lauantaina, heinäkuuta 23, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 96

Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, Ruotsi-Ranksa 1982) ohjaus ja käsikirjoitus: Ingmar Bergman, kuvaus: Sven Nykvist, lavastus: Anna Asp, Susanne Lingholm, puvut: Marik Vos-Lundh, leikkaus: Sylvia Ingmarsson, musiikki: Daniel Bell, pääosissa: Börje Ahlstedt (Carl Ekdahl), Pernilla Allwin (Fanny), Bertil Guve (Alexander), Allan Edwall (Oscar), Ewa Fröling (Emilie), Jarl Kulle (Gustav Adolf Ekdahl), Gunn Wållgren (Helena Ekdahl), Jan Malmsjö (piispa Edvard Vergerus), Harriet Andersson (Justina), Lena Olin (Rosa), Anna Bergman (Hanna Schwartz). Tuotanto: Jörn Donner/Svens Filmsinstitut/SVT Drama/Gaumont/Personafilm/Tobis.

Suomenruotsalainen kulttuurivaikuttaja, kriitikko, kirjailija ja elokuvaohjaaja Jörn Donner toimi 1960-luvun alussa elokuvatoimittajana Tukholmassa. Hän oli valtalehti Dagens Nyheterin arvostettu elokuvakriitikko. Hän tutustui tällöin paremmin mestariohjaaja Ingmar Bergmaniin. Donner sai myös mahdollisuuden ohjata ensimmäiset omat elokuvansa Ruotsissa - Syyskuinen sunnuntai ja Rakastaa. Jälkimmäisen, vuonna 1964 valmistuneen rakkauskomedian pääosan näytteli puolalainen Zbigniew Cybulski, Wajdan Tuhkaa ja timanttia -elokuvan unohtumaton Maciek.
Samaan aikaan Jörn Donner ryhtyi kirjoittamaan elokuvakirjaa Paholaisen silmä, joka käsitti Ingmar Bergmanin tuotannon aina 1940-luvulta 1960-luvun puoliväliin. Donner omalla tavallaan sitoutui Bergmaniin, opettajaansa ja tukijaansa. Hän ohjasi myöhemmin tv-ohjelmia Bergmanista ja tuotti Ruotsin filmi-instituutille maestron jäähyväis-teatterielokuvan Fannyn ja Alexanderin. Donner kävi noutamassa Bergmanin puolesta keväällä 1983 Los Angelesin gaalassa Fannysta ja Alexanderista parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.
Fanny ja Alexander on rikas, freskomainen elokuvaeepos, jonka kaltaista tänä aikana tuskin enää tuotetaan. Se on Ingmar Bergmanin tuotannon yhteenveto, mutta samalla hänen kunnianosoituksensa kotimaalleen Ruotsille, ennen kaikkea sen teatteritaiteelle ja näytelmäkirjailija August Strindbergille. Bergman ohjasi melkein kuolemaansa saakka Tukholman Dramatenissa. Bergmanin elokuvassa on kohtaus, jossa haamu ilmestyy eläville ihmisille, ja sitä voi pitää viittauksena Strinbergin "Uninäytelmään".
Fanny ja Alexander on kriittinen kunnianosoitus 1900-luvun alun ruotsalaiselle yhteiskunnalle, joka alkaa muuttua sääty-yhteiskunnasta kansankodiksi. Ja elokuva on lapsinäkökulman avaava analyysi menneen ajan perhetunteesta, perheen ja suvun yhtenäisyydestä ja traditioista. Elokuvan henkilögalleria on suuri ja tapahtumakudelmat laajoja.

Elokuvan toisella puoliskolla Bergman pelaa vielä kerran uskonnolliseen tematiikkaan; nyt aika kitkerin ja kriittisin vedoin. Tuskin Bergman on aikaisemmin kuvannut pappia näin negatiivisessa valossa - niin kuin Jan Malmsjön loistokkaasti tulkitsemaa autoratiivista ja julman väkivaltaista piispa Vergerusta.
Fanny ja Alexander on myös Ingmar Bergmanin lapsuuden muistojen elokuva. Viime vuosisadan ensimmäiset visuaaliset välineet ovat esillä. Samoin nukketeateri ja Laterna magica. Alexander ja hänen kahdeksanvuotias sisarensa Fanny eläytyvät ensimmäisten orastavien kuvallisten ihmeiden maailmaan. Ne ovat lapsen tasolta karttuvia näkökulmia Ekdahlien teatterisuvun perhe-elämään. Tuo lapsuuden muistojen värikäs ja vivahteinen fokus säilyy elokuvassa alusta loppuun.
Fanny ja Alexander on elokuva perheen hierarkiasta. Ekdahlien isoäiti Helena on perheen "priimus moottori", joka pyörittää arkea ja juhlaa. Hänen ympärillään liikkuvat perheen ja suvun erilaiset jäsenet, onnelliset ja onnettomat, hauskat ja alakuloiset, rakkautta janoavat ja rakkaudessa petolliset. Pienen, uneliaan kaupungin teatteri, Ekdahlien taiteen pyhättö, on suvun residenssin ohella elokuvan toinen keskipiste. Sivulta löytyy sitten Erland Josephsonin esittämä juutalaismies, jonka elämä ja kohtalo liittyvät Ekdahleihin.
Fannyn ja Alexanderin ensimmäinen puolisko on hauskaa, elävää. liikkuvaa ja tavattoman rikasta perhedraamaa. Toisella puoliskolla sävyt tummenevat, kun leskeksi jäänyt Emilie muuttaa lapsiensa, Fannyn ja Alexanderin, kanssa piispa Vergeruksen taloon. Lapset joutuvat uhkaavan, tyrannisoivan kasvatuksen alle. Jo sisätilojen askeettisuus korostaa piispan ehdottomuuden moraalia ja karuuden filosofiaa. Piispan talossa Alexander kasvaa miehuuteen, osoittaa kapinallisuutensa. Piispan väkivallan puhjettua Emilien, Alexanderin ja Fannyn on pakko ryhtyä suunnittelemaan pakoa.
====================================================================================================
Fanny ja Alexanderia on usein luonnehdittu barokkiseksi, hyvin dramaattiseksi elokuvaksi Ingmar Bergmanin lapsuudesta. Ingmar oli pastorin poika, mutta on syytä muistaa, että kyseessä on fiktio. Ohjaaja käyttää vain materiaalia lapsuudestaan valtaisan elokuvafreskon poltinpuina. Elämän kaikki vivahteet ja värit vaihtelevat elokuvassa.
Barokkisuus saattaa muuttua goottiseksi kauhuksi, ilon ja riemun hetket painajaismaiseksi julmuudeksi. Tuskin monessa pohjoismaalaisessa elokuvassa on juhlapäivällisiä, yleensä ison seurueen ruokailua juhlapuheineeen ja puolelta toiselle aaltoilevine sanailuineen tavoitettu samalla intensiteetillä kuin Begrmanin teoksessa.
Aivan huikean intensiiviseen iloon ja riemuun kohoaa joulunajan jakso, jossa Jarl Kulle johtaa läpi residenssin huoneiden kiitävää kulkuetta. Eikä voi kuin ihailla Bergmanin kykyä vaihtaa perhekuvauksen sävyjä realismista yliluonnollisiin häivähdyksiin (kuolleen Oscarin ilmestyminen haamuna).
=====================================================================================================
Ingmar Bergman
Mikä oli Ingmar Bergmanin (1918-2007) salaisuus? Miksi hän pystyi 1940-luvulta aina 2000-luvulle ohjaamaan mestariteoksia niin teatterissa kuin elokuvassa. Ei tietenkään aina, mutta useimmiten ohjauksen jälki oli suurenmoista, maagista ja jollakin tavalla tilittävääkin, monesti vapauttavaa mutta myös ahdistavaa. On sanottu, että Begrman ammensi taiteensa romantiikan periaatteiden mukaisesti minä-kokemuksesta, mutta hän pystyi aina uudistumaan, vaikka teemat saattoivat pysyä koko uran ajan samoina - tai muuttua vähän.
Bergmanin ura elokuvassa alkoi vuonna 1944, kun Alf Sjörberg ohjasi nuoren Ingmarin käsikirjoituksen pohjalta elokuvan Kiihko. Siitä vauhdittui "ruotsalaisen elokuvan toinen tuleminen" (ensimmäinen oli mykäfilmin kausi Stillereineen ja Sjöströmeineen). Bergman liittyi sitten ohjaajana "toiseen tulemiseen" vuonna 1945 Kriisillä, joka välittää kasvattiäitinsä kanssa pikkukaupungissa elävän nuoren Nellyn tuntoja. Bergman jatkoi välittömästi esimerkiksi sellaisilla hienoilla, romanttisesti virittyneillä 1940-luvun loppupuolen töillä kuten Laiva Intiaan (mustamaalamisen oppitunti), Sielujen sävel (paatuneisuuden kuvaus), Satamakaupunki (yksinäisyys, kiusaaminen julma taito) ja Jano (neljä tarinaa abortista ja steriilisyydestä).
Begrmanin kultakautena pidetään 1950-lukua, jolloin hän oli niin elokuvassa kuin teatterissa aktiivivuosiensa luovimmassa vaiheessa. Silloin syntyivät ne maailman elokuvan huipputyöt Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka ja Kasvot. Runollista historiallista hehkua ilmenee vuosikymmenen lopussa valmistuneessa Neidonlähteessä, joka on muuan Bergmanin lukuisista naiskuvauksista.
Ei Begrmanin 1960-lukukaan huono ollut, ei missään nimessä, mutta silloin uusi ruotsalainen elokuva ja nuori sukupolvi murtautuivat esille. Tulivat widerbergit, sjömanit, troellit, halldoffit ja zetterlingit...Maestro jäi hiukan paitsioon, mutta se oli vain näennäistä, sillä Bergman jatkoi työtään, vaikka nuoret saattoivat syyttää häntä kangistumisesta ja - ylivallasta ruotsalaisessa elokuvatuotannossa.
Ingmar Bergmanin 1960-luvulta löytyvät elokuvat kuten Kuin kuvastimessa, Hiljaisuus, Talven valoa, Persona - naisen naamio ja Häpeä. Bergmanin 1970-luvun huipputyö oli sairaskuvaus Kuiskauksia ja huutoja, jossa Harriet Andersson näyttelee riipaisevasti. Myöhemmin maestro kyllästyi valtion verokohteluun, muutti muutamaksi vuodeksi Länsi-Saksaan, ohjasi Munchenin teatterissa ja loi kaksi ristiriitaisesti vastaanotettua saksalaista elokuvaa, natsiaikaan sijoittuva Käärmeenmuna ja raakaa seksuaalisuutta analysoiva Marionettien elämästä.
Paluu kotiin synnytti sitten Fannyn ja Alaxanderin. Eikä se ollut Begrmanin viimeinen elokuvallinen puheenvuoro, vaan 2000-luvun alkupuolella tuli vielä tv-levikkiin tarkoitettu Saraband, sekin eräällä tavalla ohjaajan aikaisempien teemojen läpivalaisu ja eräiden ihmissuhteiden haaksirikon tilitys Bachin sellosonaatin hengessä.
=====================================================================================================
Jörn Donner (s. 1933) julkaisi 2009 ilmeisen lopullisen kirjansa oppi-isästään. Sen nimi on "Bergman: Muistelma". Se ei ole mikään 1960-luvun "Paholaisen kasvojen" kaltainen kriitikon analyysi maestron elokuvista, vaan ennemmin sekä läheltä katsottu että kauemmaksi etäännytetty katkelmallinen muistikuvien sarja Ingmar Bergmanista - niin, ja tietenkin Jörn Donnerista.
Kirja on Begrmanin näköinen, siinä ei ole mitään turhaa mielistelyn tai katkeruuden makua. Donner sanoo aivan suoraan, että vaikka Begrmanin saattoi olla yksityiselämässään hirviökin, niin kaikki mestarin elämässä suuntautui elokuvaan ja teatteriin. Hän omistautui taiteelle ja taiteelleen - sen tähden muu inhimillinen sai kärsiä tai jäädä.
Fanny ja Alexander sai Suomen ensi-illan 21.1. 1983. Maahantuoja oli Adams-Filmi, jonka ahkera mainospäällikkö Jorma Holopainen oli järjestänyt lehdistöesityksen Pikku-Robertinkadun Gloriaan, tuohon kadonneeseen punertavien sävyjen filmipyhättöön. Televisiossa elokuva näytettiin osina jouluna 1995.
Aikaisemmin samana vuonna Jörn Donner soitti minulle Sanomien toimitukseen. Hänellä oli asiaa. Tapsimme Kaivopuiston Ursulassa. Puhuimme tietenkin elokuvasta ja Begrmanista, mutta kulttuurin ja politiikan monitoimmiehellä oli myös tarjolla uutinen: "Lähden Suomen pääkonsuliksi Los Angelesiin." Kaksitoista vuotta oli kulunut Fannyn ja Alexanderin Oscar-palkinnon noutamisesta samasta kaupungista.
Jörn Donner palasi vuoden kuluttua Suomeen. Näin muistelen. Hän on julkaissut kirjoja ja ohjannut dokumenttielokuvia. Pari vuotta sitten valmistuneessa intiimissä "taskuelokuvassa" Kuulustelussa Donner maksaa velkansa Begrmanille. Donnerin elokuvan intensiivisissä kasvotutkielmissa ei ole vaikea nähdä muistumia Personasta - naisen naamiosta elokuvasta Kuin kuvastimessa.

1 kommentti:

Deekoo kirjoitti...

Fanny ja Alexander on aivan uskomattoman hyvä filmi.

Kontrasti lasten elämässä kartanon ja pappilan välillä on hyvin näytetty.

Pelottavin ja vaikuttavin kohta on minusta juuri pappilasta paon jälkeen jälkeen talossa, jossa on muistaakseni "Ismail"?, ja näytetään paloa ja häntä rinnan.

Filmissä on myös pienessä roolissa Pernilla August, hämmästyin kun hän ilmestyi Star Wars Pimeään uhkaan, en ollut tuntea, hyvä näyttelijä hänkin.