lauantaina, maaliskuuta 13, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 37

Gertrud (Gertrud, Tanska 1964), ohjaus ja käsikirjoitus Carl Th. Dreyer - perustuu Hjalmar Söderbergin näytelmään (1906) , kuvaus: Henning Bendtsen, Arne Abrahamsen, musiikki: Jurgen Jerslid, pääosissa: Nina Pens Rode (Gertrud Kanning), Bendt Rothe (Gustav Kanning), Ebbe Rode (Gabriel Lidman), tuotanto: Palladium.

Kirjailija Hjalmar Söderberg kertoi kerran, että hän uskoo vahvasti lihan himoon, mutta myös ihmissielun parantumattomaan yksinäisyyteen.
Tanskan, Skandinavian ja koko maailman 1900-luvun alkupuoliskon elokuvataiteen mestari Carl Th. Dreyer ohjasi 75-vuotiaana testamenttifilminsä. Dreyer oli mannermainen ohjaajanimi jo mykän kauden aikana, sillä tanskalaisohjaajan mestarillinen Jeanne D´Arc -runoelma tehtiin 1928 Ranskassa. Suppeahkon tuotannon julkistanut Dreyer ohjasi Tanskan ja Ranskan lisäksi Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa. Häntä pidettiin yleisesti suurimpana skandinaavisena elokuvaohjaajana 1960-luvulle saakka, mutta sitten Ingmar Bergman anasti tittelin.
Muistan huiman hetken, kun sain kirjoittaa nuorena Uuden Suomen elokuva-avustajana ensi-iltakritiikin Carl Th. Dreyerin Gertrudista. Tehtävä osoitti, että ansioitunut vakituinen kriitikko Heikki Eteläpää luotti keltanokka-arvostelijaan.
Gertrud sai ensi-iltansa Suomi-Filmin maahantuomana 1.4. 1966 Helsingin Orionissa. Laadin elokuvasta ison arvioinnin. Se ei ole säilynyt, mutta muistan vieläkin kritiikin yhteyteen painetun valokuvan Nina Pens Rodesta. Arvostelua kirjoittaessani tiesin elokuvan olevan Dreyerin testamentti, mutta tiesin myös jotakin ohjaajan tyylistä, sillä olin nähnyt elokuvakerhoissa aikaisemmin Jeanne D´ Arcin lisäksi vuonna 1955 valmistuneen huikaisevan Sanan.
=====================================================================================================
Gertrud oli Carl Th. Dreyerin uusin elokuva kymmeneen vuoteen. Hän halusi kuvata Hjalmar Söderbergin naturalistisen näytelmän, koska siinä vahva nainen etsii paikkaansa erilaisten miesten elämänpiirissä. Mutta Dreyer päätti muuttaa näytelmän sävytykset, tehdä elokuvastaan suuren tragedian. Tapaamme vanhan, kuolemaan valmistautuvan Gertrudin, joka tilittää elämäänsä ja miessuhteitaan. Hän on ollut naimisissa, mutta ei ole saanut vastakaikua haluilleen ja toiveilleen aviomieheltään Gustavilta. Gertrud päättää jättää miehensä ja etsiä onnea nuoren muusikon seurasta.
Tämäkään suhde ei toimi Gertrudin haluamalla tavalla, joten hän etsiytyy vielä uusien miesten piiriin.
Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin Getrud tajuaa olevansa täydellisesti miestensä yläpuolella. Miehet eivät pysty antamaan mitään uutta Gertrudille, joka on älykäs ja tunteva, vapaa ja voimakas, oman tahtonsa ja elämänsä sankaritar. Tällaista naista ei vain hyväksytä miesten hallitsemassa maailmassa, yhteiskunnassa, jossa roolit on määritelty tarkoin.
Dreyerin viimeinen elokuva tuotti meille yllätyksen. Olimme uskoneet ohjaajan kuvaavan aina naisia, jotka ovat joko miesten tai olosuhteiden uhreja. Nyt Dreyer halusi kertoa naisesta, joka ikään kuin testaa miessukupuolta ja huomaa lopulta, että hän ei voi rakentaa elämäänsä miesten varaan. Gertrud hylkää miehensä ja valitsee yksinäisyyden. Voimakkaan emotionaalisen latauksen synnyttämän elokuvan loppuhetkissä lepattaa henkisen vapautumisen tuska, joka johtaa valaistukseen. Elokuva päättyy hautapaateen, johon on kaiverrettu testamentallisesti lause: "Amor omnia".
=====================================================================================================
Carl Th. Dreyer pyrki tuotannossaan plastisuuteen ja täydellisyyteen. Hän oli yksityiskohtien mestari, joka totesi kerran tavoitteistaan: "Sitten kun elokuvan kaikki taiteelliset ominaispiirteet sulautuvat tiukasti toisiinsa, niin että yhtäkään niistä ei voi poistaa tai muuttaa turmelematta kokonaisuutta, filmiä on lupa verrata arkkitehtooniseen luomukseen."
Dreyer oli kuvan runoilija niin mykän kauden Presidentissä (1920), Jeanne D´Arcissa kuin myöhemmissä Vampyyrissä (1932) ja varsinaisessa ensimmäisessä äänifilmissään Vihan päivissä (1943). Vähitellen puheen osuus ja näyttelijätyön voima alkoivat korostua Dreyerin tyylissä. Siitä on hyvä esimerkki Sana, jossa Dreyer-tutkijoiden mukaan elokuvataiteen Giotto on edennyt mykänfilmin päivistä renessanssin runsauteen.
Gertrudia ensimmäisen kerran katsoessani hämmästelin Dreyerin tyyliteltyä niukkuutta tilakäsityksessä. Ilmaisu on hyvin keskitettyä, jopa rajattua, mutta kerronta on niin voimakasta, että ei voi puhua mistään teatterikappaleen askeettisesta tulkinnasta. Dreyer tekee elokuvaa, josta on riisuttu lähes kaikki lähikuvat, eikä tilanteita ole vauhditettu millään sovinnallisella toiminnallisuudella.
Carl Th. Dreyer harrastaa pitkiä otoksia, jotka antavat henkilöille ja tilanteille riittävästi aikaa kehittyä ja hengittää. Tässä mielessä Dreyerin testamenttielokuva lähenee arkkitehtuuria, jota hän on pitänyt enemmän elokuvataiteen sukulaisena kuin musiikkia tai runoutta. Siitä huolimatta nekin ovat esillä tanskalaismestarin teoksissa.
=====================================================================================================
Entä uskonnollisuus Dreyerin elokuvissa? Se oli epäilevää, pohtivaa, mutta jossakin elämän ja kuoleman leikkauspisteessä lopulta antautumista Jumalalle - kuten maanmiehellään, filosofi ja teologi Sören Kierkegaardilla (1813-1855).

Ei kommentteja: