sunnuntaina, elokuuta 07, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 98

Piirtäjän sopimus (The Draughtsman´s Contract, Britannia 1982), ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Greenaway, kuvaus: Curtis Clark, leikkaus: John Wilson, musiikki: Michael Nyman, pääosissa: Anthony Higgins, Janet Suzman, Anne Louise Lambert, Neil Gunningham. Tuotanto: BFI/Peter Sainsbury ja David Payne.

Englantilainen ohjaaja Peter Greenaway oli 1980- ja 1990-lukujen eurooppalaisen elokuvan kärkinimiä. Hän oli omaperäinen näkijä ja tekijä, joka ohjasi absurdeja, muodoltaan täydellisiä ja yksityiskohdiltaan rikkaita elokuvia. Häntä pidettiin todella omituisena ja outona "lintuna" englantilaisessa elokuvassa. Greenawayn mielestä elokuva on liian rikas ja kykenevä media jätettäväksi pelkästään tarinankertojien huostaan.
Peter Greenawayn läpimurto tapahtui vuonna 1980 Lontoon elokuvafestivaaleilla. Hän voitti parhaan elokuvan palkinnon The Falls´illa, kolme tuntia kestävällä absurdilla fantasialla. Ohjaajan kuvia kaatava kokeilumieli oli vahvasti esillä elokuvassa. Sama tahti jatkui Piirtäjän sopimuksessa, joka on englantilaisohjaajan tunnetuin teos elokuvien Kohtalokkaat numerot (1988), Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989) ja Prosberon kirjat (1991) ohella.
Piirtäjän sopimus tuotettiin British Filminstituten ja BBC:n Channel 4:n toimesta. Elokuva tapahtuu Wilshiren maaseudulla vuonna 1684. Arvostettu ja hyvin toimeentuleva rouva Herbert (Janet Suzman) ehdottaa katoliselle ja skottilaiselle taiteilijalle Nevillelle (Anthony Higgins), että tämä piirtäisi 12 kuvaa rouvan talosta ja puutarhasta.
Taiteilija saisi täyden ylläpidon, ei vain ruuan ja makuusijan, vaan myös mahdollisuuden tyydyttää mielihalunsa. Nevillellä olisi käytössään talon lukuisat sängyt. Neville solmii piirtäjän kontrahdin ja aloittaa työt viheriöivän englantilaisen maiseman keskellä.
Piirtäjän sopimuksessa risteilee monia eri tasoja, jotka nivotaan pala palalta vankaksi ilmaisulliseksi kokonaisuudeksi juuri ennen yllättävää loppuratkaisua. Elokuva kuvaa seikkaperäisesti taiteen tekemisen ehtoja, oman identiteetin luovuttamista toisille rahan ja omaisuuden hallitsemassa maailmassa. Valtapeliä käydään ihmisen luovimpien lahjojen kustannuksella.
Greenaway valottaa monin muodoin yhteiskunnan ja taiteen tekemisen monimutkaista suhdetta, josta vedetään yhteyksiä nykypäivään. Kirjoitinkin elokuvasta syksyllä 1983, että Greenaway asettaa ison kysymyksen: "Joutuuko taiteilija oman osaamisensa ja työnsä myydessään myös myymään sielunsa ostajalle, vaikenemaan syvemmästä totuuden näkemisestä ja tyytymään vain pinnan näyttämiseen".
Greenaway osoittaa tämän Neivillen pikkutarkoilla piirroksilla ja alastomalla patsasmiehellä, joka ilmestyy puutarhaan ikään kuin unilukkarina tai - sensuurin edustajana. Greenaway kysyy, kuka salaa, kuka nauraa viimeisen naurun.
Elokuvassa paljastetaan ironisilla näytöillä ja kyynisillä heitoilla Nevillen piirrosten suosijat, jotka talonpoikaisaatelisina ruokkivat taiteen avulla asemaansa. Syvempää kiinnostusta taiteeseen heillä ei ole, ja mitä enemmän Neville saa valmiiksi kuvia, ihmisten kulissimainen elämänmuoto murtuu.
Piirtäjän sopimuksessa on kyse näkymättömän osoittamista näkyväksi - hieman samoin kuin Michelangelo Antonionin 1960-luvun loppupuolen englantiaisessa elokuvassa Blow-Up - erään suudelman jälkeen tai Alfred Hitchcockin 1950-luvun puolivälin aikoihin valmistuneessa murhakomediassa Mutta kuka murhasi Harryn?. Greeneway heittää pallon katsojille: Me olemme lopullisia näkijöitä, joita ohjaaja aktivoi, puijaa ja terästää.
=====================================================================================================
Walesilainen Peter Greenaway (s. 1942) opiskeli maalaustaidetta Walthamstowin taidecollegessa. Hän asetti 1966 töitään näytteille. Samaan aikaan hän ohjasi dokumenttielokuvia Britannian tiedotuskeskukselle. Myöhemmin Greenaway siirtyi kokeellisiin dokumentti- ja lyhytfilmeihin. Hän saavutti kansainvälistä huomiota festivaaleilla - kuten aikaisemmin mainittu The Falls. Jatko oli sitten eurooppalaisen elokuvan historiaa.
Peter Greenaway näytti elokuvillaan suuntaa - mihin voitaisiin edetä, mikä olisi elokuvallisen esittämisen kiehtovin päämäärä. Hän ei ollut suinkaan pelkkä auteur, vaan kuten hän itse on todennut, elokuvan tekeminen on yhteinen suuri hanke, johon tarvitaan monenlaisia taitoja, lahjoja ja kykyjä. Käsikirjoitus saattaa olla lähtökohta ja suunnannäyttäjä - kuten tabuja kokemisen äärirajoilla tutkiva John Fordin 1600-luvun näytelmä "The Pity She ´s a Whore elokuvassa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.
Peter Greenawayn elokuvat ovat nykyajan melodraamoja. Hän on tunnustanut, että hänen elokuvansa ovat liioittelevia ja epätodennäköisiä, mutta niiden tarinat eivät ole mahdottomia. Greenaway-tutkijoiden mukaan kysymys on hybrisen dekadenssin kuvaamisesta. Greenaway saattaa sukeltaa jopa kannibalististen juhlien valtapeliin, jossa seksuaalisuus ja vertauskuvallisuus rajaavat näkymät.
Ekshibitionistisuus, intensiiviset banaliteetit, tilassa tapahtuvat muodonmuutokset, esteettiset konstruktiot, syntaksien muuntuvuus ja symmetriset leikkaavuudet ovat greenawaylaisen draaman ja kuvallisen ilmaisun sisintä. Ihmisten januskasvoinen dualismi häivähtää greenawaylaisessa pelissä, jossa paljastetaan egoistisia, joskus jopa fasistisia ja sukupuolisesti verhottuja valtapyyteitä.
Piirtäjän sopimus on Peter Greenewayn elokuvista kaikkein "tavanomaisin", mutta sekin osoittaa, että elokuvataiteen Jorge Luis Borges on perfektionisti. Hän on koomikko, klovni, anarkisti ja runoilija samaan hengenvetoon. Elokuvassa abstraktit piirrot, seikkalullinen aie, tarinan kehittely, elokuvallinen rakenne, vakava ja leikkisä, absurdi ja koominen aines tanssivat demonista piirileikkiä. Eikä tuotanto ollut halpa, ei todellakaan, sillä näyttelijätyön, lavastusten ja musiikin vaativa läsnäolo rokotti koko ajan budjettia.
=====================================================================================================
Peter Greenawayn myöhemmistä elokuvista Prosperon kirjat on kaiken aikaisemman yhteenveto ja lopputulos. John Gielgudin "juontama" elokuva perustuu löyhästi Shakespearen "Myrsky"-näytelmään. Näytelmä tapahtuu saarella. Shakespearen näytelmä oli otollinen aihe Greenawaylle, joka saattoi päästää mielikuvituksensa valloilleen uneksijan ja ihmeden tekijän saarella. Prospero on Milanon oikeamielinen herttua. Hän keskittyy tieteellisiin kokeisiin ja taikoihin. Muut tärkeät henkilöt ovat Prosperon veli Antonio ja tytär Miranda.
Elokuvan näyttämöllinen ylöspano on kaikessa yksityskohtien rikkaudessaan henkeäsalpaava. Renesanssihakuinen puvustus ja kuvataiteellinen tilasommittelu toimii kuin maalauksina ja freskoina. Ohjaajan graafiset shokit ja musiikilliset soinnutukset liekehtivät tilassa, jonne Gielgudin puhumat shakespearelaiset säkeet uppoavat jylisemään.
Elokuva on siinäkin mielessä "vallankumouksellinen", että Greenaway jakoi kuva-alaa, ikään kuin raaputti sulkakynällä kuvan pintoja, jotka saattoivat aueta moniksi palasiksi. Kuvan sisäisistä liikkeistä, huomiopisteiden samanaikaisesta aktivoimisesta, henkilöiden tarkasta sijoittelusta runsasdekoratiivisiin tiloihin, historiallisen pukuelokuvan dynamiikasta ja Greenawaylle tyypillisesti leikkauksista kuvan sisällä syntyi uskomaton visuaalinen kartasto.
Näin Prosperon kirjat 1991 Lontoon matkan aikana jossakin Piccadillyn isossa teatterissa. Kaksi vuotta myöhemmin kirjoitin lehteemme sarjaa "Elokuvakulttuuria etsimässä". Greenawayn elokuva päätti sarjan. Tekstin yhteyteen oli taitettu iso kuva Propesero/Gilengudista. Uskoin silloin naiivisti, että Prosperon kirjat on elokuvataiteen tulevaisuus ja kuvaan uskovien ohjaajien uusi mantra..
=====================================================================================================
Peter Greenaway
Piirtäjän sopimus tuli Helsingissä ensi-iltaan 21.10. 1983. Teatteri oli Illusion, Bio-Bion kyljessä sijainnut HYY:n pieni näyttämö, laatuelokuvan merkittäviä esityspaikkoja 1980-luvulla Helsingissä. Maahantuoja oli ylioppilaskunnan oma yritys Gaudemaus.
Elokuvaa varten kirjoitin tekstin (virheellisesti puhuin Greenewaysta) nelisivuiseen esitteeseen, joka kuului osana Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatelokuvan esityskokeiluun. Kokeilussa oli mukana yhdeksän elokuvaa - mm. Kolme veljestä, Rakkaus veitsenterällä,m Tiedon puu - jotka esitettiin 44:llä paikkakunnalla ympäri Suomea.
Itse asiassa kokeilun ja esitteen julkaisemisen orastava lähtölaukaus ammuttiin 1970-luvun puolivälissä, kun Suomen Filmikamari kokosi työryhmän suunnittelemaan elokuvan kuluttajavalistuksen kehittämistä. Olin mukana työryhmässä SEKL:n toiminnanjohtajana Filmikamarin toimitusjotajan Leo Nordbergin ja elokuvasäätiön toiminnanjohtajan Kari Uusitalon kanssa. Laadin muistion elokuvan kuluttajavalistuksesta, ja muuan uudistusehdotus oli kriittinen esite elokuvasta ja sen ohjaajasta. Sitä jaettaisiin sitten teattereiden aulassa. Silloin suunnitelmat eivät vielä toteutuneet, mutta 1980-luvun alkupuolella unelma toteutui.    

2 kommenttia:

Deekoo kirjoitti...

Piirtäjän sopimuksen olen nähnyt useasti, siinä on maisemat ja kuvakulmat erityisen hienoja. Olen nähnyt myös Zoo:n jonka katsoin useastikin, mutta ymmärsin sitä varsin heikosti.

Piirtäjän sopimus on minusta eittämättä suurfilmejä enkä ole nähnyt vastaavaa filmiä. Hyvä postaus.

Anonyymi kirjoitti...

tietääkö joku millä nimellä piirtäjän käyttämä piirtolaite kannattaa googlata