torstaina, huhtikuuta 23, 2009

Gran Torino - Magnum opus * * * * *






Ajatelkaa! Amerikkalaisen elokuvan ikoni, näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood täyttää 79 vuotta toukokuun viimeisenä päivänä. Nyt Eastwoodilta pyörii ohjelmistossa uusi elokuva Gran Torino, jonka sanotaan olevan maestron viimeinen esiintyminen näyttelijänä valkokankaalla. Ohjaajana hän on ilmoittanut jatkavansa - ilmeisesti niin kauan kuin kunnostaan hyvin huolehtineen miehen henki pihisee.
Gran Torino kertoo ärhäkkäästä, eristäyneestä eläkeläismiehestä Walt Kowalskista, joka asuu nuhistuvan amerikkalaisen kaupungin lähiössä. Hänen naapuristoon on muuttanut kinalaisperäisiä asukkaita. Mies ei tule toimeen naapureiden kanssa. Waltin siivoton kieli tuottaa jatkuvasti rasistisia kommentteja. Niin, ei katkeroitunut eläkeläismies tule toimeen sukulaistensakaan kanssa. Se ilmenee elokuvan alkupuolella, kun vietetään miehen rakkaan vaimon hautajaisia.
Eastwoodin körmy, tupakkaa vetävä ja tölkkiolutta juova, Korean sodan veteraani Walt Kowalski on antanut elämänsä työläisenä amerikkalaiselle autoteollisuudelle. Hänen autotallissaan seisoo Fordin 1970-luvun Gran Torino -malli, jota ei enää tehdä. Waltin auto symbolisoi muuatta amerikkalaisen elämäntavan kivijalkaa. Eastwood ottaa vaivihkaa kantaa amerikkalaisen autoteollisuuden nykyiseen alennustilaan: Auto, liikkuminen ja halpa bensa ovat pitäneet maata draivissa, mutta nykyisin ei ole enää kuin ennen. Siksi ilmastonmuutoksen aikana Eastwoodinkin eläkeläismiehen täytyy muuttua.
===================================================================
Gran Torinon voi nähdä Clint Eastwoodin uran itsekriittisenä yhteenvetona. Erilaisissa ammateissa nuorena kokeillut Eastwood tuli 1955 Hollywoodiin. Hän sai työtä pikkunäyttelijänä kunnes westernsarja Rawhide nosti hänet kuuluisuuteen. Sarja juoksi televisiossa kahdeksan tuotantokautta 1950-luvun lopulta 1960-luvulle.
Westernistä koitui nuoren Clintin kohtalo: italialainen Sergio Leone palkkasi amerikkalaisen pääosiin italowesterneihin, jotka olivat 1960-luvulla erittäin suosittu lajityyppi. Ei vain Italiassa, vaan myös kansainvälisesti. Eastwood näytteli "miestä ilman nimeä" 1964-66 Leonen kolmessa väkivaltaa pursuavassa italowesternissä Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat. Siitä se sitten lähti, ja muutaman elokuvan jälkeen Eastwood räjäytti 1971 valkokankaat Don Siegelin väkivaltaisessa poliisielokuvassa Likaisessa Harryssa. Elokuvan tv-esitys aiheutti meilläkin 1980-luvun alussa ison mielipidekirjoittelun.
Kiinnostavasti Gran Torino ikään kuin puhdistaa tuota Eastwoodin uran kyseenalaista Harry-vaihetta. Harrry Callahan palasi 1973 Magnum 44 - ja 1988 Likainen Harry ja murhapooli elokuvissa. Gran Torinossa vanhalla Eastwoodilla on ollut selvä tarve sanoutua irti nuoruuden väkivaltaisesta asepoliisista. Rasisti ei vain muutu humanistiksi, vaan rakentaa henkisen sillan kiinalaisperäisen perheen poikaan ja hylkää lopullisesti aseet.
Gran Torinon loppuraratkaisu on nerokasta Eastwoodia, sellainen moraalinen elokuvateko, jonka soisi toimivan esimerkkinä lukuisille nyky-Hollywoodin nuorille ja vähän vanhemmillekin action-ohjaajille.
==================================================================================
Ei liene uutta todeta, että Clint Eastwoodin elokuvat ovat kypsyneet mitä iäkkäämmäksi hän on tullut. Eastwood aloitti ohjaajana jo 1971 pienimuotoisessa Yön painajaisessa, jossa kuvataan radion tiskijukan henkilökohtaista ahdinkoa. Eastwoodin tuotteliaan 1970-luvun ohjaustyöt eivät niin hirveästi innostaneet (kauhea Mies San Fernandosta), eivätkä vaihtelevat suoritukset 1980-luvullakaan (kehno Lällärit lakoon, hyvä Kalpea ratsastaja). Mutta näyttelijänä hän oli unohtumaton 1979 tutun Don Siegelin mestarillisessa Pako Alcatrazista -elokuvassa.
Clint Eastwoodin ohjaajan uran lopullinen käännekohta tapahtui 1992. Syntyi mahtiwestern Armoton. Sen jälkeen Eastwoodin ohjaustyöt ovat olleet laatutyötä - parhaimpina Tulilinjalla, Täydellinen maailma, Menneisyyden ote, Million Dollar Baby ja Iwo Jima -kaksikko.
Gran Torino on Armottoman ohella Clint Eastwoodin magnum opus. Se on elokuva, jota raiteiltaan syöksyneen talouskriisin ja moraalikadon maailma tarvitsee oppitunniksi. Tämän elokuvan jäkeen Eastwoodia voi hyvällä syyllä verrata Hollywoodin kultakauden suuriin ohjaajanimiin - kuten Fordiin, Hawksiin ja Hitchcockiin.

Ajankohtainen kommentti

Mika Lintilän (kesk.) parlamentaarinen työryhmä jätti iltapäivällä mietintönsä viestintäministerille. Komitean tehtävänä oli selvittää Yleisradion rahoitusta ja julkisen palvelun toiminnan edellytyksiä. Ja tietenkin Ylen asemaa muuttuneessa mediakentässä.
Kansalaisia on kiinnostanut eniten kysymys, jatketaanko tv-lupamaksujen keräämistä niin kuin on tehty aina aikaisemmin. Ei jatketa työryhmän ehdotuksen mukaan. Nyt siirrytään julkisen palvelun mediamaksuun, joka peritään automaattisesti kaikilta talouksilta, asuntokunnilta ja yrityksiltä, joiden liikevaihto on vähintään 400 000 euroa vuodessa.
Työryhmän laskelmien mukaan maksajakunta laajenisi entisestään. Eli: tv-vastaanottimen omistuksesta ei enää peritä tv-lupamaksua, vaan vuonna 2011 siirrytään mediamaksuun, jota voi kutsua pakkoveroksi. Sen hinta vuodessa on 175 euroa (nykyinen tv-lupa maksaa 220 euroa). Työryhmä tarkoittaa asuntokunnalla henkilöitä, jotka asuvat vakituisesti samassa asunnossa tai osoitteessa.
Mika Lintilän työryhmän perusajatuksen mukaan julkisen palvelun riippumattomuuden turvaamiseksi rahoituksen on edelleenkin koostuttava kansalaisten ja yhteisöjen maksamista maksuista. Työryhmä on ottanut kantaa myös Ylen tehtävään. Lainaan suoraan mietintöä: "Julkisen palvelun tehtävän määritelmää ehdotetaankin täsmennettäväksi. Nykyinen velvoite täyden palvelun ohjelmistoista muutetaan velvoitteeksi tuoda monipuolinen ja kattava ohjelmisto jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin.
Työryhmä korostaa, että julkisen tehtävän täyttäminen edellyttää nyt ja tulevaisuudessa uuden teknologian hyödyntämistä sisältöjen ja jakeluteiden kehittämistä.
Työryhmä ehdottaa lisäksi, että Yleisradiolle asetettaisiin velvoite säilyttää ohjelma-aineistoa ja näin täyttää tärkeä tehtävä toimia kansakunnan muistina.
Nykyiseen määritelmään velvollisuudesta painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja ehdotetaan lisättäväksi myös nuoret ikäryhmät tavoittava ohjelmatarjonta."
=================================================================
Ei siis oikeastaan mitään uutta! Yle voi jatkaa toimintaansa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Varmasti kaupalliset tahot ärähtävät, sillä Ylelle ikään kuin taataan lisenssi laajentaa ja viihteellistää tarjontaansa. Toki Yle saa suorittaa tärkeää tehtäväänsä kansakunnan viusaalisen muistin arkistona. Mutta ei puhuta mitään tv-draaman tuottamisen tärkeydestä tai oteta kantaa massiiviseen urheilutarjontaan.
Työryhmän mietinnön vastaanottanut vietintäministeri Suvi Lindén pitää ehdotuksia mielenkiintoisina, mutta haluaa ottaa kantaa niihin myöhemmin. Hän toteaa: " On selvää, että julkisen palvelun sisällön ja tavoitteiden on elettävä ajassa. Tämä myös edellyttää julkisen palvelun rahoitusmallin sekä ohjauksen ja valvonnan tarkastelua, kuten nyt työryhmä onkin tehnyt."
Keskustelu varmasti pyörähtää huomenna käyntiin. Mitä sanovat ne nuoret talouksissaan, jotka eivät enää katso televisiota, vaan seuraavat maailmaa netin kautta. Miten he toimivat, kun mediamaksulappu (lue vero) tipahtaa automaattisesti postiluukusta? Tätä ongelmaa ei ainakaan nopean ensitarkastelun jälkeen ole mietitty työryhmässä. Ei oikeastaan koko media-ilmaston rajua muutosta, jossa pakkomaksut ja -verot eivät enää toimi. Mutta palataan asiaan, kun mietintöön on päästy tutustumaan syvemmin.

maanantaina, huhtikuuta 20, 2009

* * * * * Mammutti-perimmäisten kysymysten äärellä








Ruotsalainen Lukas Moodysson on nyt kova ohjaajanimi. Auteur myös, tinkimätön moralisti, suurin pohjoismaalainen kansainvälisen merkityksen saanut ohjaaja sitten Ingmar Bergmanin ja Lars von Trierin. Jos Modyssonin ensimmäiset elokuvat Fucking Åmål ja Kimpassa olivat vielä rennon kotoisia, ruotsalaisia taidonnäytteitä, niin Lilja 4- ever pureutui pohjoisen ulottuvuuden kysymyksiin, ihmiskauppaan ja härskien miesten pornotoimintaan Venäjä-Ruotsi -akselilla. Moodyssonin uutuus, englantia puhuva ja näyttelijöiltään kansainvälinen Mammutti on globaali puheenvuoro. Ja elokuvallisesti äärimmäisen "kulkeva" ja "syttyvä".
Mammutissa newyorkilaisperheen isä Leo (Gael Garcia Bernal) on rikastunut mahtavasti nettipelifirmalla. Hänen vaimonsa Ellen (Michelle Williams) työskentelee kirurgina sairaalan yöpäivystysosastolla. Nuoren, vaurastuneen perheen 10-vuotias tytär Jackie (Sophie Nyweide) käy koulua ja harrastaa tähtitiedettä. Fiksua, uteliasta ja ennakkoluulotonta Jackieta hoitaa filippiiniläinen nanny (Marife Necesito), joka on joutunut jättämään kaksi keskenkasvuista poikaansa kotimaahan isoäidin hoivaan.
Mammutissa liikutaan kolmessa maassa. Lukas Moodysson seuraa tiiviisti äidin, tyttären ja filippiiniläishoitajan elämää New Yorkissa. Samaan aikaan isä matkustaa kollegansa kanssa tekemään isoa kauppaa Thaimaahan. Vielä avataan verho filippiiniläishoitajan poikien vaiheisiin.
Lukas Moodysson pitää kolmea eri tapahtumavyyhtiä tiivisti käsissään. Draama ja jännitys, katsojan tunteiden herääminen kasvavat juuri tästä samanaikaisten tapahtumien luontevasta kuvaamisesta. Kansainvälisen elokuvan ruotsalainen tekninen ryhmä - mm. kuvaaja, lavastaja - on sisällä elokuvan tekemisen täysammattimaisessa pulssissa. Hollywood ei ole mukana, mutta Moodyssonin elokuva on ulkoasultaan Hollywood-luokkaa.
===============================================================
Mammutissa todetaan, että osa maapallomme eläinkunnasta on kuollut aikoja sitten sukupuuttoon. Iso elefantti sentään vielä tallustaa Thaimaan maaseudulla. Ja juuri newyorkilaisperheen hippimäisesti käyttäytyvä isä ja nettimiljonääri Leo saa kohdata tämän eläinkunnan "viimeisen mohikaanin". Leo ei nimittäin halua osallistua pitkiin bisnesneuvotteluihin, vaan ottaa Bangkokissa muutaman päivän vapaan ja putoaa ehkä tahtomattaan seikkailuun - lyhyeen romanssiin thaimaalaisprostituoidun kanssa.
Samaan aikaan perheen hoitajaäidin vanhin poika, vielä viaton lapsi vedetään Filippiineillä pahaan saumaan. Taas Leon ja Ellenin tytär haluaa viettää aikaa hoitajatätinsä kanssa, jopa sivuuttaen oman äitinsä kiinnostuksen. Ja mitä tekee äiti, uurastava uranainen, joka huomaa olevansa "poissa" - niin kodin arkisista toimista kuin tyttärensä kasvatuksesta.
Lukas Moodysson pureutuu kolmen samanaikaisen tapahtumakuvion takaa - ikään kuin huomaamatta - keskelle ihmiskunnan perimmäisiä kysymyksiä. Ei liene mikään uutinen, että Moodysson asettaa meidät pohtimaan pimeässä teatterisalissa yhtä ja ainoaa kysymystä: Säilyykö ihmiskunta? Ehkä olemme menossa kohti katastrofia, sitä suurta pamausta, sillä ainakaan länsimaisessa elämäntavassa ei haluta hellittää, antaa periksi, hypätä pois oravanpyörästä. Sen todistaa elokuvan loppu, jonka Moodysson paaluttaa tätä länsimaista laatuaikaa olennaisesti kuvastavan Leon ja Ellenin perheen ratkaisuihin.
Mutta jälleen kerran Lukas Moodysson tuntee huolta lapsista, hyväksikäytöstä ja heittää syytöksen raakalaismaisiin miehiin, joiden moraalikato on syvä. Omalla tavallaan filippiiniläishoitajan vanhimman pojan kohtalo vertautuu Lilja 4-ever -elokuvan venäläistyttöön, jonka aikuiset miehet alentavat ja brutalisoivat Ruotsissa. Moodysson huomauttaa mitenkään korostamatta, että Thaimaan maaseudulta tulevilla tytöillä ei ole juuri paremmin korruption läpisyömässä Bankgokissa, jossa länsimaiset seksituristit käyvät sankoin joukoin apajille.
=========================================================
Mammuttia katsoessaan ei niinkään tunne katsovansa asioita, joista ei olisi tiedetty, joita ei olisi tiedostettu. Elokuvansa käsikirjoituksenkin tehnyt Lukas Moodysson projisoi ne draamaan, jonka tunneintensiteetti on valtava. Olisiko aika liittää Moodysson niiden harvojen elokuvataiteilijoiden joukkoon (Scorsese, Kiarostami, Kim Ki-duk, Eastwood), joilla on vielä kyky sanoa jotakin tärkeää ja hyppysissään taito ohjata elokuvaa.

Ajankohtainen kommentti

Jokainen televisiota seuraava ja perspektiiviä historiaan omaava on huomannut viimeisten vuosien aikana, että Ylen tarjonta on viihteellistynyt kovaa vauhtia. TV2 meni ensin, nyt myös TV1 - maan suostuin tv-kanava - panostaa viihteeseen, jolla napsitaan katsojia kaupallisilta kanavilta. Urheilun valtavasta osuudesta Ylellä ei kukaan enää valita - purnaukset ovat hiipuneet. TV2 onkin valtakunnan suosituin urheilukanava, jonka massiivisen tarjonnan (eikö hiihto ollut jo ylitarjonnnan asemassa) vuoksi Sanoma Entertainmentin Urheilukanava ei koskaan tule lyömään itseään läpi.
Olen kirjoittanut aikaisemmin monesti tästä Ylen viihteellistymisestä. Nyt myös asiaan on saatu arvovaltaista tieteellistä todistusta. Helsingin Sanomat on tutkinut television kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aiana. HS-artikkelin, käyrien ja tilastojen mukaan katsotuimpien tv-ohjelmien Top 40 -lista antaa selviä viitteitä meidän suomalaisten katselutottumuksista. Viihde on syönyt asiaohjelmilta ja informatiiviselta televisiolta vallan. HS-selvitysten taustalla ovat tietenkin Finnpanelin mittaritutkimukset: yhtiö julkaisee viikottain katsotuimpien tv-ohjelmien listan, mutta kerää myös vuosittain tiedot kanavien suosituimmista ohjelmista.
Tärkeä vdenjakaja on vuosi 2004, josta viihdeohjelmien määrä on kasvanut huomattavasti. Toinen tärkeä vedenjakaja on parin vuoden takainen siirtyminen lopullisesti digiaikaan: katsojamäärät ovat pudonneet eri kanavilla, koska kanavia (lue: maksukanavia) tuli lisää ja etenkin viihteellisen mössön tarjonta lisääntyi suuresti.
=========================================================
HS-artikkelista käy ilmi raadollisesti, miten oikeastaan mainostajat (lue: mainostoimistot) päättävät, mitä MTV3 ja Nelonen esittää. Ylellä ei ole mainostajia, vaan lupamaksajia eli siis meitä katsojia, jotka näyttävät ainakin pinnalta katsoen määräävän, mitä tarjotaan. Aina hoetaan, että kansa tietää ja päättää. Nyt kansa on päättänyt, että Ylen ajankohtaisohjelmat eivät enää kiinnosta. Mutta kannattaa muistaa, että myös Ylen päättäjät ovat vannoneet viihteen nimeen.
Muuten: HS-artikkelissa todetaan, että Yle on alkanut tuottaa yhä enemmän viihdettä. Ollaanpa tarkkana: Yle on alkanut välittää yhä enemmän viihdettä, sillä Yle ei enää juuri tuota, vaan ostaa lähes kaiken alihankkijoilta. Miksi tätä ei haluta huomata tai tunnustaa. Jos se tehtäisiin, yhä useampi kansalainen ja skribentti olisi huolissaan esimerkiksi Ylen oman draamatuotannon alasajosta. (Lue enemmän Mikko Niemelä: http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Viihde+valtasi+alaa+asiaohjelmilta+tvn+katsotuimpien+listalla/1135245295097).
P.S. Entä jos kansa kyllästyy valtavaan viihdetarjontaan?

torstaina, huhtikuuta 16, 2009

Kyllä Olli ohjata osaa (Suden vuosi * * * * *)







Olipa paukku! Maanantai-iltana Ylen TV1:n Kotikatsomo esitti Olli Saarelan uusimman elokuvan Suden vuoden, joka perustuu Virpi Hämeen-Anttilan romaaniin. Elokuva valmistui vuonna 2007. En sitä silloin nähnyt, joten tv-ensi-ilta oli myös Saarelan elokuvan ensi-ilta minulle - varmasti monelle muullekin.
Olli Saarela kertoi sykähdyttävästi, kuin tunteiden vuoristoradalla liikkuen, kirjallisuuden yliopistolehtorin (Kari Heiskanen) ja opiskelijatytön (Krista Kosonen) heräävästä rakkaudesta. Miten sen kokee työyhteisö, miten lehtorin lähiomaiset? Ei niin kovin ennakkoluulottomasti. Ei todellakaan.
Suden vuoden kerronta kulki, kuvien ja kohtausten suunnittelu toimi, näyttelijät olivat suurenmoisia ja Tuomas Kantelisen elokuvamusiikki oli juuri sitä oikeaa musiikkia tarinan tueksi (huomautan myös, että Postia pappi Jaakobille -elokuvan musiikki on loistavaa). Kari Heiskanen näytteli kypsästi, viisaasti fantastisen hyvin. Juuri koko kevään TV1:llä esitetyssä Jaroskiwj-yhtiön Uutishuoneessa esiintynyt Krista Kosonen oli aivan upea naispääroolissa. Hän on filmitähti, kameralle syntynyt, hän hakkaa nyt kaikki muut suomalaiset filminäyttelijät. Kiitos maanantai-illan tv-elämyksestä Olli, Kari ja Krista sekä vielä huikean sivuroolin professorina tehnyt Oiva Lohtander.
=======================================================
Suden vuosi ei aikanaan saanut kovin hehkeää arvostusta. Taikin käynyt Olli Saarela (s. 1965) oli ohjannut sitä ennen kymmenen vuotta elokuvia. Kari Heiskasen näyttelemä Lunastus oli vahva esikoiselokuva, koskettava sisällisotadraama. Rukajärven tie (1999) oli paras suomalainen sotafilmi sitten Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955). Saarelan 2000-luvun tuotannossa vimmainen rikosodysseia Bad Luck Love vakuutti. Siinä kuten muissakin elokuvissa Saarela osoitti kiinnostuksensa uskonnollisuuden, kuoleman ja väkivallan kysymyksiin.
Suden vuoden ohjauksellinen varmuus ja kerronnallinen intensiteetti on harvinaista uudessa kotimaisessa elokuvassa. Epäilen, että Saarela ei saanut täyttä oikeutta teatteri-ensi-illan aikaan, koska iltapäivälehtimedia jauhoi hänet rikki Tanja Karpela -affäärin takia. Vieläkään Suomessa ei osata erottaa taiteilijan julkisia teoksia ja yksityselämää toisistaan. Saattoihan Olli tietenkin myös itse lyödä lisää löylyä julkisuuskalabaliikkiin?
Tänä keväänä kuvattavaksi aiottu Olli Saarelan uusin elokuvatyö Kuoropojat on joutunut rahoitusvaikeuksiin. Se on pantu jäihin - toistaiseksi.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion viime vuoden tulos on kääntynyt voitolliseksi. Viime vuosina isoja tappioita tehnyt julkisen palvelu radio-tv- ja internetyhtiö keräsi liikevaihtona 380,5 miljoonaa euroa (voittoa 0,7 milj. euroa). Samalla saatiin tietää, että Ylen TV1 on Suomen suosituin tv-kanava.
Voi kysyä: Mistä muutos johtui? Joitakin vuosia sitten MTV3 oli Suomen suosituin tv-kanava. MTV3 sahasi omaa oksaansa perustamalla kortilla katsottavia maksukanavia, joista etenkin Max kiinnostaa äijämiehiä ja äijänaisia Formula-lähetysten vuoksi. Samaan aikaan Ylen TV1 alkoi viihteellistyä (urheiluun panostava TV2 on sitä ollut kauan). Nyt TV1 on Suomen viihteellisin tv-kanava - uutis- ja ajankohtaislähetyksiä ja dokumenttiohjelmia lukun ottamatta. Omituisesti TV1 näyttää uusintoina amerikkalaisia tv-sarjoja, joita on esitetty aikaisemmin kaupallisilla kanavilla. Mutta totuus julki: Onhan Ylen televisio ainutlaatuinen Teeman johdosta, kun siellä näkee Francon aikaa, Idioottia ja muita merkittäviä sarjoja. Sekä tiedeohjelmia.
===================================================================
Mika Lintilän johtama parlamentaarinen komitea pohtii parhaillaan Ylen asemaa ja miten Ylen rahoitus pitäisi järjestää. Yle on saanut kautta aikojen tulonsa tv-lupamaksusta, joita oli viime vuonna 1 916 256 kappaletta. Siis ei edes puolta kansasta ole tv-lupamaksun piirissä.
Lintilän komitea on toiminut niin salassa, että mitään tarkkaa tietoa sieltä ei ole herunut julkisuuteen. Vuodatettu on tosin huhu, jonka mukaan komiteassa oltaisiin päätymässä Yle-veroon. Jos näin käy - komitean pitäisi saada paperinsa valmiiksi vappuun mennessä - niin eikö se johda eriarvoisuuteen. Vero kerättäisin heiltäkin, jotka eivät katso televisiota eivätkä maksa tv-lupaa. Vai miten se pitäisi ymmärtää.
Nykyisin yhä useampia katsoo jos katsoo Ylen tv-ohjelmia netistä. Yle on vahvistanut nettikaistaansa yhä enemmän ja enemmän. Eikä siinä ole mitään pahaa, koska ilman nettiin menoa Yle olisi pudonnut mediakilpailusta. Voi tietysti kysyä, täytyykö julkisen palvelun radio- ja tv-yhtiön olla kaikessa mukana.
Ongelma on siinä, ettei niin Yle tai isot ja pienet mediatalot saa tuloja netistä. Nuoret ovat oppineet käyttämään nettiä ilmaiseksi. Eikä käytäntö tule muuttumaan. Kun meidän sukupolvemme poistuu, niin kuka enää tilaa sanomalehtiä tai maksaa tv-lupamaksun - tai mikä se sitten onkin tulevaisuudessa.
Ennen nettiaikaa Ylellä oli ulkomaan palvelu, jotta ulkosuomalaiset voivat nähdä joitakin tv-ohjelmia. Nyt sellaista ei tarvita. Nuorin tyttäreni katsoo Kaliforniassa miehensä kanssa TV1:n Kotikatua Yle-Areenan kautta. Tämä on sitä oikeaa julkisen palvelun yhtiön lisäarvopalvelua.
=======================================================
Entä se Yle-vero? En usko, että menee läpi. Ehkä sittenkin tv-lupamaksu (käyttömaksu) on ainoa mahdollinen tasa-arvoinen ratkaisu. Tai sitten osa Ylen ohjelmista (Teema, Radio 1, sinfoniaorkesteri, opetusohjelmat) siirretään valtion budjetin/tai veikkausvoittovarojen tuen piiriin (vrt. Kansallisooppera, Kansallisteatteri) ja Ylen viihteelliset sekä massiiviset urheiluohjelmat maksukortin taakse. Miten uutis- ja ajankohtaisohjelmatarjonta? Siinäpä kysymys.

sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

Klaus Härön kirkas moraliteetti * * * *






Armoa etsitään ja Jumalan puoleen käännytään Klaus Härön (s. 1971) alunperin tv-ohjelmistoon tarkoitetussa elokuvassa Postia pappi Jaakobille, joka päätettiin syystä ottaa teatterilevitykseen. Härön moraalisesti sykähdyttävässä tuotannossa (mm. Näkymätön Elina, Äideistä parhain) uutuus on hallittu ja kypsä taideteos. Härö on karsinut pois aikaisempia elokuvia lievästi häirinneet sentimentaaliset kuorrutukset.
Kaarina Hazard tulkitsee loistavasti armahdettua elinkautisvanki Leilaa, joka saa työpaikan ikääntyneen sokean pappi Jaakobin (Heikki Nousiainen) luona. Jaakob asuu ränsistyneessä pappilassa, lähellä Kokemäen autiota kivikirkkoa, jossa maailma on pysähtynyt. Jaakobin pappilassa vesi tippuu sateella katosta. Ehkä Jaakob on tyytyväinen asuinsijaansa, sen vanhaan ja kauhtuneeseen ilmapiiriin. Postiljoonin (Jukka Keinonen) tuomat kirjeet ovat Jaakobin side ulkomaailmaan, todellisuuteen ja viimeisiin toivon rukouksiin. Pienet ihmiset kirjoittavat Jaakobille, koska uskovat enää vain hänen pystyvän tuomaan lohtua. Jos kirjeiden tulo loppuu, Jaakobin elämän merkityspohja romahtaa.
Postia pappi Jaakobille puhuu auttamisen ja hyvyyden puolesta. Se on suorasti kristinuskon asialla - jos näin voi sanoa. Kaksi aivan erilaista ihmistä löytävät yhteisen aaltopituuden. Heidän kasvonsa alkavat kuvastua vähitellen toisiaan vasten. Kun Leila kertoo lopulta tarinansa Jaakobille, katsoja tajuaa lopullisesti, miksi hänet on armahdettu elinkautisvankeudesta. Toisaalta katsoja alkaa pohtia pappi Jaakobin hyvyyden tekojen mahdollista hintaa: Onko hän sittenkin kohottanut itsensä Jumalaksi Jumalan rinnalle?
=========================================================
En haluaisi viitata Ingmar Bergmaniin, mutta kyllä Postia pappi Jaakobille ammentaa inspiraation edesmenneen suuren ruotsalaisen ohjaajan tuotannosta. Etenkin niistä kristinuskoa tutkivista elokuvista, joissa ihmiselämä saattaa vaihtua kuolemanuneen, kristillisen kirkon kasvot paljastuvat joskus raadollisesti tai ehtoollisvieraat tuovat valoa talveen - lainatakseni Hilkka Raskun merkittävää Bergman-kirjaa Kasvoista kasvoihin (1979).
Silti haluan korostaa, että Klaus Härö on ohjannut oman näköisensä elokuvateoksen. Mutta kuten Bergmanilta olemme oppineet, ihmisten auttaminen on hyvin vaikeaa. Bergman herätteli useissa kristinuskon problematiikkaa käsittelevissä elokuvissaan ihmistä elämään aidosti ja oikein. Klaus Härö on tavoitellut samanlaista puhdistumisen rituaalia, läpikuultavaa elämän kauneuden pastoraalia, joka on sävyiltään niin idyllinen kuin kirkas ihmisyyden arvojen puolustuspuhe.
========================================================
Klaus Härön elokuvassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Voi tietenkin ajatella, olisiko se saanut vielä jotakin lisäsärmää ja kaikupohjaa, jos se olisi tehty alunperin valkokangasta varten. Oli miten oli, mutta Postia pappi Jaakobille on viime vuosien uusista kotimaisista elokuvista linjaavasti valtavirran ulkopuolella Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen ohella. Ei liene sattuma, että molempien elokuvia kuvaajana, hienon kuvallisen ulkoasun luojana on toiminut Tuomo Hutri. Tällä menolla Hutrista tulee taiteellisiin pyrkimyksiin tähtäävän suomalaisen elokuvan kuvaajakometta.
Ja lisättäköön vielä: Muukalaisella kuin Postia pappi Jaakobille - elokuvalla on sama lahjakas lavastaja - Kaisa Mäkinen. Haluaisin myös tietää enemmän Jaana Makkosesta, joka on kirjoittanut Härön elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen.

Ajankohtainen kommentti

Nelonen Median liiketoiminnanjohtaja Hans Edin toteaa synttärihaastattelussaan (HS. 27.3.), että "Nelosesta on ruvettu puhumaan". Hän tarkoittaa Mikkosten maailma -ohjelmaa, josta vaahdotaan iltapäivälehdissä. Edin haluaa tv-kanava Nelosen tapetille.
Hyvä ihme. Jos tv-kanava Nelosesta ei ole muuta puhuttavaa kuin Mikkosten maailma -ohjelma tai Nelosen Uutisten irtisanomiset niin tapetti haalistuu nopeasti.
Takavuosina sentään Nelonen puhutti hyvillä kotimaisilla ohjelmilla ja ulkomaisella ohjelmistolla. Oli erinomaista Ruben Stilleriä, Turkka & Turkkaa, Pulkkista ja Irtiottoja -sarjaa. Oli Rakkautta & Anarkiaa -elokuvia ja viikonlopun leffatarjonnassa hyviä amerikkalaisia independent-elokuvia. Nelosen Uutisissakin tavoiteltiin hiukan toisenlaisia uutiskriteerejä kuin Ylellä tai MTV3:lla.
========================================================
Valitettavasti Nelosen Uutiset tulevat prime timessä huonona ajankohtana. Silti viikolla 13 Nelosen Uutiset, jonka lähetysaika puolitetaan ja uutistoimituksesta irtisanottiin 21 journalistia, saavutti esimerkiksi torstai-iltana 228 000 katsojaa. Ei siis aivan huono tulos.
Hälyttävää on, että samalla 13-viikolla Nelosen katsotuimmat ohjelmat olivat Finnpanelin mittaritutkimuksen mukaan Suomen pelkokerroin, Hauskat kotivideot, lukuisia kertoja uusittu elokuva Forrest Gump ja julkkisjoukkueita kilpailuttava Reikä seinässä. Näilläkö ohjelmilla Nelonen aikoo pysyä tapetilla. Tai saman viikon kymmenenneksi katsotuimmalla Huvilalla & Huussilla?