaisen kaunokirjallisuuden osastosta. Myös Virtasen oikea käsi Marko Rauhala on eronnut ja palannut Salattujen elämien turvallisen tylsään tv-maailmaan.
Yle karsii tv-urheilua, joka paisui Mikael Jungnerin ja urheilupäällikkö Kari Männyn kaudella. Totta on, että tv-urheilu on ollut Ylen kanavilla sitä katsotuinta ohjelmistoa, mutta se on hämärtänyt suurella volyymillään julkisen palvelun yhtiön toimintaperiaatteita. Lupamaksun maksajat haluavat muutakin ruutuun kuin urheilua.
Yle luopuu nyt MM-jääkiekosta. Sillä saadaan miljoonasäästöjä. Kiekko siirtyy yhä vahvemmin kaupalliselle MTV3-kanavalle. Siellä aiotaan välittää kiekon MM-otteluita niin ilmaiseksi pääkanavalla kuin maksukanavan puolella. Yle aikoo pitää tiukasti kiinni olympialaisten välittämisestä. Vaikeaa se voi olla, sillä kansainvälinen olympiakomitea ei suosi enää EBU: a (Euroopan yleisradioliitto), vaan on myynyt kisojen Euroopan tv-oikeudet kaupalliselle markkinointiyhtiölle.

P.S. Oli puhetta Suomi-TV:ssä alkaneista ohjelmasupistuksista ja Yt-neuvotteluista. Neuvottelut ovat päättyneet irtisanomisiin. Lähetysaikaa on supistettu kolmanneksella. Tappiota kanavan kerrotaan tehneen jo 2,4 miljoonaa euroa. Onko Suomi-TV ehtinyt toimia yhtäkään vuotta?
Nyt ilmeisen tarpeettoman uuden valtakunnallisen tv-kanavan loppu alkaa häämöttää. Ei tarvitse olla kauppatieteen maisteri, jos ymmärtää, että Ylen tv-neljän kanavan, MTV3n ja Nelosen rinnalla ei tässä pienessä maassa ole markkinarakoa uudelle tv-kanavalle. Sitä paitsi maksu-tv syö katsojia. Ja puhelinoperaattorit ovat tulleet pikku hiljaa tv-kartalle.

sunnuntaina, marraskuuta 28, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 69

Isän nimeen (Nel nome del padre, Italia 1971) ohjaus ja käsikirjoitus: Marco Bellocchio, kuvaus: Franco Di Giacomo, musiikki: pääosissa: Yves Beneyton, Renato Scarpa, Pietro Vida, Aldo Sassi, tuottaja: Franco Cristaldi/Vides Cinematografica.



Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan neorealismi tuotti kultakauden ohjaajat kuten Vittorio de Sica (Polkupyörävaras), Roberto Rossellini (Saksa vuonna nolla, Rooma - avoin kaupunki) ja Luchino Visconti (Maa järisee). Jokainen heistä jatkoi ohjaamista aina 1970-luvulle, jolloin Italialla oli liuta kansainvälisesti merkittäviä elokuvataiteilijoita.. Federico Fellini (Tie) ja Michelangelo Antonioni (Yö) tulivat jo 1950-luvun alussa, Francesco Rosi (Salvatore Giuliano) saman vuosikymmenen lopulla, mutta todellinen uusien ohjaajien invaasio tapahtui 1960-luvulla: Elio Petri, Marco Bellochio, Taviani-veljekset, Ermanno Olmi, Bernardo Bertolucci. Onko heidän jälkeen tullut enää yhtä tärkeitä italialaisia ohjaajia? Ehkä ei, tosin maahantuonnin tyrehtymisen tähden tietomme aivan uudesta italialaisesta elokuvasta ovat kehnot.
Marco Bellocchio kuuluu samaan 1960-luvun tiedostavaan poliittisen ja yhteiskunnallisen elokuvan tekijäjoukkoon kuin Petri ja Bertolucci. Francesco Rosiakaan ei ole syytä unohtaa, sillä hänen 1960-luvun elokuvistaan etenkin Kädet kaupungin yllä huutaa epäkohtia. Rosista olemme kuulleet viime vuosina vähemmän, Petri lienee vaiennut, samoin Taviani-veljekset, mutta Bertolucci ohjasi sentään viime vuosikymmenellä (loistava 1968 Pariisin toukokuun kuohuntaa ajoittuva Dreamers). Taas Bellocchio on pysynyt kameran takana aina näihin aikoihin saakkaa.
Marco Bellocchio (s. 1939) on piacenzalaisen lakimiehen ja opettajan poika. Bellocchio sai katolisen kasvatuksen porvarillisessa kodissa. Hän kouluttautui näyttelijäksi, opiskeli filosofiaa yliopistossa ja löysi lopulta elokuvan. Opinnot Roomassa ja Lontoossa kasvattivat Bellocchiosta elokuvaohjaajan. Bellocchio ohjasi lukuisia lyhytfilmejä ja dokumenteja ennen kuin uskaltautui tarttumaan näytelmäfilmin tekoon.
Esikoisteos I Pugni in Tasca, Nyrkit taskussa valmistui 1965.
Nyrkit taskussa oli aikanaan sensaatio. Sitä pidettiin heti eurooppalaisen elokuvan hienoimpiin kuuluvana esikoisteoksena. Bellocchio kuvaa erään perheen rappiota, insestiä epileptikon näkökulmasta. Bellochio toteutti voimakkaan elokuvan pienellä budjetilla. Hän lainasi rahaa perheeltään tuotantokuluihin. Elokuva voitti pääpalkinnon Locarnon filmijuhlilla.
Marco Bellocchion seuraava elokuva Kiina on lähellä (La cina e´vicina, 1967) oli hurja poliittinen analyysi yhteiskunnasta ja perheestä. Bellocchio sai kriitikoiden pääpalkinnon elokuvastaan Venetsian filmijuhlilla. Seuraavana vuonna Bellocchio liittyi kommunistiseen puolueeseen ja suunnitteli ajan tavan mukaan suoria ja taistelevia poliittisia elokuvia. "Militantti elokuva" ei vienyt mukanaan Marco Bellocchiota, sillä hän palasi draamaelokuvan pariin ohjaamalla 1971 pääteoksensa Isän nimeen.
=====================================================================================================
Isän nimeen tuli meillä Lasse Åbergin johtaman Adams Filmin maahantuomana ensi-iltaan 1.11 1974 Museokadun taskuteatterissa, Mårten Kihlmanin omistamassa Cinemassa, tuossa yhdessä 1970-luvun filmihulluuden tyyssijassa. Marco Bellocchion elokuva vaikutti katsomossa kuin pommi. Hän toi kirkkaaseen päivänvaloon italialaisten katolisten oppilaitosten ahdistavat epäkohdat ja lähes fasistisen menon.
Isän nimeen ajoittuu vuosiin 1958-59. Ajankohdan valinta ei ollut sattuma, sillä Vatikaanissa vallitsi syvä taantumus. Marco Bellocchio halusi näyttää, miten yläluokan poikien sisäoppilaitos toimii, miten papit kasvattavat pojista tulevia yhteiskunnan isokenkäisiä ja vallanpitäjiä, miten oppilaiden joukossa kytee fasismin ja väkivallan siemen. Elokuvan päähenkilö on Yves Beneytonin esittämä Angelo, oppilastovereitaan halveksiva provokaattori, joka ennakoi hiukan myöhemmin Italiassa kuten Saksassa nousseita uusfasisteja.
Isän nimeen on kuitenkin hyvin monikerroksinen draamaelokuva, jossa oppilaitos nähdään yhteiskunnan mikrokosmoksena. Pappien toiminta kuvataan katolisen perinteen vuosisatojen jatkumona. Bellocchio ei tyydy Angeloa eritellessään vain yksisuuntaiseen fasistin muotokuvan esittämiseen, vaan elokuvan keskiöön ladataan oppilaiden näytelmäesitys. Siihen tiivistetään kuin symbolistisesti katolinen usko, yhteiskuntapolitiikka ja lopulta kapina perinteisiä arvoja vastaan.
Eikä Bellocchio malta pysytellä vain tapahtuma-ajan ilmapiirin tarkassa luonnehdinnassa, vaan hän vetää paralleeleja 1960-luvun lopun opiskelijakapinan nousuun ja tuhoon. Vallankumousta ei tullut, koska nuoriso ei ollut sittenkään valmis rakenteet murtavaan poliittiseen muutokseen. Siksi elokuva herätti ensi-iltansa aikoihin ristiriitaisia tunteita kapinoivien opiskelijoiden keskuudessa. Jotkut näkivät Angelon opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen peilikuvana.
=====================================================================================================
Marco Bellocchio
Marco Bellocchio ohjasi 1980 Michel Piccolin ja Anouk Aiméen näyttelemän elokuvan Salto nel Vuoto, jolle ojennettiin Cannesin festivaaleilla parhaan näyttelijän ja näyttelijättären palkinnot. Myöhäiskauden töistä vakuuttava on historiallinen Henrik IV (1984). Aistillinen Paholainen lihassa (1986) on rohkeaa Bellocchiota. Se on käännekohta yksityisempään ihmissuhdekuvaukseen Bellocchion uralla.
Raymond Radiquetin romaaniin perustuva Paholainen lihassa kertoo vanhemman naisen ja opiskelijapojan rakkaudesta. Elokuvan seksiä tihkuvassa naispääosassa nähdään Maruschka Detmers, joka esiintyi 1980-luvulla jopa Jean-Luc Godardin Etunimi: Carmenissa. Detmers esittää koulupojan vanhempaa rakastettua. Mainstream -elokuva joutui kieltoluokkaan monissa maissa häpeämättömien fellaatiokohtausten tähden. Elokuva on uusintaversio ranskalaisen Claude Autant-Laran vuoden 1946 teoksesta.
Marco Bellocchio ohjasi 1995 dokumenttiflmin Punaisesta prikaatista ja Aldo Moron kidnappauksesta. Bellocchion 2000-luvun elokuvia ovat Hyvää huomenta, yö, Hääohjaaja ja Vincere. Viimeksi mainittu on kertomus 1700-luvulla eläneestä aatelisnaisesta, joka isän hyväksikäytön jälkeen hakeutuu nunnaksi ja aiheuttaa seksuaalista paheksuntaa luostarissa.
=====================================================================================================
Isän nimeen kuului elokuvakerhojen ohjelmistoihin 1970-luvun puolivälissä. Tullessani SEKL:n toiminnanjohtajaksi 1972 kerhojen lukumäärä oli viidessäkymmenessä. Ryhdyimme markkinoimaan toimintaa, kansalais- ja työväenopistot tulivat mukaan syventämään ja määrällistämään SEKL:n toimintaa. Toimitin myös Kerhofilmiluetteloita, joista elokuvakerhot saivat valita ohjelmistonsa. Valikoima oli runsas, elokuvamaiden lukumäärä oli 24. Eniten elokuvia saattoi valita Neuvostoliitosta, Suomesta ja Yhdysvalloista. Kerhojen lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti, ne sijoittuivat ympäri maata ja niitä oli 1970-luvun puolivälin jälkeen 250 kappaletta, isoista paikkakunnista Helsingistä, Tampereelta ja Turusta aina pieniin kuntiin - kuten Mouhijärvelle tai Maalahteen.
Kirjoitin Isän nimeen -elokuvasta vuoden 1976 Kerhofilmiluetteloon: "On 60-luvun sensaatiomaisen tulokkaan Marco Bellocchion viimeisimpiä töitä, mestariteos joka voimallisesti tilittää olosuhteita italialaisessa katolisessa sisäoppilaitoksessa 50-luvulla, paavi Pius XII:n kuoleman jälkeisenä aikana.

keskiviikkona, marraskuuta 24, 2010

LAPSET JA AIKUISET VÄKIVALLAN MAAILMASSA * * * * *












Jokin aika sitten teattereihin tulleen Koston tanskalainen ohjaaja Susanne Bier (s. 1960) on pohjoismaisen nykyelokuvan suuri lahjakkuus. Melkeinpä voisi puhua jo mestarista, joka valitsee kipeitä tarinoita, osaa kertoa kuvilla ja saa jaksotukset toimimaan loistavasti. Lukas Moodysson Ruotsista on vakuuttanut samalla tavalla Mammutti-elokuvallaan, kun taas muista pohjoismaisista isoista nimistä tanskalainen Lars von Trier on taantunut hiukan ohjaajana (epätasaiset Manderlay, Antichrist).
Susanne Bierin asema sen kun vahvistuu, sillä edellinen ohjaustyö Häiden jälkeen oli kesän parhaita elokuvia televisiossa. Muistetaan vielä tämä: Alkusyksyllä teattereihin tullut, Thomas Vinterbergin taidokas laitapuolen elämän ja kahden veljeksen tilanteen kuvaava Submarino on sekin uuden tanskalaisen elokuvan eturivin teoksia. Tanskan elokuva puree.
Kosto kertoo kahdesta koulupojasta, Lontoosta Tanskaan isänsä kanssa palaavasta Christianista ja eroperheen Eliaksesta. Pojat kohtaavat koulussa kiusaamistilanteen jälkeen. He ystävystyvät ja ryhtyvät miettimään, miten koulukiusaaminen voitaisiin kostaa luokan pahalle pojalle.
Christianin äiti on kuollut syöpään, mutta poika uskoo isänsä vihanneen vaimoaan ja toivoneen tämän kuolemaa. Elias asuu äitinsä luona, mutta pitää tietokoneen linjan avulla yhteyttä isäänsä (Mikael Persbrant). Isä toimii lääkärinä afrikkalaisessa valtiossa.
Susanne Bierin elokuvassa pohjoismainen hyvinvointivaltio ja sen arvoliberalismi vertautuvat nimettömään afrikkalaiseen valtioon, jossa yhteisöä pitää pelon vallassa julma asekeisari Big Mac. Eliaksen pasifisti-isän hermot pitävät: Lähes loputtomiin hän pystyy välttämään tarttumista väkivaltaan, mutta jossain vaiheessa sen on pakko tapahtua. Ei yksilö voi kestää kaikkea pahuutta vain tyytymällä sulkemaan silmänsä ja jatkamaan työtään.
Christianin ja Eliaksen kohdalla koston ajatus kehittyy toiminnaksi helpommin, sillä lapsen tapa elää on vielä yksiulotteisempi. Hän saattaa uskoa asioita, joita todellisuudessa ei ole tapahtunut. Hänen kuvansa maailmasta saattaa vääristyä nopeasti, jos jokin ulkopuolinen ärsyke nostaa koston ja väkivallan pintaan. Poikien kohdalla käytöstä poistettu sataman siilo ja autoja korjaavan "idioottimiehen" huono käytös laukaisevat teon, jossa voi käydä todella traagisesti.
=====================================================================================================
Susanne Bier
Koston jokainen kuva, jokainen tapahtuma, jokainen asetelma ja jokainen ajatus ovat täyttä tätä päivää - niin täältä skandinaavisesta kuin globaalisemmasta näkökulmasta. Koulukiusaaminen on totta Suomessakin, mutta miksi aikuiset eivät osaa puuttua siihen oikealla tavalla. Melkein naurattaa, kun seuraa poikien koulun rehtoria ja opettajaa, jotka hyssyttelevät vakavaa asiaa.
Onko arvoliberalismi viety täällä Pohjolassa jo niin pitkälle, että kukaan ei uskalla puuttua pahuuteen, kukaan ei uskalla viheltää peliä poikki. Vai olemmeko me kasvattaneet opettajasukupolven, jolle silmien sulkeminen on helpompaa kuin silmien aukaiseminen nuorten keskuudessa rehottavalle pahuudelle.
Kosto on äärimmäisen intensiivinen elokuva traagisista tapahtumista, koston ja väkivallan kierteestä, jota on vaikea saada poikki. Susanne Bier ei ole synkkä pessimisti, vaan hänen elokuvansa muuttuu loppupuolen jännittävien vaiheiden jälkeen sovituksen ja toivon kuvastoksi. Kuu menee illalla pilveen, mutta aurinko voi nousta aamulla kirkkaalle taivaalle. Muuttolinnut lähtevät syksyllä etelään, mutta aivan varmasti ne palaavat seuraavana keväänä takaisin. Nämä symbolikuvat kasvavat elokuvassa myötätunnon oodiksi, sillä ohjaajan mukaan ihmiset voivat oppia ja muuttua.
Tanskalaisen elokuvan dogma-liikkeessä aloittanut Susanne Bier on henkilöohjaajana huippuluokkaa. Toki hän on saanut Kostoon isoja kykyjä, Mikael Persbrandtista Ulrich Thomseniin ja Trine Dyrholmiin. Ihailla vain täytyy Bierin taitoa ohjata Christiania ja Eliasta tulkitsevia William Jonk Nielseniä ja Markus Rygaardia. He ovat ilmeikkäitä, aitoja, uskomattoman tuntevia poikia.

Ajankohtainen kommentti

ITO - kilvoittelijan päiväkirja on suomalaisen dokumenttielokuvan "grand old ladyn" Pirjo Honkasalon uusin teos. Honkasalo muistetaan ennen kaikkea 1990-luvun alussa valmistuneista hienoista dokumenteista Mysterion ja Tanjuska ja 7 perkelettä. Kuka muistaa, että Honkasalo (s. 1947) aloitti ohjaajan uransa Pekka Lehdon kanssa. He ohjasivat 1970-luvulla lyhytfilmejä kunnes 1979 julkaistiin Kainuu 39, joka oli Jörn Donnerin Ruotsin televisiolle tuottama elokuva Suomen talvisodasta. Kaksikon seuraavat draamaelokuvat Tulipää (1980) ja Da Capo (1985) olivat kunnianhimoisia, joskin tekotaiteellisia henkilödraamoja - ensimmäinen kirjailija Maiju Lassilasta ja jälkimmäinen musiikkitaituri, viulisti Heimo Haitosta. Honkasalon uralle sattui 1988 draamafilmi Tulennielijä, mutta sen jälkeen muun muassa nuorena Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu - mnestysfilmin (1973) kuvaajana toiminut Honkasalo on omistautunut dokumentille.
Uudessa dokumenttifilmissään Pirjo Honkasalo on Tokion kilvoittelussa. Elokuva on saanut valkokangaslevikin. Sellaista ei olisi voinut edes toivoa vuosikymmene sitten, sillä kotimaisetkin dokumenttifilmit esitettiin yleensä vain televisiossa ja Elokuvakontaktin ei-kaupallisena levikkinä muun muassa elokuvakerhoissa. Suomalaisissa dokumenttifilmeissä on ollut viime vuosina sen verran vetovoimaa ja kiinnostavuutta, että niitä on haluttu kinojen ohjelmistoon. Esimerkiksi mainio Miesten vuoro on kiinnostanut katsojia valokokankaalla koko syksyn ajan.
Olisiko suomalainen dokumenttielokuva sittenkin se iso asia, johon draamafilmit harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät nykyisin yllä.

P.S. Olen kehunut parikin kertaa TV1:n perjantai-illan kulttuuriohjelma Stradaa. Ja sen luontevaa juontajakaksikkoa. Nyt täytyy hiukan höllentää, sillä tänä syksynä Strada on muuttunut pelkäksi nopeasti pyörräillyksi viihdeohjelmaksi. Kultuurista hölmöillään, kulttuurista hassutellaan ja kulttuurin merkitys viihteellistetään.
Esimerkiksi käy viime perjantain Strada, jossa piti puhua kritiikistä. Se vedettiin vessasta alas pikemmin kuin olisi pohdittu laajemmin taidekritiikin merkitystä ja tarpeellisuutta nykyisenä markkinointiviestinnän ja sponsorisanomien aikakautena. Haastatelluista valtalehden kulttuuriosaston esimies osallistui viihdepelleilyyn kuin olisi ollut mukana jossakin Antero Mertarannan vetämässä urheiluhölmöilyohjelmassa. Ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja kaikki haluavat kulttuuripuolellakin heilua julkisuudessa hupaisina heinämiehinä, mutta kyllä tulee ikävä Ylen televisionkin takavuosien kulttuuriohjelmia, joissa kirjallisuuteen ja taiteeseen suhtauduttin vakavasti.

sunnuntaina, marraskuuta 21, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 68

Greed (Greed. USA 1924), ohjaus: Erich von Stroheim, käsikirjoitus: von Stroheim Frank Norrisin romaanista "McTeague: a Story of San Francisco" (1899), kuvaus: Ben Reynolds, William Daniels, pääosissa: Gibson Gowland (McTeague), ZaSu Pitts (Trina McTeague), Jean Hersholt (Marcus Shouler), tuottaja Carl Laemmle /Goldwyn.

Wiliam Holden, Gloria Swanson ja Erich von Stroheim näyttelevät keskeiset roolit Billy Wilderin kaikkein sykähdyttävimmässä ja uraauurtavimmassa elokuvassa Auringon laskun katu (1950). Holden on keskinkertainen Hollywood-käsikirjoittaja Joe Gillis, joka eksyy sattumoisin mykänkauden tähden Norma Desmondin (Swanson) taloon. Norma elää muistoissaan ison talon hämärissä huoneissa, ainoana ystävänään vanha palvelija Max von Meyerling (von Stroheim), mies jolla on menneisyys.
Tuo menneisyys voisi liittyä Holywoodin mykänkauden kultaisiin vuosiin. Tai Erich von Stroheimin saksalaisperäinen henkilöhahmo saattaisi viitata neljätoista vuotta aikaisemmin Ranskassa valmistuneeseen Jean Renoirin Suureen illuusioon. Se on kaikkien aikojen pasifistinen elokuvarunoelma, jonka pääosissa olivat ranskalaisen elokuvan eturivin tähtiin kuulunut Jean Gabin ja taitava luonnenäyttelijä Marcel Dalio.
Erich von Stroheim tulkitsi rauhantahtoa pursuavassa Suuressa illuusiossa saksalaista vankileirin komendanttia von Rauffensteinia, preussilaisen upseerin perikuvaa. Von Rauffensteinin rooli oli von Stroheimin täysosuma, monipiirteinen ja monisärmäinen henkilökuva sotilaasta, joka ymmärtää muutakin kuin vain kuria ja sotimista. Nya Pressenin kriitikkona ja elokuva-tarkastamon johtajana elämäntyönsä tehnyt Jerker A. Eriksson on todennut, miten Suuri illuusio tavallaan vahvistaa sitä masentavaa väittämää, jonka mukaan rauhan ja mielenmaltin puolesta on vedottava, kun taas sotaa aina voidaan vaatia.
Suuri illuusio ja Auringon laskun katu olivat itävaltalaissyntyisen Erich von Stroheimin näyttelijätyön puumerkkejä. Ne valmistuivat aikana, jolloin von Stroheimin ohjaajan ura oli takanapäin. Von Stroheim oli itseoikeutettu mykänfilmin ohjaaja, mutta hän oli kapinallinen ja perfektionisti, jonka aivoituksia Hollywood-tuottajat eivät aina voineet hyväksyä.
Von Stroheimin ohjaustöistä Greed on kivijalka, johon hänen merkityksensä kiinnittyy. Hän ohjasi ennen äänifilmin lopullista läpimurtoa vielä nerokkaan musiikillisen komediakolmikon Iloinen leski, Häämarssi ja Queen Kelly. Vuonna 1930 julkaistu Queen Kelly jäi kesken. Elokuvan tähtenä nähtiin, kukapas muu kuin itseoikeutetusti Gloria Swanson.
=====================================================================================================
Erich von Stroheim
Erich von Stroheim syntyi 22.9. 1885 Wienissä. Hän sai itävaltalaisen upseerikoulutuksen. Von Stroheim matkusti Yhdysvaltoihin "joskus vuosien 1906-09 välissä". Hän joutui 1914 elokuvatöihin. Von Stroheim näytteli muun muassa David W. Griffithin elokuvissa.
Erich Von Stroheim suostutteli Carl Laemmlen, josta tuli myöhemmin Universalin filmimoguli, tuottamaan samaa aihetta punovan "eroottisen ja tragikoomisen" trilogian: elokuvissa Blind Husbands (1919), The Devil´s Pass Key (1920) ja Turhamaisia naisia (1921) amerikkalainen aviovaimo seikkailee miesten piirittämänä Euroopassa. Ollaan muun muassa Italian Cortina d´Ampezzossa ja Ranskan Rivieralla.
Turhamaisia naisia oli Erich von Stroheimin ensimmäinen mestariteos. Juhlitun vastaanoton jälkeen ohjaaja oli valmis tarttumaan Frank Norrisin naturalistiseen romaaniin "McTeague". Von Stroheim oli ihastunut kerta kaikkiaan romaaniin. Von Stroheim aloitti kuvaustyöt vuonna 1923, ja mikä oli silloin radikaalia, sillä ohjaaja työskenteli aidoilla tapahtumapaikoilla. Tiedetään, että ohjaaja piinasi näyttelijöitä kuvausten aikana. Hän oli kuin tyranni, joka vaati ryhmältään lähes epäinhimillisiä suorituksia.
Greedin (tunnetaan meillä myös nimellä Ahneus) rohkea seksuaalisuus, paljastava realismi ja avoin ihmiskuvaus olivat jotakin ainutlaatuista Hollywoodissa 1920-luvun alkupuolella. Erich von Stroheim ei ollut suostunut mihinkään taiteelliseen kompromissiin, joten hän sai kasvavassa ja kehittyvässä filmikaupungissa ihailijoita ja vastustajia. Ohjaajan vaikea luonnekin aiheutti vastustusta.
Greed oli äärimmäisen pitkä elokuva, alkuperäiseltä kestoltaan 9 1/2 tuntia. Ohjaaja leikkasi sen 4 1/2: een tuntiin, mutta tuottaja Laemmle ei halunnut laittaa näin pitkää elokuvaa levitykseen. Ensin siitä leikattiin kakisosaisena esitettäväksi tarkoitettu kolmen tunnin versio ja lopulta se lyheni yhteen osaan. Siihen laadittiin välitekstit, jotka eivät noudatelleet von Stroheimin henkeä ja tyyliä.
Greed on julma ja suora kuvaus 1920-luvun amerikkalaisesta keskiluokasta myllerrysten keskellä. Erich von Stroheim analysoi, miten luonnollinen säästäväisyys kehittyy maniaksi, intohimoksi, psyykkiseksi sairaudeksi ja lopulta ahneudeksi, joka tuhoaa ympäriltä ihmissuhteita ja elämää.
Tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan, ja San Franciscon lisäksi von Stroheim kuvasi Iowa Hillissä ja Death Valleyssä, Kuoleman laaksossa. Elokuvan kuuluisimmassa jaksossa elämän toivo ja kuoleman ahdistus risteytyvät, kun häätalon avoimesta ikkunasta näkyy ohilipuva hautajaissaattue. On myös sanottu, että ohjaaja viittasi kahden samanaikaisen kohtauksen todistavan, että päähenkilöt solmivat virheellisesti avioliiton. Tutkija Andre Bazinin mukaan von Stroheim vastusti kuvaekspressionismia ja keinotekoista montaasia, mutta katsoi maailmaa niin läheltä ja hellittämättä, että sen rumuus ja julmuus tulevat ilmi.
=====================================================================================================
Greedin huikea, painostava ja uskomattoman autenttinen loppujakso jää lepattamaan mieleen. Se tapahtuu Kalifornian Kuoleman laaksossa, jossa kultaa etsimään saapunut päähenkilö McTeague ja hänen ystävänsä Marcus kamppailevat elämästään. Von Stroheim korostaa loppujaksossa ihmisen kyvyttömyyttä selättää kohtalonsa.
Ohjaaja käytti erilaisia elokuvallisia elementtejä, muun muassa yleiskuvaa, pitkiä kuvia tai hätkähdyttävää lähikuvaa toisiinsa sidotuista McTeaguesta ja Marcusista. Kuten useat elokuvatutkijat (mm. Herman G. Weinberg) ovat todenneet - päähenkilön typistyminen kaukaiseksi siluetiksi laakson häikäistyvään taustaan oli ohjaajan keino määritellä elokuvallisesti miesten kohtalo.
Greedin lyhennysoperaatioiden jälkeen Erich von Stroheim suuttui verisesti. Hän totesi, että elokuva oli pilattu täysin. Teos onkin elokuvahistorian kuuluisin torso. Paljon myöhemmin, Auringonlaskun kadun aikoihin von Stroheim muistutti, ettei ole myynyt koskaan itseään taiteilijana, vaan kertonut aina totuuden kuten sen on käsittänyt. "Ja palkintoni on puhdas omatunto."
Erich von Stroheim sai Auringonlaskun kadussa eräänlaisen fiktiivisen maineen noston: Elokuvan loppukohtauksissa Gloria Swanson laskeutuu portaita alas halliin, jossa von Stroheim seisoo kameran takana ja ohjaa jälleen. Kaksi vuotta myöhemmin von Stroheim sai uutta balsamia haavoihinsa, kun ajan arvostetuin elokuvalehti Sight and Sound oli äänestänyt Greedin seitsemänneksi "The Sight and Sound Top Ten 1952" -listalla. Hollywoodissa 1920-luvulla lannistetun, elokuvahistorian traagisimman hahmon ja loppuun ajetun ohjaajan elämä päättyi vaikean sairauden murtamana 12.5. 1957 Pariisissa.
=====================================================================================================
Suomessa Greed nähtiin ensimmäisen kerran 1926 Helsingin Piccadillyssä ja Punaisessa Myllyssä. Suomen elokuva-arkisto esitti mestarillisen elokuvan 1960-luvun puolivälissä ja 1970-luvun loppupuoliskolla. Pääsin näkemään sen arkiston ensimmäisessä esityksessä, mutta en osannut ymmärtää, että kysymys oli elokuvasta, joka ei ole ohjaajan lopullinen versio. MTV näytti Greedin 1974. Ylellä se on nähty ainakin 1984 ja 2008.
Kirjoitin Greedistä 1975 ilmestyneeseen, SEKL:n kustantamaan opintovihkoon "Maanosan elokuvat - Yhdysvallat". Se oli elokuvan opetusmateriaali-sarjan kahdeksas teos. Siihen tuli virheitä ja väärinkäsityksiä, joista pyydän vihdoinkin anteeksi. Erich von Stroheimin kohdalla etunimen viimeinen kirjain jäi pois.
Puolustukseksi mainitsen kaksi asiaa: olin SEKL:n kokopäiväinen toiminnajohtaja, kirjoitin edelleen ensi-ilta- arvosteluja ja tv-arvioita Sosiaalidemokraattiin ja kotonakin oli kiireitä, kun ensimmäinen poikamme oli syntynyt. Eikä minun alunperin pitänyt kirjoittaa vihkoja sarjaan, koska olimme palkanneet vuonna 1973 opetusministeriön tuella SEKL:iin opintosihteerin, jonka oli määrä toimittaa sarjaa. Hän ei henkilökohtaisista syistä koskaan ottanut tehtävää vastaan.
Kun nyt 35 vuoden jälkeen olen kaivanut esille arkistoistani näitä opetusmateriaali-sarjan vihkoja, niin päällimmäinen ihmetys kuuluu: Miten saimme kahdessa, kolmessa vuodessa tehtyä ja julkaistua kahdeksan elokuvakerhoille perusmateriaaliksi tarkoitettua vihkoa? Ehkä elimme kerholiikkeen kulta-aikaa ja innostus elokuvaan oli valtava.
Minun ohella - tein vielä vihkot "Elokuvan opinto-ohjelma" ja "Kunnallinen elokuvatoiminta" - opetusmateriaalia kirjoittivat Jukka Tainio ja Martti Soramäki (Elokuvan kuluttajapolitiikka), Tuula Ikonen ja Sirkka Minkkinen (Lapset ja joukkotiedotus), Reijo Noukka (Maanosien elokuvat - Länsi-Eurooppa), Ilkka Kalliomäki (Johdatus elokuvataiteen historiaan), Christian Olsson (Taisteleva dokumenttielokuva) ja Reijo Noukka (Maanosien elokuvat - Itä-Eurooppa). Emme varmaankaan tehneet mitään huippuluokan sarjaa, mutta jotakin sentään. Ja se oli alku opintomateriaalin kertyttämiselle kouluille ja kansalais-työväenopistoille. Oli niin vähän vielä suomenkielistä elokuvakirjallisuutta. Sitä paitsi elokuvakerhoilta tuli jatkuvasti pyyntöjä: Kirjoittakaa elokuvasta. Silloin elokuvapolitiikka oli melkein ainoa kirjoittamisen kohde maassamme.
Nöyrä kiitos tekijöille täältä vuosikymmenien takaa.

keskiviikkona, marraskuuta 17, 2010

WOODYN TAIDOKAS IHMISSUHDEPELI * * * *












Amerikkalaisessa nykyelokuvassa toimii ainakin kaksi ohjaajaa, jotka iäkkäinä jaksavat vain tehdä parasta tulosta. Yksi on toukokuussa 80 vuotta täyttänyt Clint Eastwood, jonka ohjausjälki on vain parantunut vuosien myötä. Toinen on New Yorkin kasvatti Woody Allen, jonka 75-vuotispöivät lähestyvät.
On tietenkin totta, että Woody Allenin elokuvat Annie Hall (1977), Manhattan (1980), Zelig (1983) ja Rikoksia ja rikkomuksia (1986) ovat Wodyn ehdottomia mestariteoksia. Mutta se ei merkitse sitä, että Allen ei olisi vuodesta toiseen ja vielä "vanhoilla päivillään" ohjannut hienoja elokuvia. Whatever Works oli loistava, samaa mieltä voin todeta ohjelmistoon äsken tulleesta uutuudesta You Will Meet a Dark Tall Stranger.
Woody Allenin uusin elokuva on uskomattoman taitavasti kirjoitettu ja ohjattu kertomus ihmisistä, jotka eroavat, rakastuvat, pettävät, varastavat toisiltaan ja uskovat tuonpuoleisiin asioihin. Allen on ohjannut uuden elokuvansa Lontoossa. Se ei ole ensimmäinen kerta, sillä Allenilla on ollut vaikeuksia saada aina rahoitusta Yhdysvalloissa. Paatunut New Yorkin kuvaaja on kuitenkin löytänyt sellaisia miljöitä Lontoosta, joita voi verrata New Yorkiin.
You Will Meet a Dark Tall Stranger on kiehtova draamakomedia omalaatuisista perheenjäsenistä ja heidän romanssiensa kiemuroista. Joissakin kritiikeissä elokuvaa on verrattu Hannah ja sisaret -teokseen, joka valmistui 1986. Uutuudessa Allen kuljettaa isoa henkilömäärää. Hän pystyy ohjaamaan sitä todella intensiivisellä otteella. On kirjailija, joka ei saa millään uutta teosta käyntiin. On iäkäs vaimo, joka eroaa ja alkaa luottaa ennustajaan. On nuorekas vaimo, joka tapailee taidegallerian omistajaa. On nuori, seksikäs nainen, joka käy kuntoklubilla ja saa miehekseen vanhuksen.
Elokuvassa ihmissuhteet poreilevat, mutta Woody Allen saa jälleen pintatasolla kliseisille tuntuviin henkilökuviin energiaa ja vireyttä. Elokuvaa katsoo kuin katoisi elämää ympärillään. Se on Allenin suuri ansio. Hän ei lähesty meitä katsojia millään monimutkaisilla ja tekosyvällisillä tarinoilla, vaan koskettaa suoraan meidän perustuntemuksiamme. Ja vaikka olen aina vierastanut elokuvia, joissa on sisäisen kertojan ääni, niin Allenin uutuudessa se toimii erinomaisesti, koska sitä käytetään säästeliäästi.
Täytyy todeta ihaillen, että Wody Allen on harvoja ohjaajia nykyelokuvassa, joka hallitsee suvereenisti monitapahtumaisen ja -henkilösisälteisen kerronnan. Robert Altman oli tälläinen ohjaaja - etenkin 1990-luvun mestariteoksessaan Short Cutsissa. Täytyy muistaa, että Allen on hyvä kirjoittaja, joten hän pystyy rakentamaan elokuvansa osittain jo kotona kirjoituspöydän ääressä. Allen osaa myös valita upeat näyttelijät ja mielekkään kuvaajan. Uutuuden hienosta visuaalisesta ulkoasusta vastaa unkarilaissyntyinen Vilmos Zsigmond. Hänen tunnetuin saavutus on vuoden 1978 Kauriinmetsästäjä.
You Will Meet a Tall Dark Stranger -elokuvan mainioita näyttelijöitä ovat Antonio Banderas, Josh Brolin, Anthony Hopkins, Gemma Jones Freida Pinto, Lucy Punch, Naomi Watts, Roher Ashton-Griffits. Siis amerikkalaisia, englantilaisia ja espanjalaisia valkokangaskasvoja.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset elokuvat vetävät. Nuori elokuvayleisö on taas löytänyt suomalaisen elokuvan. Taannoin perjantai-illan ensimmäisen näytännön lopussa taputettiin Napapiirin sankareille. Se tapahtui täpötäydessä Kino-Palatsin ykkössalissa. Vaikka Dome Karukosken uusi elokuva ei ole kummoinen, niin sujuvasti se kulkee. Ehkä muuta ei kannata odottaakaan.
Helsingin Sanomat on tutkinut asiaa, ja lehden mukaan suomalaiset elokuvat ovat saavuttaneet tähän mennssä 1,5 miljoonaa katsojaa. Tilastonikkarien mukaan näin hyvä vuosi oli aikaisemmin 1999, jolloin Rukajärven tie ja Poika ja ilves saivat ensi-iltansa. Tämän vuoden 2010 vuoden kotimaisia suosikkeja ovat olleet Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (tähän mennessä 324 000 katsojaa) ja Havukka-ahon ajattelija (216 000). Myös dokumentaristina tunnetun Arto Halosen esikoisdraamaelokuva Prinsessa on kiinnostanut suomalaisia - tähän mennessä yli 207 000 katsojaa.
Luvut ovat hulppeita. Luulisi, että yleisömääristä jäisi jotakin tuotantoyhtiöiden laariin. Ärsyttävintä nykyisten kotimaisten elokuvien katsomisessa on jatkuva sponsoreiden (yhteistyökumppanien) läsnäolo. Ilmeisesti suomalaisia elokuvia ei voi tuottaa ilman sponsoreita ja Suomen elokuvasäätiön tukea. Teattereissa pyörii edelleen mainos: "Napapiirin sankarit leffassa, Napapiirin Jaffa pullossa". Ei tällainen kytkentä kuulu elokuvataiteeseen. Elokuvassa riippumattomuus pitäisi olla elinehto.
Jos katsoo kokonaisuutena tämän vuoden ensi-iltaan tulleita kotimaisia elokuvia, niin taiteesta on enää vaikea puhua. Elokuvat ovat järjestään olleet - Prinsessaa lukuun ottamatta - viihteellisiä, hiukan latteita ja onttoja. Jos kotimaisia vertaa esimerkiksi äskettäin ohjelmistoon tulleeseen, Susanne Bierin tanskalaiseen Kostoon, niin suomalainen elokuva polkee pahasti jälkijunassa. Eikä Koston alussa nähdä sponsoreiden viestejä. Olisikohan sittenkin niin, että elokuvan taiteellinen laatu herättää kiinnostusta kassoilla ja levikkiä eri maissa.

P.S. Kun Suomi-Tv aloitti epäilin, että sillä voi olla suuria vaikeuksia hankkia katsojia ja toimia voitollisesti. Ennustus ei ollut väärä, sillä yhtiössä on aloitettu rankka säästökuuri, ohjelmia-aikaa on supistettu ja yt-neuvottelut aloitettu. Oletteko muuten lukeneet juttuja, joissa olisi kirjoitettu Suomi-TV:n ohjelmista? En minä ainakaan.

sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 67

Seremonia (Gishiki, Japani 1971), ohjaus: Nagisa Oshima, käsikirjoitus: Oshima, Tsutomu Tamuro ja Mamoru Sasaki, kuvaus: Toichiro Narushima, musiikki: Toru Takemitsu, pääosissa: Kenzo Kawarazaki, Atsuko Kaku, Atsuo Nakamura, Kei Sato.

Keväällä 1972 SEKL:n johtomiehet Martti Soramäki ja Tarmo Malmberg kutsuivat minut neuvotteluun Tehtaankadun suosittuun Amigo-ravintolaan. Tarjottiin SEKL:n toiminnanjohtajan paikkaa, sillä Pekka Päivärinta oli siirtymässä elokuva-arkiston maakuntasihteeriksi. Otin ensimmäisen vakituisen työni kiitollisena vastaan. Neljä vuotta olin SEKL:ssä edistämässä ei-kaupallista elokuvatoimintaa. Kun tulin liittoon aloitimme vimmatun työ kerhojen lukumäärän kasvattamiseksi. Kun lähdin liitosta poliittisista syistä - Sekl oli luisunut taistolaisten haltuun - elokuvakerhotoiminta oli vakiintunut maan laajuiseksi.
Emme vain edistäneet SEKL:ssä kerhotoimintaa, vaan ryhdyimme julkaisemaan opintomateriaalia elokuvakerhoille. Opetusministeriö antoi avustuksen, ja minäkin toimitin sellaiset opintovihot kuin "Elokuvan opinto-ohjelma", "Maanosien elokuvat - Yhdysvallat" ja "Elokuva ja kritiikki". OTK:ssa töissä ollut intohimoinen elokuvamies ja elokuvan kuluttajapolitiikan edistäjä Jukka Tainio oli liiton hallituksen puheenjohtajana läheinen tukijani. Niin, ja kerhokriisi saatiin hoidettua, maahantuojat antoivat jälleen runsaasti elokuvia kerhojen ohjelmistoon ja hinnoista pystyttiin sopimaan.
Toiminnanjohtajakauteni ensimmäiseen syksyyn sattui muun muassa Nagisa Oshiman Seremonian Suomen ensi-ilta. Olimme nähneet aikaisemmin Oshiman järkyttävän Poika-elokuvan, joka valmistui vuonna 1969. Se avasi tien modernin japanilaisen elokuvan suuren uudistajan ja omaperäisen kokeilijan maailmaan.
Seremonia on Oshiman perhekuvaus, sodanjälkeisen Japanin hämmästyttävä analyysi, tutkielma ihmisyydestä, mielekkäiden arvojen etsimisestä. Etusijalla on Sakuradojen suku, sen vaiheet vuosina 1946-1971. Suvun edustajia tavataan tiettyinä vuosina joko häiden tai hautajaisten yhteydessä. Elokuvan näkijä ja kokija, muiston kerääjä on Kenzi Kawarazakin esittämä Masuo, jonka silmin Oshima avaa takautuman sodasta toipuvaan ja aikaisemmin niin militaristiseen Japaniin.
Epämiellyttäväksi kuvatun Masuon tarina johdattaa katsojan muuttuvaan Japaniin. Samaa muutosta kuvasi myös sodanjälkeisen japanilaisen elokuvan mestari Jasujiro Ozu pääteoksessaan Tokyo Storyssaan (1953), mutta hän oli aloittanut ohjaajana jo 1920-luvulla. Ozun lattian tasolta arkipäivää hitaasti ja hillitysti tarkastelevan kameran sijasta 1950-luvun lopulla ohjaajana aloittanut Oshima hylkäsi kaikenlaisen objektiivisuuden ja rauhallisuuden. Hänen tyylinsä oli mahdollisimman kova, jopa ruma subjektiivisuus.
Nagisa Oshiman kameratekniikka oli Ozuun verrattuna liikkuva, miltein rauhaton. Oshima halusi paljastaa koko ajan enemmän ja enemmän ympäristöistä, ihmisen toiminnoista, ihmisen mielen liikkeistä kun taas Jasujiro Ozu halusi olla hiljaisen maailman tunnontarkka tulkitsija.
Yhteneväistä molemmille tempperamenteiltaan täydellisen erilaisille ohjaajille oli intohimo kuvata perhettä.
Ozulla perheen jäsenistä osa on altis siirtymään muutokseen, valmis siirtymään uuteen aikaan. Ozulla jotkut vanhukset haluavat väistyä syrjään ja jättää päätöksen teon nuoremmille. Ozulla uusi aika työntyy vastustamattomasti vanhan eteen. Samalla tavalla kuin John Fordin 1960-luvun alkupuolen mahtiwesternissä Liberty Valancessa. Vanhojen japanilaisten patriarkkojen sädekehä murtuu Ozulla, mutta Fordilla vanhat sankarit saavat vielä toimia demokratian puolestapuhujina..
Nagisa Oshima on itse nimittänyt Seremoniaa tunteelliseksi elokuvaksi. Se ei tarkoita sovinnaista tunteellisuutta, vaan se kuvastaa Oshiman halua ladata tarinaan omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Oshiman kerronta on pinnalta katsoen yksinkertaista, mutta mitä syvemmin siihen uppoudumme sitä selvemmin alkavat paljastua ajallisesti erillään olevat monimutkaiset tapahtumakuviot, jotka ohjaaja yhdistää melkein huomaamatta toisiinsa.
Oshima käyttää symboleja, viittaa japanilaiseen kulttuuriperintöön ja myytteihin, joten hänen elokuvansa eivät avaudu kovin helposti länsimaiselle katsojalle. Siinä mielessä Jasujiro Ozu on helpommin lähestyttävä ohjaaja, jonka perhetarinoissa japanilaisuudesta huolimatta on hyvin yleismaailmallinen henki.
=====================================================================================================
Seremoniassa Sakuradojen suvun vaiheita tarkastellaan neljännesvuosisadan jaksona. Tapahtuma-aika on 1946-1971. Japani oli juuri antautunut, kun Yhdysvallat oli pudottanut atomipommit hirvittävin seurauksin Hirsohimaan ja Nagasakiin. 1947 toivo demokratiasta hiipui Japanissa, ja kylmän sodan puhurit levisivät Aasiaankin. Yhdysvallat miehitti maan 1952 ja maiden välille solmittiin Turvallisuussopimus eli USA-Japan - Security Treaty.
Korean sota oli alkanut. Punaista vaaraa pelättiin, kun Japanin kommunistinen puolue alkoi solmia suhteita radikaaleihin opiskelijapiireihin. Vaurastumisen ja taloudellisen nousun tielle päässyt Japani sai paljon kansainvälistä huomiota, kun Tokiossa järjestettiin 1964 kesäolympialaiset. Security Treaty/Turvallisuussopimus uudistettiin 1971, vaikka Japanissa tapahtui verisiä protesteja. Ei ole mikään yllätys, että Oshiman elokuva päättyy juuri tähän kuohunnan vuoteen. Muuan shokinomaisesta episodeista oli oikeistolaiskirjailija Yukio Mishiman itsemurha.
Seremonian tapahtumakuvioissa pääasioita ovat murheen ja ilon juhlat, joissa suku kokoontuu yhteen. Muut kokoontumiset ja tapaamiset saattavat jäädä minimiin. Tapahtumia eri vuosina tarkastellaan Masuon silmin. Hän on näkijä, mutta ei tekijä. Hän on sodanjälkeisen Japanin häpeän vuosien jokamies, jonka kohtalo on sidottu häviöihin ja tappioihin.
Nagisa Oshima kytkee johdonmukaisesti muutkin henkilöt häviön epiikkaan. He ikään kuin osallistuvat suurempien voimien johdattelemina murtuvaan yhteiskuntaan tai heittäytyvät itsetuhoon, koska eivät halua olla missään tekemisissä korruptioituneen elämäntavan kanssa.
Niin japanilaisista ohjaajista kirjoittanut Audie Bock kuin jyväskyläläiskriitikko Jarmo Valkola ovat huomauttaneet Nagisa Oshimalle ominaisesta kuoleman läsnäolosta. Kuolema on Oshiman elokuvassa hyvin japanilainen arvo. Länsimaalaisten on vaikea käsittää, että japanilaisille kuolema on aina merkinnyt elämän huippuhetkeä. Kuten kirjailijan Mishiman tapauksessa myös Seremoniassa kuolema saatetaan yhdistää johonkin yhteiskunnalliseen tai kansainväliseen tapahtumaan, joka tuottaa surua japanilaiselle. Sellainen on alkuvaiheen Masuon isän itsemurha, jonka syynä on Japanin keisarin luopuminen jumalallisuudestaan. Samaa kuoleman arvostusta osoittavat elokuvassa naiskuvat. Oshimalla nainen on seksuaalisesti lannistettu tai roolimallien alistama. Elokuvan hätkähdyttävimmässä repliikissä, jonka isoäiti lausuu Masuon äidin kuoleman johdosta, kuuluu japanilaisuuden totuus: "Naisen korkein onni on tulla haudatuksi sukuhautaan."
Kun Jasujiro Ozu esimerkiksi Perhatarinassaan (1961) keskittyi ihmisten kuuntelemiseen, kunnioitti aina ihmistä tilassa, kotona tai kaupungilla, niin Nagisa Oshima repii ihmisen miltein rikki. Ozulla ihminen sopeutuu, hyväksyy hiljaa muutoksen, pystyy nuolemaan haavansa, koska ohjaajan liikkumaton kamera kunnioittaa loppuun saakka ihmistä. Ozun maailma on hiljaisuuden maailma kuten japanilainen kriitikko Tsuneo Hazumi on todennut.
Nagisa Oshimalla ihmisen sisällä ja ympärillä kuohuu. Ozulla kamera leikkaa kohtauksesta toiseen, mutta Oshimalla se liikkuu ja siirtyy. Takautumatekniikka on Oshiman ilmaisullinen valtti, kun taas Ozu kohtelee kameraa jo ennen kuvausvaiheita mietittyjen kohtausten tallentajana. Oshima osoittautuu Cinemascope-kuvauksen eepikoksi, Ozu ihmiskasvojen ja ihmisen eleiden plastiseksi mestariksi.
=====================================================================================================
Nagisa Oshima
Nagisa Oshima syntyi 31.3. 1932 Kiotossa. Hänen isänsä toimi johtajana hallituksen perustamalla kalastukseen liittyvällä koetilalla. Isä kuoli Nagisan ollessa kuusivuotias. Isä oli amatöörimaalari ja -runoilija. Hän jätti perheelle laajan kirja- ja lehtikokoelman. Nagisa saattoi huomata myöhemmin, että useat kirjat liittyivät politiikkaan, muun muassa kommunistiseen ideologiaan.
Nagisan lapsuus oli köyhä. Hänen terveytensä reistaili. Hän kasvoi yksinäisyydessä, ja tätä henkilökohtaista traumaansa Oshima purki osittain Seremonian päähenkillössä Masuossa. Nagisa luki isänsä jättämiä kirjoja sodan aikana, harrasti myöhemmin baseballia, mutta jätti sitten urheilun ja alkoi kirjoittaa runoja. Hän on todennut, ettei ole kovin ylpeä teoksistaan. Oshiman elokuvaelämyksistä ensisijainen oli Akira Kurosawan vuoden 1946 No Regrets for Your Youth.
Nagisa Oshima aloitti lakiopinnot 1950-luvun alussa Kioton yliopistossa. Hän kiinnostui poliittisesta toiminnasta, kohtasi niin fasistiset kuin kommunistiset aatteet. Jatkuva frustraatio vaivasi nuoren opiskelijan mieltä. Hän osallistui opiskelijaliikkeeseen ja joutui useisiin kuohuttaviin tapahtumiin.
Nagisa Oshima hakeutui 1950-luvun puolivälissä elokuva-alalle, vaikka ei tiennyt juuri mitään filmin teosta. Hän toimi apulaisohjaajana - mm. Masaki Kobayashilla (tunnetuimmat elokuvat vuoden 1963 Harakiri ja 1964 Kwaidan) - mutta koki työnsä turhauttavaksi. Oshiman ensimmäinen ohjaustyö Rakkauden ja toivon kaupunki valmistui 1959. Tuona vuonna elokuvan uusi aalto alkoi Japanissa.
Korostan vielä, että Nagisa Oshiman elokuvissa on synkkyyttä ja toivottomuutta. Hän sovitti elokuviinsa omia kokemuksiaan ja kohtaamiaan ihmisiä. Opiskeluajan ristiriidat ja poliittisen toiminnan pettymykset näkyivät häntinä Oshiman elokuvissa. Oshiman suuttumus kumpusi luottamuksen puutteesta opiskelijaliikkeen johtajiin.
Nagisa Oshiman elokuvien nimet kertovat paljon. Vuoden 1960 elokuvan nimi on ytimekkäästi Julma tarina nuoruudesta. Saman vuonna valmistuivat teokset Auringon hautajaiset ja Yö ja sumu Japanissa. Muita nimiltäänkin olennaisia elokuvia ovat Väkivaltaa aamunkoitteessa (1966), Japanilainen kesä: Kasoisitsemurha (1967), Hirttokuolema (1968), Kolme henkiinherätettyä juoppoa (1968). Poika oli taas ohjaajan omien lapsuudenkokemusten siivilöimä, suoraviivainen, lähes ilmeetön kertomus tuskasta ja häpeästä, lapsuudesta, johon eivät itku tai epäonnistuminen saa kuulua.
Oshiman kiinnostus seksuaalisuuteen ja eroottisuuteen näkyi jo vuoden 1965 elokuvassa Lihan ilot. Mielenkiinto saavutti lakipisteensä 1976 mestarillisessa Aistien valtakunnassa, jossa naisen ja miehen seksuaalinen nautinto viedään hekuman syvimmille vesille. Elokuva kiellettiin 26.10. 1976 Suomessa, mutta maahantuoja Aito Mäkinen järjesti heti kuuluisan kriitikkokatselmuksen Diana-teatteriinsa. Tuolloin olin vielä jonkin aikaa SEKL:n toiminnanjohtaja ja kirjoitin kritiikkejä Suomen Sosiaalidemokraattiin. En enää, en todellakaan vuosiin ollut tekemisissä näiden kahden tahon kanssa, kun Märten Kihlman sai ottaa elokuvan esitykseen 23.10. 1992 Museokadun pieneen Cinema-teatteriinsa.

torstaina, marraskuuta 11, 2010

FACEBOOKIN PERUSTAJAN TARINA * * *

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
David Fincherin ohjaama ja Aaron Sorkinin kirjoittama The Social Network on kerännyt kiitosta maailmalla. Suomessakin elokuvaan on ihastuttu. Netti on niin kova sana. Joka päivä tietokoneen ohjelmia ja sivustoja klikataan miljoonittain maailmalla. Jotkut sivustot ovat kohonneet valtavaan suosioon - kuten Facebook, jonne voit laittaa kuvan itsestäsi ja ryhtyä keskustelemaan kavereidesi kanssa.
The Social Network kertoo Facebookin keksijän ja perustajan Mark Zuckerbergin tarinan. Tai olkeastaan se esittelee kaverin Harvardin omaperäisenä ja huippuälykkäänä opiskelijana, joka saa hatkat tyttöystävältään Ericalta. Pettynyt Mark (Jesse Eisenberg) menee tietokoneelleen ja ryhtyy koston tielle.
Muutamasta kuvallisesta ja tekstillisestä solvauksesta syntyy orastava idea ryhtyä julkaisemaan yliopiston opiskelijoiden käyttöön naamakirjaa. Mark tarvitsee avukseen opiskelijakaveri Eduardo Severinin (Andrew Garfield). Mark kontaktoi myös opinahjon soutuveljeksiä Winklevosseja, joilla on samansuuntaisia virityksiä, mutta lopulta Zuckerberg ja Severinin päättävät toimia kahdestaan.
The Social Network kerrotaan takautumina. Mark Zuckerberg on haastettu oikeuteen, sillä soutuveljekset ja lopulta petetyksi itsensä tuntenut Severinin ovat asialla. Tapausta puidaan kuulustelijoiden ja Zuckerbergin asianajajan väittelynä. Ne vievät aimo annoksen elokuvan kokonaisuudesta, mutta myös syventävät käsiteltyä aihetta ja viittaavat nuorten ideanikkareiden väliseen valtapeliin. Onpa esille nostettu väite, että Mark Zuckerberg itse asiassa varasti Facebookin idean.
The Socian Network on draamaelokuva, jossa West Wing - tv-sarja kirjoittaja käyttää niin faktoja kuin Eduardo Severinin elämästä kirjoitettua kirjaa. Tosin aina ei tiedä, mikä on todellista totta ja mikä käsikirjoittajan taiteellisen vapauden suomaa fiktiota. Ei se ehkä ole tarpeenkaan, mutta ainakaan oikea Mark Zuckerberg ei ole pitänyt elokuvasta. Hän on sitoutunut siitä irti. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Mihinkään oikeudellisiin toimiin maailman nuorin miljardööri ei sentään aiankaan vielä ole ryhtynyt.
=====================================================================================================
Coloradolaislähtöinen David Fincher (s. 1963) oli 1990-luvulla kovasti tulossa Hollywood-elokuvaan. Opinnäytteinä olivat etenkin Madonnalle tehdyt visuaalisesti säväyttävät ja ilmiasultaan lähes demoniset musiikkivideot. Esikoisohjaus oli vuoden 1992 scifijatko-osa Alien 3. Sitä seurasivat moraalista rappiota ja yliherkkää toivottomuutta sivuavat Seitsemän (1995), The Game (1997) ja Fight Club (1999). Viimeksi mainittu elokuva kuvasi ihmisiä, jotka lyövät klubissa toisiaan, koska mikään ei enää maistu ja tunnu.
Viimeksi David Fincheristä kuultiin 2008 elokuvan Benjamin Button yhteydessä. Se oli epäonnistunut, aika omituinen ja höttömäinen sekoilu, jonka sanottiin perustuvan F. Scott Fitzgeraldin novelliin. Sitä vasten The Social Network on asiallinen ja siisti, iskevästi kerrottu, tempaavalla musiikilla tuettu, nasevasti sanailtu ja nopeasti leikattu, koossa pysyvä draamaelokuva, joka kiinnostaa tässä ajassa. Sille en taas mahda mitään, että elokuva on aika yksiulotteinen.
Elokuvan nimi "The Social Network" olisi pitänyt haastaa Fincherin ja Sorkinin käsittelemään laajemminkin kaikkea sitä, mitä Internetin sosiaaliseen puoleen kuuluu. Facebookistakin tulee julkisuuteen jatkuvasti hälyttäviä tietoja, kuten viimeksi tietosuojaongelmat. Nyt elokuva jää vain muutaman yksilön tarinaksi, ja heistä Jesse Eisenbergin Zuckerberg ei suinkaan oli mielenkiintoisin, vaan hän on Justin Timberlaken erinomaisesti tulkitsema Sean Parker. Tämä "nuori nero" järkytti luomallaan vertausverkkopalvelu Napsterilla taannoin konseravtiivista musiikkiteollisuutta.

Ajankohtainen kommentti

Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlat eivät ole huuhtoutuneet mielestäni. Täytyy jälleen todeta, että jossakin Suomessa tehdään vielä ansiokasta elokuvakultuurityötä. Valtakunnallisesti tärkeän, maamme vanhimman toimivan elokuvakerhon juhlasta ja toiminnasta olisi voitu aivan hyvin tehdä juttu Helsingin Sanomiin, mutta lehden kulttuurisivuilla elokuva ei enää kukoista.
En tiedä tarkkaan, toimiiko Suomessa kymmenen vai viisikymmentä elokuvakerhoa, mutta lukumäärä supistui 1980-luvun aikana. VHS ja myöhemmin DVD siirsivät katselua yhä enemmän kotiin, ja elokuvakerhoissa saavutettava hyvän elokuvan kollektiivinen katsomiskokemus väheni. Se on valitettavaa, sillä elokuvakerho on aina ollut myös sosiaalinen tapahtuma.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen tekee loistavaa työtä kaupungissa. Kerho onkin innokkaan aktiivin sydämen asia, mutta Kajaanissa myös kerhon hallitus on vahvasti mukana suunnittelemassa toimintaa ja ohjelmistoja. Kajaanin juhlien aikana nousi esille ikuisuuskysymys: Miksi Kava (ent. elokuva-arkisto) ei saa hankittua kopioita ja oikeuksia merkittäville klassikkofilmeille, joita kerhot voisivat esittää sarjoissaan?
Kajaanin juhlien aikana luettiin postuumina aikaisemman puheenjohtajan, teologin ja filosofin, lehtori Hannu Kallion puhe. Hän oli pitänyt sen 1996 elokuvakerhon toimintaa esittelevän näyttelyn avajaisissa Kajaanin pääkirjastolla. En malta olla lainaamatta puhetta, sillä siihen kiteytyivät kaikki se ajatusmaailma, ne tavoitteet ja pyrkimykset, jotka olen tuntenut oikeiksi vuosikymmenien elokuvan harrastukseni ja työni aikana.
Näin Kallio muun muassa: "Eksymättä mihinkään esteettis-filosofisiin teoretisointeihin totean lyhyesti, että elokuva parhaimmillaan muun laatutaiteen tavoin, auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään elämäämme. Platonilaisittain voisi ehkä ajatella, että se auttaa meitä partisipoitumaan, olemaan osallisia esim. kauneuden maailmassa, ja kaiken taustana tai pohjalla olevista elämän ideaalisista perusmerkityksistä, jos tuollaisia merkityksiä yleensä on. Se saattaa aikaansaada myös jonkinlaisen katharsis-kokemuksen, sisäisen puhdistumiselämyksen, joka vaikutus jo Aristoteleen mukaan erityisesti tragedialla on."
Kajaanin elokuvakerhon ohjelmistoon aina yhtä Bergmania vaatinut Kallio puhui elokuvataiteesta, joka viittaa ikään kuin ulkopuolellemme, yleiseen yksityisessä ja väläyttelee asioiden mahdollisia merkityksiä. Kallion mukaan ”elämän kokoisena” se ikään kuin suoraan kolahtaa eksistenssiimme, sanoo tärkeää tässä ja nyt.
Kallio jatkaa osuvasti: "Vaikka elokuvassa alan harrastajaa voi usein formalistisesti viehättää jo sen esteettinen muoto, viime kädessä se, niin kuin kaikki korkeatasoinen taide, kokonais-sisällöllisesti koskettaa inhimillisen olemassaolomme perustuksia. Se räjähtävä riemullisuus ja anarkismi, joka on nähtävissä vaikkapa Billy Wilderin komedioissa, se huikaiseva kauneus, syvä traagisuus ja historian tunto, jota ilmentävät esim. Luchino Viscontin teokset ”Senso”, ”Tiikerikissa” ja ”Kuolema Venetsiassa” tai se suorastaan piinallinen sielunelämän syväporaus, jota koetaan Ingmar Bergmanin elokuvissa, on kaikki sekä ”elämää suurempaa” että ”elämän kokoista”.
Niin, edesmennyt Hannu Kallio tiivistää vielä: Se on jotakin luovuttamattoman tärkeää, aidosti ja syvältä inhimillistä olemassa oloamme koskettavaa.