lauantaina, maaliskuuta 05, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 81


Pitsinnyplääjä (La Dentellierére, Sveitsi-Ranska-Saksan Liittotasavalta 1977) ohjaus. Claude Goretta, käsikirjoitus: Goretta ja Pascal Laine - jälkuvaus: Jean Boffety, musiikkii: Peirre Jansen, jälkimmäisen romaanista. Pääosissa: Isabelle Huppert (Pomme), Yves Beneyton (Francois) ,Florence Giorgetti (Marylene), Anne-Marie Duringer (Pommen äiti), Michel De Ré(Gerard), tuotanto: Citel-Films (Geneve), Action Film/FR3 (Pariisi), Janus Filmproduktion (Frankfurt)/Yves Gasser. ..

Muistikuva lokakuulta 1981. Olemme Helsingin silloisessa Intercontinentalissa tapaamassa ranskalaistähti Isabelle Huppertia, joka jätti lähtemättömän jäljen miehen sieluun kolme vuotta aikaisemmin tulleessa Pitsinnnyplääjässä. Nyt oli kysymys Huppertin kurtisaaniroolista ranskalaisessa Kamelianaisessa, jonka Mannerheimintiellä, suurin piirtein vastapäätä Svenska Teaternia, sijaitsevan monisaliteatteri Studion nuorekas omistajapari oli tuonut maahan.
Kamelianaisen uusi versio ei ollut kovin merkittävä, mutta Huppertin tapaaminen jäi mieleen aivan toisesta syystä. Juuri kun Kansan Uutisten kriitikko Antti Lindqvist on ottanut valokuvan minusta ja Huppertista hotellin johtoon kuuluva henkilö saapuu tilaan. Huppertia pyydetään heti puhelimeen. Viehättävä, täysin ilman tähden ja diivan elkeitä esiintyvä Huppert saapuu takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Saamme kuulla, että Michael Cimino on soittanut Hollywoodista. Isabellen täytyy lähteä heti kohti Los Angelesia, sillä Cimino suiorittaa uusintakuvauksia mahdottoman kalliiseen UA-elokuvaan Portti ikuisuuteen ( myöhemmin saimme tietää, että tuo loistava elokuva kaatoi Charles Chaplinin, Douglas Fairbanks Jr:n ja Mary Pickfordin 1920-luvulla perustaman United Artists-yhtiön).
Pitsinnyplääjä esitteli meille vuonna1977 Isabelle Huppertin. Hän loistaa ikääntyneenäkin, tyylikkäänä naisnäyttelijänä edelleen valkokankaalla (muistamme itävaltalaisen Michael Haneken vuonna 2001 julkaistun hämmentävän Pianonopettajan).
Kino-Filmin valpas laatuelokuvan ystävä Aili Kannel toi Pisinnyplääjän Suomeen 16.9. 1979. Ensi-ilta järjestettiin Liisankadun legendaarisessa Aulassa, jossa muuten toimi 1960-luvulla vaihtoehtoelokuvakerho Studio. Gorettan pääteos oli toinen tärkeä uuden seveitsiläisen filmin esittely meillä Alain Tannerin Hetki naisen elämässä -mestariteoksen ohella. Ohjaaja Claude Goretta opittiin tuntemaan 1970-luvulla humoristina ja komediaohjaajana, jonka elokuvissa Kutsut ja Rakkaani ryöstään pankkeja hersyi ilo. Goretta tarkkaili nykyelämää vinkeän velikullan silmälasien takaa. Kutsuja voisi luonnehtia ranskalaisen Jacques Tatin komedioiden reinkarnaatioksi.
=====================================================================================================
Claude Goretta
Pitsinnyplääjä on komediallinen, vaikka sen painotukset ovat vakavimpia kuin Claude Gorettan muissa elokuvissa. Nykyään varmasti ihmetellään, että Gorettan elokuvasta muodostui meillä teattereissa melkoinen yleisömenestys. Ennen Gorettaa katsojia olivat kiinnostaneet myös sellaiset merkkiteokset kuin Woody Allenin Annie Hall ja Carlos Sauran Korppi sylissä. Olen aivan varma, että ilman aktiivia, elokuvia tuntevia ja elokuvataidetta rakastavia maahantuojia niin uusi sveitsiläinen elokuva kuin Allen ja Saura olisivat jääneet esittelemättä periferisessä Suomessa. Kino-Filmin Aili Kanteleen ohella elokuvakulttuurimme grand old man Aito Mäkinen oli toinen, ylivoimainen eri maiden laatufilmien maahantuoja. Sellaisia ei enää ole.
Pitssinnyplääjän Isabelle Huppert on 19-vuotias Beatrice, joka työskentelee kauneussalongiossa. Beatrice on viaton tyttö, jolla ei ole eroottisia kokemuksia. Hän ei tiedä juuri mitään rakkausasioista ja seksistä. Hän asuu äitinsä kanssa ja viettää illat kotona. Beatricen elämä ja tilanne muuttuvat loman aikana Normandiassa. Hän tutustuu kielitiedettä opiskelevaan Francoisiin. Kaksi kokematonta nuorta ihmistä rakastuu ja asettuu loman jälkeen asumaan Pariisiin. Pystyvätkö he rakentamaan harmonisen parisuhteen, jossa myös aistien iloille on sijaa?
Claude Gorettan elokuva on äärimmäisen herkkä kuvaus nuoresta naisesta, jonka tunteet ja halut heräävät. Goretta näyttää elämän alakulon, elämän mahdollisudet ja elämisen vastakohtatilanteet. Hän viljelee huumroia ja ironiaa, mutta loppua kohden hänen elokuvansa kasvaa koskettavaksi murhenäytelmäksi. Yläluokkaisen Francoisin kielitiedeopinnot ovat vain teoriaa, sillä hän ei pysty kommunikoimaan kunnolla normaalissa elämässä ja ihmissuhteessa. Beatrice saattaisi pystyä, mutta jokin häntä vaivaa - ehkäpä orastava mielen sairaus.
Isabelle Huppert eläytyi uskomattoman syvästi Beatricen rooliin. Ulkoiset eleet ja mielen sisäiset liikkeet ovat hallinnassa. Claude Gorettan kamera hellii Huppertia, mutta samalla se paljastaa kaiken tarvittavan kokemattoman Beatricen toiveista ja unelmista, jotka murtuvat lopulta. Hän joutuu palaamaan kotikaupunkiinsa: Pitsinnyplääjän yritys löytää ihmssuhde, löytää rakkaus ja toteuttaa vihdoinkin naisellisuuttaan eivät toteudu.
=====================================================================================================
Claude Gorettan elokuvaa voisi verrata nuorena kuolleen amerikkalaisen Sylvia Blathin romaaniin "The Bell Jar". Tämän vertauksen suoritin kirjoittaessani aikanaan elokuvasta. Pitsinnyplääjän lopputeksteissä esitetään osuvasti ajatus tytöstä, joka ei kerro julkisesti toiveistaan ja odotuksistaan, jos ei joku viitsi kysyä niistä. Sama ajatus soveltuu Plathin romaanin kauniin Esther Greenwooodin tarinaan.
Nyt joudun kysymään: Mihin katosi 1970-luvun uusi sveitsiläinen elokuva, minne häipyivät Tannerit ja Goretat? Vastaan epävarmasti: Niin katosi Ranskan uusi aalto, tsekkiläinen uusi elokuva, unkarilainen ja puolalainen uusi elokuva 1960-luvulla, niin myös monen muun elokuvamaan uusi tuotanto.
Aivan pettyneitä meidän ei tarvitse olla, sillä ainakin Etelä-Koreassa ja Japanissa sekä Tanskassa tuotetaan vielä suurenmoisia uusia elokuvia. Ja ei-amerikkalainen idnie-elokuva on voimissaan. Kysymys kuuluu silti: Tuleeko Euroopasta enää Truffauteja, Godardeja, Rohmereita, Formaneja, Jancsoja, Reiszeja, Olmeja, Taviani-veljeksiä, Roseja, Tannereita, Gorettoja, Tarkovskeja, Fassbindreitä, Kusturicoja, Kieslowskeja, Widerbergejä, Jarvoja? Ehkä ei...    

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Yllä oleva kuva Isabelle Huppertista ja Gerard Depardieusta sängyssä on Maurice Pialatin elokuvasta Loulou (Kundi). Ihan hyvä kuva, mutta harhaanjohtava sen takia, että tekstissä puhutaan Gorettan Pitsinnyplääjästä. Ciminon Portti ikuisuuteen -elokuva oli myös hieno; vahinko, ettei sitä esitetä juuri koskaan televisiossa.

Arto Virtanen

Nicholas Fränti kirjoitti...

Moikka!
Kiitos huomautuksesta, asia nyt korjattu.
T: Kino ja TV-editoija.