perjantaina, lokakuuta 30, 2009

Yksinhuoltajaelämää Tampereella *




MTV3:n onnetonta Salatut elämää -sarjaa ohjannut Toni Laine on palkattu töihin Helsinki-filmiin. Asialla on epämääräisen uran tuottajana tehnyt Aleksi Bardy (myös Salkkari-taustaa), jonka haaveissa lienee kajastunut mahdollisuus myydä Pihalla-elokuva ulkomaille. Elokuvassa puhutaan saksaa ja englantia, toki suomeakin.
Pihalla-elokuvassa hampurilainen Laura (Sibel Kekilli) muuttaa miehensä ja pienen lapsensa kanssa Suomeen. Uraputkessa kansainvälisessä firmassa kohoava aviomies on koko ajan työmatkoilla, joten Laura joutuu tottumaan yksinoloon. Lauran perhe asettuu Tampereelle, jossa on talvi. Laura yrittää selviytyä "yksinhuoltajana" ankeassa suomalaisessa kaupunkitodellisuudessa. Onneksi Laura kohtaa yksinhuoltajille tarkoitetussa ryhmässä kivoja nuoria suomalaisäitejä. Saattaapa rakastua huikentelevaiseen kaveriin (Mikko Leppilampi), joka on rokki- ja siviilipalvelusmiehiä.
Toni Laine on epäonnistunut esikoiselokuvassaan. Elokuvan tarina on heppoinen, kuin repäisty mainosfilmien maailmasta. Henkilökuvat ovat söpöä pintaa, juonessa tai henkilöissä ei tapahdu. Sisältö on aika dikotoninen. Laineen mukaan tasa-arvoa ei tarvita, koska miehet siittävät ja naiset hoitavat lapset. Seksillä sentään halutaan häivyttää levottomuus ja löytää edes yhden yön ilo.
Arvostamani nuori kriitikko Lauri Lehtinen kirjoitti elokuvasta Suomen Kuavalehdessä (43/2009) muun muassa: "Levottomat-tyyppisesti seksin voimalla kulkeva juoni sisältää muutamia pettämisen ja paljastumisen tapaisia rajuja käänteitä, mutta niillä ei näytä olevan vaikutusta kenenkään elämään. Vauvoja kanniskellaan kuin rekvisiittaa." Muuten totta, mutta seksiä ei elokuvassa ollut oikeastaan kuin yhdessä Kekillin ja Leppilammen kohtauksessa. Jos sitä olisi ollut enemmän, niin ehkä katsomossa ei olisi haukotellut yhtä paljon.

Ajankohtainen kommentti

Jatketaan vauvoista ja äideistä. Taannoin katsoin lehdestä, että uusi kotimainen elokuva esitetään ennakkoon torstaina klo 11.00 Kino-Palatsissa. Sinne vain säntäämään. Kassajonossa aloin ihmetellä, miksi kiellettyyn kuvaan on tulossa äitejä lastenvaunuineen. Paikalla hääri Buena Vista -yhtiön kelpo Jussi Mäkelä. Hän kertoi uudesta markkinointijiposta, jolla houkutellaan nuoria äitejä vauvoineen Baby Bio -näytökseen. En ollut huomannut, että lehdessä ilmoituksen perässä olisi lukenut suluissa Baby Bio.
Kino-Palatsin isoin sali täyttyi pian nuorista äideistä ja vauvoista. Vaipanvaihtopaikka oli järjestetty oikealle valkokankaan viereen. Tajusin äkkiä, että olin ainoita miehiä salissa. Ennen elokuvan alkua huomasin sentään katsomosta kolme-neljä mieshenkilöä, ilmeisesti pienten kakrujen isiä. Valehtelematta voin väittää, että salissa istui yli neljäsataa nuorta äitiä. Jos jotain ymmärsin, niin suurin osa oli opiskelijoita. Nuoret äidit pitivät syleissään vauvoja, jotka ääntelivät esityksen aikana kohti elämää.
========================================================================
Esityksen aikana tajusin, että eivät jälkikasvut mihinkään koskaan häviä, oli sitten menossa niukemman tai runsaamman synnytyksen kausi. Sittenkin nuo nuoret naiset haluavat lisääntyä, täyttää maan, kohdata onnen. Eivät he ehkä mieti sitä mahdollista ilmastonmuutoksen tummentamaa tulevaisuutta, jossa heidän lapsillaan ei ole enää kuin kapeasti elintilaa.
Elokuvan päätyttyä Kino-Palatsin yläkäytävä oli täyteen pakattu lastenvaunuja. Ymmärsin, että Baby Bio oli menestys. Myös viime viikon torstaina Pihalla-elokuvasta oli järjestetty samanlainen Baby Bio -erikoisnäytäntö. Nyt Tennispalatsissa. Ihmettelen vain, että lehdissä näytöksistä ei ole ollut juuri mitään.
Kyllä tällainen "jippo" kannattaisi huomioida laajemmin.
P.S. Viime viikolla lehtiin pujahti kahdentoista WSOY:n kirjailijan (kuuluu minutkin 26 vuotta ruokkineeseen Sanoma-konserniin) laatima kirje, jossa arvosteltiin kustantamon toimintamalleja ja kirjailijoiden työolosuhteita. Ei siitä sen enempää, mutta huomiota kirjeen kirjoittajien joukossa herätti kirjailija Jim Thompson. Mitä helkkaria! Onko amerikkalainen rikoskirjailija rantautunut Suomeen?
Jim Thompson muistetaan muun muassa britti Stephen Frearsin 1990 julkaistusta film noir -rikoselokuvasta Huijarit (The Grifters), jossa näyttelivät nautittavasti John Cusack, Anjelica Huston ja Annette Benning. Joku sanoi osuvasti, että Frearsin tulkinta Thompsonin 1950-luvulle sijoittuvasta romaanista on kuin Shakespearea ja b-elokuvaa. Ja kaikki muistavat Frearsin 1980-luvun lopulla valmistuneesta intohimokuvauksesta Valheita ja viettelyksiä. Nyt muuten Frearsilta on Helsingin ohjelmistossa hiukan samantapainen Che´rie.
Siis: Joku tutkiva journalisti olisi voinut selvittää Stephen Frearsin lisäksi elokuvaohjaajia kuten Sam Peckinpah, Bertrand Tavernier ja Quentin Tarantino kiehtoneen Jim Thompsonin (s. 1906) henkilöllisyyden. WSOY/listan Jim Thompson ei ole suinkaan amerikkalainen rikoskirjailija, ei voikaan olla, koska oklahomalaissyntyinen Thompson kuoli 1977. WSOY:n kapinakirjailijoiden listan Jim Thompson on kyllä kotoisin Yhdysvalloista, mutta viihtynyt Suomessa kymmenisen vuotta. Hänen esikoiskirjansa nimi oli Jerusalemin veri. Varsinainen läpimurtoteos Lumienkelit ilmestyi WSOY:n radikaalin alakustantamon Johnny Knigan toimesta.

sunnuntaina, lokakuuta 25, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 18

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany´s, USA 1961) ohjaus: Blake Edwards, käsikirjoitus: George Axelrod - perustuu Truman Capoten novelliin, pääosissa: Audrey Hepburn (Holly Golightly), George Peppard (Paul Varjak), Patricia Neal (2 E), Martin Balsam (O.J. Berman), tuotanto: Paramount.


Ihastuimme Audrey Hepburniin, viattoman aristokraattiseen ja hoikkaan kaunottareen 1950-luvun elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, Rakastunut Pariisissa ja Arianen lemmentarina. 1950-luvun lopulla raikas ja iloinen Audrey uudisti näyttelijäimagonsa Fred Zinnemannin elokuvassa Nunnan tarina. Sitten epäonnistuneen Leppymättömien jälkeen hän suostui ottamaan vastaan ristiriitaisen newyorkilaisen Holly Golightlyn roolin. Se oli jotakin uutta, jotakin erilaista - viattomuuden kukka lakastui ja tilalle versosi haavoittuva, jopa seksiä haluava newyorkilaisnainen, joka nousee aamulla limousiinista, kävelee Manhattanilla Tiffanyn näyteikkunoiden ohi ja pistäytyy vielä kahvilla.
Aamiainen Tiffanylla avasi elokuvana 1960-luvun. Näin sen ensimmäisen kerran joskus keväällä 1963, en ymmärtänyt sen merkitystä, mutta lukuisat uusintakatsomiset vuosikymmenien aikana kirkastivat mieleni: On tämä suurenmoinen elokuva, ajankohtansa peili.
Audrey Hepburnin olemuksesta tuli Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa käsite: hiukset nutturalla, koru hiustötterön edessä, timantteja olkapäillä ja savuke palamassa pitkän savukeholkin päässä. Tai kuinka lumoutuneita olimme kun näimme Audreyn istumassa kitaran kera ikkunalaudalla ja tapailemassa Moon River - iskelmää. Tuota Henry Mancinin säveltämää elokuvan nimisävelmää.
Nähtyäni elokuvan ensimmäisen kerran en tietenkään voinut tajuta, että Audreyn roolihahmosta muodostuu 1960-luvun ikoni. Vähän samalla tavalla kuin Warren Beattysta ja Faye Dunawaysta saman vuosikymmenen gangsteritarinassa Bonnie & Clyde, Dustin Hoffmanista seksuaalitabuja rikkovassa Miehuuskokeessa, Paul Newmanista ja Robert Redfordista vuosikymmenen lopun railakkaassa westernissä Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat tai moottoripyörien selässä kohti New Orleansia kiitävistä Dennis Hopperista ja Peter Fondasta 1960-luvun päättävässä Easy Riderissä.
Tietenkin Aamiainen Tiffanylla -elokuvan menestystä siivitti myös Moon River -kappaleen ohella Manhattanille luotu puku- ja väriloisto - kuten Hepburn-elämäkerran "Lumous" (2006) kirjoittanut Donald Spoto on todennut. Mutta Spoto on myös muistuttanut, että elokuvan viihteellinen paketti vetosi Amerikassa uuteen nuoreen yleisöön, joka oli mieltynyt "aivan kaikkea kohtaan, ruuasta ja juomasta musiikkiin ja elokuviin ja yhteiskunnallisista pyrinnöistä taloudellisiin odotuksiin saakka".
====================================================================
Truman Capoten novelli on täynnä kiinnostavia, originelleja henkilöhahmoja: kuten timanttikauppias John McGiver, Hollyn agentti ja ystävä O.J. Berman, viehättävä ikääntyvä nainen 2E, joka avustaa rahallisesti Paul Varjakia ja japanilaissyntyinen valokuvaaja Mr. Yunioshi, jota pikkumies Mickey Rooney esittää mainiosti. Entä Holly? Emme oikein tiedä, mistä hän ilmestyy Manhattanille, mutta huomaamme hienovaraisista viitteistä, että Holly palvelee miehiä päästäkseen avioon maailman rikkaimman miehen kanssa. Holy tutustuu nuoreen kirjailijaan Paul Varjakiin, jonka luomisvoima on kriisissä. Paul haltioituu Hollysta, mutta pelkästään koruista ja rahasta kiinnostunut manhattanilaisnainen ei vastaa täysillä kirjailijan kutsuun.
Holly Golightly näyttää itsenäiseltä ja kovalta, hän on aika moraaliton, hän vapauttaa toimillaan naisille iskostuneen roolikuvan. Mutta lahjakkaan Blake Edwardsin elokuva - Truman Capoten satasivuista novellia muutettiin paljon käsikirjoitusvaiheessa - ei etene mustavalkoisesti: loppupuolella saatamme tajuta, että Holly ei olekaan niin kovapintainen ja riippumaton kuin meille on uskoteltu. Ja muistettakoon, että Paramount, käsikirjoittaja Axelrod ja ohjaaja Edwards tasapainottelivat koko ajan sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden rajamailla: novellin raakuudet ja rämäkkyydet pehmennettiin romanttisilla kuorrutuksilla.
Siksi on syytä kuunnella myös kirjailija Truman Capotea, joka arvosteli kitkerästi elokuvasovitusta Donald Spotolle samassa "Lumous"-teoksessa: "Kirjani on oikeastaan melko katkera, ja Holly Golightly oli todellinen - hän oli vahva luonne, ei lainkaan Audrey Hepburnin kaltainen. Minun mielestäni rooliin olisi sopinut parhaiten Marilyn Monroe. Hollyssa täytyi olla jotakin koskettavaa, keskeneräistä. Marilynissä oli sitä. Paramount kuitenkin huijasi minua antamalla osan Audrey Hepburnille."
Truman Capote on myös harmitellut sitä, että hänen vakavahenkinen mutta samalla koominen tarinansa muuttui Hollywood-tuotannossa. Capoten mukaan kirja kertoo yksinäisestä ja levottomasta manhattinilaistytöstä, mutta elokuvaversiossa tarina muuntui "New York Citylle osoitetuksi äiteläksi ystävänpäiväkortiksi".
====================================================================================
Aamiainen Tiffanylla on elokuvana kaikesta "sovinnaisuudestaan ja kaksinaismoraalistaan" huolimatta 1960-luvun legendoja, melkein myyttinen luomus, joka on jättänyt sukupolveemme unohtumattomat muistijäljet (monessa tuota vuosikymmentä paaluttavassa elokuvakirjassa Audreyn hahmo on kansikuvana). Siksipä saavuttuamme New Yorkiin vuosi ja kolme kuukautta 11/9 terrori-iskun jälkeen halusimme tietenkin kävellä Viidennellä Avenuella. Halusimme seisoa hetken Tiffanyn edessä aivan kuin Audrey Hepburn neljäkymmentä vuotta aikaisemmin elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa. Newyorkilaisen tavan mukaan Audrey nauttii aamiaista kadulla ja tuijottaa Tiffanyn näyteikkunassa olevia jalokiviä. Vaikutelma oli sykähdyttävä. Ja vieläkin siinä Tiffanyn vaurauden ja loiston edessä mietti, miksi elokuvaa silloin 1963 juuri ennen Berliinin matkaa katsoessani en voinut tajuta, että Audreyn Holly on prostituoitu. Niin hienovaraisesti Blake Edwards piirsi Hollyn muotokuvan.

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Isän sairaus rassaa perhettä * *


Naisohjaajat ovat rynnistäneet voimakkaasti uuteen kotimaiseen elokuvaan. Mainittakoon vain sellaiset lahjakkaat tekijät kuten Johanna Vuoksenmaa, Mari Rantasila, Lenka Hellstedt, Hanna Maylett, Saara Saarela ja Zaida Bergroth. Vielä ei kuitenkaan voi sanoa, että kaikki ohjaajat olisivat päässeet huipulle - ehkä vain Bergroth.
Helsingin ohjelmistoon otettiin äskettäin Saara Saarelan uusi ohjaustyö Väärät juuret. Aikaisemmin olemme nähneet Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalta valmistuneelta Saarelalta (s.1971) lupaavat elokuvat Kuningas Hidas (2000), Hengittämättä ja nauramatta (2002) ja Jako kahteen (2004). Saarela on ohjannut myös tv-sarjoja (mm. Kultakuume.com) - äskettäin TV1:n Kotikatsomossa pyöri kaksiosainen Juurikasvua. Ei Saarela aivan ole lupauksiaan lunastanut.
Väärät juuret tempautuu toimivasti uusperheen arkitodellisuuteen. Saara Saarela haluaa selvittää, miten uusperheessä eletään, mutta samalla hän kertoo isästä (Pertti Sveholm) ja perinnöllisen sairauden sietämättömästä painosta. Isä kärsii sairaudesta, mutta hän ei ole rohjennut puhua siitä lapsilleen. Isän terveyden heikentyessä voimakastahtoinen äiti (Milka Ahlroth) päättää ottaa ohjakset käsiinsä.
Väärissä juurissa Kuuran perheen lapsia esittävät Niko Saarela (Sakari), Emma Louhivuori (Pihla) ja Silva Robbins (Lumi). Sakari on isän edellisestä avioliitosta. Pihla on teini-iässä ja Lumi on adoptoitu Kiinasta. "Väärien juurien" paljastuminen aiheuttaa kaaoksen perheessä. Mutta äiti on sitä mieltä, että menneisyyden salat täytyy paljastaa, sillä muuten eivät nuoret voi suunnitella tulevaisuuttaan.
===========================================================================
Seija Ahava ja ohjaaja Saarela ovat kirjoittaneet Väärien juurien käsikirjoituksen. Se vaikuttaa hiukan naivilta ja kliseiseltä. Eikä Saarelan ohjaus toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Hän ei saa henkeä kuviin, ei saa vauhtia hyvin aloitettuihin ja kotikutoisiksi lässähtäneisiin perhekohtauksiin. Olisiko elokuvan vaativa aihe kaivannut uuden, tuoreemman lähestymistavan. Sitä paitsi perinnöllisyystekijöiden analysoimiseenkin olisi pitänyt uhrata hieman enemmän aikaa.
Väärien juurien parasta antia ovat näyttelijätyöt. Ei liene mikään uutinen, että Pertti Sveholm loistaa isän roolissa. Sveholm on kuin kotonaan vanhojen huonekalujen parissa. Milka Ahlroth on suloinen viisaana äitinä, joka haluaa pitää uusperheen kasassa. Hienossa kohtauksessa Ahlroth harrastaa talvista uintia.
Miellyttävää elokuvassa ovat ulkokuvat. Kuvaaja Rauno Ronkaisen otoksissa on kaunista elegisyyttä. Nyt ollaan talvisessa todellisuudessa, joskin hyvin epävakaassa ja vaihtelevassa. Lumi on olennainen osa elokuvan kuvastoa. Elokuvan kuvauspaikkana on käytetty Oulua. Pohjoisen poikana olisin kaivannut näyttävimpiä kuvia Oulusta. Nyt kaupunki tahtoo jäädä pelkäksi taustaksi.

Ajankohtainen kommentti

TV1:n Kotikatsomo esitti maanantaina ennakkoon kohutun tv-elokuvan, jonka nimi oli ytimekkäästi Pääministeri. Kysymys oli Timo Harakan ja Antti Karumon kirjoittamasta ja Jyri Kähösen ohjaamasta draamasta, jossa palataan kevään 2003 eduskuntavaalit voittaneen keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen kujanjuoksuun. Saadakseen pontta vaalikampanjaansa Jäätteenmäki sai hankittua sisäpiirin salaista faksitietoa USA:n Irak-suunnitelmista presidentin kansliasta. Jäätteenmäestä tuli pääministeri, mutta hänen tietohankkeensa paljastui ja hän joutui viemään alkukesällä 2003 erokirjeensä Tasavallan presidentille Naantalin Kultarantaan.
Pääministeri-draama ei ollut nimeksikään tiivistä tai sykkivää draamaa. Tv-elokuva oli kirjoitettu kieli keskellä suuta. Nyt ei loukata ketään muuta kuin keskustan Mauri Pekkarista, jonka pekkarointi on vuosikausia ollut median käyttövoima. Jonna Järnefeltin esittämä Jäätteenmäki vaikutti näköispatsaalta, mutta ilmeisesti käsikirjoituksen ohuus ja ohjauksen löysyys pakottivat näyttelijän enemmän pälyilemään kuin rakentamaan elävää henkilökuvaa. Vaikutti myös siltä, että näyttelijällä ei ollut kovin sisäistettyä käsitystä suomalaisesta politiikasta ja valtapelistä. Ei sitä voi vaatiakaan, mutta tekstistä ja ohjauksesta olisi tarvittu paljon enemmän apua ja tukea.
===========================================================================
Tekijät ovat nimittäneet tv-elokuvan tulkinnaksi vuoden 2003 tapahtumista. Tulkinta oli niin heiveröinen ja epäselvä, että esimerkiksi Jäätteenmäen aviomiehen asema ja työ jäivät täysin käsittämättömiksi (eikö uskallettu sanoa, että hän on Ylessä töissä). Draamaan oli ympätty tarjoilija-äidin ja tämän lahjakkaan voimistelijatyttären väkinäinen osuus.
Koomiseksi tv-elokuvan teki Matti Vanhanen -nimisen keskustapolitiikon henkilökuva. Hänet nähtiin sympaattisena sovinnon miehenä, joka saapuu tv-elokuvan lopussa rauhoittelemaan pääministerin paikalta eronnutta Jäätteenmäkeä. Mitenkään ei viitata eron jälkeiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa Matti Vanhanen nousi keskustasta uudeksi pääministeriksi.
Hei tekijät! Naisen asema jäi käsittelemättä. Olisi nyt odottanut räväkän vertailevan kannanoton kevään 2003 ja kevään 2009 poliittisista tapahtumista. Miksi nainen joutuu eroamaan pienen faksiliikenteen tähden kuin kerta heitolla, mutta kaikenlaisissa kohuissa viime vuosina ryvettynyt miespääministeri sen kuin porskuttaa. Tämän tuhannen taalan paikan tekijät hukkasivat täysin.
P.S. Mauri Pekkarista näytteli Pääministerissä Pertti Koivula, ei Ilkka Koivula kuten dramaturgi-kriitikko Outi Nyytäjä väitti eilen Tuomas Enbusken erinomaisessa keskusteluohjelmassa Yle Radio 1:ssä.

keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 17

Suurkaupungin hait (The Hustler, USA 1961) ohjaus: Robert Rossen, käsikirjoitus Rossen - Walter Tevisin romaanista, pääosissa: Paul Newman (Fast Eddie Felson), Piper Laurie (Sarah Packard), George C. Scott (Bert Gordon), Jackie Gleason (Minnesota Fats). Tuotanto: 20th Century Fox.


Edelleenkin tämä mustavalkoinen biljardikuvaus on minulle Paul Newmanin paras elokuva. Vaikka hän teki kuuden vuosikymmenen aikana muistettavia suorituksia kuin liukuhihnalta - ja ohjasikin omia elokuvia (mm. Kehäkukkia). Suurkaupungin hait oli Newmanin lopullinen käyntikortti Hollywood-tähteyteen. Koulukaupunkimme Kino Raton näytäntö joskus syksyllä 1962 teki värisyttävän vaikutuksen.
Ensimmäisen kerran muistan Paul Newmanin 1950-luvun lopulta tiukasta nyrkkeilyelokuvasta Kadun kuningas, joka kertaa Rocky Grazianon tarinan. Enkä voi unohtaa Newmania Elizabeth Taylorin rinnalla Tennessee Williams -filmatisoinnissa Kissa kuumalla katolla. Puhumattakaan tuhoutumistarinasta Nuoruuden suloinen lintu tai objektiivisen elokuvan mestarin Otto Premingerin Exoduksesta, jossa Newman esittää eräänlaista sovinnon tekijää israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktissa. Nämä kaikki elokuvat valmistuivat 1950-luvun lopulla ja aivan 1960-luvun alussa
Suurkaupungin haiden ohjaaja Robert Rossen (1908-1966) ohjasi harvakseltaan. Newyorkilainen Rossen aloitti näytelmäkirjailijana ja puhenäyttämöiden ohjaajana. Hän siirtyi 1930-luvun puolivälissä Hollywoodiin, kirjoitti käsikirjoituksia muun muassa Mervyn LeRoyn ja Lewis Milestonen elokuviin. Realistinen sotafilmi He vaelsivat auringossa oli Rossenin ja Milestonen hieno yhteistyö. Vuosi oli 1945.
Robert Rossenin ohjaajan ura vauhdittui 1940-luvun lopulla - nyrkkeilyfilmi Verta ja kultaa vuodelta 1947 on klassikko, Kaikki kuninkaan miehet (1950) oli Robert Penn Warrenin romaanin vaikuttava filmatisointi ja aivan 1950-luvun lopulla valmistunut western Tie Corduraan toimii erikoislaatuisena syyllisyystutkielmana. Elokuva muistetaan sairaan Gary Cooperin (1901-1961) askeettisena näyttelijäsuorituksena.
===================================================================================================
Suurkaupungin hait tihkuu Paul Newmanin miehistä seksiä. Newman on turhautunut biljardihai Eddie Felson, joka kiertää Amerikkaa partnerinsa Charlie Burnsin (Myron McCormick) kanssa. Tavoitellaan amerikkalaista unelmaa, sitä suurta peliä, joka avaisi rahahanat. Siksi Eddie kyttää koko ajan isoa matsia biljardihallien kuninkaan Minnesota Fatsin kanssa. Ottelu järjestyy aikanaan. Rossen kuvaa jännittävin, tihenevän ekonoomisin kuvin tuon maratonmatsin, elokuvan ehdottoman kivijalan.
Suurkaupungin haiden Eddie Felson on sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan kuuluisia antisankareita. Häntä on verrattu Montgomery Cliftiin elokuvassa Täältä ikuisuuteen, Marlon Brandoon Hurjapäissä ja James Deaniin Nuoressa kapinallisessa. Newmanin Eddie Felson käy koko ajan sylipainia itsensä ja yhteiskunnan kanssa. Hänestä kuvastuu moraalittomuus ja vieraantuneisuus.
Eddie Felson ei luo yksin omaa identiteettiään, vaan vieressä vaanii kavala Mefisto-hahmo, George C. Scottin tummanpuhuva Bert Gordon. Miehen toiminta vaikuttaa myös Eddien traagisen tyttöystävän Sarahin kohtaloon. Sarahin rooli on elokuvan moraalinen peili: sen edessä Eddie Felson tajuaa tekonsa vääryydet.
Vieläkin ihailee Suurkaupungin haiden biljardikohtauksien sähköisyyttä, ohjauksen valtavaa energiaa. Tietenkin hämärien salien tunnelmaa ja ilmapiiriä, jotka melko tuntematon kuvaaja Gene Sufton loi. Samalla ei voi olla arvostamatta Paul Newmanin huippusuoritusta. Newmanissa 1960-luvun alun amerikkalaisen elokuvan intensiivisin, hermostunein ja coolein henkilöhahmo sai päivänvalonsa.
=================================================================
Suurkaupungin hait oli Robert Rossenin toinen mestariteos Vertaa ja kultaa -täysosuman ohella. Kolme vuotta myöhemmin Rossen ohjasi loistavan Lilithin, joka jäi hänen testamentikseen. Tuossa elokuvassa nuoren miehen mieli sairastuu. Nuorukaista näyttelee Warren Beatty, jonka viimeinen repliikki ei unohdu: "Auta minua".
Robert Rossenin merkitys on tajuttu laajasti myöhemminkin. Tämän ajan suurin amerikkalainen elokuvaohjaaja Martin Scorsese teki 1986 Suurkaupungin haiden jatkoversion Suuret setelit. Paul Newman on ikääntynyt, viinabisneksessä toimiva Eddie Felson, joka johdattaa nuoren biljardihain (Tom Cruise) isoon kilpailuun.
Jatkoversio perustuu samaan Walter Tevisin romaaniin, jossa Eddie nähdään 25 vuotta vanhempana. Itse asiassa elokuvan teko oli Paul Newmanin idea. Hän ihaili Scorsesen nyrkkeily-veljesfilmiä Kuin raivo härkä. Newman soitti myöhemmin Martylle, joka oli silloin Lontoossa. Scorsese kiinnostui ideasta ja muutamien käsikirjoituskorjausten jälkeen jatkoversiota ryhdyttiin tekemään.
Suuret setelit ei ole aivan Suurkaupungin haiden luokkaa, mutta kelpo ohjaustyö Scorseselta - ja Paul Newmanin charmin juhlaa.

tiistaina, lokakuuta 20, 2009

Burt ja Verona eivät asu enää täällä * * * *



Englantilainen teatteriohjaaja Sam Mendes (s. 1965) ohjasi 1999 esikoiselokuvansa Yhdysvalloissa. Tv-käsikirjoittaja Alan Ballin käsikirjoitukseen perustuva American Beauty oli sensaatiomaisen hyvä esikoisohjaus. Katkeransuloinen, draamattisesti yllätyksellinen ja värikuvaukseltaan merkityksellinen elokuva voitti joukon Oscareita. Joidenkin mielestä amerikkalaisen lähiöelämän salaisuuksia paljastava American Beauty oli kuin elokuvallinen vastine yhteiskuntakriittisen kirjailijan Sinclair Lewisin "Babbitt" -romaanille.
Sam Mendes ei menettänyt omaperäistä ohjauksellista taituruuttaan seuraavissakaan elokuvissaan, vaikka tummanpuhuva, hiukan pakotettu gangsteritarina Road to Perdition (2003) ja 1950-luvun lähiöperheen murtuvia unelmia kuvaava Revolutionary Road (2008) eivät olleet American Beautyn luokkaa. Sam Mendesin uusin ohjaustyö Kohti uutta on sympaattinen parisuhdetutkielma ja roadmoviekomedia. Mendes kertoo lämpimin tunnelmin Burtista ja Veronasta (John Krasinski ja May Rudolph), joiden elämään on ilmestymässä lapsi. Pariskunta ei oikein viihdy pikkukaupungin ahdasmielisyydessä. Burtin vanhemmat aikovat muuttaa Eurooppaan, joten nuori pari käyttää tilaisuutta hyväkseen. Nyt lähdetään tien päälle. Pariskunta etsii unelmien paikkakuntaa, jossa lapsen olisi hyvä kasvaa.
==========================================================================
Kohti uutta (Away We Go, USA 2009) on eräällä tavalla jatkoa Revolutionary Roadille, jonka pariskunta (Kate Winslett ja Leonardo di Caprio) halusi eroon tympeästä lähiöelämästä. Ryhdyttiin suunnittelemaan muuttoa Pariisiin, mutta pariskunta joutui pian toteamaan, että vain unelmilla on siivet.
Kohti uutta -elokuvan vakuutusfutuureja myyvä Burt ja kuvia piirtävä Verona pystyvät muuttamaan ja muuttumaan. He käyvät tapaamassa sukulaisiaan, koulutovereitaan ja ystäviään. Matkaa tehdään lentokoneella, junalla ja autolla. Verona on seitsemännellä kuulla, mutta ei ole aina varmaa, hyväksytäänkö hänet matkustajaksi lennolle. Burt on koko ajan odottavan Veronan tukena.
Nuoren, aviottoman mutta syvästi rakastuneen parin reitti kulkee Phoenixiin, Tucsoniin, Madisoniin, Montrealiin ja Miamiin. He kohtaavat erilaisia paikkoja ja ihmisiä, outojakin elämäntapoja, ystävyyttä ja elämäniloa, eroja ja surua. Matka vahvistaa suhdetta, vaikka Verona taitaa olla lopulta sitä mieltä, että he ovat luusereita, epäonnistujia psykopaattisen Amerikan oravanpyörässä.
Kohti uutta on fantastisen hyvä elokuva. Se on taitavasti kirjoitettu (Dave Eggers, Vendela Vida) ja elävästi kuvattu (Ellen Kuras). Teatteriohjaajan kokemuksen omaava Sam Mendes on osannut valita oikeat näyttelijät (nyt ei mukana ole tähtiä) ja ikään kuin taikoa heistä kevyesti esille uskomattoman aitouden. Mendesin elokuva on pieni suuri ohjaustyö, ja läheisesti sukua joillekin 1970-luvun vapautuneille amerikkalaisille matkakomedioille - kuten Hal Ashbyn erikoislaatuinen Harold ja Maude tai Martin Scorsesen raikas Alice ei asu enää täällä. Näiden eri aikakausien elokuvien tarinoissa ja henkilöissä on isoja eroja, mutta en voi sille mitään, että Scorsesen vuonna 1974 ohjaama leskiäidin ja pojan matkasta kertova Amerikan-odysseia pulpahti Mendesin ohjaustyötä katsoessani monesti mieleen.
Kohti uutta on edellisestä vertauksesta huolimatta erittäin persoonallinen elokuva. Tuntuu uskomattomalta, että britti Sam Mendes ei tarkastele Amerikkaa ulkopuolisena, vaan elää täysillä maan pulssissa. Amerikkalaista unelmaa Mendeskin etsii - jos ajatellaan elokuvan viimeisiä harmonisia, lähes panteistisia kuvia, mutta tällä kertaa eurooppalaisen ohjaajan yhteiskuntakritiikki on lempeää.
Ja katsojan korviakin Sam Mendes hellii. Hän on valinnut ääniraidalle Alexi Murdochin säveltämää musiikkia, joka tukee kaikella tavalla hallitusti tunnelmoivaa kuvakerrontaa.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradio hankki parisen vuotta sitten oikeudet esittää kanavillaan amerikkalaisen HBO-yhtiön sarjoja. Yleisen käsityksen mukaan yhtiön sarjat ovat laatutuotantoa, poikkeuksia standardikaavasta. Tätä mieltä olevat ottavat mielellään esimerkiksi mafiasarja Sopranoksen, joka tuli Suomeen Sanoma-konsernin Nelosen kautta. HBO-oikeuksien oston jälkeen Yle on uusinut sarjaa TV2:n puolella. En ole katsonut, joten en voi ottaa kantaa sarjan tasoon.
Yle julkisti jokin aika sitten uuden HBO-kaupan. Julkisen palvelun yhtiö sai tiettävästi miljoonalla eurolla tv-sarjoja, joita kehutaan automaattisesti. Lehtitietojen mukaan Ylessä on HBO-kauppoja perusteltu rahalla: amerikkalaiset sarjat maksavat vain murto-osan verrattuna kotimaisiin ostoihin.
Oikeastaan tässä asia paljastuu karmeudessaan. Ylen kanavien ohjelmia seuraavat ovat huomanneet, että kohta julkisen palvelun yhtiö ei tarjoakaan katsojille muuta kuin ulkolaisia sarjoja - etenkin amerikkalaisia, englantilaisia ja ruotsalaisia. Yle Teemalla on sentään pyörinyt loistava espanjalainen Francon aika ja joitakin venäläisiä sarjoja. Uusintojakin hyvin paljon. Mutta pitääkö Ylen tuoda enemmän ja enemmän amerikkalaisia tv-sarjoja ohjelmistoon, kun niitä ylitarjotaan kaupallisilla - ja maksukanavilla?
Toistan itseäni vielä, mutta eikö kotimainen tarjonta ole kuihtumassa Ylellä? Ovatko viimeiset panokset ladattu junnaavaan ja nuorisopainotteiseksi muuttuneeseen ikuisuus-sarjaan Kotikatuun, joka alkaa lähestyä uhkaavasti MTV3:lla esitettävää Salattuja elämiä? Totean myös, että viime tammikuussa tapahtunut Kotikadun tason virkistävä nousu olikin lyhytaikaista.
=======================================================================
Tähänkö on tultu: Yle ei ole esittänyt aikoihin yhtään keskustelua herättävää tai haastavaa kotimaista sarjaa. Ylelle on tärkeämpää esittää HBO-yhtiön kauhusarja True Blood kuin tukea uusia suomalaisia tekijöitä, koska se maksaa liikaa. Sama kotimaisen työn alasajo näkyy muutenkin yhteiskunnassamme. Turun telakalla loistoaluksia ovat tekemässä isolta osalta ulkomaiset työläiset, koska alihankkijoiden kautta heille ei tarvitse maksaa samoja palkkoja kuin sivistysvaltiona tunnetun Suomen työläisille.
P.S Viikolla 40 Suomen hallitus päätti yksimielisesti Ylen tulevasta rahoituksesta ja valvonnasta. Ei tule budjettirahoitusta, vaan vuodesta 2012 alkaen pakkovero. Eli jokainen asuntokunta joutuu maksamaan 175 euroa Yle-maksua. Tv-lupatarkastajat jäävät historiaan, mutta eivätkö tilalle astu ulosottomiehet ja perintätoimistot. Eivät kaikki kuitenkaan suostu maksamaan pakkoveroa.
Niin, ja Yleä valvomaan perustetaan erityinen ulkopuolisista asiantuntijoista koostuva instanssi. Poliitikkojen täyttämästä Ylen hallintoneuvostosta luovutaan. Hyvä niin.