sunnuntaina, syyskuuta 27, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 16

Ikiru - Tuomittu (Ikiru, Japani 1952), ohjaus: Akira Kurosawa, käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto, Hideo Oguni, Kurosawa, musiikki: Fumio Hayasaka, leikkaus: Kurosawa, pääosissa. Takashi Shimura. Tuotanto: Toho/Sjojiro Motoki.



Kaksi muistikuvaa:
1. On sunnuntaiaamu seitsemäs syyskuuta vuonna 1998. Olen pyöräillyt kuten yleensä tekemään maanantaikolumnia Helsingin Sanomiin. Ollaan vielä Ludviginkadulla. Lehden antama kännykkä soi. Henkilöuutisten toimittaja on kuunnellut radiota: "Akira Kurosawa on kuollut, voisitko mennä tekemään nekrologin." Vastaan lyhyesti, että lukitsen parhaillaan fillariani Luddan pyörätelineeseen. Menen heti toimitukseen ja ryhdyn laatimaan nekroa.
2. Joskus 1962 sain kortin kirjallisuuteen perehtyneeltä henkilöltä Venetsian edustan pienestä merellisestä kylästä. Kortin lähettäjä, joka kävi usein elokuvakerhomme näytännöissä, kirjoitti runollisin sanoin: "Istuin yöllä hotellin puistossa, taivas oli pimeä, tuuli heilutti puiden lehtiä. Silloin havaitsin kiikkutelineen. Menin ja kiikuin - aivan kuin se virkamies Kurosawan Ikirussa."
Kortin lähettäjä viittaa japanilaisen Akira Kurosawan elokuvaan. Se oli saanut ensi-iltansa Helsingissä Aito Mäkisen - kukas muukaan - maahantuomana 18.3. 1960. Teatteri oli Helsingin 1952 kesäolympialaisiin avattu kuuluisa Corona, joka sijaitsi Mannerheimintiellä. Ei kulunut kovin kauan, kun Ikiru - tuomittu oli elokuvakerhojen saatavilla. Näimme sen Kajaanissa. Siksi arvostan yli kaiken tätä Akira Kurosawan modernia elokuvaa, vaikka hienoja ovat Rashomon- paholaisen temppeli ja Seitsemän samuraita 1950-luvulta, Yojimbo - onnensoturi 1970-luvulta ja äärimmäisen humaani aikalaiskuvaus Köyhän pikajuna eli Dodeska-Den (1965), jonka Freddy Kamras toi syksyllä 1979 Ratakadun Rigoletto-teatteriinsa.
==============================================================================
Akira Kurosawa syntyi 23.3. 1910 Tokiossa. Hän toimi 1930-luvulla kuuluisassa Photo Chemical Laboratoriesissä, josta kehittyi myöhemmin Japanin suurin filmiyhtiö Toho. Kurosawa sai apulaisohjaajan töitä. Hän kirjoitti käsikirjoituksia. Kurosawan ensimmäinen ohjaustyö Sanshiro Sugata valmistui vuonna 1943. Kahdeksan vuotta myöhemmin japanilaiset veivät Venetsian legendaarisille filmijuhlille Kurosawan historiallisen elokuvan Rashomon - paholaisen portti. Se voitti pääpalkinnon. Uusi elokuvamaa oli esitelty länsimaisille katsojille. Kurosawan jokainen tuleva ohjaustyö saisi valtavan ennakkokohun.
Ikiru - Tuomittu valmistui samana vuonna kuin Yhdysvaltain miehitys päättyi. Muistamme hyvin joulukuun 1941, kun Japani oli iskenyt yllättäen Yhdydvaltain tukikohtaan Pearl Harborissa, Tyynellä merellä. Se isku herätti uinuvaksi jättiläiseksi sanotun USA:n, ja kuten tiedetään - kosto oli julma: Amerikkalaiset pudottivat atomipommit 1945 Hiroshimaan ja Nagasakiin. Japani miehitettiin. Vasta myöhemmin paljastui, että atomipommit olivat tehneet uskomatonta tuhoa. Tuohon Hiroshiman "kuoleman hetkiin" palaa ranskalaisen uuden elokuvan ohjaaja Alain Resnais vuonna 1959 rakkauselokuvassaan Hiroshima, rakastettuni.
Ikirun julkistamisen aikaan Japani otti ensimmäisiä askeliaan länsimaistumisen tiellä. Japanin uudenaikaistumista ja demokratisoitumista on kuvannut hienosti toinen japanilainen mestariohjaaja Yasujiro Ozu Tokio Storyssaan (1953), joka välittää osuvia huomioita Itä-Aasian rannikolla sijaitsevan valtion amerikkalaistumisesta. Akira Kurosawa ei käsittellyt Ikirussaan samoja asioita ja kehitystrendejä kuin Ozu, vaan hän on pyrkinyt luomaan modernin kaupunkilaisen yleispätevän sairaskertomuksen. Kerrontateknisesti Kurosawa käyttää sekä etuutumia että takautumia.
Ikirun säntillinen virkamies Kanji Watanabe on oikea byrokratian peruspalvelija. Hän on lyönyt neljännesvuosisadan ajan leimoja tärkeisiin papereihin. Watanabe on nimetty virastossa hiljaiseksi puurtajaksi, sanattomaksi valtion palvelijaksi, elämälle vieraaksi muumioksi.
=============================================================================
Akira Kurosawan elokuvassa tieto kuolemansairaudesta aiheuttaa muutoksen: Watanabe alkaa juhlia, kerää vihdoinkin niitä kokemuksia, joita on vältellyt pienen ikänsä. Naisenkin vartalo alkaa kiihottaa miestä, mutta lopulta hän palaa ikään kuin lähtöruutuun. Kurosawa paljastaa, että Watanabe ei ole ollut vain pelkkä kumileimasin, vaan hän on kamppaillut lasten leikkikentän puolesta.
Kuolemisesta on tehty monta harrasta ja humanistista elokuvaa. Kuolema on "pääosassa" Ingmar Bergmain Seitsemässä sinetissä (1957) ja Kuiskauksissa ja huudoissa (1973). Ja muistettakoon, että Michelangelo Antonionin Yössä (1960) kuoleva ystävä (Bernard Wicki) on avioparin (Jeanne Moreau ja Marcello Mastroianni) yksinäisyyden tien avajaana.
Samaa yksinäisyyden alakuloista poesiaa loihti valkokankaalle Akira Kurosawa virkamies Watanaben tarinassa. Watanaben roolin unohtumaton tulkki on Takashi Shimura, joka näytteli niin ohjaajan esikoisteoksessa Sanshiro Sugatassa kuin lukuisissa muissa Kurosawan elokuvissa - muun muassa Juopunut enkeli (1948), Hiljainen kaksintaistelu (1949), Nora inu/Olkikoira (1949), Rashomon, Idiootti (1951) ja Seitsemän samuraita (1954). Viimeksi mainittu on monien, monien mielestä ylittämätön Kurosawa-elokuva.
=========================================================================
Se kiikkulauta, johon kortin lähettäjä viittasi 47 vuotta sitten? Hän muisti sen Kurosawan Ikirusta, mutta hän kiikkui laudalla Adrianmeren lämpimässä kesäisessä yössä. Hän ei saavuttanut aivan samaa tilaa kuin elokuvan nuhteeton ja säntillinen Watanabe, joka kiikkui lumihiutaleiden putoillessa mahaan. Tuo kohtaus on muuan elokuvahistorian vaikuttavimpia - ja sen kuten kortin lähettäjän muiston olen säilyttänyt mielessäni. Taivaasta putoilevat lumihiutaleet merkitsivät kuoleman läheisyyttä, mutta samalla toivoa, että on vihdoinkin vapaa. Käsitin vasta vuosia myöhemmin, että kortin laajasti sivistynyt lähettäjä sairasti syöpää kuten Ikirun - Tuomitun virkamies Kanji Watanabe.

1 kommentti:

Anton Asikainen kirjoitti...

Olen samaa mieltä. Voi Watanabe-parkaa. Watanabeja on niin paljon. Minulle Kurosawan intiimit ihmiskohtalotutkielmat ovat aina olleet läheisempiä kuin hänen kaikkea muotoa taitavat, suuret sotaeepoksensa. Ikiru ja Tokyo Monogatari ovat itselleni rakkaimmat japanilaiset elokuvat, ohittamattomia.