sunnuntaina, syyskuuta 26, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 60

Vapauden tuulia (Fényes szelek, Unkari 1969), ohjaus: Miklos Jancso, käsikirjoitus: Guyla Hernadi, kuvaus: Tamas Solo, pääosissa: Andrea Drahota, Lajos Belazsovits, Kati Kovacz. Tuotanto: Mafilm.











Tähän Unkarin elokuvan ehkä kansainvälisesti tunnetuimpaan teokseen liittyy pieni yksityiskohta. Olin päässyt hyvin töihin käsiksi 1960-luvun vaihduttua 1970-luvuksi. Olin ollut kirjoittamassa ja ohjaamassa TV2: lla kolmiosaiseksi tarkoitettua tv-elokuvasarjaa Arkipäivän väkivaltaa. Se jäi kahteen osaan, sillä "Työnjohtaja"-niminen elokuva päättyi kuvallisesti ja musiikillisesti komeaan huipennukseen: Kamera nousee nosturin avulla Lahden Työväentalon ylle, ja laulu Työstä ja taistelusta on nouseva solidaarisuus kajahtaa ilmoille. Sellainen taisteluhuuto oli ilmeisesti liikaa kanavan johdolle. Sarja lopetettiin.
Ennen kaikkea olin elokuvakriitikko. Kirjoitin Sosiaalidemokraatin elokuva-arvostelujen lisäksi juttuja Palkkatyöläiseen ja Rakentajaan, joten pyörin noina aikoina tiiviisti Hakaniemen torin ympärillä.
Vapauden tuulia liittyy Suomen elokuvakerhojen liiton 1972 julkaisemaan kirjaseen "Vaihtuvat filmit". Olin saanut tehtäväksi laatia esittelyt vuoden 1971 kerhojen esityksiin annetuista elokuvista. Tosin en koskaan ajatellut, että niistä koottaisiin oikein elokuvakirja. Niin vain kävi ja kirjasen jaottelu oli seuraava: Vanhempi suomalainen elokuva, Uudempi suomalainen elokuva, Suuret eurooppalaiset, Euroopan uusi elokuva. Loppuun kirjoitin vielä bonuksena katsauksen amerikkalaiseen undergroundfilmiin (Elokuva-arkisto oli näyttänyt niitä 1970-luvun vaihteessa Dipolin sarjassa).
Kirjasen kanteen Sekl:n silloinen toiminnanjohtaja Pekka Päivärinta, joka vuosia myöhemmin hoiti omaa divariaan Hakaniemen torin laidassa, oli valinnut kuvan Miklos Jancson Vapauden tuulista. Elokuva sai Suomen ensi-iltansa 28.10. 1970 Museokadun pienessä Cinemassa, elokuvaentusiasti Mårten Kihlmanin töölöläisessä elokuvateatterissa, joka oli miehen unelmien täyttymys (teatteria ei tietenkään enää ole olemassa).
Muistutettakoon, että Ranskan uuden aallon jälkeen elokuvan uudenlaiset virtaukset levisivät lähes joka puolelle ns. Itä-Europan kansandemokratioihin - etenkin Tshekkoslovakiaan, Unkariin ja Jugoslaviaan. Unkarin uuden elokuvan kehityksen lakipisteenä olivat vuodet 1967-1968, jonka jälkeen alkoi taantuminen. Niin kuin muuallakin.
Unkarin uuden elokuvan nousun mahdollisti vuonna 1960 Budapestiin perustettu studio, joka kantoi maan kansainvälisesti tunnetun elokuvateoreetikon Bela Balazsin nimeä. Studiossa filmiakatemian loppututkinnon suorittaneet ohjaajat ja kuvaajat saivat kokeilla ideoidensa kantavuutta. Elokuvataiteilijat valitsivat keskuudestaan studion johdon 5-vuotiskaudeksi. Studio sai valtiolta tukea, joka nousi vuosi vuodelta.
Miklos Jancso (s. 1921) aloitti elokuvassa jo 1950-luvun puolivälissä lyhyillä dokumenteilla. Jancsosta tuli 1960-luvulla side Unkarin vanhan ja uuden elokuvan välille. Jancso oli ainoita, joka pystyi uudistumaan, ja ohjaajan 1970-luvun tuotanto on kiehtova jatko Vapauden tuulien menestykselle. Tunnemme Suomessakin sellaiset omaperäiset Jancso-elokuvat kuin Miehet ilman toivoa, Agnus Dei, Punainen psalmi. Liioittelematta voi sanoa, että Jancso merkitsi 1970-luvulla erilaisuudestaan huolimatta jotakin samaa uutta luovaa ja kontroversaalia kuin Pier Paolo Pasolini Italiassa.
=====================================================================================================
Ohjaaja Miklos Jancso
Miklos Jancso totesi kerran: "Tärkeä ei ole yksilö jota taiteilijana estetään toteuttamsta itseään, vaan idea joka  hänen on välitettävä." Lausunto oli vähän samanlainen kuin 1960-luvulla levinneen yhteisöllisemmän elämäntavan julistus. Nykyisellä yksilöllisyyden ja ei-poliittisuuden kaudella Jancson puheille saatetaan nauraa.
Osittain nauru on sallittua, sillä niin usein olemme viime vuosina nähneet, miten yksilön ilmaisun ja sanan vapautta painetaan alas epädemokraattisesti hallituissa maissa. Miten esimerkiksi Abbas Kiarostamin yksilölliset taiteelliset ideat toteutuvat nykypäivän julmassa Iranissa? Ja ovatko nyky-Venäjän elokuvataiteilijat sittenkään vapaampia kuin aikanaan neuvostoelokuvan ohjaajat?
Vapauden tuulien tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1947, jota historioitsijat pitävät Unkarin sodanjälkeisen ajan parhaana jaksona. Unkarin kansantasavalta muodostettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja filmiteollisuus kansallistettiin. Tuona Vapauden tuulien tapahtumavuonna Geza Radvanyi ohjasi elokuvan Jossakin Euroopassa, jota pidetään Unkarin sodanjälkeisen elokuvan ensimmäisenä mestariteoksena. Samana vuonna luotiin kansanopistoliike tarjoamaan mahdollisuudet niille tuhansille nuorille, jotka eivät olisi koskaan päässet yliopistoihin.
Miklos Jancson elokuva alkaa tilanteen määrittelyllä, vastavoimien kohtaamisella. Joukko kansanopistolaisia menee kirkon ylläpitämään luostarikouluun. On tarkoitus levittää muutoksen sanomaa suljettuun yhteisöön. Kansanopistolaiset eivät käytä väkivaltaa, vaan metodina ovat keskustelu, väittely ja laulut. Luostarikoululaiset ovat vastaanottava puoli, sillä heidän joukostaan ei löydy samanlaista älyllistä joukkovoimaa.
Miklos Jancso valitsee muutoksen, mutta elokuvan huomiota herättävin piirre on objektiivisuus. Jancso ei asetu tuomariksi tilanteiden yläpuolelle, vaan syöksyy avoimesti kameroineen tilanteisiin ja osallistuu demokraattisesti keskusteluun. Tässä on pointti, jonka vuoksi me rakastimme tuota elokuvaa niin kovasti.
=====================================================================================================
Kirjoitin Vapauden tuulista marraskuun 1970 ensi-illan jälkeen: "Jancson elokuvan kuvista tunnistaa sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen ilon, ihmisen luovan toiminnan riemun." Nyt tuollainen puhe kuulostaa varmasti naiivilta, koska Euroopassa tuskin elää ja vaikuttaa montakaan ihmistä, jotka vielä uskoisivat sosialismiin. Ja kun on nähnyt näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin dokumentteja Erin Honeckerin DDR:n viimeisistä päivistä, tuskin kukaan meistä voi väittää, että sosialistisen yhteiskunnan rakentamisessa olisi ollut iloa. Päinvastoin.
Kirjoitin elokuvasta myös seuraavaa, joka muistuttaa Miklos Jancson olleen sydämeltään elokuvataiteilija, kuvaan uskova ohjaaja: "Vapauden tuulia pitää koossa huumaava muodon ja sisällön harmonia, vuorovaikutus ja dialektiikka." Eikä ollut kaukaa haettua verrata elokuvaa kultakauden Hollywood-musikaaleihin.
Vapauden tuulet on ainutlaatuinen elokuva Miklos Jancson tuotannossa. Myöhemmissä elokuvissaan Jancso ei enää saavuttanut samaa muodon ja sisällön, niin sanotun aiheen ja tekotavan metodin sisäkkäistä harmoniaa, vaikka ohjasikin todistajalausuntojen mukaan aivan kelvollisia teoksia aina 1990-luvulle. Tunnemme niistä elokuvat Jancson Elektra (1974), Ihmisten paheet (1976) ja 9-osainen tv-sarja Faustus, Faustus (1982).

Ei kommentteja: