lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Juhlakauden arviointia



Joulunajan elokuva- ja sarjaohjelmistoa ajatellessa tuntui kuin kaikki hyvä olisi pakattu tähän joulunpyhiin ja vähän niiden jälkeiseenkin aikaan.
Aikanaan Yle alkoi nimittää joulun ja uuden vuoden tv-ohjelmistoaan juhlakaudeksi: Silloin lyödään pöytään parasta mitä löytyy.
Ja löytyihän sitä, hetkittäin myös kaupallisilta kanavailta. Kiitos Neloselle. Martin Scorsesen Taksikuskin (1976) esittäminen oli joulun kulttuuritapaus. Muuten Nelosen elokuvaohjelmisto oli ala-arvoista.
============================================
Robert De Niron uskomattoman syvästi ja rehellisesti tulkitsema taksikuski Travis Bickle oli 1970-luvun ehkä loistavin näyttelijätyö. Taksikuskin Vietnam-veteraani Travis Bickle on elokuvahistorian kuuluisia ulkopuolisia, vieraantunut ja yksinäinen yksilö. Travis ei saa unta, joten hän ajaa taksia öisin. New Yorkin "Pikku-Italian" kasvatti Martin Scorsese loi ohjaajana sellaisen suurkaupunkiodysseian, että ei siihen myöhemmin ole monikaan elokuvataiteilija enää yltänyt.
Travis Bickle haluaisi siivota saastasta New Yorkin kadut. Hän tuntee vastuuta lähimmäisistään, etenkin Jodie Fosterin esittämästä lapsiprostituoidusta, jonka pelastamisesta tulee taksikuskin elämäntehtävä. Eri asia on sitten, oliko Travisin tapa käyttää silmitöntä väkivaltaa oikeutettu.
Itse aloin miettiä, että jos koko elokuva olikin Vietnam-veteraanin unta, painajaista, joka täytyi lopettaa hinnalla millä hyvänsä. Tuo painajainen ilmestyi Travisin päähän psyykkisen luhistumisen jälkeen.
Oudon kaunis Taksikuski oli näyte Martin Scorsesen, viimeisen suuren amerikkalaisen elokuvaohjaajan, mestarillisesta kyvystä luoda kuvia, tilanteita, henkilökuvia ja tunnelmia, juoksuttaa kupruilevasti tarinaa. Eikä pidä unohtaa Paul Schraderin kalvinistista käsikirjoitusta, Michael Chapmanin ympäristöihin sulautuvaa kameratyötä ja Hitchcock-säveltäjän Bernard Herrmannin unenomaista musiikkia.
===============================================
Yleisradion television puolella huomion anasti Yle Teema. Olen seurannut henkeä pidätellen saksalaista Kotiseutu-sarjaa, joka päättyi joulupäivänä. Edgar Reitzin mammuttisarja on Saksan koko viime vuosisadan historiikki. Se sisälsi kolme eri osaa, joissa kaikissa oli lukuisia, lähes pitkän elokuvan kestoisia jaksoja. Tämä viimeinen Osa III loppui millenniumin hetkiin.
Henkisesti Kotiseutu oli lähellä meitäkin, tai sanoisiko pitkän saksan lukenutta sukupolveamme, joka on kasvanut jo nuorena kulttuurin pariin. Samanlaisia lähihistorian kehityskausia olemme käyneet läpi täälläkin pienemmässä mittakaavassa.
===============================================
Yle Teema alkoi näyttää tapanin jälkeisenä päivänä kesällä kuolleen Ingmar Bergmanin elokuvia. Mansikkapaikalla (1957) aloitettiin. Bergman-sarja jatkuu pitkälle tammikuuhun.
Mansikkapaikka oli Elia Kazanin Alastoman sataman ohella tärkeä elokuvani nuoruudessa. Bergman ja Kazan tekivät minusta filmihullun. Hitchcock, Ray ja Truffaut jatkoivat sitten samalla tiellä.
===============================================
Muistetaanpa vielä Yle Teeman kolmiosaista Hiljaa virtaa Don -elokuvaa. Sergei Gerasimovin taiten ohjaamassa Sovcolor-eepoksessa seurattiin aron kasakoiden silmin viime vuosisadan alun murroksia Venäjällä.
Mihail Sholovin meilläkin luettuun ja rakastetuun romaaniin perustuva elokuva on hyvä näyttö 1950-luvun lopun neuvostoelokuvan saavutuksista. Se on perinteisen elokuvakerronnan voitto, ihmiskohtaloiden, kasakoiden ohella lukuisten naisten elämän luotausta Don-joen suistossa. Bolshevikkien tullessa Donille mikään entinen ei enää ole arvossaan.
===============================================
Neuvostoliitto on nykysin demonisoitu mielissämme, syystäkin, mutta kulttuurin alueella, etenkin elokuvassa ja musiikissa, sen kukinnat olivat kiistattomat. Eikä kaikki taide ollut pelkkää sosialistista realismia.
Ajatellaanpa vaikka edesmennyttä Andrei Tarkovskia, Ei paluuta -esikoisfilmin, Andrei Rublevin, Peilin, Solariksen ja Stalkerin venäläistä ohjaajaa. Tarkovskin taiteellisesti omaääniset elokuvat olivat kaukana virallisen neuvostokulttuurin ihanteista.
Ok, Andrei Tarkovskin tuotanto oli suppea, kesti 1960-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Viimeiset työnsä Nostalgian ja Uhrin neuvostoviranomaisten kanssa hankauksissa ollut Tarkovski ohjasi Italiassa ja Ruotsissa.
===============================================
Uudesta venäläisestä elokuvasta emme tiedä juuri mitään, mutta ainakin Teemalla vastikään pyörinyt huikea Saatana saapuu Moskovaan -sarja antoi lupauksia tulevaisuudesta. Tekemisen, luomisen, ohjaamisen ja näyttelemisen taito on tallella.
==============================================
Vähän sapiskaa lopuksi. Ylen TV1:n hempeily ärsytti. Juhlakauden tv-ohjelmien välissä lähetettiin loputtomiin Minun jouluni -mainoksia, niin lapsellisia, että ei niitä voinut katsella ja kuunnella.
Hirvittävää on ollut kohdata TV1:n uuden kevätkausisarjan Harvoin tarjolla esittelymainos. Lapsilleko 14.1. maanantain Kotikatsomossa alkava, Production Housen tuottama sarja on tarkoitettu?

Ajankohtainen kommentti

Liikenne- ja viestintävirason sivuilta saamme lukea vuotta 2008 koskevan uutisen: "Televisiomaksu nousee 3,5 prosenttia. Uusi vuosimaksu on 215,45 euroa. Televisiomaksun voi maksaa kuukauden (18,60 euroa), kolmen kuukauden (54,85 euroa) tai puolen vuoden (108,40 euroa) jaksoissa."Jokainen tv-katsoja kommentoi kukkarollaan korotusta, mutta varmasti moni miettii saako 3,5 prosentin maksukorotuksella lisää vastinetta tv-tarjontaan.
Otan esimerkin: Pakistaniin palannut, rauhasta toivoa levittänyt oppositiojohtaja Benazir Bhutto murhattiin ra´asti tapanin jälkeisenä torstaina. Ylen tv-uutiset toimivat, mutta epätietoinen katsoja olisi odottanut kommentointia ja taustoitusta ajankohtaisohjelmissa. Tekijät olivat lomalla. Ohjelmia ei ollut.
Nyt kun suomalaiset ovat tutkimusten mukaan kokemassa enemmän uhkakuvia maailmanpoliittisessa tilanteissa, niin ulkomaan ajankohtaisohjelmia tarvittaisiin lisää.
Mitä vielä: Yle lopettaa sunnuntaiaamuna lähetetyn ainoan maailmanpoliittisen keskusteluohjelman Maailmannäytttämöllä. Ainakaan tammikuun TV1:n sunnuntaiaamuista sitä ei löydy, vaikka Yle mainostaa vielä verkkosivullaan suomalaisille yhä kiihtyvän uutistulvan arviointiin eväitä antavaa keskusteluohjelmaa.
Jos lopetus on tosi, se tuntuu käsittämättömältä lupamaksukorotuksen tullessa voimaan 1.1. 2008.

lauantaina, joulukuuta 15, 2007


Demokraattien sotaelokuva



Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen ohjaama sotafilmi Tali-Ihantala 1944 jatkaa siitä, mihin jäi Tienhaaran taisteluihin keskittynyt Etulinjan edessä (2004). Siinä Lindman kuvasi suomenruotsalaisen jalkaväkirykmenttti JR 61:n vaiheita jatkosodan aikana Syvärillä ja Kannaksella. Tapahtumavuodet ovat 1942 - 1944.
Etulinjan edessä oli erinomainen sotaelokuva, draamaakin saatiin tarpeeksi, ja Lindman oli valinnut katsojalle selkeän samastumiskohteen: Ilkka Heiskasen loistavasti tulkitseman kapteenin. Muutenkin tuon äärimmäisen harkitun sotaelokuvan henkilögalleriasta erottuu persoonallisia kasvoja.
==============================================
Tali-Ihantala 1944 on aivan toista maata, sillä nyt draama on taka-alalla, eikä suomalaisista sotilaista nosteta ketään etulinjaan.
Voi sanoa, että Lindman on tietoisesti roolittanut sotilaat aika persoonattomilla näyttelijöillä. Siksikö elokuva on saanut aika vaisun vastaanoton. Mutta eikö tämä kerro nerokkaan veteraaniohjaajan oikeasuuntaisesta valinnasta nyt tehdään lähes dokumentin omainen, demokraattinen sotaelokuva, jossa torjuntataistelu on etulinjassa. Itse sota, panssarivaunut ja singot, konepistoolit ja panssarinyrkit ovat pääosassa.
Draamaa vaatineet olisivat tietenkin odottaneet elokuvaa, jossa joku sotilas nostetaan sankariksi. Tämä aika ihailee tähtiä, yksilöitä, ei joukon ponnistuksia.
Tähän Lindman ei ole lähtenyt, ja jos olisi, niin käsikirjoitus olisi pitänyt kirjoittaa aivan toiseen uskoon.
Uskokaa nyt. Tali-Ihantala 1944 ei ole sellainen pasifistinen sotaleokuva kuin vaikkapa Stanley Kubrickin Kunnian polut (1957), josta Kirk Douglasin eversti Dax jää elämään mieliin tai Nicholas Rayn Katkera voitto (1958), jonka muistamme aina Richard Burtonista ja Curd Jürgenistä.
Tali-Ihantala 1944 on viimeisen sotakesän viimeisten ponnistusten säälimättömän realistinen kuvaus. Mutta Åke Lindman tuo ikään kuin lisukkeeksi mukaan muutamia kohtauksia, jotka inhimillistävät taistelun: kaukopartiomiesten retki, Asko Sarkolan väsyneen Mannerheimin muutamat sanat Mikkelin päämajassa ja saksalaisten hävittäjälentäjien lähtö taivaalle. Lindman ei salaile faktaa, että saksalaisten lentoapu oli tärkeä torjuntavoiton viimeisissä ponnistuksissa.
==============================================
Tali-Ihantala 1944 keskittyy kesään 1944, siihen pohjoismaiden suurimpaan taisteluun viime sodan aikana. Kysymys oli suomalaisten viimeisestä ponnistuksesta, epäinhimillisestä yrityksestä estää vihollisen tulo, rintalinjojen murtuminen, jotta venäläiset eivät olisi päässeet marssimaan Helsinkiin. Siksi Tali-Ihantalan taistelusta puhutaan torjuntavoittona ja ihmetekona.
Åke Lindman sairastui elokuvan kuvausten aikana. Melko tuntematon, leikkaajana työskennellyt Sakari Kirjavainen ohjasi elokuvan loppuun. Voi tietenkin spekuloida sillä, mikä mestariteos elokuvasta olisi syntynyt, jos Lindman olisi voinut viedä projektinsa loppuun. Kannattaa kuitenkin olla tyytyväinen, että Tali-Ihantala 1944 saatiin tehtyä ja teattereihin. Uskon, että se avaa nuorelle polvelle aivan ainutlaatuisen näkökulmaan hetkiin, jolloin vapautemme oli vaakalaudalla.
=============================================
Tali-Ihantala 1944 on musiikkitaustaltaan uskomattoman "hieno", todella suurenmoinen. Timo Hietalan taiteellisesti korkeatasoinen elokuvamusiikki on olennainen osa elokuvan kokonaisuutta, valittua kerrontalinjaa. En muista montakaan kotimaista elokuvaa, jossa sinfonisella musiikilla olisi ollut tälläinen asema - ei niinkään omana, ulos pompahtavana sävellystyönä, vaan saumattomasti elokuvan demokraattiseen ja kolektiiviseen ulkokuoreen nivoituvana orkesterointina.

Ajankohtainen kommentti

Keskustelu tv-lupamaksusta ja Ylen rahoituksesta jatkuu. Jos haluaisi olla jälkiviisas niin voisi kysyä, miksi parlamentaarista komiteaa ei asetettu selvittämään Ylen rahoitusta jo hyvissä ajoin ennen digikauden alkua. Komitea aloittaa työnsä vasta ensi keväänä.
HS:n kulttuuriartikkelissa "Vasemmalla vaaditaan vahvaa Yleä" (14.12.) kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä ottaa kantaa ehdotettuun budjettirahoitukseen. Tennilän mukaan siitä seuraisi kontrollisysteemi, joka tekisi Ylestä "Venäjän television."
Rohkenen olla eri mieltä suuresti arvostamani Lapin miehen kanssa. Eihän lukuisista suomalaista taidelaitoksista, joita rahoitetaan valtion budjetin tai veikkausvoittorahojen kautta, ole tullut mitään valtion holhoamia laitoksia. Ei kotimaisin elokuviin ole saneltu sisältöä ja ilmaisua opetusministeriössä. Eikä kukaan pysty huikkaamaan Kansallisteatterin pääjohtajalle Maria-Liisa Nevalalle, ettet saa tuoda näyttämölle näin provokatiivista Tuntematonta sotilasta, koska se saattaa loukata sotaveteraanien kunniaa. Ei koska, Nevala tunnnetaan Kansallisteatteria suorasukaiseen tapaan ja uutta etsien luotsaavana johtajana.
=================================================
Kysymys onkin johtamisesta, kysymys on kaiken tuen saavista työntekijöistä, siitä taiteellisesti lahjakkaiden ja luovien tekijöiden joukosta, jonka tekemisen takana yhtiön johtaja seisoo tiukkana.
Kansallisteatterilla on iso määrä lipputuloja. Katsoja maksaa esityksestä, jonka haluaa nähdä. Samalla tavalla Ylekin voisi hankkia selvää tuloa, joka voidaan budjetoida vuosittain talousarvioon. Sitten Yle voisi palkata uutta voimaa ohjaamaan tv-draamaa ja elvyttämään kadonnutta tv-komiikkaa.
=================================================
Annetaan TV1:n , Yle Teeman ja FST5:n pysyä ilmaisina, samoin radiokanavien, valtion budjetista rahoitettuina kulttuurilaitoksina, mutta laitetaan TV2 maksukortin taakse.
TV2 on Ylen kanavista nykyisin jo täynnä urheilua ja viihdettä, joten maksakoon mäkihypystä tai kiekosta kiinnostunut kansa tv-lähetyksistä samalla tavalla kun me futiksen ystävät olemme tottuneet maksamaan Suomen maajoukkueen peleistä tai Valioliigan otteluista maksullisella Canal+ - kanavalla.
TV2: n Karjalan kunnailla voidaan aivan hyvin esittää TV1:n puolella. Niin myös moni Kakkosen draama ja sarja, elokuvista puhumattakaan. Jos Ylellä on vahva, sivistynyt, fiksu ja kulttuuria ymmärtävä johtaja Kansallisteatterin tapaan, niin vaaraa "Venäjän televisiosta" ei ilmene.

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Lapsellista tv-muistelua



Suomen television lähetystoiminnan aloituksesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Toki aikaisemmin oli jo pystytty tarjoamaan tv-lähetyksiä, Tesvision toimesta, mutta Yleisradion virallinen lähtölaukaus tapahtui 1957.
Sunnuntai-iltaisin on TV1:llä, heti iltauutisten jälkeen nähty Kati Sinisalon ja Harto Hännisen toimittama ja ohjaama sarja Muistikuvaputki. Odotin sen olevan kattava katsaus ohjelmatoiminnasta, analyyttinen ja kriittinen selvitys suomalaisen television - niin julkisen palvelun kuin kaupallisen - viidestäkymmenestä vuodesta. Sitä se ei ole ollut.
Muistikuvaputki on ollut jankkaava, toistava ja sillisalaattina rehottava hömppäpläjäys. Esimerkiksi sarjan toiseksi viimeisin, visailuja käsittelevä jakso (9.12.) oli piinaavaa katsottavaa: Tunti vanhoja tietokilpailupätkiä sekamelskana esiteltynä.
==============================================
Muistikuvaputken tekomuoto on kyseenalainen: näyttelijän esittämä Ruuturouva johdattelee ja ilmestyy vanhojen pätkien eteen keskustelemaan menneiden vuosien tuttujen tv-sankareiden kanssa. Tulee mieleen Robert Zemeckisin 1980-luvun lopun jännityskomedia Kuka viritti ansan, Roger Rabbit, jossa oikeat näyttelijät ja piirroshahmot yhdistettiin.
Muistikuvaputkessa Ruuturouvan tapa hypätä vanhojen pätkien eteen ja tai poistua niiden edestä on varmasti ollut tekijöille hauska kokeilu. Valitettavasti Ruuturouvan näyttelijän suuhun on iskostunut sama lässyttävä ote kuin yleisemminkin Ylessä: niin TV1:n naiskuuluttajien esittelyissä kuin vaikkapa TV2:n Punaisessa langassa, jonka juontaja käsittelee studiovierasta kuin tämä olisi aivoton lapsi.
==============================================
Muistikuvaputken näytteet ja jaksot ovat olleet sieltä täältä arkistoista poimittua viihdeaineistoa. Ylen Revon kaudesta, informatiivisesta ohjelmapolitiikasta tai valistuksen ajan ihanteisiin kuuluvasta 1960- ja 1970-lukujen ohjelmatarjonnasta ei saa käsitystä. Eikä muutenkaan pohdita television osuutta medioiden lähihistoriassa, suhdetta muihin medioihin tai vaikkapa urheilun valtavaa osuutta Ylen tarjonnassa.
Anteeksi: sana pohtia on aivan väärä, sillä Muistikuvaputki sopisikin esitettäväksi paremmin TV2:n Pikku kakkosen yhteydessä. Niin lapsellinen sarja on käsittelyltään.
Muistikuvaputkessa tavalliset katsojat puhuvat lapsuuden tv-kokemuksista tyyliin "kyllä kansa muistaa". Menetelmä on varmasti kunniallinen, kuvastaa muutenkin Ylen nykyistä linjaa reivata viihteellisyyden tieltä kaikki ajattelu, kaikki syvempi yhteiskunnallisten asiakokonaisuuksien ja valtasuhteiden tarkastelu.
Ajatellaanpa vaikka "naapurin pojan" Arto Nybergin sunnuntai-illan haastatteluohjelmaa, jota tuottaa Production House. Se on löysää ja innotonta, väsynyttä jutustelua. Studiovieraita kutsutaan paikalle ikään kuin kyselijällä olisi hinku täyttää tunnetuilla nimillä vieraskirjansa.
===========================================
Muistikuvaputki kuten viime kesän dokumenttiuusinnat tai aikaisemmat tv-draamojen uusinnat omalla tavallaan nakertavat pohjaa Ylen tv-toiminnan nykyiseltä uskottavuudelta. Esimerkiksi Muistikuvaputken jakso, jossa käsiteltiin menneiden vuosien lastenohjelmia, osoitti aivan selvästi, miten takavuosikymmeninä Ylessä oli luovia ohjelmantekijöitä, ohjaajia ja käsikirjoittajia, jotka työstivät omia ohjelmia ruutuun. Nykyisin Ylessä luuraa eri sortin päälliköitä. Ei ihme, koska ohjelmanteko on ulkoistettu pikkufirmoille.
On surullista ajatella television lastenohjelmien nykyistä suppeaa ja laadutonta tarjontaa. Pikku kakkosta vaalitaan, mutta muuten Yle on luovuttanut lastentarjonnan lähes kokonaan kaupallisten kanavien Disney-panostuksille. Siis amerikkalaiselle roskalle. Eikä kukaan skribentti puhu lastentarjonnan alennustilasta, ei ole puhunut sitten edesmenneen Jukka Kajavan.

Ajankohtainen kommentti

Lehdissä on valitettu Linnan juhlien Yle-televisionnin kehnoudesta. Totta oli, että selostajat eivät tunteneet käteltäviä, alkupuolella kotkatsomoihin levisi piinallinen hiljaisuus. Ei ollut mitään kerrottavaa, kun kotiläksyjä ei oltu tehty eikä vieraiden kuviin tutustuttu. Vai mistä oli kysymys. Vasta myöhemmin ääneen päässeen Ari Hakahuhdan pelastusselotus nosti tv-taltioinnin kohtalaiselle tasolle.
==========================================
Kun kirjoittajilla ei ole käsitystä Ylen nykyisen ohjelmatarjonnan kokonaistilasta (katsotaan joku dokumentti ja uutiset), on turha mennä valittelemaan Linnan juhlien -taltiointia.
Jos seuraa edes hiukan tarkemmin ja eri kanavia analysoiden Ylen nykyistä ohjelmatarjontaa, niin ei tarvitse olla mikään neropatti, jos huomaa, miten pääkanavat on valjastettu viihteellisiksi. Eikä Ylen Linnan juhlat -ohjelmassa nimeksikään puututtu yhteiskunnallisin kysymyksin tai pantu mm. poliittisen eliitin edustajia ahtaalle, vaan toimittiin kuin viihdelehtien juorutoimittajat. Vastapainona sentään MTV3: n päivää myöhemmin tulleessa Linnan juhlat -lähetyksessä haaastattelijat pystyivät tekemään paljon syvällisempiä kysymyksiä.

torstaina, joulukuuta 06, 2007


Hengetön, raaka Raja 1918



Viime jutussa viittasin jo Lauri Törhösen ohjaamaan ja Jörn Donnerin tuottamaan Raja 1918 -elokuvaan, jossa katseet on suunnattu tasavallan alkuaikoihin. Kävimme sitten katsomassa Donnerin alkuperäisideaan perustuvan, Törhösen ja Aleksi Bardyn kirjoittaman elokuvan Tennispalatsin isossa ykkössalissa. Klo 17.45 alkanut maanantai-illan näytös ammotti tyhjyyttään.
Raja 1918 sivuaa kansalaissotaamme, jossa - kuten on sanottu - veli nousi veljeä vastaan. Suoranaisesti elokuva ei ole kansalaissodan (tai sisällissodan tai luokkasodan) kuvaus, vaan sijoittuu itsenäistyneen Suomen itärajalle (sitä ei paikallisteta). Sinne raja-asemalle nuori suomenruotsalainen aatelismies, Kapteeni von Munck (Martin Bahne) saapuu pitämään kuria ja järjestystä.
Itänaapuri on juuri joutunut bolshevikkivallankumouksen kynsiin, joten venäläisiä alkaa pyrkiä rajalta länteen. Komentoa pitävä kapteeni alaisineen huolehtii siitä, että osa pääsee, osa palautetaan ja osa joutuu karanteeniin.
Lauri Törhönen ei ole Suomen parhaita elokuvaohjaajia. Hänen elokuvansa Palava enkeli (1984, Tropic of Ice – Jään kääntöpiiri(1986), Riisuminen (1987), Insiders (1988), Ameriikan Raitti (1990, Kasvoton mies (1995) ja Hylätyt talot, autiot pihat (2000) eivät ole vakuuttaneet. Oikeastaan vain kasinoajan nuorta eliittiä kuvaava Insiders on jollakin tavalla kiinostava. Törhösen vika on ohjauksen löysyys, romanttiset paisuttelut, patetia ja kyvyttömyys henkilöohjaukseen.
Aleksi Bardyn nimi tekijäluettelossa herättää aina epäilyjä. Bardy on käsikirjoituksen (elokuva, tv) ammattilainen, ei siinä mitään pahaa, mutta hän tyytyy pinnalliseen juoksutukseen ja kamalimpien kliseiden esittelyyn. Kuten jokin aika sitten vastenmielisessä Hymypojassa.
==============================================
Raja 1918 on innoton ja hengetön. Sitä katsoessa miettii, miksi elokuva on tehty. Onko se tehty vain Donnerin isän muiston vaalimiseksi vai Suomen 90-vuotisjuhlaelokuvaksi? Vaikea sanoa mitään varmaa, koska elokuva jättää katsojan kylmäksi. Pasifistia se hirvittää, vaikka se "romanttinen draama" olisi kuinka totta fiktion kaavussa.
Raja 1918 on äärimmäisen raaka ja väkivaltainen elokuva. Tiedän, että sota on raakaa, väkivaltaa hurjimmillaan, mutta Törhönen ja Donner ovat tehneet elokuvan, jossa raakuudet, teloitukset ja listimiset, ampumiset ja muut tihutyöt on kuvattu itsetarkoituksellisesti. Ikään kuin täysin käsittämättömillä teloituksilla yritettäisiin saada elokuvateattereissa viihtyvä nuoriso kotimaisen filmin pariin. Ei taida ottaa tulta.
Rakkaustarinaakin yrittelevän, traagisen Raja 1918 - elokuvan näyttelijätyö on kivuliasta. Martin Bahne on pääosassa persoonaton. Minna Haapkylän enkelihiuksisesta opettaja Linnusta on tehty Kalevalan Aino, Ranskan vallankumouksen sankaritar ja Niskavuoren Ilona samassa persoonassa. Oikea kiiltokuva. Tommi Korpelan haavoittuneella punikilla on kai haluttu muistuttaa, että vallankumous syö aina lapsensa. Vain Lauri Nurksen tappajasotilas ansaitsee puhtaat paperit.
Yhden positiivisen huomion teen: Raja 1918 muistuttaa, miten noihin aikoihin ruotsinkielisen luokan asema ja valta oli vielä suuri Suomessa. Ehkä se osoitetaan tahattomasti, mutta perille menee.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradiossa etenee säästövimma. Toimitusjohtaja esittelee jatkuvasti uusia säästökohteita. Totta, että toimitusjohtajat säästävät ja saneeraavat, irtisanovat ja karsivat suomalaisissa firmoissa, mutta samalla he myös etsivät uusia kohteita ansaintavirralle. Yleisradiossa ei kasvateta kassavirtaa, vaan yritetään pysyä tasapainossa.
Viestintäviraston juuri tulleen tiedon mukaan tv-lupien hankinta on kääntynyt pieneen nousuun kesän ja alkusyksyn notkahduksen jälkeen. Virasto on myös arvioinut, että ainakin 200 000 taloutta katsoo Suomessa lupamaksutta televisiota. Siitä voi päätellä, että lovi Ylen budjetissa on iso.
=============================================
Säästövimma aikoo purra nyt Ylen ruotsinkieliseen uutis- ja ajnkohtaistoimitukseen. Se halutaan "alistaa" suomenkieliseen uutistoimitukseen. Onko säästövimma vain veruke, sillä aikooko Yle alistaa pirteän, älyllisen ja analyyttisen ruotsinkielisen uutis- ja ajankohtaistoiminnan viihteellistyneeseen suomenkieliseen uutistarjontaan.
Eikö tämä ole tasapaistämistä ja yksipuolistamista. Kohta Suomessa on vain pari tiedonvälityksen monopolia - ison ylikansallisen konsernin Helsingin Sanomat ja eduskunnan radio Yle. Eikä Ylen sisällä enää suvaita monipuolisuutta ja moniarvoisuutta ohjelmatoiminnassa, vaan kaikki valetaan samaan muottiin?
=============================================
Antakaa FST:n hoitaa oma ohjelmatoimintansa. Eikö se ole kirjattu yleisradiolakiin. Ja koska FST:llä on oma kanavansa FST5, niin ruotsinlkieliset uutislähetykset eivät enää häiritse ykköskanavalla "hurrien vihaajia".
Antakaa vähemmistöjen elää! Hyvä ihme, tuntui surulliselta, kun laadukkaaseen tasoon viime aikoina päässyt, Kauppalehden tilaajille lauantaisin tullut Presso jouduttiin lopetamaan. Siitä lehdestä olisi voinut tulla edes pieni vastapaino HS:n valtavalle vallalle. Niin ei käynyt, vaan Suomi yksipuolistuu kovaa vauhtia: Isot isonevat, rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja pienet kuolevat.