sunnuntaina, syyskuuta 04, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 102

Nostalgia (Nostalghia, Italia 1983) ohjaus: Andrei Tarkovski, käsikirjoitus: Tarkovski ja Tonino Guerra, kuvaus: Giuseppe Lanci, lavastus: Andrea Grisanti, puvustus: Lina Nerli Taviani, musiikki: Gino Peguri, pääosissa: Oleg Jankovski (Andrei Gorkakov), Domiziana Giordano (Eugenia), Erland Josephson ("Hullu" Domenico). Tuotanto: Opera Film/Rai - Radiotelevisione Italia.

Venäläisen Andrei Tarkovskin (1932-1986) Italiassa ohjaamaan Nostalgiaan liittyy muisto, joka on täynnä iloa ja lopulta myös suurta surua. Gaudeamus toi elokuvan ensi-iltaan 7.9. 1984. Esityspaikka oli tietenkin pieni laatuelokuvateatteri Illusion, jossa oli järjestetty aikaisemmin viikolla lehdistönäytäntö. Kirjoitin elokuvasta innostuneen, hehkuttavan arvostelun Helsingin Sanomiin. Olin saanut arvostelun valmiiksi hieman jälkeen yhdentoista, ensi-iltapäivänä perjantaina (arvostelupalsta ilmestyi silloin aina lauantain lehdessä). Luovutin valmiit liuskat Ajankohtaisosaston editoijalle ja kiiruhdin Seurahuoneelle. Siellä oli alkamassa kustannusyhtiö Gummeruksen syksyn kirjojen info.
Tammikuun lopulla samana vuonna olin saanut toimitukseen puhelun Gummeruksesta. Kustannuspäällikkö ilmoitti, että käsikirjoitukseni oli hyväksytty ja esikoisromaanini "Katso minuun päin, enkeli" julkaistaan syyskaudella. Romaanin taustana olivat jaetun kaupungin kokemukset ja kesätyöaikani 1963 berliiniläisessä AEG-yhtiössä. Mieleeni jäi lepattamaan kustannuspäällikön toteamus: "Se on parasta pitkään aikaan kotimaisessa kirjallisuudessa." Oli selvä, että kuuntelin Seurahuoneella kustannustoimittajan kirjaesittelyä sydän pomppaillen.
Välistä Nostalgiasta kirjoittamani arvostelu palasi mieleeni: En löytänyt siitä mitään korjattavaa. Minulla oli tapa mielessäni käydä arvostelut vielä läpi, ja jos jokin lause särähti, niin pyrin sen muuttamaan ennen kuin arvostelu meni lehteen. Monesti minut pelasti yö, sillä tuo särähtävä lause saattoi ilmestyä uniin ja palata aamulla mieleen.
=====================================================================================================

Andrei Tarkovski
Nostalgia oli Andrei Tarkovskin toiseksi viimeisin elokuvatyö. Sitä ei siis enää tuotettu kotimaassa Venäjällä, eikä myöskään Tarkovskin huikeaa testamenttifilmiä Uhria, jonka rahoittajana ja kuvauspaikkamaana toimi Ruotsi. Tarkovski oli siirtynyt länteen, koska edellytykset täyspainoiselle ohjaajan uralle olivat heikot Neuvostoliitossa.
Syöpään kuolleen Tarkovskin ura alkoi 1960-luvun alussa. Tuotanto ei ollut mittava, Ei paluuta ja Andrei Rublev 1960-luvulla, Solaris, Peili ja Stalker 1970-luvulla, Nostalgia ja Uhri 1980-luvulla. Mutta kaikessa, mihin Tarkovski ryhtyi, hän pysyi rehellisenä omalle tavalleen hahmottaa maailmaa ja luoda elokuvaa. Tarkovskin elokuvallinen käsiala kasvoi runollisten kuvien ja muiston virrasta.
Voisi sanoa, että Andrei Tarkovskissa, tunnetun neuvostorunoilijan pojassa ja kuuluisan elokuvaohjaajan Mihail Rommin oppilaassa, henkistyi munkki ja ikonilaamari Andrei Rublev, tuo yksinäinen ja yksilöllinen 1500-luvun taiteilija, joka sai kokea tuskan aikansa yhteiskunnan vihamielisyydestä. Tarkovski kohtasi urallaan neuvostoelokuvan byrokraattien vihamielisyyden ja sensuurimentaliteetin. Hänen suunnitelmiaan evättiin, ja mahtava eepos Andrei Rublev (1966) koettiin niin vaaralliseksi, että se päästettiin levitykseen vasta viisi vuotta myöhemmin - ja Cannesin palkinnosta aiheutuneen kansainvälisen painostuksen jälkeen.
Voi spekuloida ajatuksella, että Andrei Tarkovskin mahdollisuudet eivät olisi olleet lännessäkään kovin hyvät, jos hän ei olisi menehtynyt 1986 vaikeaan sairauteen. Tarkovskin tapainen tinkimätön elokuvataiteilija olisi varmasti ollut "kummajainen" viihteellistyvässä ja näköalattomassa ajassa, jossa markkinavoimat alkoivat määritellä elokuvankin edellytyksiä. Tarkovskin tapaisella taiteilijalla olisi ollut yhä vaikeampaa toimia vastarinnan edustajana, avata tiedostamisen porttaja, näyttää suuntaa.
Tarkovskin elokuvien ihmiset etsivät aina elämän yksinkertaista suuruutta, vastausta olemassaolon ikuiseen arvoitukseen. Testamenttielokuvassaan Uhrissa liikutaan hiljaa karulla saarella. Keskeisiä henkilöitä ovat professori, postinkantaja, nainen, palvelija, vieras, pikkumies. Ei liene sattuma, että tämän Tarkovskin tshehovilaisimman elokuvan näkyvin hahmo on Ingmar Bergmanin elokuvien näyttelijä Erland Josephson, joka esittää tärkeän sivuosan Italiaan sijoittuvassa Nostalgiassa, Tarkovskin kauneimmassa elokuvassa.
Andrei Tarkovskin esikoiselokuva Ei paluuta (1962) tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Se ikään kuin herättää eloon poika-Andrein järkyttävät sotamuistot. Avaruusalukselle sijoittuva Solaris (1972) on Tarkovskin vastaus Stanley Kubrickille, joka oli ohjannut neljä vuotta aikaisemmin "kaikkien aikojen tieteiselokuvan" 2001: Avaruusseikkailu. Tarkovskin runollisin elokuva Peili (1975) on täyttä muiston virtaa; se piirtää katkelmallista historiaa ohjaajan lapsuudesta ja kunnioittaa äitiä elämän voiman keskeisenä ylläpitäjänä.
Stalker (1979) lienee ohjaajan analysoiduin elokuva, kuvaus muutaman ihmisen vaivalloisesta matkasta vaaralliselle alueelle, viimeiselle "rannalle". Niin Solariksessa kuin Stalkerissa tarkastellaan tieteellis-rationaalisen metodin pitävyyttä epävarmassa todellisuudessa. Anders Olofsson on huomauttanut ("Tarkovskij - tanken på hemkonst"/1986), että Tarkovski päätyy usein elokuvissaan ajatukseen yksinkertaisten inhimillisten totuuksien tarpeellisuudesta. Ja ne löytyvät rakkauden ja kuoleman mysteeristä. Tässä mielessä Tarkovskissa piili halu ymmärtää niin Dostojevskia kuin Nietzscheä.
=====================================================================================================
"Taiteilija ei kuulu itselleen, vaan kansalle. Hän on eräänlainen kansan puhetorvi." Andrei Tarkovskin kannanotto viittaa Andrei Rublevin ikonimaalariin, mutta yhtä hyvin se sopii Nostalgian päähenkilöön, venäläiseen kirjailijaan Andrei Gorcakoviin, joka kirjoittaa Italiassa maanmiehensä, 1700-luvulla Bolognassa toimineen säveltäjä Pavel Sasnovskyn elämäkertaa. Gorcakovin tulkki on italialainen kaunotar Eugenia, jonka kanssa on kuljettu halki Italian. He ovat yrittäneet oppia tuntemaan toisensa, etsineet ehkä yhteistä läheisyyttä, mutta venäläisen ja italialaisen kansanluonteen välissä on skisma.
Nostalgiassa Gorcakoviin rakastuva Eugenia lukee Andrei Tarkovskin isän Arsenin runoja. Eugenian on vaikea ymmärtää venäläisyyttä, mutta hän haluaisi oppia tuntemaan Pushkinin ja Tolstoin, jotta portti avautuisi Venäjän "sieluun". Toisaalta Gorcacov pohtii italialaisten Danten, Petrarcan ja Machiavellin merkitystä. Näyttää, että Gorcacovin mielestä vierasmaalainen voi oppia ymmärtämään venäläisyyttä. Se on liian kaukana italialaista kansanluonteesta.
Venäjän muisto ja ikävä (Gorcakovin uni), kansanluonteen ominaispiirteet ovat koko ajan kuin tunteiden peilinä Tarkovskin elokuvassa. Nostalgia on täynnä viittauksia historiaan (kirkot, korintilaiset pylväät, rukoilevat naiset, madonna-kuva) tai lyhyitä huomioita nykyajasta (terrorismi, rikkiallas). Tarkovskilaisesti elokuva syvenee "ikuisiin kysymyksiin". Gorcakovin ja Eugenian rinnalle nousee entinen matemaatikko, "hullu" Domenico, joka on sulkenut perheensä vankeuteen, koska on uskonut maailman lopun tulevan.
Nyt Domenico haluaa pelastaa hotellin edessä, rikkialtaan reunalla koko maailman. Tarkovski-tutkijat ovat nähneet Gorcakovin ja Domenicon sisäkkäisinä henkilöinä, toistensa sivukuvina. Tähän on sanottu pohjautuvan koko elokuvan tematiikan, jossa ykseys ja yhteisyys, yksilöllisyys ja yhteiskunnallisuus, uhat ja pelot, rakkauden elvyttävä henki ja rakkaudettomuus, erilaisuus ja samanlaisuus, uskonto ja epäily sulavat samaksi isoksi elämän virraksi. Sen symboliksi muodostuu käveleminen altaan poikki lepattava kynttilä kädessä. Suorittaako sen Domenico vai Gorcakov? Ja sammuuko kynttilä matkalla ja jaksaako altaan ylittäjä yrittää uudelleen, jos liekki ei enää pala?
Nostalgiassa Andrei Tarkovski vaatii meitä palaamaan perusasioihin, vaikka ihmisiä ei kiinnosta enää kuin maalliset ja arkiset asiat. Silti on katsottava luontoa, nähtävä oleellinen ja merkityksellinen. Italia on Tarkovskin filosofinen kommentti menneisyyden suurten mestareiden kulttuuriperintöä kantavasta maasta, jossa nykyisin kaikki eivät enää pysty polvistumaan rukoukseen. Tarkovskin sanoma tihentyy "hullun" Domenicon mielenosoituspuheeseen: Siitä lähtee viestikapula kaikille - ja joka puolelle - että on uhrauduttava ja tunnettava vastuu.
Andrei Tarkovskin omisti Nostalgian omalle äidilleen. Elokuvan sykähdyttävässä toivon jaksossa nuori italialaisnainen rukoilee hedelmällisyyttä madonnan kuvan edessä. Äitien äidin povi avautuu ja kyyhkyset lähtevät lentoon.
=====================================================================================================
Mitä suuri suru sitten koski? Minun ei olisi pitänyt koskaan uskoa Gummeruksen kustannuspäällikköä, sillä esikoisromaanini teilattiin Helsingin Sanomissa ja myöhemmin myös Parnassossa. Toki myönteisiä arvioitakin ilmestyi. Parnasson kritiikissä mentiin henkilökohtaisuuksiin, mutta kaiken loukkaamisen huippu oli koko sivun ihmisarvoa loukkaava vihakirjoitus 1988 Ilta-Sanomissa. Siitä vastasi lehteen silloin sivun kokoisia kolumneja kirjoittanut nuori mies, jonka nimeä ei kehtaa tässä edes mainita.
Vähän aikaisemmin olin käynyt janoa sammuttamassa ravintola Kosmoksessa. Porvoolaiskirjailija nousi pöydästä ja alkoi haukkua minua - kuten "että kehtaat tulla meidän reviirillemme." Silloin tajusin, että oli romaanini laatu tai arvo tai huonous mikä tahansa, Suomessa "suutarin pitää pysyä lestissään."
Nostalgian ensi-iltapäivä ja siitä kirjoittamani arvio tulee aina säilymään mielessäni. Kaivoin papereiden joukosta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 10.4. 2011 ilmestyneen, teologian tohtori Jussi Talasniemen ja tekniikan tohtori Pentti Tuovisen kirjoituksen, jonka otsikko on naseva: "Kritiikki ei saa loukata taiteilijan kunniaa". Kirjoittajat viittaavat erääseen samassa lehdessä julkaistuun täysin väärämieliseen ja loukkaavaan kirjakritiikkiin. Kirjoittajat vaativat kritiikin etiikkaa. He puhuvat kunnian loukkaamisen ja kirjan kriittisen arvostelun välisen rajan ylittämisestä.
Silloin Nostalgian ensi-iltasyksyn aikana ja myöhemminkään en voinut puolustaa itseäni, en voinut kysellä kunniaani, koska olin kokopäiväinen kriitikko, joka arvosteli toisten töitä - joskus hanakastikin. Nyt voin, vaikka ei sillä enää mitään merkitystä ole, mutta mieleeni palaa Andrei Tarkovskin esittämä "nostalgia" -sanan perustelu: "On kysymys uskon ja toivon menetyksestä. "     

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitustyylisi on kiehtova, ainutlaatuinen. Olisi hienoa saada lukea myös julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitus, johon viittasit jossakin tämän sarjan aiemmassa osassa.