maanantaina, toukokuuta 23, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 92

Angi Vera - Nuoren naisen kasvatus (Angi Vera, Unkari 1978) ohjaus: Pál Gábor, käsikirjoitus: Gábor - Endre Veszin romaanista, kuvaus: Lajos Koltai (Eastmancolor), musiikki: György Selmeczi, lavastus: Andras Györky, pääosissa: Veronika Pap (Vera Angi), Erzsi Pasztor (Anna Trajan), Eva Szabo (Maria Muskat), Tamas Dunai (Istvan Andre). Tuotanto: Mafilm/Objektiv Filmstudio.

Työväen Aketemian kurssisihteeri soittaa. Kesäakatemiassa alkaa kesäkuun alussa elokuvaan liittyvä osuus. Hän kutsuu minut luennoimaan "Elokuvasta ja kritiikistä". Tietysti suostun. Hän kertoo, että luentopäivä on 9. 6. 1981. Minua ennen esitetään Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdnon ohjaama Tulipää. Tekijät puhuvat elokuvasta. Perjantaina Airi Vilhunen käsittelee aihetta "Elokuva sosiaalisena ilmiönä". Viikonloppu on vapaa, mutta Vilhunen jatkaa maanantaina käsittelemällä elokuva-analyysiä, kohde-elokuvana on Jean Renoirin 1951 Intiassa ohjaama Virta. Sitten tiistaina on vuorossa minun osuuteni, esimerkkielokuvaksi olen valinnut unkarilaisen Pál Gáborin hienon Angi Veran, jonka alanimike "Nuoren tytön kasvatus" viittaa ajan sosialistiseen ilmapiirin tässä kansandemokraattisessa maassa.
Angi Vera
sai Suomen ensi-illan 30.1. 1981. Melko tuntematon yritys Filmari toi elokuvan maahan. Esityspaikkana oli kuuluisa Pohjoismaiden elokuvan näyttämö Nordia, jota ei tietenkään enää ole olemassa. Nordian esitys hullaannutti. Ei sille mitään voi.
Akatemian kurssihteeri antoi minulle tarkat ohjeet, miten Kauniaisissa sijaitsevaan Työväen Akatemiaan pääsee helpoiten. Asuimme silloin Leppävaarassa. Joku kohtalo tähänkin Työväen Akatemian luentoon liittyi, sillä vuodenvaihteessa 1981-1982 muutimme Kauniaisiin.
Pääsin hyvin pyörällä saamieni ohjeiden mukaan Turuntietä Kuusiniemen kohdalle, josta nousin mäkeä ylös tielle, jonka varrella sosiaalidemokraattien kurssipaikka sijaitsi.
Opetustila oli täynnä kesäkurssilaisia. Katsoimme ensin Pál Gáborin elokuvan, sen jälkeen keskustelimme siitä ja lopulta kerroin, miten kritiikki kirjoitetaan. Vastaanotto oli suotuisa, mutta kiperiä kysymyksiäkin tehtiin. Pitää muistaa, että elimme poliittisen tiedostamisen ajan jälkimainingeissa, mutta vasemmistolaiset aatteet kiinnostivat vielä akatemiaan tulleita nuoria. Kukapa heistä ja meistä luennoitsijoista osasi ennustaa, että
vuosikymmenen lopulla Berliinin muuri murtuu ja Itä-Eurooppa vapautuu -puhumattakaan, että Neuvostoliitto romahtaa 1990-luvun alussa.
=====================================================================================================
Pál Gábor (s. 1932) toimi lehtimiehnä ja opettajana. Hän kävi Unkarin elokuvakoulun ja oli perustamassa kuuluisaa Béla Bálazs -studiota. Gábor toimi ensin apulaisohjaajana. Oma ohjaustyö Kielletty alue valmistui 1968. Hän käsitteli siinä yhteiskunnallista aihetta, kumitehtaan tulipalon seuraumuksia. Gáborista tuli uuden unkarilaisen elokuvan yhteiskuntakriitikko.
Toinen elokuva Taivaanranta (1972) pureutui nuorison ongelmiin. Miksi nuoret eivät viihdy sosialistisessa Unkarissa? Kiinnostavasti Gábor oli saanut vaikutteita englantilaisen Lindsay Andersonin anarkistisesta elokuvasta If/...jos (1968), jossa nuoriso kapinoi. Unkarin elokuvasta vuonna 1977 kirjan "Hiljaisuus ja huuto" julkaissut Markku Tuuli totesi, että Taivaanrannan jälkeen Gaborin ura tuntui varjostuneen. Gábor sai ohjata ilman suurempia painostuksia kolmennenkin elokuvan Matka Jakobin kanssa, jossa pureuduttiin ihmisen sosiaalisen vastuun kysymyksiin. Vaikeaa 1800-luvun koleraepidemiaa selvitellyt Já arvá ny valmistui 1975.
Angi Vera - nuoren naisen kasvatus
on Pál Gáborin mestariteos. Se oli todiste ohjaajan selkeästä ryhdistäytymisestä. Gáborin ura kirkastui hetkessä. Gábor palaa 1940-luvun lopulle, Unkarin Kansantasavallan perustamishetkiin. Gáborin elokuva on Miklos Jancsón Euroopan hulluna vuotena 1968 ohjaaman Vapauden tuulien rinnakkaisteos.
Jos Jancsó käsitteli maansa lähihistorian solmukohtia musikaalin ja kahden ideologisen nuorisjoukon yhteentörmäyksen kautta, niin Pál Gábor iskee suorasti stalisminin ytimeen. Voi vain ihmetellä, miten hän sai elokuvansa julkisuuteen, sillä se ei missään muodoin korosta kollektivismin periaatetta, vaan puhuu yksilön omien tarpeiden puolesta.
Angi Veran
päähenkilö on sairaalasta aikuiskoulutukseen passitettu nuori ja herkkä tyttö (Veronika Pap), jota ryhdytään kasvattamaan kommunistisen puolueen tehtäviin. Angi Vera on kokematon ja viaton, hänen itsetuntonsa ei ole vahva, mutta aikuiskoulutuksen säännönmukaisuus ja yksiulotteinen ideologia herättää hänet toimimaan. Angi Verasta kasvaa vähitellen rohkea ja rehellinen yksilö. Koulun istunnoissa ja opetustilaisuuksissa Vera on valmis ajattelemaan omilla aivoillaan ja esittämään kritiikkinsä, joka kohdistuu järjestelmään.
Angi Vera - nuoren naisen kasvatus
on niitä entisen kansandemokraattisen Unkarin elokuvia, jotka eivät sanomaltaan ja ilmaisultaan puhuttele vain valmistusmaan katsojia. Suuri elokuva syntyy vasta sitten, kun sen sanoma voidaan määritellä yleisinhimilliseksi ja -maailmalliseksi. Toisaalta kuten ranskalaisella Flaubertilla myös Gáborilla päähenkilön tapauksessa tunteet leimahtavat paloon. Aikuiskoulutuslaitos on yksinäiselle Angille yhteisyyden kehto, mutta rakastuttuaan kouluttajaansa, perheelliseen Istvániin, hän pystyy vihdoinkin liikkumaan yksityisyyden kokemuspiirissä. Gábor ei tyydy helppoon rakkausepisodiin, vaan Angin ja Istvánin erilaiset mielipiteet muodostavat tulenaran jännitekentän.
Angi Vera
- nuoren naisen kasvatus oli siinä mielessä uskomattoman tärkeä "sosialistien" elokuva, että Pál Gábor uskalsi katsoa rehellisesti ja suorasti yksilöä. Ja repiä rikki stalinismin pakkopaitaa. Gáborin mukaan on kunnioitettava yksilön yksityisyyttä ja omia valintoja. Elokuva oli poliittisena kannanottona erittäin arka 1970-luvun lopun Unkarissa. Ehkä Gábor vältti sensuurin hampaat, koska hän ei heijastanut kankaalle räikeitä sensaatioita, vaan pysytteli hienovaraisessa ilmaisussa. Elokuvan sanoma ja kritiikki nousevat ihmissuhteiden ja rajattujen ristiriitatilanteiden rihmastosta.
=====================================================================================================
Miten Unkarin elokuvalle kävi Itä-Euroopan vapauduttua stalinistisesta neuvostoikeestä ja siirryttyä markkinatalouteen?
Täällä Suomessa on täysin mahdotonta luoda kokonaiskäsitystä unkarilaisen elokuvan tilanteesta 1990-luvulla ja myöhemmin. Muuan kiinnostava tapaus on Istvan Szabo (s. 1938), joka ohjasi sosialistisessa Unkarissa sellaiset varteenotettavat elokuvat kuin Elämme unelmien aikaa (1964), Elokuva rakkaudesta (1970) ja Palomiehenkatu 25 (1973). Näissä elokuvissa hän tilitti sodanjälkeisen sukupolven tuntoja ja keskittyi vuoden 1956 kansannousuun jälkitraumoihin.
Istvan Szabo ohjasi läntisella rahalla ja itävaltalaisen näyttelijän Klaus Maria Brandauerin tähdittämänä 1980-luvulla monikasvoisista ihmisistä kertovan trilogian Mefisto, Eversti Redl ja Hanussen. Kansainvälistä huomiota saaneen trilogian henkilöt kytkeytyivät keskieurooppalaiseen katastrofiin, jonka on sanottu tuhonneen kokonaisen kulttuurin kahdessa maailmansodassa. Vapautumisen jälkeisistä Szabo-elokuvista on kiinnostava on englanninkielinen Meeting Venus (1991). Szabo ohjasi vuonna 1994 Annette Beningin näyttelemän Being Julia -elokuvan, joka nimettiin jopa Oscar-ehdokkaaksi.
Haastattelin lokakuussa 1989 Hanussenin Helsingin ensi-illan kynnyksellä Istvan Szaboa, joka korosti kansallista elokuvaa kulttuuritekijänä aikana, jolloin "kaiken voi kohta nähdä satelliittien kautta". Szabo puhui myös valtioiden välisen yhteistyön puolesta, "koska se on pienelle elokuvamaalle sekä ongelma että mahdollisuus". Nyt voidaan sanoa, että Szabon ennustus on totta.
Entä Angi Veran ohjaaja Pál Gáborin jatko Unkarin vapautumisen jälkeen? Hän ei ehtinyt nähdä muutosta, koska kuoli 12.10. 1987. Gábor ehti ohjata neljännesvuosisadan kestäneen uransa aikana parikymmentä elokuvaa. Gábor toteutti 1980-luvulla vielä kolme elokuvaa, joista viimeiseksi jäänyt unkarilais-italialainen La spoza Era Bellissima (1986) alkaa Sisiliassa.
Pál Gábor kertoo viimeisessä elokuvassan Marian aviomiehestä, joka päättää lähteä työn perään Saksaan. Vuodet kuluvat, mutta aviomies ei enää palaa Sisiliaan. Marian aikuistunut poika päättää lähteä Saksaan - aikomuksenaan surmata isä. Gáborin elokuva on romanttiseksi ja traagiseksi draamaksi luonnehdittu kuvaus sisilialaisesta köyhyydestä ja niin sanotuista "valkoisista leskistä".

P.S. Nyt kesälomalle. Palaan asiaan heti heinäkuun alussa..

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2011

KENNETH BRANAGHIN MAHALASKU *

Pohjoisirlantilainen teatteri- ja elokuvaohjaaja Kenneth Branagh on tarttunut muinaiseen pohjoismaiseen mytologiaan. Jumalat pelaavat pelejään ja kamppailevat vallasta Branaghin ohjaamassa 3D-elokuvassa Thor, joka perustuu Marvelin sarjakuvaan. Anthony Hopkinsilla on vanhan kuninkaan Odinin rooli. Odin on suunnitellut seuraajakseen ukkosjumala Thoria, jota esittää uusi kasvo Chris Hemsworth. Hänessä on kokoa ja näköä, ääni kajahtelee komeasti Asgardin jumalhovissa. Natalie Portman näyttelee tiedetutkijaa, johon nyky-Yhdysvaltoihin lähetetty Thor rakastuu. Ruotsalaisella Stellan Skarsgårdilla on tiedenaisen tutkijatoverin rooli. Thor
on täydellinen uuden teknologian elokuva. Joissakin Asgardin hovin kohtauksissa Kenneth Branagh yrittää kehitellä henkilöohjausta. Esikuvat tulevat niin Shakespearen draamoista kuin Sergei Eisensteinin Iivana Julmasta. Valoilmiöissä ja muissa spektaakkelimaisissa vyörytyksissä on tavoiteltu Tähtien sodan ilmaisulogiikkaa. Branaghin elokuva on sekasotku, johon on rakennettu täysin lapsellinen nykyaikaisosuus. Esimerkiksi Natalie Portmania ei tunnista siksi Natalie Portmaniksi, joka näytteli tanssijaa äskeisessä Black Swan -elokuvassa. Portman on täysin mitätön osassaan.
Kenneth Branagh (s. 1960) on lähtöisin Belfastista. Hän kouluttautui näyttelijäksi ja ohjaajaksi, joka saavutti 1980-luvulla voittoja Royal Shakespeare Companyssa. Jotkut kriitikot alkoivat arvostaa tulokasta Sir Laurence Olivierin manttelin perijänä. Tähän saattoi olla aihettakin, sillä Branaghin esikoiselokuva Henrik V (1989) oli vahvaa shakespearelaista draamaa, jonka näyttämökuvissa ja henkilöohjauksessa näkyivät Olivierin brittiklassikoiden Henrik V:n (1945) ja Hamletin (1948) vaikutteet.
Thor
ei ole ainoa epäonnistuminen Kenneth Branaghin elokuvaohjaajan uralla. Francis Ford Coppolan tuottama Frankenstein (1994) oli jähmeimmistä jähmein kauhuelokuva, jossa Robert De Niron näyttelijätyö tukehtui maskeihin ja raskaisiin pukuihin. Potentiaalisen kyvykkyytensä elokuvaohjaajana Branagh osoitti Shakespeare-filmeissä Paljon melua tyhjästä (1993) ja Hamlet (1996). Taas Branaghin ensimmäinen Hollywood-elokuva Dead Again (1991) oli liian näkyvä 1940-luvun film noir - ja Welles-kopio.
=====================================================================================================
Thor
ei vakuuta 3D-elokuvanakaan. Kohtaukset ja suomenkielinen tekstitys tulevat hyvin lähelle katsojaa, mutta mitä se sitten merkitsee. Ei juuri mitään, jos kaikki hukkuu nykyisen elokuvatekniikan virtaviivaiseen sykliin. Digitaalimiehet ja visuaalisten efektien suunnittelijat ovat puhkuneet sellaista intoa, että substanssi katoaa kaiken teknisen kimalluksen ja mahtailun alle. Nykyinen Hollywood-viihde -elokuva lienee siirtynyt atk-miesten ja insinöörien leikkikentäksi.

Ajankohtainen kommentti

Roope Lehtisen tuottama ja Veikko Aaltosen (s. 1955) ohjaaman Helpon elämän kolmas tuotantokausi ei ole osoittautunut aivan ensimmäisen ja toisen veroiseksi. Vilpillä elintasoaan korkeana pitävän Mikkosen perheen edesottamuksia on jouduttu pitkittämään, jotta jaksoja saataisiin riittävästi loppukevään esityskaudelle. Joitakin klaffivirheitä on sattunut, etenkin alussa, kun hakkeri kuvattiin ylittämässä sellaisen sivuston palomuuria, jota ei tarvitse edes ylittää, koska se on julkinen. Sarjan äänityksessä on puutteita. Ehkä taloudelliset seikat eivät ole suoneet Aaltoselle kylliksi mahdollisuuksi hioa tarpeeksi kohtauksia.
Joka tapauksessa Helppo elämä näyttää, että Veikko Aaltonen on parhaimmillaan kehitellessään piinkovaa draamaa elintasoperheen elämästä. Olihan loistavista Tuhlaajapojasta ja Isä meidän -elokuvasta tunnettu Veikko Aaltosen meriittilistalla 1999 valmistunut Rakkaudella, Maire -niminen hienostokuvaus. Se oli täysosuma.
Nimeltään ironisessa Helpossa elämässä korostuu Aaltosen henkilöohjauksen lujuus ja visuaalisen suunnittelun taidokkuus. Carl-Kristan Rundman ja Anu Sinisalo tekevät elämänsä roolit. Pientä huumorin pilkettä rankkaan kuvioon tuo Kari Sorvali ex-poliisina, joka ryhtyy vilpilliseksi yksityisyrittäjäksi.

P.S. Kiekkokansa sai haluamansa. Myöhään sunnuntai-iltana Antero Mertarannan huuto päättyi Ylen kanavilla. Ensi keväänä MTV3 välittää suomalaiskoteihin muutamien maiden MM-kiekkokisat. Selostaako Mertaranta tulevaisuudessa MTV Median leivissä, jää nähtäväksi. Kiekon oikeuksien hankkiminen oli MTV Median hurjan iso panostus. Kauppalehti kertoo, että tämä ruotsalaisen Bonnierin omistama suomalainen mediayhtiö sijoitti kymmeniä miljoonia euroja jääkiekkoon (17.5. 2011) - Ottelut nähdään MTV Median maksullisella Canal+ -kanavalla teräväpiirtona. Tiettävästi Suomen pelit täytyy näyttää maksuttomalla MTV3-kanavalla.
Suomen maailmanmestaruus lienee jättipotti MTV Medialle. Näin Kauppalehtikin hehkuttaa. MTV Median varatoimitusjohtaja Heikki Rotko kuitenkin toppuuttelee: "Jos kaikki menee nappiin, voi olla, että päästään jopa hitusen plussalle. Oikeuksiin sijoitettu summa on kuitenkin niin iso, että voitolliseksi pääseminen on ison työn takana.".
Kauppalehti ilmoittaa, että tällä hetkellä maksu-tv on käytössä 600 000 suomalaisessa taloudessa. Rotko laskeskelee, että parin vuoden päästä Suomessa olisi miljoona taloutta, jotka tilaavat maksu-tv:tä. Heikki Rotkon jalat pysyvät kuitenkin maassa, sillä hän arvelee, että tuon tilausrajan saavuttamisen paineet ovat kovat.   

lauantaina, toukokuuta 14, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 91

Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, USA 1961) ohjaus: Marlon Brando, käsikirjoitus: Calder Willingham, Guy Trosper ja ilman kredittejä Sam Peckinpah - perustuu Charles Neiderin romaaniin, kuvaus: Charles Lang Jr., musiikki: Hugo Friedhofer, pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Katy Jurado, Ben Johnson, Pina Pellicer, Slim Pickens. Tuotanto: Pennebaker Productions.

Nuori, komea ja ylpeä Marlon Brando saapuu valkokankaalle Vihan riivaamassa sellaisena, kun hän halusi itsensä sinne saapuvan. Brandon olemus täyttää koko kankaan. Hänen tapansa esittää itseään suututti monet, ja elokuvasta tuli hetkessä vihattu. Tämä on jo liikaa, todettiin yleisesti vuonna 1961.
Esimerkiksi lännenfilmeistä kokoamateoksen "Western Films" A Complete Guide" (1982) laatinut Brian Garfield inhoaa elokuvaa. Garfieldin mielestä käsikirjoitus, ohjaus ja näytteleminen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta on tuskallisen huonoa. Garfield toteaa, että Brando ei ole lännen miehenä uskottava. Ja Garfield kysyy vielä, miksi Brando yrittää olla samalla kertaa realistinen ja romanttinen.
Protestoin heti.
Näin Vihan riivaaman ensimmäisen kerran Kajaanissa 1960-luvun alusssa. Toinen katsomiskokemus tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin, sillä elokuva otettiin 5.6. 1981 uusintaan Helsingin Bio Rexiin. Lasipalatsin perinteisessä elokuvapyhätössä ei esitetä enää säännöllisesti elokuvia. Ja osaavatko nuoret filmihullut kuvitella, että aina videoiden tuloon Suomessakin uusittiin etenkin kesällä kiinnostavia elokuvia.
Vihan riivaama
on 1960-luvun suuria westernejä, vain John Fordin Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962), Sam Peckinpahin Hurja joukko (1968) ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja (1969) kirivät edelle. Marlon Brandon näyttelijätyö on loistavaa, itsetietoista ja mahtavaa, jotenkin seestyneen rauhallistakin, mutta eikö hänellä ollut oikeus maineensa ja asemansa tähden. Brando oli sentään edellisen vuosikymmenen merkittävin amerikkalainen filminäyttelijä.
Marlon Brando esittää oikeamielistä lainsuojatonta Rioa. Eletään 1880 Sonorassa. Kaveri Dad Longworth (Karl Malden) pettää Rion pankkiryöstön jälkeisen paon aikana. Viiden vuoden vankila-ajan kuluttua umpeen Rio pakenee ja lähtee etsimään petturi-ystäväänsä, josta on tullut Montereyn sheriffi. Jäljitysmatka suuntautuu lounaisten seutujen halki Kaliforniaan.
Rio kohtaa Montereyssä julman ja väkivaltaisen sheriffin, petturi-Dadin, mutta ennen lopullista välienselvittelyä Rio saa selkäänsä sellaiset piiskan iskut, että hänen on pakko asettua syrjäiselle seudulle nuolemaan haavojaan ja kuntoutumaan. Nuo pitkät hetket Brando kuvaa hiljaisella intensiteetillä, jossa mies saa ylpeytensä ja
voimansa jälleen takaisin väreilevän luonnon uomassa.
==========================================================================================
Marlon Brandon oli määrä vain näytellä elokuvassa. Vihan riivaama oli alunperin nuoren Sam Peckinpahin suunnitelma "lopullisesta Billy the Kid -westernistä". George Cukoria ajateltiin ohjaajaksi; veteraani suorittikin kuvauksia, mutta luopui tehtävästä, koska legendan mukaan Brando ei antanut ohjata itseään. Upean historiallisen Spartacus-elokuvan tehnyttä Stanley Kubrickiakin ajateltiin ohjaajaksi, mutta lopulta Brando otti projektista täyden vastuun.
Marlon Brando uskoi ensin ohjaavansa viiden tunnin pituisen westernin. Hankalat filmausvaiheet ottivat aikaa. Rahaakin paloi - ja rutkasti. Levikkiin tullut Vihan riivaama oli kestoltaan lopulta 141 minuuttia. Valmiista elokuvasta tuli muuan elokuvahistorian tarumaisimmista esikoisteoksista. Arvostettu suomenruotsalainen kriitikko Jerker A. Eriksson kirjoitti ensi-illan aikoihin mietittyään, suunitteliko Brando westernistään viisituntista (vai oliko se seitsentuntista? elokuvaa, "mutta nytkin liikkeellä oleva kopio paljastaa hänet epätavallisen kyvykkääksi ohjaajaksi, joka on saanut vaikutteita yhdysvaltalaisen elokuvan hienoimmista perinteistä." (HBL/1961).
Vihan riivaama
on romanttinen lännenelokuva. Arvoituksellisuus ja myyttisyys ympäröivät sen päähenkilöä, jonka on vaikea saada kontaktia ympäristöön. Hänen sisällään palaa tuskan liekki. Hän haluaisi asettua, hän haluaisi rakastaa kohtaamaansa naista (Pina Pellicer), mutta tämä meksikolainen kaunotar sattuu olemaan Dadin vaimon (Katy Jurado) tytär.
Usein on todettu, että Vihan riivaamassa on yhtä paljon klassista lännenelokuvaa kuin metodinäyttelijä Brandoa. Katsoin elokuvan kymmenen vuotta sitten (ja uudelleen televisiosta keväällä 2011). Huomasin jälleen ihailevani Brandon sielukasta näyttelijätyötä, lähi- ja puolilähikuvien kirkasta voimaa, henkilöiden ja ympäristöjen traagista vuorovaikutusta, mutta myös huikeita maisemaotoksia. Meren kuohu vaikuttaa niin läsnäolevalta elokuvan toisella puoliskolla, että tuskin vastaavaa on nähty usein westernin historiassa.
Vihan riivaama
kuvattiin muun muassa Carmel-Monterey -alueen rannikolla. Veteraanikuvaaja Charles Lang Jr. antoi kameran yltyä vimmaan takaa-ajo - ja kostokohtauksissa ja tallentaa runollisesti ulkoilmajaksojen suvantokohdat sekä romanttiset juoksutukset. Kuuluisa on kohtaus, jossa sydämistynyt Rio istuu tuolissa taustalla kopio Mona Lisa -taulusta. Kulttuurilliset Rinnastukset näkyvät niin yksityiskohtaisissa otoksissa, kuin henkilökuvissa.
Tekopyhä Dad Longworth on todellisuudessa äärimmäisen paha mies, mutta yhteiskunnalle hän esiintyy hyvyyden perikuvana. Rio on kuvattu väärin ymmärretyksi lainsuojattomaksi. He molemmat ovat roistoja, symbolitasolla Dad ja Rio yhdistyvät yhdeksi ja samaksi kasvoksi - tai kasvojen eri puoliksi.
Vihan riivaaman
alkuperäinen nimi ja sen sisälle piilotettu metafora liittyvät pokeripeliin. Opiskelijat ovat tutkineet Brandon elokuvaa kortti-ikonografiana - kuten westerneistä kirjoittanut Philip French on todennut. Hän on huomauttanut, että elokuvan seksuaalinen symbolismi sisältyy jo slangi-ilmaisuna laadittuun nimeen One-Eyed Jacks. Meillä käytetty nimi "Vihan riivama" ei kerro asiasta mitään.
==========================================================================================
Nebraskalaislähtöinen Marlon Brando (1924-2004) suoritti ensin Minnesotan sotilaskatemian. Sen jälkeen hän matkusti New Yorkiin. Hän kouluttautui draamatyöpajassa. Long Islandin kesäteatterisesongin jälkeen Brando pääsi Broadwylle. Debyytti vuonna 1946 I Remenber Mamassa johti hänet uusiin projekteihin. Lopulta Elia Kazanin 1948 ohjaama Tennessee Williams -näytelmä Viettelyksen vaunu oli Brandon sensaatiomainen läpimurto Broawaylla. Stella-huudot järkyttivät yleisöä illasta iltaan.
Nuoresta Marlon Brandosta tuli Actor´s Studion kuuluisan metodinäyttelemisen mission levittäjä. Elokuvat Miehet (1950), Viettelyksen vauinu (1951), Hurjapäät (1954) ja Alaston satama (1954) todistivat viimeistään, että Brando toi amerikkalaiseen elokuvaan jotakin vallankumouksellista.
Naturalistisesta näyttelemistavasta ja mumisevasta puheesta muodostui käsite. Marlon Brandon elokuvaura ei ollut kuitenkaan niin vahva ja tasainen kuin osattiin odottaa Alastoman sataman jälkeen. Osittain se johtui näyttelijän vaikeasta luonteesta, yksityiselämän ongelmista ja rakkausjutuista, halusta jopa lopettaa näytteleminen, mutta ennen Vihan riivaamaa Brandon valkokangasläsnäolo ja charmi purivat elokuvissa Nuoret leijonat (1958) ja Käärmeennahkatakki (1960).
Brandon 1960-luku oli vaisu, mutta sheriffin rooli Arthur Pennin ohjaamassa pikkukaupunkitutkielmassa Armottomissa jää historiaan. Arthur Pennin elokuvista 1960-luvun lopulla kirjoittanut Robin Wood piti Brandon suoritusta täydellisesti hallittuna. Brando melkein jo unohdettiin kunnes hän palasi 1972 huikealla mafiapomo-tulkinnallaan Kummisedässä. Brandon 1970-luvun mainerooleja ovat amerikkalaismies häkellyttävän eroottisessa, Bernardo Bertoluccin ohjaamassa Viimeinen tango Pariisissa elokuvassa, kostaja Arthur Pennin westernissä Missouri Breaksissa (1976) ja tietenkin viidakon pahuuden valtakunnan ruhtinas Francis Ford Coppolan Vietnam-odysseiassa Ilmestyskirja. Nyt. Myöhemmin Brando otti vastaan muutaman kohtauksen rooleja, ja parhaimmillaan vanheneva metodinäyttelijä oli 1996 Johnny Deppin kanssa Johnny Don Juan DeMarcossa.
Energinen Marlon Brando hallitsi voimakkaimmin 1950-luvun amerikkalaista elokuvaa, jonka jatkeena Vihan riivaamaa voi pitää. Tiedetään, että Brando vetosi elokuvauransa alkuaikoina ennen kaikkea nuoreen yleisöön. Hän oli elokuvataiteessa beatsukupolven amerikkalaiskirjailijoiden vastine. Ja hän oli viime vuosisadan maailmankuulu nimi samalla tavalla kuin Charles Chaplin ja Alfred Hitchcock.

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011

TRUFFAUT, ALLEN JA MANN ARKISTOSSA













Kansallisen audioviusaalisen arkiston eli Kavan kesäkausi käynnistyi viime viikolla Eerikinkadun Orionissa. Esillä olivat heti kauden kolmen ohjaajakomeetan
François Truffautin, Woody Allenin ja Michael Mannin elokuvat. Perjantaina Allenilta esitetään riemukas parodinen komedia Kerta vielä, Sam (1972) ja Mannilta pääteos Heat - Ajojahti (1995), jossa suuret näyttelijäpersoonat Robert De Niro ja Al Pacino käyvät totista taistojen peliä lain eri puolilla.
Kaikki tunnemme Ranskan 1950-luvun lopun ja 1960-luvun uuden aallon ohjaajan
François Truffautin, jonka kuolemasta on kulunut pian 27 vuotta. Woody Allenin elokuvia nähdään vuodesta toiseen ainakin kerran kaudessa teatteriohjelmistossa, mutta amerikkalainen Michael Mann saattaa olla monelle tuntemattomampi ohjaajakyky. Tosin tv-sarjonen ystävät muistavat Mannin nimen 1980-luvun trendisarja Miami Vicen tuottajana.
Michael Mann (s. 1943) on modernin amerikkalaisen rikoselokuvan mestareita. Hän ohjaa psykologisella taituruudella, näkee kohtauksissa visuaaliset ulottuvuudet ja vahvan henkilöohjauksen avulla kartoittaa ennen kaikkea miehen sielunmaisemaa. Michael Mann on Chicagon kasvatteja. Hän opiskeli kuuluisassa Lontoon filmikoulussa, osallistui Pariisin toukokuun 1968 tapahtumiin ja ohjasi dokumentteja. Palattuaan Yhdysvaltoihin Mann työskenteli televisiossa. Miami Vicen toimeenpanevan tuottajan rooli avasi Mannille ovet Hollywoodin elokuvatuotantoon.
Michael Mannin ohjaajan ura on rakentanut vähitelleen. Vankilaan sijoitettu esikoisteos Veren maku suussa (1979) tehtiin tv-filminä, mutta James Caanin loistosuorituksesta Suurkaupungin hait eli Thief (1981) oli vaikuttava teatterielokuvadebyytti. Mannin todellinen taiteellinen ja kaupallinenkin läpimurto tapahtui 1992. kun hän ohjasi Daniel Day-Lewisin näyttelemän historiallisen seikkailueepoksen Viimeisen mohikaanin.
Ryöstödraama Heat - ajojahti osoittaa, miten Michael Mann hallitsee energisen toiminnan, monisäikeisen henkilökuvauksen, rajutkin tunnelmavaihdokset ja osaa pitää katsojan jännityksessä loppuun saakka. Elokuvan juju on siinä, että teatterista tultuaan katsoja pohtii, kohtaisvatko Robert De Niro ja Al Pacino koskaan samassa kuvassa?
Elokuvassa on myös pariskuntaristiriitoja ja rakkaussuhteita, jotka Mann pystyy sopeuttamaan hyvin perustarinaan. Vilkkkailla kaduilla tapahtuva pitkä ammuskeluvyöry lienee viime vuosien parhaita actionjaksoja amerikkalaisessa elokuvassa.
Michael Mannin yhteiskunnallisesti tärkein elokuva on Insider - sisäpiirissä (1999), joka avaa kriittisen näkökulma tupakkayhtiöiden valheellisiin tutkimuksiin ja näyttää lopullisesti, miten vaarallinen tupakka on ihmisen terveydelle. Arkiston sarjassa nähdään myös vuoden 2009 merkittävimpiin amerikkalaiselokuviin kuulunut Public Enemies, joka palaa 1930-luvun FBI:n gangsterijahtien aikaan. Veren maku suussa nähdään tänään myöhäisnäytäntönä Orionissa.

==========================================================================================
François Truffautin koko tuotanto vuoden 1958 esikoiselokuvasta 400 kepposta vuoden 1983 Pitkään viikonloppuun nähdää arkiston sarjassa. Nyt on mahdollisuus nähdä harvoin esillä olleita Truffaut-helmiä - kuten Pehmeä iho (1964), Morsian pukeutui mustiin (1967) ja Englantilaiset naiset (1971). Arkiston "Elämäni elokuvat" -sarjassa nähdään Truffautin mielielokuvia, niin kuin Ingmar Bergmanin Kesä Monikan kanssa, Alfred Hitchcockin Blackmail ja Jean Renoirin Pelin säännöt.
Newyorkilaisen Woody Allenin (s. 1935) tuotannossa kesäkaudella näytetään uran alkuaikojen elokuvia. Huippupaloja ovat 1977 valmistunut sofiskoidun komedian mestariteos Annie Hall, nostalginen Manhattan (1979) ja erikoislaatuinen
kameleonttikuvaus Zelig (1983).
François Truffautin, Michael Mannin ja Woody Allenin esittelyjen lisäksi kesäkauden muita kiinnostavia,
joskin aivan erilaisia nimiä Orionin valkokankaalla ovat Hella Wuolijoki ja Sofia Coppola. Wuolijoki-filmatisoinneista nähdään kaikki Niskavuori-elokuvat. Toisen elokuvasukupolven amerikkalaislahjakkuudelta Sofia Coppolalta (s. 1971) näytetään tähän saakka julkaistut elokuvat Virgin Suicidesta (1999) Somewhereen (2010).
Huomattakoon, että Orion on konehuoneen remontin tähden kiinni juhannuksesta viisi viikkoa - 27.6.-1.8.

Ajankohtainen kommentti

Median kannanotoissa ja mielipidekirjoituksissa Osama bin Ladenin siirtyminen toisiin taivaisiin on todettu pääsääntöisesti vastenmielisenä tappona. Tv-uutisissa julkaistu valokuva Valkoisen talon johdosta seuraamassa Osama bin-Ladenin surmaamisoperaation edistymistä Pakistanissa ja myöhemmin liikkuvat kuvat amerikkalaisten juhlinnasta ovat herättäneet inhoa suomalaisissa. Tietenkin voi sanoa, että villin lännen oikeus tapahtui viime viikolla Pakistanissa. Amerikan johto toimi jälleen "maailmanomistajana". Siitä muuten muistutettiin viime sunnuntaina Ylen Teemalla esitetyssä Billy Wilderin mestarillisessa, vuonna 1972 valmistuneessa Avanti! -elokuvassa, joka on hauska ja terävä analyysi eurooppalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin eroista.
En minäkään hyväksy kostoa ja oman käden oikeutta, mutta missään kommentissa ei ole viitattu niihin tuhansiin viattomiin uhreihin, jotka al-Qaidan myyttiseksi sanottu johtaja bin Laden sai päiviltä terrorismitoimillaan. Viimeksi pappismies ja EU-parlamentaarikko Mitro Repo osoitti asian selvästi mielipidekirjoituksessaan Tapahtuiko oikeus Pakistanissa?: "Otttamatta kantaa bin Ladenin vastuuseen tuhansien sivullisten murhista sekä epäinhimillisistä ja julmista terroriteoista on syytä pohtia hieman laajemmin tappamisen oikeutusta." (HS. 10.5. 2011). Sitä Repo pohtiikin syvällisesti, mutta edelleen jää epäselväksi esimerkiksi uhrien omaisten oikeus.
Olen miettinyt, miltä niistä Yhdysvaltain valtionpäämiehen ratkaisun arvostelijoilta tuntuisi olla siinä lentokoneessa, joka kaapataan ja se alkaa lähestyä itsermurhatarkoituksessa WTC:n torneja? Tai osaavatko he kuvitella, miltä tuntuisi niiden muutamien sekuntien kauhun hetkien aikana, kun al-Qaidan suunnitelmien mukaan joku Amerikan laajaa maata halkova pitkä pikajuna syöksyisi terroristien katkaismeilta raiteilta rotkoon? Entä sitten, kun ostamme kaupunkiloman johonkin Euroopan suurkaupunkiin ja saatamme istua metrossa, johon terroristit iskevät tappavasti?

P.S. Olen aina vierastanut yleistyksiä ja tiukkoja roolikliseitä. Tasa-arvo ei etene, jos esimerkiksi mainosmiehet (tai-naiset) sijoittavat autospotit tv-urheilun yhteyteen. Uskotaan, että vain miehet katsovat jalkapalloa ja ajavat autolla. Ei yhtään uskota, että löytyy miehiä, jotka eivät aja autolla, vaan pyörällä, katsovat jalkapalloa, mutta lukevat kaunokirjallisuutta ja käyvät teatterissa.
Olen myös vierastanut tv-ohjelmien ja elokuvien liiallista jaotteluja miesten ja naisten sarjoihin. Tai naisten elokuviin ja miesten actionfilmeihin. Ehkä minussa on jotakin outoa, mutta en halua, että ainakaan minuun sovelletaan näitä yleistyksiä. Nuori tv-kolumnisti Laura Lennes saattoi olla pirullisen ironinen kirjottaessaan asiasta, joka kiusasi minua. "On yleisesti tunnettu totuus, että suomalainen mies ei vingu ilosta, kun tv:stä tulee Täydelliset naiset tai Greyn anatomia. Naiset sen sijaan hakevat eteensä tuhtia hiilihydraattia ja asettuvat sohvalle pitkäkseen" (HS. 4.5. 2011).
Kolumni kannatti lukea loppuun, sillä se oli kokonaisuudessaan aika mehevä ja - jos oikein ymmärsin - niin siinä rikottiin sittenkin mies-nainen -jaotteluja. Mutta saanen sanoa, että katson joka maanantai Neloselta Täydelliset naiset - paitsi silloin, kun TV1:n Kotikatsomossa näytettiin Alamaailma-sarjaa.

lauantaina, toukokuuta 07, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 90

Lili Marlen (Lilie Marlen, Saksan Liittotasavalta 1980) ohjaus: Rainer Werner
Fassbinder, käsikirjoitus: Manfred Purzer, Fassbinder, kuvaus Xaver
Schwarzenberger, musiikki: Peter Raben, laulu: "Unter der Laterne" (Norbert
Schulze, Hans Leip), lavastus: Herbert Strabel, pääosissa: Hanna Schygulla
(Wilkie Bunterberg), Giancarlo Giannini (Robert Mendelsson), Mel Ferrer (David
Mendelsson), Karl Heinz von Hassel (Henkel), Christine Kaufmann (Miriam), Mark
Bohm (Taschner). Tuotanto: Roxy-Film/Cip Filmproduktion/Rialto-Film/Luggi
Waldleitner.


Länsisaksalaisen 1970-luvun uuden elokuvan kolme ohjaajapersonallisuutta olivat Werner Herzog, Rainer Werner Fassbinder ja Wim Wenders. Wenders ja Herzog ohjaavat edelleen, Wenders melkein vuosittain, mutta 1980-luvun Fitzgarraldosta parhaiten tunnetun Herzogin ura on tökkinyt. Rainer Werner Fassbinder oli kolmikosta tuotteliain, jos lasketaan elokuvat per vuosi.
Rainer Werner Fassbinderin (1942-1982) ura oli komea mutta lyhyt. Fassbinderin luovin kausi ajoittui 1970-luvulle. Hän ohjasi sekä dramaattisesti köyhiä elokuvia, joissa tutkittiin elokuvan ilmaisua ja estetiikkaa sekä suuren yleisön elokuvia, jotka viilsivät koskettavasti Saksan lähihistoriaan. Niistä "helpoin" on Maria Braunin avioliitto (1979, joka peilasi yhden naiskohtalon kautta sodanjälkeistä Saksaa ja talousihmeen vuosia.
Rainer Werner Fassbinderin opintovuodet tapahtuivat 1960-luvun lopulla muncheniläisessä teatterimaailmassa. Hän näytteli ja ohjasi. Hän perusti vuonna 1968 oman kokeellisen teatteriryhmän "Anti-Teatterin". Hän oli ohjannut jo parikymppisenä lyhytfilmejä. Televisokaan ei jäänyt
Fassbinderille tuntemattomaksi. Ahkeruus ja energia siivittivät nuoren Fassbinderin taiteellista työtä.
Rainer Werner Fassbinder oli itsepäinen oman tiensä kulkija, joka inhosi taiteellisia kompromisseja. 1960-luvulla tosissaan vauhdittunut elokuvaohjaajan ura tuotti neljäntoista-viidentoista vuoden aikana jopa viisi-kuusi elokuvaa vuodessa, mukaan lukien tv-työt, joista ainutlaatuinen on 1980 julkaistu 13-
osainen sarja Berlin Alexanderplatz.
Avoimesti homo Rainer Werner Fassbinder kokosi ympärilleen teknikkojen ja näyttelijöiden tutun ryhmän. Hän pystyi luomaan loistavavia naiskuvia, etenkin näyttelijättäriensä Hanna Schygullan, Ingrid Cavenin ja Barbara Sukowan kanssa. Näyttelipä ranskalainen ikoni Jeanne Moreaukin vuonna 1982 Fassbinderin kameran edessä - viimeiseksi jääneessä elokuvassa Querellessa.
Rainer Werner Fassbinderiä verrattiin joskus syyttä Jean-Luc Godardiin. Itsenäisyys, polittisuus ja oma ilmaisutapa sopivat molempiin, mutta erot olivat myös huomattavia. Godard irtaantui kaupallisesta elokuvatuotannosta, mutta Fassbinder pysyi loppuun saakka saksalaisessa valtaelokuvassa. Molemmat ihailivat amerikkalaista elokuvaa, Godard etenkin 1940-luvun film
noiria. Fassbinder fanitti 1950-luvun Douglas Sirkin, maanmiehensä, Hollywood-melodraamoja. Fassbinderin oman tuotannon teokset Kiinalainen ruletti (1976) ja Bolwieser (1977) kunnioittavat Sirkiä, jonka alkuperäinen saksalainen nimi oli Detlef Sierck.
Rainer Werner Fassbinder ei liikkunut vain Saksan lähihistoriassa, vaan hän käsitteli räjähtäviä ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita (Kolmas sukupolvi, Terrorin ja kauhun syksy) tai peilasi vierastyöläisen arkea ja sosiaalista vieraantumista hyvinvointivaltiossa (Angst essen Seele Auf). Laajan tuotannon kansainvälisiä hittejä olivat Petra von Kantin katkerat kyyneleet (1972), Maria Braunin avioliitto ja Veronika Vossin kaipuu (1982). Viimeksi mainittu sai Kultaisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla.
=====================================================================================================
Lili Marlen ikuistaa jälkipolville sodanaikaisen iskelmän, jota saksalaiset sotilaat lauloivat juoksuhaudoissa. Saksan radio teki iskelmästä tunnetun. Rainer Werner Fasbinderin elokuvassa kuvitetaan loistokkaasti tunteisiin vetoavan klassikkokappaleen synty. Fassbinder näyttää
radioesityksen. Hän sommittelee taustalle välähdyksiä sodasta, juoksuhaudoista, sotilaiden kasvoista ja kotirintaman naisista. Iskelmän ilmennetään kollektiivisen saksalaisen tunteen peilinä. Samalla katsojalle heitetään kiperä kysymys: Voiko taiteilija liikkua rintamien välissä ja tuoda iloa sodan osapuolille?
Lili Marlen alkaa vuonna 1938 Zurichissä. Hanna Schygulla näyttelee laulajatar Wilkietä, joka esiintyy zurichiläisessä radiossa. Hän on saksalainen. Wilkie rakastaa lahjakasta säveltäjää Robertia (Giannini), jonka isä (Ferrer) on perustanut järjestön auttamaan juutalaisia. Niin isä kuin poika ovat
juutalaisia, eikä ole todennäköistä, että he voisivat matkustaa Sveitsistä ulkomaille.
Elokuvan ensimmäiset dramaattiset hetket koetaan Sveitsin ja Saksan rajalla. Wilkie on menossa esiintymään Saksaan. Robert jää matkasta. Kestääkö Wilkien ja Robertin suhde, vaikka laulajatar on luvannut ikuista rakkautta miehelle. Saksassa suosittua Wilkietä kositaan Kolmannen valtakunnan töihin. Natsipomo Henkelistä (von Hassel) tulee Wilkien arvovaltainen tukija.
Lili Marlen on säväyttävä kuva saksalaisesta psyykestä. Rainer Werner Fassbinder kuvaa niin pöyhkeileviä vallanpitäjiä kuin vainottuja juutalaisia. Elokuvasta kehittyy vähitellen hullun rakkauden oodi. Kirjoitin lokakuussa 1983, että Lili Marlenin esikuvana voisi olla Jean Renoirin 1950-luvun
tragikomedia Elena ja miehet. Fassbinderillä esiintyvä Mel Ferrer oli näytellyt Ingrid Bergmanin ja Jean Maraisin rinnalla Renoirin helmeilevässä kolmiodraamassa. Molemmissa elokuvissa taide ja
politiikka, kauneus ja rakkaus saavat monimielisen selityksen.
Jean Renoirin ohjauksen ote on kepeämpi, ilakoivampi, kun taas Rainer Werner Fassbinder korostaa teatraalista tyylittelyä ja melodramaattista hehkua. Upeat lavastukset ja historiallinen kuvasto ei jätä mitään varjoon. Fassbinder ei syytä ketään, vaan luottaa ironiaan ja vastakohtien jännitteiseen vaihteluun.
=====================================================================================================
Rainer Werner Fassbinder
Lili Marlen sai Suomen ensi-illan Mäkelöiden Filmipajan maahantuomana 10.4.1981. Tuolloin Suomessa elettiin todellista Fassbinder-kuumetta. Harva tiesi, että elämäntyyliltään itstuhoinen Rainer Werner Fassbinder käytti kokainia ja muita huumeita. Hän kuoli yliannostukseen vain 36-vuoden ikäisenä. Järkytys oli iso. Kuolema tapahtui tasan kaksi kuukautta Lili Marlenin suomalaisen ensiesityksen jälkeen.
Seuraavana vuonna sain tehtävän kirjoittaa Helsingin Sanomiin ensi-ilta-arvion Querellesta, Fassbinderin testamentista, joka perustuu Jean Genetin näytelmään. Tehtävä oli urani vaikeimpia, sillä nyt voin tunnustaa, että heteromiehen ennakkoluulot ja pelot harasivat vastaan. Sitä paitsi aika oli vielä kaikkea muuta kuin homoudelle suvaitsevainen.
Nähtyäni Qurelleen tajusin Rainer Werner Fassbinderin käsitelleen homoproblematiikkaa taiteilijan suurella intohimolla ja omakohtaisella vakaumuksella, mutta myös tyylillä ja tarvittavalla karkeudella. Syntyi elokuva, jonka moraali "Kukkien madonnan" Jean Genetiin viitaten ei tosiaankaan ole mikään tavanomainen moraali, mutta moraali se on joka tapauksessa, moraali jolla on oma Hyvänsä ja Pahansa.                   

keskiviikkona, toukokuuta 04, 2011

ALLEN GINSBERGIN HUUTOJA * * *










Loppukevään mielenkiintoinen vaihtoehtoelokuva Howl eli Huuto tulee Yhdysvalloista. Tuskin se sanoo monellekaan mitään, mutta kirjallisuuden ystävät ja etenkin 1950-luvun amerikkalaisen beatrunouden tuntijat saattavat huudahtaa: Hyvä ihme, onko Allen Ginsbergistä tehty elokuva!
Kyllä on - eikä aivan huono. Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin ohjaama Howl keskittyy 1950-luvun alkupuolen ja puolivälin New Yorkiin, jossa nuori Allen Ginsberg lausuu runojaan sofistikoidulle
newyorkilaisyleisölle. Kiinnostus on iso. Ginsbergiä ihmetellään, mutta myös juhlitaan. Allen
Ginsberg tuli New Yorkin humuun Newarkista. Hän opiskeli 1940-luvun lopulla Columbian yliopistossa. Siellä hän tapasi jo tulevia beatkauden tekijöitä. Allenin isä oli tunnettu runoilija. Äiti Naomi oli mielisairas. Allen kirjoitti äidistään runon Kaddish, joka on suomennettu.
Allen Ginsberg oli homo. Hän ei peitellyt sukupuolista suuntautumistaan. Suurkaupungin vapautuneessa todellisuudessa hän löysi ainakin kapean elämänpiirin, jossa homot voivat liikkua. Beatsukupolven ääni ja vimma todellistui läpinäkyvästi 1950-luvun New Yorkissa. Epsteinin ja Friedmanin elokuvasta näkee, miten runoudessa oli pystytty luomaan jotakin uutta - ja
hyökättiin rohkeasti vallitsevia sovinnaisia arvoja vastaan.
Allen Ginsberg ystävystyi Neal Cassadyn, kirjailija William S. Burroughsin (Alaston lounas), runoilija Lawrence Ferlinghettin ja kuuluisan "On the Road -romaanin (1957) tulevan tekijän Jack Kerouacin kanssa. Howl-elokuvassa Kerouacia esittää Todd Rotondi, Andrew Rogers on Ferlinghetti ja Jon Prescott hurmaa velikulta-Cassadyna. Kerouac ikuisti hänet On the Road -romaaniin
käyttäen nimeä Dean Moriarty.
"Huuto" (1955) oli Allen Ginsbergin (1926-1997) maineikas läpimurtorunoteos. Sitä en koskaan lukenut, mutta sain isältä joululahjaksi 1963 toisen teoksen "Kuolema Van Goghin korvalle". Se ilmestyi vuonna 1956 Yhdysvalloissa. Siitä otettiin uusintapainokset 1959 ja 1961. Meillä tuon runoteoksen julkaisi turkulainen Kustannusliike Tajo. Suomentaja oli amerikkalaiseen kirjallisuuteen syvästi perehtynyt Anselm Hollo. Kokoelman nimirunossa Ginsberg tykittää: "Runoilija on hän joka Näkee. Raha on laskenut Amerikan sielun. Kongressi on raivannut tiensä iäisyyden partaalle ja
presidentti on rakentanut Sotakoneen jolla voi oksentaa Venäjän ulos Kansasista. Amerikan vuosisadan on pettänyt hullu senaatti joka ei enää makaa vaimonsa luona..."

Huuto-elokuvan lopputekstit kertovat, että käännös on mukailtu Anselm Hollo
suomennoksen pohjalta. Minulla ei ole kirjahyllyssä "Huutoa", joten en pysty  tarkistamaan, miten Hollo pystyi suomentamaan 1960-luvulla Ginsbergin rohkeat ja häkellyttävät kielikuvat. Elokuvan suomalaisissa teksteissä on ilmeisesti voitu pysyä runojen alkuperäisessä asussa, koska esimerkiksi homouteen liittyvät ilmaisut on lupa kääntää. Toista oli 1960-luvun alussa: Kielenkäytön
tabuja ei niin vain vielä murrettu. Ja olihan homoseksualismi laissa kriminalisoitu.
Epsteinin ja Friedmanin elokuvassa keskitytään suorasti runoilijan seksuaalisuuteen, kirjoittamisen iloon ja tuskaan, rahattomuuden arkipäiviin, miehisen kehon ihailuun ja ystävyyteen. Ginsbergin lausuntasessiot antavat hyvän kuvan runouden iskuista ja sivalluksista kuin ajan ilmapiiristä ja
Amerikan vanhoillisuudesta. Jännittävän äänen omaava James Franco tulkitsee mallikelpoisesti Allen Ginsbergiä.

Tärkeä episodi elokuvassa on lokakuussa 1957 tapahtunut pidätys, sillä Ginsbergin runoja ei hyväksytty vanhoillisissa piireissä. Niitä pidettiin rivoina ja epäsiveellisinä. Oikeudenkäynti oli positiivinen sananvapauden voitto, sillä tuomari Clayton W. Horn päätti, että Ginsbergin runot eivät ole säädyttömiä. Amerikka on aina kunnioittanut ilmaisun vapautta.
Allen Ginsberg kirjoitti Van Gogh -kokoelmassaan, että hänellä on Kyyhkysen valitus ja Hurmion sulka. Ginsbergin mukaan toden kirjallisuuden julkaisupäivä
on vallankumous ja marihuana on hyvänsuopa huumausaine mutta J. Edgar Hoover
pitää tappavaa visikiään parempana. Hän kirjoitti, että Venäjän ja Aasian hallitukset nousevat ja kaatuvat mutta Aasia ja Venäjä eivät kaadu. Että Hollywood jonka filmit juuttuvat Jumalan kurkkuun mätänee iäisyyden tuulimyllyssä. Ottakaapa mallia nykyrunoilijat.  Howl-elokuvan ilmaisulliset ratkaisut ovat kiinnostavia. Allen Ginsbergin elämän ja runouden ympärille kiertyvä kertova draamallinen kehikko rikotaan useasti sarjakuvaanimaatoilla. Täytyy sanoa, että ne tuovat bonusta elokuvaan, joskin ne myös lisäävät sekavuutta. Elokuvan kokonaisuutta ajatellessaan täytyy
todeta, että Espstein ja Friedman ovat jääneet puolitiehen. Ehkä painotuksia olisi pitänyt miettiä käsikirjoitusvaiheessa vielä kerran.
Uskon kuitenkin, että Howl-elokuva voi innostaa valikoivia nuoria katsojia uudelle matkalle beatrunouteen ja Allen Ginsbergin taiteeseen. On aivan tuoretta Ginsbergin jytyteksti, niin kuin tällainen kommentti "Kuolema van Goghin korvalle" -teoksessa: "Rahaa! Rahaa! Rahaa! Illuusion kirkuvanhullut
taivaallista rahaa! Rahaa tyhjästä, nälästä, itsemurhasta! Turmion rahaa! Kuoleman rahaa!"

Ajankohtainen kommentti

Kun mediakonserni Sanoma, jonka valtalehdessä Helsingin Sanomissa allekirjoittanut oli töissä 26 vuotta, myi Finnkinon ruotsalaisille sijoittajille, kauppa sivuutettiin pelkkänä talousasiana. Viime perjantaina Sanoma myi suomalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden kivijalkoihin kuuluneen
WSOY:n yleisen kirjallisuuden ruotsalaiselle Bonnierille (omistaa Suomessa kustannustalo Tammen ja tv-yhtiö MTV3:n), niin Helsingin Sanomissa tapausta käsiteltiin sivukaupalla. Myös WSOY:n historia ja merkittävät kirjailijat tuotiin ansiokkaasti esille.
Finnkinon kaupan yhteydessa olisi voitu samalla tavalla kartoittaa suomalaisen elokuvakulttuurin menneisyyden polkuja. Olisi voitu käsitellä Kinostoa, Mäkelöiden sukua elokuvaliiketoiminnassa ja olisipa voitu palata 1920-luvulle, kun yrityksen kantaisä Väinö Mäkelä aloitti
elokuvateatteritoiminnan Porissa ja Raumalla. Olisi voitu kertoa elokuvia aikanaan maahantuoneesta Mäkelöiden Filmipajasta ja Mauno Mäkelän hellimästä Fennada-Filmistä, joka oli kolmas
keskeinen elokuvatuotantoyhtiö suomalaisen elokuvan kultakaudella. Näin ei
tehty. Mitä tästä opimme? Joko valtalehden elokuvatietoisuus on nykyisin hataraa tai elokuvaa ei enää arvosteta kulttuurina? Se kun on sellaista vähätuottoista bisnestä, jota pidetään yllä veikkausvoittorahoin. Finnkinon myyminen ruotsalaisille oli siis läpihuutojuttu, joka ei aiheuttanut minkäänlaista myrskyä elokuva-alan vesilasissa. Koska meillä ei ilmesty kriittistä ja nopeasti muutoksiin reagoivaa elokuvalehteä, niin hiljaisuus jatkuu edelleen. Se on sääli.
Yhtä asiaa en ymmärrä: HS:n pääkirjoituksessa (30.4. 2011) kerrotaan, että Sanoma keskittyy muutama vuosi sitten laaditun strategian mukaan kuluttajille suunnattuun mediaan ja oppimateriaaliin. Eikö siis kotimainen kirjallisuus ole suunnattu kirjoja ostaville kuluttajille? Eivätkö Finnkinon helsinkiläisten teattereiden Kino-Palatsin ja Tennispalatisin nuoret popcorn-katsojat ole
kuluttajia - jopa suurkuluttajia?