keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 28

Tri. Jerry ja Mr. Hyde (The Nutty Professor, USA 1963) ohbjaus: Jerry Lewis, käsikirjoitus: Lewis ja Bill Richmond, kuvaus: Wallace Kelley, musiikki: Walter Scharf, erikoistehosteet: Paul K. Lerpae, tuotanto: Paramount.



Huomioni on herättänyt -elokuvajuliste, jossa on tuttu hahmo: Silmälasipäinen Jerry Lewis kaataa sekoittamaansa ihmejuomaa kannuun; alapuolella on Stella Stevensin hahmo. Odottelen Kino Ratossa, Kajaanissa, ensimmäisen näytännön alkua.
Olen ollut kolme vuotta Jerry Lewis -fani. Ei se alkanut Lewisin ja Dean Martinin yhteisistä 1950-luvun komedioista, vaan Jerryn ensimmäisestä omasta ohjaustyöstä Jerry Lewis piccolona (The Bellboy, 1960). Kiinnostus muuttui Jerry-komiikan ihastelemiseksi seuraavina vuosina valmistuneissa komedioissa Jerry naisten miehenä ja Jerry Hollywoodissa. Katekino-elokuvakerhomme aktiivi Hannu Saviranta kirjoitti Jerry-komedioista jutun Me´lie`s-elokuvalehteemme. Hän taisi olla 1960-luvun alussa vielä minuakin suurempi Jerry-fani, mutta sitten kun näin keväällä 1964 tämän Tri. Jerryn ja Mr. Hyden olin myyty Jerry Lewisille.
Puolustin Lewistä vuosien aikana monissa eri yhteyksissä. Ensimmäisen kerran se tapahtui kesällä 1964 Kuopion kesäyliopistossa, jossa opiskelin saksaa saadakseni syksyn ylioppilaskirjoituksissa i:n muuttumaan ainakin a:ksi. Kuopiossa järjestettiin myös seminaari kulttuuriasioista. Kirjallisuusmies Kai Laitinen oli siellä, samoin Unkarin suomentajaksi myöhemmin kouliintunut Hannu Launonen ja Uuden Suomen kulttuuritoimittaja Risto Hannula. Pidin seminaarissa puheen Jerry Lewisin puolustukseksi, sillä niin usein häntä oli kritisoitu lehdissä suupaltiksi idiootiksi. Hannula yhtyi kantaani.
Istuimme myöhemmin tuntikaupalla olutlasien ääressä Työväentalon ravintolassa (talo purettiin Kuopion keskustan "uudistamisen" yhteydessä). Tuo istunto merkitsi minulle paljon, sillä olin saanut solmittua kontaktin henkilöön, joka otti minut myöhemmin elokuva-avustajaksi Uuteen Suomeen. Lehden sivuilla julkaisin 1966 Jerry Lewisin puolustuspuheen. Vuosien jälkeen jatkoin samaa Lewis-puolustusta muun muassa Helsingin Sanomissa, koska sain laajasti palautetta, jossa koomikko-ohjaajaa solvattiin.
=====================================================================================================
Tri. Jerry ja Mr. Hyde tiivistää upeissa, iloittelevissa Technicolor-väreissä kafkalaisen muodonmuutoksen. On elokuva tietenkin myös muuan lisä myyttiseen Tri. Jekyll ja Mr. Hyde -teemaan, jonka hienoin aikaisempi kukinta oli Rouben Mamoulianin vuoden 1932 Paramount-elokuva. Kysymys oli Robert Louis Stevensonin klassisen kauhutarinan filmatisoinnista. Lewisin elokuvalla tuskin on paljoakaan tekemistä Stevensonin alkuperäisen novellin kanssa, mutta se on sivuseikka. Lewisin kauhukomedia on erittäin orginelli, kuin mykän kauden slapstickin ja gagien uusi tuleminen. Siihen maestro on ujuttanut nerokkaasti parodiaa Hollywoodista, 1950-luvun Dean Martin- partneruudestaan ja narsistisen egoistin elämäntavasta.
Tri. Jerry ja Mr. Hyde tapahtuu kahtaalla. Toisaalta näköala avautuu Mathwesin collegeen, jossa Julius Kelp (Jerry Lewis) opettaa kemiaa. Toisaalta avataan ovet Pruple Pit -yökerhoon, jossa Buddy Love (Jerry Lewis) laulaa ja hurmaa naisia. Muuan heistä on Julius Kelpin oppilas, kaunis ja seksikäs blondi Stella (Stella Stevens), joka hengailee vapaa-aikana urheilijanuorukaisen kanssa yökerhossa. Julius Kelp päättää anastaa Stellan huomion luomalla laboratoriossa sekoituksistaan ihmejuoman, joka muuttaa hänet komeaksi Buddy Loveksi.
=====================================================================================================
Tri. Jerry ja Mr. Hyde todisti lopullisesti Jerry Lewisin valtavan osaamisen, kyvyn vaihtaa tyyppiä, taidon muuntautua ja muuttua. Lewisin arvostelijat ovat väittäneet, että hän vain vääntää naamaansa eikä ole tuonut mitään uutta elokuvakomediaan. Mutta ranskalaiset kriitikot tajusivat 1960-luvun alussa, että Jerry Lewis ei ole pelkkä Paramountin komediapelle, vaan hän saattaa olla Jacques Tatin ohella ainoa koomikko-ohjaaja, joka hallitsee pantomiimin ja musiikin sekä äänissä vaihtelevat nopeat visuaaliset gagit.
Tri. Jerry ja Mr. Hydessä Jerry Lewisin koominen taituruus on viety huippuunsa. Harvassa elokuvassa narsistisen viihdyttäjäegon muotokuva on piirretty samanlaisella intensiteetillä kuin Jerry Lewisillä. Eikä pidä unohtaa kohtauksia, joissa Lewis todistaa huikeat näyttelijälahjansa muuntautumalla pelokkaasta professorista hurmuriksi. Jerry Lewis on itsekin pitänyt melkein traagisia muuntautumisjaksoja kaikkien aikojen parhaana näyttelijäsuorituksenaan..
Tri. Jerryn ja Mr. Hyden dialogi ja äänimaailma on mestarillista. Lewis vaihtaa Julius Kelpin nasaalin joissakin yökerhon kohtauksissa väsyttävän romanttiseksi. Huima on kohtaus, jossa Buddy ja Stella ovat kahdestaan yökerhossa muiden jo ehdittyä ulos. Buddy soittaa pianoa, Stella seuraa häntä, ja tupakan savu luo atmosfääriä kunnes Buddy tempaisee julki narsistisen repliikin, joka viittaa miehiseen väsymykseen. Siinä hetkessä Lewis täydellistää miehisen viettelypelin, jonka edessä nainen on aseeton.
Jerry Lewisin (s. 1926) ohjaajan ura kesti 1970-luvulle. Tiettävästi esittämättä jäi Lewisin myyttinen komedia The Day The Clown Cried (1972), joka on tekijän henkilökohtainen kannanotto Natsi-Saksasta. Jerry pysyi kuitenkin pitkään mielissämme, sillä Martin Scorsese valitsi hänet 1984 toiseen pääosaan Robert De Niro -elokuvaan Koomikkojen kuningas. Teko oli hiukan samanlainen kuin Charles Chaplinin oivallus ottaa unohduksiin joutunut mykän kauden suuri koomikkopersoona Buster Kedaton 1952 Parrasvaloihin. Eikä tässä kaikki: Todellisen testamentin Jerry Lewis jättää meille 1993 Emir Kusturican mestarillisessa Amerikka-elokuvassa Arizona Dream.
=====================================================================================================
Suomessa Jerry-kuvat saivat ensi-iltansa yleensä legendaarisen Heimolan talon Alohassa (talossa toimi myös kuuluisa kuvataiteilijaryhmä, jonka jäsenistä useat olivat tuttujani). Eli, se talo, joka sijaitsi vastapäätä Helsinki-Klubia. Muistan aina elokuvan Jerry, perheen musta lammas -ensi-illan, joka tapahtui 5.11. 1965. Istuin jälleen seitsemännellä rivillä ja nostin jalat kuudennen rivin tuolien selkämykselle. Vahtimestari ryntäsi saliin ja hakkasi jalkoihini, sillä hänen mielestään niitä ei saanut nostaa selkämykselle. Vahtimestari oli Jorma Holopainen. Välillemme syntyi ystävyys, niin henkinen kuin ammatillinen, joka kesti aina 1990-luvulle. Jorma pääsi pian Adams-Filmin markkinointipäälliköksi, joka järjestää muun muassa lehdistöesitykset. Adamsin kaaduttua Jorma työskenteli Finnkinossa ja lopulta Freddy Kamrasilla.
En voi koskaan antaa anteeksi päättäjille, jotka hyväksyivät Heimolan talon purkamisen. Käykää seudulla niin näette, että se on aika kuollutta. Alko ja ravintola ovat kadonneet. Niin, lähellä on yliopisto ja Porthania, mutta kulmilla ei ole enää Alohaa eikä Aritaa, puhumattakaan vaaksan päässä sijainnutta Rea-elokuvateatteria.

keskiviikkona, joulukuuta 23, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 27

Cleo viidestä seitsemään (Cleo de Cing a`sept, Ranska 1962), ohjaus: Agnes Varda, käsikirjoitus: Varda, kuvaus: Jean Rabier, musiikki Michel Legrand, pääosissa: Corinne Marchand, Dorothe Blanckam, Antoine Bourseiller. Tuotanto: Rome-Paris Films.



Kiitos kuuluu Ylen Teema-kanavalle, joka näytti keväällä 2009 Ranskan elokuvan uuden aallon teoksia. Sarjaan kuului Agnes Vardan Cleo viidestä seitsemään, jota ei osannut arvostaa aikanaan tarpeeksi. Ehkä tämä johtui naisohjaajasta, koska vielä 1960-luvun alussa heitä ei ollut paljon ja he joutuivat miesten varjoon. Toki Jacques Demyn vaimon Agnes Vardan elokuvassa näki jo nuorena jotakin kiehtovaa,, jotakin ainutlaatuista. Elokuvan ensi-ilta oli meillä lokakuussa 1962. Näin sen ensimmäisen kerran kevään lopulla 1964, mutta Teeman esitys kruunasi lopulta käsitykseni tästä Ranskan uuden aallon mestariteoksesta.
Cleo viidestä seitsemään kertoo kahdesta tunnista turmeltuneen yökerholaulaja (Corinne Marchand) elämästä. Cleo odottaa lääkärin tuomiota: Saako hän elää vai johtaako vaikea sairaus hänet kuolemaan? Hän vierailee ennustajan luona, mutta ei saa varmaa tuomiota. Cleo on hädissään, tietenkin.
Agnes Varda näyttää noiden kahden tunnin aikana Cleon avustajansa, rakastajansa ja säveltäjänsä piirissä. Tärkeä on ystävätär Dorothy ja Algerian sotaan lähtevä nuori sotilas (viittaako aviomies Demyn tulevaan elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot). Sotilas tuo Cleon elämään inhimillisen kosketuksen, jota hän ei ole saanut koskaan lähipiiriltään.
Elokuvan tilanteet keskittyvät Cleon huoneistoon, jossa sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Lopulta Varda vie Cleon ulos, Pariisin kaduille. Cleo ei ehkä tajua, että ulkomaailma on aivan toisenlainen, mihin hän on tottunut suojatussa laulajan elämässään. Pariisi hengittää hänelle, Pariisi kuuluu hänelle, mutta ymmärtääkö Cleo tämän liian myöhään.
===================================================================================================
Cleo viidestä seitsemään oli Agnes Vardan (s. 1928) toinen pitkä elokuva. Neljä vuotta aikaisemmin Varda oli ohjannut hienon lyhytelokuvan Opéra Mouffen, joka sijoittuu Pariisin Mouffetardin alueelle. Sorbonnen kasvatti, valokuvaaja ja aikakausilehtireportteri Varda ohjasi elokuvan raskaana ollessaan. Hän oli mennyt naimisiin Jacques Demyn, tulevan mestariohjaajan kanssa. Opéra Mouffessa Pariisia katsotaan raskaana olevan naisen silmin.
Jacques Demy oli debytoinut ohjaajana jo 1954. Agnes Varda keskittyi 1950-luvulla lyhytfilmeihin. Vardan esikoispitkä La Pointe Courte valmistui 1954. Sitä pidetään uuden aallon varhaisena esityönä. Agnes Varda on ihmetellyt, mikä sai hänet ohjaamaan tämän elokuvan. Hän on kertonut haastatteluissa 1960-luvulla, että ei tiennyt oikeastaan mitään elokuvan ohjaamisesta. Hän paljasti, että kävi elokuvateatterissa ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Varda oli katsonut 25-vuotiaana parikymmentä elokuvaa. Hän ilmaisi tehneensä elokuvan kuin runon tai romaanin pöytälaatikkoon. Tosin kannattaa muistaa, että Vardalla oli suhde kuvaan. Belgiassa syntynyt Varda toimi 1950-luvun alkupuolella kuuluisan Théatre National Populairen ammattimaisena valokuvaajana. Kiinnostavaa on tietää, että La Pointe Courte kuvattiin Vardan lapsuuden kaupungissa Se´teessä ja työryhmä osallistui projektiin osuustoimintaperiaatteella. Muutenkin elokuvaan liittyy kappale elokuvan historiaa: Leikkaajana toimi Alain Resnaisi, joka muutama vuosi myöhemmin vavisutti maailmaa elokuvallaan Hiroshima, rakastettuni.
==============================================================================================
Cleo viidestä seitsemään sai lähtökohtansa maalauksesta. Agnes Vardan mielessä oli 1400-luvun lopun kuvataiteilijan Hans Baldung Griemin teos "Nainen ja kuolema". Varda on kertonut vaikuttuneensa syvästi maalauksesta. Siksi hän halusi kuvata naista, joka vedetään äkkiä, valmistautumatta kuolemanpelon valtaan.
Agnes Varda halusi tutkia, miten mahdollista kuolemaa odottava nainen näkee ympäristöt ja ihmiset aivan uudella tavalla. Tästä johtuu elokuvan kaksijakoinen subjektiivisuus ja objektiivisuus. Varda on määritellyt elokuvansa subjektiiviseksi naisen muotokuvaksi, mutta myös pariisilaisnaisen objektiiviseksi historiaksi, jolla on ohjaajan sanoin täsmällinen aikataso (vrt. Fred Zinnemannin 1952 western Sheriffi).
Agnes Varda tunkeutuu suorasti ja aidosti kauniin nuoren naisen maailmoihin. Cleoa esittävä Corinne Marchand oli entinen malli. Hän soveltuu täydellisesti Vardan hiljaisen elokuvan Cleoksi. Varda rakastaa yksityiskohtia, tilanteiden ja tilojen jännittäviä esittelyjä. Elokuva on dokumentaarinen ja hyvin henkilökohtainen. Pariisin kadut ja elokuvateatterit, kahvilat ja puistot elävät Vardalla jopa vivahteikkaimmin kuin ajankohdan Pariisi-dokumenteissa. Tämä dokumentaarisuus pitää Vardan estetiikan kurissa.
Kuitenkin elokuvassa on selvä sosiaalisen komedian tarkoitusperä. Kuin Agnes Varda siirtäisi Jean Giraudouxin (1882-1944) näytelmien (Enkelin kiusaus, Hupsu kreivitär) piirteitä ja asetelmia elokuvansa tilanteisiin. Jos Corinne Marchand on elokuvan ehdoton kuningatar ja katseen vangitsija, niin Jean Rabierin kamera lumoutuu hänestä, samoin kuin Pariisin näkymistä. Elokuvan iso ansio on sopusuhtainen tasapaino älyllisen ja triviaalin aineiston välillä.
Cleo viidestä seitsemään kunnioittaa myös uuden aallon aikalaisia ohjaaja Jean-Luc Godardista näyttelijät Anna Karinaan ja Jean-Claude Brialyyn. Kovanyrkkisissä rikoskomedioissa ja Godardin Alphavillessä esiintynyt Eddie Constantine näyttäytyy Vardalla omana itsenään.
Cleo viidestä seitsemään on Vardan oivaltavin ja kypsin elokuvatyö. Myöhemmin Varda alkoi korostaa muotoa sisällön kustannuksella. Esimerkiksi 1965 valmistunut Onnen hetket on kaikesta kerronnan kauneudestaan huolimatta täyttä pakoa todellisuudesta. Varda kertoo onnellista perhe-elämää viettävästä puusepästä, joka rakastuu kylän postineitiin. Silti pitää muistaa, että Agnes ikään kuin halusi kilvoitella miehensä Jacquesin omalla tantereella, romanttisen melodraaman heitteikössä. Agnes ei hallinnut sitä yhtä hyvin kuin Jacques, mutta kyllä elokuvan traagiset hetket ovat kyynelien suola.
==================================================================================================
Agnes Vardan rakas puoliso Jacques Demy kuoli 1990. Varda oli jatkanut elokuvaohjaajana aina 1990-luvulle, mutta Suomeen hänen elokuviaan ei tuotu säännöllisesti. Onneksi sentään 1977 valmistunut Onni on olla nainen ja vuoden 1985 loistava feministinen Kuin taivaan lintu saivat ensi-iltansa meillä valkokankaalla. Samoin Suomessa on nähty 1991 julkaistu Jacquot - Poika Nantesta, jonka käsikirjoitustyöhön Jacques Demy ehti osallistua. Varda vieraili samoihin aikoihin Suomessa. Elokuva on lesken valtaisan sydämellinen kunnianosoitus Demyn lapsuuden kaupungille, hänen muistoilleen ja unilleen.

lauantaina, joulukuuta 19, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 26

Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, Italia 1960) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Suso Cecchi d´Amico, Pasquale Festa Campanile, Massimo Franciosa, Enrico Medioli - perustuu Giovanni Testorin romaaniin Il Ponte della Ghisolfa, kuvaus: Giuseppo Rotunno, musiikki: Nino Rota, pääosissa: Alain Delon (Rocco), Renato Salvatori (Simone), Annie Giradot (Nadia), Katina Paxinou (Rosaria), Roger Hanin (Morini), Paolo Stoppa (nyrkkeilypromoottori), Suzy Delair (Luisa), Claudia Cardinale (Ginetta), tuotanto: Giuseppe Bordogni.



Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan suuret ohjaajanimet olivat Roberto Rossellini, Vittorio de Sica, Luchino Visconti ja hiukan myöhemmin Federico Fellini. Neorealismin kausi 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa oli muuan elokuvataiteen isoja luovia kukoistuksia. Sen jälkeen oikeastaan vain Ranskan uusi aalto muutamien vuosien vaikuttavana kokonaisuutena jää erottuvana kautena elokuvan historiaan.
Italian neorealismin tunnetuin teos on de Sican Polkupyörävaras (1948), mutta myös Rossellinin Rooma, avoin kaupunki (1944) ja Viscontin Maa järisee (1947) ovat osoittautuneet maineikkaiksi, kestäviksi elokuviksi. Neorealismin suuntaus on tiivistetty oivallisesti seuraavasti: Elokuvat saattoivat julistaa yhteiskunnallisen manifestin, paljastaa isoja epäkohtia, mutta ennen kaikkea ne havainnoivat arkitodellisuutta ja paljastivat vähäeleisesti yhteiskunnallisia epäkohtia.
Neorealismin kauden elokuvat olivat ohjaajien luomuksia, alusta loppuun, eivät mitään valtio- tai tuotantokoneiston propagandistisia esityksiä. Siksi 1950-luvun alussa viranomaiset alkoivat kritisoida neorealistisia ohjaajia, koska heidän elokuviensa sanottiin antavan väärän (siis: oikean) kuvan ulkomaille Italiasta, sen kansasta ja yhteiskunnasta.
================================================================================================
Luchino Viscontin (1906-1976) ohjaajan ura kesti vuodesta 1942 aina 1970-luvun puoliväliin (esikoisteos Ossessnione/Riivatut oli italialainen versio James M Cainin kovaksi keitetystä romaanista Hätä ei tule kello kaulassa/The Postman Always Rings Twice). Visconti oli järkälemäinen ohjaajapersoona, aristokraatti ja marxilainen. Hän oli Milanossa syntynyt, lähellä Paviaa aateliset sukujuurensa omistanut kreivi Don Luchino Visconti di Modrone.
Viscontin tuotannosta voisi valita suosikseen vaikka jokaisen teoksen - niin Ossessione, Maa järisee, Bellissima, etenkin Senso, Valkeat yöt, etenkin Tiikerikissa ja tietenkin 1960-luvun lopun, Thomas Mannin pienoisromaaniin perustuva Kuolema Venetsiassa. Ja yhtä hyvin voisi ihastella julman kaunista Kadotettuja, joka on kriittisimpiä läpivalaisuja Kolmannen valtakunnan Saksan eliitin elämästä ja rappiosta.
Valitsen kuitenkin mustavalkoisen Rocco ja hänen veljensä -elokuvan. Koska se on syvällinen italialaisen perhejärjestelmän analyysi. Se on muuton kuvaus, toivon elokuva, köyhyyden laulu, yhteiskunnallinen hätähuuto ja ennen kaikkea kertomus äidistä, "Äiti-Italiasta", joka yrittää pitää poikansa kaidalla tiellä. Vastaparit ovat hyvyyden perikuva Rocco ja pahuuden inkarnaatio Simone-veli. Nadia on rakastava nainen, joka vedetään kahden veljeksen "myrskyn silmään". Elokuva on odysseia muutosta etelän köyhistä oloista pohjoiseen, vaurauden ja mahdollisuuksien Milanoon. Nyrkkeily kuvastaa Viscontilla tätä paremman elämän toivoa - niin kuin niin usein jokin urheilumuoto, vaikka jalkapallo, sodanjälkeisessä Euroopassa.
================================================================================================
Nähtyäni 1960-luvun alussa ensimmäisen kerran Luchino Viscontin elokuvan en osannut arvostaa sitä samalla intensiteetillä kuin Michelangelo Antonionin Yötä ja Seikkailua. Kiinnyin enemmän Antonionin individualismiin, vieraantumisen kuvauksiin ja modernin mondeenin maailman heijastelmiin. Mutta yksi asia jäi kummittelemaan mieleeni: Viscontin Rocossa on upea kohtaus, jossa Alain Delon ja Annie Giradot istuvat Milanon Tuomiokirkon ylätasanteella. Päätin joskus päästä Milanoon katsomaan kirkkoa, samalla tavalla kuin haaveilin Vertigon nähtyäni San Franciscosta ja Golden Gate -sillasta tai Jacques Demyn Enkelten lahden koettuani Nizzasta. San Franciscoon en ole koskaan päässyt, Milanoon ja Nizzaan kylläkin.

KESKUSTELU ELOKUVASTA

Lauantai-iltana tammikuun loppupuolella 2008 Yle Teemalla alkoi Rocco ja hänen veljensä. Seurasin elokuvaa suuren ilon ja surunkin vallassa. Aloin kehitellä mielessäni kuviteltujen henkilöiden novellistista puhelinkeskustelua, jonka aiheena on Teeman Rocco-esitys. Taustana ovat 1960-luvulla useinkin harrastetut kahden kriitikon käymät keskustelut jostakin merkittävästä elokuvasta. Eero Tuomikoski harrasti sitä Kauppalehdessä keskustelemalla itsensä kanssa: E. vastaan T. Legendaarisessa Elokuvan vuosikirja Studiossa julkaistiin 1959 Leo Anderssonin ja J. Sakari Helanderin rakkaudentunnustus Renoirille - eli keskustelu Jean Renoirin Ingrid Bergman -elokuvasta Elena ja miehet.
Seuraavan keskustelun henkilöt ovat kirjallisuusmies, entinen yliopistonlehtori T ja hänen kriitikko-ystävänsä M. Jälkimmäinen soittaa ja aloittaa keskustelun:
"Katsotko?"
"En, mitä, istun pimeässä ja mietin, voisinko lähettää kaksi meiliä", T vastasi hiukan happamasti.
"Rocco ja hänen veljensä, uskomaton mustavalkoinen paatos, lähes melodramaattinen ja sosiologinen käsittely, pane nyt ihmeessä televisio päälle, pääset katsomaan, miten Rocco ottaa nyrkkeilijän viitan veljeltään Simonelta ja miten äiti, pojistaan huolehtiva Etelä-Italian tervaskanto siunailee, kun Simone menee tekemään typerimmän tekonsa, puukottamaan Nadian kuoliaaksi..."
"Mustasukkaisuudesta..."
"Muistat."
"Kyllä, mutta muistatko sinä kun olit kurssillani puhumassa Tiikerikissasta ja Kuolema Venetsiassa -elokuvasta..."
"Giuseppe Tomasi di Lampedusa..."
"Ja muuan opiskelijapoika, jolla ei ollut sinistä paitaa päällään, alkoi hehkuttaa, että Angelica ja Tancredi ovat Italian elokuvan hehkeimpiä rakastavaisia..."
"Kuin vastine Amerikan Tuulen viemän Vivien Leighille ja Clark Gablelle", T. jatkoi.
"Claudia Cardinale ja Alain Delon, mikä hyvyyden uskomaton herkkyys", kriitikko-ystävä M lisäsi.
T mietti hetken. Sitten seitkytluvun kurssi palautui T:n mieleen: "Kuule, muistatko kun puhuit Mannista, niin saparopäinen ja siniseen paitaan sonnustautunut vaalea opiskelijatyttö alkoi väittää, että Mannin Kuolema Venetsiassa on porvarillisen paatuneisuuden ja miehisen eskapismin voittolaulu."
"Se pitää hylätä, elokuva pitää hylätä", M jatkoi ja hihkaisi riemusta, " katso, katso miten Alain Delon lyö, on aivan varma, että Martin Scorsese ihaili Viscontin mustavalkoisia nyrkkeilyjaksoja ja laittoi samaa Kuin raivo härkään."
"Mutta muistatko, miten muuan opiskelijapoika nousi ja tivasi sinulta, oliko Mann homo."
M purskahti nauruun. "Enkä osannut vastata, aloin soperrella, että Mannilla oli vaimo ja liuta lapsia, perhe ja talo, kaikkea porvarillista, mutta ehkä Kuolema Venetsiassa ja Dirk Bogarden olemus kuvastavat vanhenevan miehen kaipuuta nuoruuteen ja kauneuteen, jonka hän löytää enää poikasesta."
T oli hetken hiljaa. Ei muistanut kaikkea, mutta sen muisti, miten silloin luentoja tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin, eivät vain kirjallisuustieteen opiskelijat, vaan myös nuoret filmihullut, jotka ahmivat elokuvan historiaa elokuva-arkiston näytöksissä Joukolassa.
"Hyvä, en enää soita tänä yönä, mutta eletään vielä täällä ja siellä se lepattava Viscontin elokuvan huima jakso, jossa paholaismainen Simone ajautuu väkivallan kiihkoon ja puukottaa Nadinea, tuota rakkauden ja huoruuden arkkityyppiä, tuota Annie Girardotin loihtimaa kärsivää naista, joka olisi saanut Rocosta pelastajansa, mutta Jumala ei halunnut, että onni olisi siinnyt elokuvan loppupuolella."
"Huh, et ole päässyt analyyseistä, kritiikeistä, onko tuo tässä ja nyt tullutta tekstiä vai joskus kirjoitettua", T manasi.
M naurahti ennen kuin vastasi: "Vaikea sanoa, voihan se olla alitajunnasta noussutta ennen kirjoitettua tekstiä."
Puhelu loppui. T jäi katsomaan, nauliintuneena. Sitten hän tajusi, että Luchoni Visconti ei pelanut vain omillaan, vaan Dostojevskin Idiootti vaikutti Rocon ja Simonen veljeskuvien taustalla. Tai: ehkä T muisti jonkun kirjoittaneen näin.
====================================================================================================
Niin, kesällä 1990 ajoimme perheen kanssa Cote d´Azurin lomalta Nizzan ja Cannesin kautta Italiaan, Genovaan ja ylös Paviaan, jossa vanhin tyttäremme asui ravintoloitsija-poikaystävänsä kanssa. Saimme käydä myös Milanossa, mutta Tuomiokirkko ei tehnyt aivan samaa vaikutusta kuin nuorena Rocco-elokuvassa. Mutta olihan se elämys kävellä Milanon keskustassa ja palata takaisin kolmisenkymmentä kilometriä alempana sijaitsevaan Paviaan.
Huippuhetki oli jalkapallon MM-kisojen (pelattiin Italiassa) otteluiden seuraaminen Bronx-ravintolan isolta video-screeniltä. Siinä puolivälierä-ottelussa Italia löi Roberto Baggion johdolla 1-0 Irlannin. Ottelun jälkeen tyttäreni poikaystävä ja nuorin poikani Nicholas, joka ihaili Baggion uskomatonta pelikäsitystä, jolle veti vertoja vain Jari Litmanen menivät keskustaan, jossa liput liehuivat ja autot töröttivät torviaan. Se on italialainen tapa juhlia Kuningas jalkapalloa ja saapasmaan menestystä. Tosin menestys tyssäsi 1.7. välieräotteluun, jossa Diego Maradonan (köyhän-etelän Napolin joukkueen uskomattomaan menestykseen johdattanut "magic ten" joutui "Juudaksen" asemaan Italiassa tämän ottelun jälkeen) Argentiina löi Italian rangaistuspotkukamppailussa. Koko Italian kansa vaipui suruliputukseen ja mestaruuden voitti sitten Länsi-Saksa.

tiistaina, joulukuuta 15, 2009

Mies vanha, elämä pitkä * * * *




Miika Soini yllättää. Hän on ohjannut jokin aika sitten ensimmäisen näytelmäelokuvansa Thomas. Se kestää lähes kahdeksankymmentä minuuttia. Viime viikolla sen saattoi nähdä enää Kino Palatsin yhdessä ainoassa päivänäytännössä. Minä hoksasin vähälle huomiolle jääneen elokuvan vasta viikko sitten. Thomas on vuoden 2009 valkokankaalla esitettyjä kotimaisia elokuvia Muukalaisen ohella.
Lasse Pöysti (s. 1927) näyttelee entistä lääkäriä, joka asuu yksin kellarihuoneessa. Hän keittää kahvin, juo joskus lasillisen jaloviinaa ja seuraa kadun liikennettä ikkunasta, jonka alle hän on nostanut laatikon. Thomas on kiinnostunut vastapäisen talon lähikauppiaasta (Marja-Leena Kouki), joka käykin kerran tuomassa ruokaa Thomakselle. Ja sattuu pelastamaan lattialle kaatuneen miehen.
Thomas tekee päivälenkin. Hän istuu tovin läheisessä kauniissa puistossa. Seurakseen Thomas saa hiukan nuoremman vanhan miehen, oikeudessa toimineen tuomarin (Pentti Siimes), joka yrittää puhutella, aloittaa keskustelua. Thomaksen repliikit ovat niukkoja. Hän ei ilmeisestikään enää voi sietää kanssaihmisiä.
Thomas seuraa tarkasti vanhan miehen päivärutiinia. Elokuvassa ei ole mitään liikaa, tai liian vähän. Jossain vaiheessa elokuvaa Thomaksen tausta, menneisyyden salat paljastetaan. Sen Miika Soini osaa tehdä dramaturgisesti oikein, sillä tuo paljastus yllättää katsojan. Teatterista lähdettyään katsoja jää pohtimaan vanhan miehen hymytöntä, pitkää elämää,
=============================================================================
Thomas on keskitetty, niukka, hyvin rajattu elokuva. Thomaksen asunnon lisäksi tapahtumapaikkoja on vain tuo puisto. Mitään takautumia ei esitetä. Eikä vanhan miehen vanhasta radiostakaan kuulu mitään ohjeistavaa tietoa musiikin ohella. Repliikkejä on vähän, mutta kuvakerronnan intensiteetti on valtava. Hetkeksikään ei pitkästy, vaikka seuraa yhden henkilön - Thomaksen - istumista, liikkumista ja shakin peluuta pienessä asunnossa. Joskus Lasse Pöystin henkäykset ja hymähdykset livahtavat tilaan. Ei muuta.
Thomas on Lasse Pöystin, suuren teatterinäyttelijän elokuva. Suoritus on sanoin kuvaamattoman aito ja kaunis. Tässähän on testamentin makua, mutta ainakin elokuvajuhlan makua, sillä Pöysti debytoi valkokankaalla 78 vuotta aikaisemmin Suomisen perheessä.
Erinomainen on myös toinen "vanhus" Pentti Siimes (s. 1929) muutamassa kohtauksessa. Niin Siimes kuin Pöysti tulkitsevat roolinsa kasvoillaan, eleillään. Siimeksellä on sikari apunaan, Pöystillä shakkinappulat. Suoritukset ovat täydellisiä, eikä ole vaikea huomata, että nuori ohjaaja on saanut ensimmäiseen elokuvaansa potkua ja lisäarvoa näiden näyttelijöiden läsnäolosta.

Ajankohtainen kommentti

Miika Soinin Thomas-elokuva saapui teattereihin todellakin lähes huomaamatta. Elokuva sai ensi-iltansa jo marraskuun lopulla. Jotenkin tuo ensi-ilta meni minultakin ohi. Siitä annan itselleni sapiskaa. Voi olla, että elokuva jäi ilmeisesti Täällä Pohjantähden alla -rummutuksen jalkoihin.
Miika Soinin Thomas valmistui jo vuonna 2008. Se on kiertänyt useilla filmifestivaaleilla - Espoossa, Kööpenhaminassa, Sodankylässä, Haugesundissa, Mannheimissa, Prahassa sekä Kolumbiassa, Venäjällä, Makedoniassa, Ranskassa, Turkissa... Elokuva on voittanut lukuisia palkintoja näillä pienillä festivaaleilla. Ehkä Thomaksesta oli juttua Suomen lehdissä kesällä 2008, festivaalikierroksen aikana. Minä en vain huomannut. Niin, Thomas on ehditty esittää televisiossakin. Sitäkään en huomannut, joten sapiskaa saa tulla kaksin kerroin.
=================================================================================================
Miika Soini (s. 1973) on opiskellut Taik:n elokuvalinjalla. Hän on näytellyt elokuvissa. Hän on ohjannut lyhytfilmejä. Soini ihailee ruotsalaista Roy Anderssonia, 1970-luvun Erään rakkaustarinan ja Giliapin ohjaajaa. Soini on ollut mukana äskettäin Anderssonin tuotannoissa, esimerkiksi Levande-elokuvan kuvauksissa. Taik:n elokuvalinjalla opiskellessaan häntä kiusasi opetuksen liiallinen teknisyys. Soini jäi kaipaamaan syvempää sukellusta elokuvataiteeseen.
Esikoiselokuva Thomas perustuu norjalaisen Kjell Askildsenin novelleihin "Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset". Netissä on ilmestynyt Soinin haastatteluja. Lainaan haastattelija Päivi Suikkasta (Yle.fi): "Soini harmittelee, että tv-kerronnan huonot piirteet kuten tarpeeton leikkaus ja turha käsivarakuvaus ovat levinneet laajalti elokuvan puolelle. Juostaan tehokkaasti kamerat olalla. Elokuva silputaan kasaan leikkauspöydässä. Pitäisi muistaa, että kaikkea ei voi kuvata samalla tavalla ja tempolla. Elokuva on myös taidemuoto. Aikaan, pitkiin kuviin ja näyttelijätyön voimaan ei oikein uskota.”
Olipa mieluisaa lukea tälläista tekstiä hetkellä, jolloin James Cameronin uusi, ökykallis ja tietokonegrafiikalla höystetty actionfantasia Avatar tulee teattereihin. Se on sitä massojen elokuvaa, joka tappaa elokuvataiteen. Ja tuota elokuvaa valtamediakin on Suomessa markkinoimassa surutta - kuten 13.12. HS ja 14.12. Ylen tv-uutiset.

lauantaina, joulukuuta 12, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 25

Sen täytyi tapahtua (Le mépris, Ranska 1963), ohjaus: Jean-Luc Godard, käsikirjoitus: Godard - Alberto Moravian romaanista Keskipäivän aave, kuvaus: Raoul Goutard, musiikki: Georges Delerue, pääosissa: Brigitte Bardot, Jack Palance, Fritz Lang ja Michel Piccoli, tuotanto: Carlo Ponti ja Georges de Beauregard.



Jean-Luc Godard oli Claude Chabrolin ja Francois Truffautin ohella 1950-luvun lopulla syntyneen Ranskan elokuvan uuden aallon tärkeimpiä ohjaajia, visionääri ja kokeilija, joka ammensi perinteen pohjalta. Godardin anarkistinen ja muotopuhdas esikoisteos Viimeiseen hengenvetoon (1959) juuttui meillä joksikin aikaa elokuvasensuuriin, joten Kajaanissa saatoimme päästä tutustumaan Godardiin vasta elokuvien Nainen on aina nainen ja Elää elämäänsä yhteydessä. Jos en väärin muista, niin Godardin toinen ohjaustyö Pieni sotilas tuli meillä ensi-iltaan vasta 1960-luvun lopulla - Lasse Åbergin vetämän Adams-Filmin toimesta.
Oma Godard-suosikkini on Cinemascope-värielokuva Sen täytyi tapahtua, joka tehtiin kansainvälisenä suurtuotantona. Elokuvan näyttelijöihin kuului kolme henkilöä, joiden merkitys oli aloittelevalle filmihullulle tuolloin ehdoton. Brigitte Bardot määritteli naistähteyden Marilyn Monroen ohella. Saksalainen ohjaaja Fritz Lang monokkeleineen oli nähtävyys kameran edessä. Eikä westernin ystävä voi unohtaa amerikkalaista "roistonäyttelijää" Jack Palanvea, joka kiusasi yhteisöä George Stevensin perinteisessä Etäisten laaksojen miehessä (1953). Godardin elokuvan taustalta löytyvä Moravian romaani oli silloin kuumaa tavaraa.
Toinen muisto liittyy Kauppalehteen, jonne nuori kriitikko ja tuleva ohjaaja Eero Tuomikoski kirjoitti pitkiä artikkeleita. Juoksimme aina ostamaan lehden Kajaanin rautatieaseman kioskille. Tuomikosken laaja juttu elokuvasta Sen täytyi tapahtua melkein salpasi hengen. Se artikkeli oli julkaistu lehdessä maaliskuun lopussa 1964, sillä elokuva oli saanut ensi-iltansa Helsingin Bio Reassa ja Ritzissä 27.3. 1964. Me ihmettelimme, miten tällaista analyyttistä, innostunutta ja runollista elokuvakritiikkiä osataan kirjoittaa Suomessa? Sitä yritin kysellä hiljaiselta Tuomikoskelta Sotkamossa, jossa tapasin hänet, koska meillä molemmilla oli käyntikortti Ahon perheeseen - Eerolla oli vipinää Ahon vanhemman sisaren ja minulla nuoremman kanssa. Eero vain levitteli käsiään ja toisti mantraa: "Runous on elokuvakritiikin ydin". Kun myöhemmin tapasin Tuomikosken Helsingissä ja olin usein iltaa istumassa hänen seurassaan huomasin, miten intohimoisesti hän jutteli Godardista. Ja näytti jopa erilaisilla esineillä, miten Godard asettaa kameran tilaan ja alkaa ohjata.
========================================================================
Sen täytyi tapahtua on elokuvaa elokuvassa. Fritz Lang esittää itseään, tässä tapauksessa elokuvaohjaajaa, jolla on työn alla Odysseus, Homeroksen valtava perusteos, jota Pentti Saarikoski saattoi suomentaa samoihin aikoihin. Langin ohjaaja työskentelee amerikkalaisen rahan alla. Jack Palancen näyttelemä diktatoorinen tuottaja Prokosch rähisee ohjaajan kanssa. Elokuvan käsikirjoittaja Paul Javal (Piccoli) tilittää suhdetta vaimoonsa Camilleen (Bardot). Kaikki tämä tunteiden palo värisee Välimerellä, Caprilla ja Roomassa. Elokuvalla on traaginen loppusävy, mutta katsoja ymmärtää, että elokuvan teon täytyy jatkua niin kuin elämänkin.
Raoul Goutardin huikaiseva Cinemascope-värikuvaus hellii sinertävän Välimeren tapahtumapaikkoja. Jean-Luc Godardin elokuvista ehkä vain 1965 valmistunut Hullu Pierrot tarjoaa loppupuolellaan samanlaista maisemakuvauksen poesiaa. Tässä Jean-Paul Belmondon ja Anna Karinan näyttelemässä pakotarinassa esiintyy amerikkalainen kulttiohjaaja Samuel Fuller (Tokion alamaailma, Viimeinen laukaus, Shock Corridor), joka määrittelee elokuvan tehtäväksi rakkauden, vihan, toiminnan, väkivallan ja kuoleman taistelukentän.
Sen täytyi tapahtua on aistillisista välähdyksistään huolimatta melko kylmä kuvaus ihmisten välisistä suhteista, joista puuttuvat tunteet. Godard kuvaa aika ilkeästikin elokuvateollisuuden pelikenttää (aivan toisella tavalla kuin Truffaut 1970-luvun alun Amerikkalaisessa yössä). Ei liene mikään sattuma, että Godard riitaantui kalleimman elokuvansa tekovaiheessa tuottaja Carlo Pontin kanssa (joitakin vuosia myöhemmin tshekki Milos Forman oli napit vastakkain Pontin kanssa elokuvan Palaa, palaa! yhteydessä). Olennaista Godardin elokuvassa on myös ihmisten välisen kommunikoinnin tai oikeastaan sen puutteen erittely. Osittain tämä johtuu elokuvan henkilöiden kieliongelmista - yhteistä kieltä ja ymmärrystä ei tahdo löytyä millään.
Toisaalta Sen täytyi tapahtua osoittaa sveitsiläissyntyisen ranskalaisohjaajan lähes pakkomielteisen, mutta aina niin luontevan tavan käyttää kulttuurellisia viittauksia ja lainauksia. Kirjallisuuden maailmasta Godard poimii elokuvaansa saksalaisen runoilijan Friedrich Hörderlinin (1770-1843), suuren romantikon ja oodi-, hymni- ja elegiarunouden taiturin.
==========================================================================
Muistikuva kesältä 1990. Olemme perheen kanssa palaamassa Ranskan Rivieran lomalta kohti Italiaa. Pysähdymme St. Tropezissa, koska paikalla on lähes myyttinen maine. Heti kaupunkiin ajettuamme huomaamme seimen, jossa on eläimiä. Se on Brigitte Bardotin valmistama seimi, jotta ihmiset hoksaisivat eläinsuojelun. Julkisuudesta pidättäytynyt Brigitte on omistanut lopun elämänsä luonnolle ja eläimille. Meidän matkamme aikana hän oli 56-vuotias. Toinen nuoruutemme elokuvien seksisymboli Marilyn Monroe kuoli lääkkeiden yliannostukseen 1962 vain 36 vuotiaana. Brigitte luopui elokuvasta 1973. Hän on edelleen voimissaan. Syksyllä Pariisissa avattiin juhlanäyttely 75 vuotiaan Brigitte Bardotin kunniaksi.

perjantaina, joulukuuta 11, 2009

Coenin-veljesten patamusta komedia * * * *




Larry Gopnik (Michael Stuhlbarg) on tunnontarkka professori ja hyväsydäminen aviomies. Hän haluaa tehdä kaiken kunnolla perheessä ja työssä. Larry uskoo ikuiseen onneen ja rauhalliseen elämään. Kunnes kaikki muuttuu. Vaimolla on rakastaja. Vaimo jättää Larryn. Rakastaja aikoo muuttaa Gopnikien asuntoon. Larry taitaa uskoa muiden vakuutteluihin, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Larryä aletaan syyttää petoksista työpaikalla.
Coenin-veljekset Ethan ja Joel ovat tehneet jälleen nautittavan ja terävän mustan komedian. A Serious Man on vinksahtaneella huumorilla höystettyä Coenia, mutta komedian pohjavireissä väreilee vakava huoli moraalittomasta elämäntyylistä ja hyvyyden katoamisesta. Coenin-veljesten päähenkilö Larry Gopnik on luottanut kanssaihmisiin. Hän on uskonut ihmisen hyvyyteen, ehkä liian naiivisti ja sokeasti. Maailma on kuitenkin niin ankara ja vaativa paikka, että se saattaa iskeä takaisin kovalla voimalla. Onko Larry Gopnik valmis ottamaan iskut vastaan?
Ethan ja Joel Coen tulivat amerikkalaiseen elokuvaan 1980-luvulla. Esikoiselokuva Blood Simple oli hämmästyttävä murhatarina Texasista. Coenit osoittivat heti suhtautuvansa maailmaan absurdilla huumorilla, joka on täynnä tummanpuhuvia sävyjä. Esikoiselokuvassa Coenit kuvasivat erikoislaatuisia ihmisiä petoksen ympyröissä - kuten sitä seuranneissa monissa muissa omaperäisissä ohjaustöissä (Barton Fink, The Hudsucker Proxy, Fargo, The Big Lebowski, The Man Who Wasn´t There, Ladykillers, Burn After Reading).
A Serious Manissa tutut teemat jauhautuvat eräänlaiseksi hullun huumorin karuselliksi, jota seuratessa katsoja ei voi olla välinpitämätön. Coenit liioittelevat ja tummentavat professorin tarinaa tavalla, joka pakottaa naurun väkisin esille. Larryn elämässä ongelmat seuraavat toisiaan. Jossain vaiheessa katsojan pitäisi sääliä professoria, mutta Coenit eivät anna tähän tilaisuutta. Nauramme hersyvästi professorille, mutta nauramme samalla itsellemme. Elämä on pahimmillansa tällaista, eikä koskaan tiedä, kuka meistä vedetään syvälle juonittelun helvettipeliin. Sitten elokuvan loppupuolella nauru muuttuu suruksi, katsojan kurkkua alkaa kuristaa, sillä Coenit eivät näytä antavan elämälle enää mitään arvoa. Ihmisen tulevaisuus on synkkä, lohduton, ja jos joku ryhtyy opastamaan ihmistä - kuten rabit - niin heidän neuvot ovat naurettavia ja tyhmiä. Jumalakin loistaa poissaolollaan.
========================================================================================
Yllättävinta A Serious Manissa on tapahtumien ajankohta. Coenit ovat sijoittaneet tarinansa vuoteen 1967. Miksi tuo vuosi? Sen yhteiskunnallisesta tilanteesta ei anneta mitään viitettä. Ehkä tapahtumavuosi 1967 on vain vitsi, coenilaista mustaa huumoria, jolla katsojaa johdatetaan harhaan. Tai ehkä Coenin-veljekset ovat halunneet näyttää tavallisen amerikkalaismiehen onnettoman tarinan, johon ei tartu yhtikäs mitään ajankohdan orastavista vapauden tuulista, radikalismin tulosta ja asennemurroksesta. Tässäkin veljekset ovat omaperäisesti omillaan. Eli: He avaavat näkymän arjen erääseen, hyvin kapeaan todellisuuslohkoon. Voi ajatella, että A Serious Man on täydellinen vastakohta esimerkiksi Oliver Stonen kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneelle Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvalle.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on pitänyt meitä hereillä lauantai-iltaisin. Dokumentit sodanjälkeisen elokuvan supertähdistä ja heidän työtään esittelevät elokuvat ovat kiinnostaneet laajasti. Ensin nähtiin järkyttävä dokumentti Marilynin viimeisistä sessioista, eli lukuisista keskusteluista pyskiatrin sohvalla 1960-luvun alussa. Oliko kysymys todellisista keskusteluista, jäi arvailujen varaan. Mutta mieli karrella katsoi Marilyn Monroen viimeisten vuosien elämäntapahtumia. Billy Wilderin komedia Piukat paikat sopi esitettäväksi dokumentin jälkeen, sillä tässä 1959 valmistuneessa riemupillerissä Marilyn todisti viimeistään loistavat näyttelijän (ja komediennen) kykynsä.
Viime lauantaina esitettiin dokumentti 1950-luvun tähdestä Doris Daysta, joka oli laulajana parempi kuin näyttelijänä. Aina hymyillyt ja iloinen Day asui Kalifornian pikkukaupungissa Carmelissa, jonka pormestarina toimi 1980-luvun lopulla näyttelijäikoni Clint Eastwood. Doris Dayn elokuvista näytettiin Alfred Hitchcockin ajankohtainen ja nerokas trilleri Mies, joka tiesi liikaa (1956), (alussa esille vilahtaa mm. islam-kysymys). Elokuva on kuuluisa Doris Dayn ikivihreästä laulukappaleesta "Whatever Will Be" ja Hitchcockin hovisäveltäjän Bernard Herrmannin Lontoon Albert Hallissa johtamasta sinfoniasta, jonka kuluessa ratkeaa, pystyykö salamurhaaja toteuttamaan aikeensa.
Huomenna meitä ilahdutetaan dokumentilla ranskalaisesta Brigitte Bardotista, jonka vientiarvo oli 1960-luvulla taloudellisesti laskettuna hyvin korkea. Elokuvana nähdään Jean-Luc Godardin Sen täytyi tapahtua, nyt uudella nimellä Keskipäivän aave. Tästä elokuvasta enemmän lauantaina mestariteos-sarjassani.
Teemalauantain tulevia elokuvatähti-esittelyjä ovat Rita Hayworth (19.12) ja Ingrid Bergman (26.12.).
P.S. Yle Teema sai Suomen Kuvalehden arvostetun Journalistipalkinnon. Meni oikeaan osoitteeseen. Onnea ja tsemppiä Ylen nykyisten säästösuunnitelmien puristuksessa.

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 24

Enkelten lahti (La baie des anges, Ranska 1963) ohjaus: Jacques Demy, käsikirjoitus: Demy, kuvaus: Jean Rabier, musiikki: Michel Legrand, pääosissa: Jeanne Moreau, Claude Mann, tuotanto: Sud Pacifique Films.



Tähän elokuvaan liittyy nostalgiaa. Kun sen aikanaan näki syntyi halu käydä jossain vaiheessa paikoilla, joilla se on kuvattu. Tarkoitan tietenkin kiemurtelevaa vuorista tietä, jota pitkin auto laskeutuu Nizzan Englantilaisten promenaadille. Sen sain kokea Jacques Demyn elokuvassa joskus 1964. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin sain ajaa autolla saman reitin perheeni kanssa. Eikä se ajo, saapuminen Nizzaan ollut pettymys. Ei todellakaan.
Jacques Demyn (1931-1990) kuusikymmenluvun tuotanto hakee vertaistaan uudessa ranskalaisessa elokuvassa. Hän tuli parrasvaloihin kuin yhdessä yössä vuonna 1960 elokuvallaan Lola, joka on Anouk Aime´en rakkauden hymyn kruunaama, tansseja ja lauluja sisältämä karamelli Nantesista, jossa Demy varttui. Demyn sydämellinen esikoisteos on kuin kunnianosoitus Robert Bressonin Naisen kostolle tai Max Ophülsin Lola Montesille.
Suuri yleisö muistaa Demyn aina Cherbourgen sateenvarjoista (1964), tuosta huikeasta lauletusta rakkaustarinasta, jossa iki-ihana Catherine Deneuve murtautui kansainväliseen tietoisuuteen. Ylen Teema-kanavaa saamme kiittää keväällä 2009 lähetetystä Ranskan uuden aallon sarjasta, jossa myös Cherbourgin sateenvarjot esitettiin. Demyn elokuva vaikutti hyvin kestävältä teokselta, ainutlaatuiselta kolorismissaan, puvuissaan, katunäkymissään... ja Michel Legrandin musiikki lumosi.
Enkelten lahti valmistui aikana, jolloin ranskalaisen elokuvan suuri tähti Jeanne Moreau oli aktiivisimmassa vaiheessa. Kolmen, neljän vuoden aikana hän näytteli monien mestariohjaajien huippuelokuvissa - kuten Louis Mallen Yö kuuluu rakkaudelle (1959), Michelangelo Antonionin Yö (1960), François Truffautin Jules ja Jim (1961), Joseph Loseyn Eeva (1962), Orson Wellesin Oikeusjuttu (1962), saman Mallen Virvatuli (1963) ja Luis Buñuelin Kamarineidon päiväkirja (1963). Huh, huh, mikä lista.
============================================================================
Enkelten lahti johdattaa meidät myyttiselle Rivieralle, Nizzan ja Monte Carlon pelisaleihin. Jeanne Moreau on Dostojevskilta vaikutteita saaneen elokuvan ehdoton keskipiste. Hän esittää vaaleatukkaista uhkapeluri Jackieta, joka rakastelee loman aikana komean pankkivirkailijan (Claude Mann) kanssa. Jacques Demyn elokuvan pohjavire on tummempi kuin yleensä, sillä hän näyttää suorasti pelisalien loiston ja onnen, joka voi tuhoutua hetkellä millä hyvänsä. Demy tunkeutuu syvälle tyhjään elämänpiiriin, jota pelihimo hallitsee ja vallitsee.
Enkelten lahden kuuluisin repliikki kuullaan Jackie-Moreaun suusta: "Olen tingannut itseltäni, hallitsisiko Jumala numeroita. Pelistä on tullut uskontoni." Elokuvan edetessä tajuaa, että raha ei sittenkään ole pelin ainoa liikkeelle paneva voima, vaan uhkapelurit testaavat itseään. He heittäytyvät rulettipöydän imuun, jotta voisivat karkottaa tyhjyyden ja tavoittaa jännityksen, tavoittaa edes hetkellisen voiton autuuden.
Uhkapelikuvauksena Enkeltan lahti on elokuvahistorian merkkiteoksia. Sen rinnalle löytää muitakin hienoja pelielokuvia, niin kuin Norman Jewisonin Täyskäsi Kid tai Robert Altmanin California Split. Silti vain Demyllä oli kyky ja taito saada kaikki palaset loksahtamaan kokonaisuuteen. Eikä hän synkistä maalailuistaan huolimatta pettänyt itseään, sillä rakkauden voimaan uskova romanttinen Demy pulpahti pinnalle viimeistään elokuvan loppujaksoissa.
=======================================================================
Mikä oli elokuvaohjaaja Agnes Vardan (Cleo viidestä seitsemään, Onnen hetket) puolison Jacques Demyn merkitys ja asema Ranskan 1960-luvun uuden aallon elokuvassa? Koulukaupunkini filmihullukollega Sakari Toiviainen kirjoitti 1996 läpinäkyvän teoksen Ranskan uudesta aallosta. Kirjan nimi on "Elokuvan hengenveto". Toiviainen sijoittaa Jacques Demyn elokuvalehti Cahiers du Cineman filmihullujen (esim. Godard, Truffaut, Chabrol, Rivette) ja Pariisin vasemman rannan ryhmien (esim. Resnais, Varda, Marker) välimaastoon. Toiviaisen mukaan cahierslaisiin Demyn liitti filmihulluus sekä nuorena syntynyt tietoisuus elokuvasta kutsumuksena, ainoana mahdollisena ammattina. Vasemman rannan intellektuelleihin Demy kiinnittyi vaimonsa Vardan tähden. Samoin Demy liittyi henkisesti heihin, koska oli määrätietoinen oman tiensä kulkija.
Lainaan lopuksi Toiviaista: "Demy on Balzacin ja Faulknerin kaltainen maailmojen rakentaja: näiden kirjailijoiden lailla hän ei luonut niinkään erillisiä teoksia kuin perustarinasta käsin ajassa ja tilassa levittäytyvien elämänkohtaloiden verkoston, jossa henkilöhahmot jatkavat olemassaoloaan elokuvasta toiseen..."

perjantaina, joulukuuta 04, 2009

Koivusalon tasapaksu Pohjantähti * *



Sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan voimakas persoonallisuus Edvin Laine opittiin tuntemaan kirjailija Väinö Linnan "hoviohjaajana". Musta rakkaus ja Tuntematon sotilas 1950-luvulta, Täällä Pohjantähden alla 1960-luvun lopulta ovat Linna-elokuvina Laineen tunnetuimpia töitä. Laine tarvitsisi kyllä uudelleenarvioinnin, sillä vahvojen töiden lisäksi hän ohjasi paljon vaatimattomia ja helppoja komedioita, melodraamoja ja teatterikappaleiden filmatisointeja. Laine toimi vuosikausia Suomen Kansallisteatterin ohjaana, joten hän saattoi ottaa joskus elokuvatyöt kesäisinä lisäansiokeikkoina.
Pekko-mies Timo Koivusalo on rohjennut arvioida 40 vuotta myöhemmin uudelleen Edvin Laineen Pohjantähden. Kömpelöiden ja tahattomaa komiikkaa tarjonneiden 1990-luvun Pekko-farssien jälkeen Koivusalo ohjasi elokuvat Tapio Rautavaarasta ja Irwin Goodmanista. Hän tarttui jokin vuosi sitten suureen kansalliseen kulttuuriaiheeseen. Säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta ryhdyttiin väsäämään elokuvaa. Sibelius-elokuva oli kammottava, vanhanaikainen ja veretön.
Uusi Täällä Pohjantähden alla on Sibelius-elokuvaan verrattuna parempi ohjaustyö. Koivusaloa voi kritisoida siitä, että hän on pudonnut samaan ansaan kuin Mikko Niskanen 1980-luvun loppupuolen Päätalo-elokuvisaan Elämän Vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Nimittäin Niskanen ei saanut luotua minkäänlaisia yhteyksiä omaan aikaamme, vaan hän jäi ohjauksessaan museoidun kuvauksen tasolle. Siksi väitteet Pohjantähden tuomisesta 2000-luvulle eivät pidä paikkaansa.
Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla saa odotetusti lisäarvoa, koska se tulee ensi-iltaan globaalin talouskriisin keskellä, mutta tämä on vain ulkoelokuvallinen sattuma. On näkynyt merkkejä, että yhteiskunnalliset ongelmat lisääntyvät, ihmisten välinen eriarvoisuus kasvaa ja köyhyys leviää Suomessa. Edvin Laineen alkuperäinen Pohjantähti julkistettiin ajankohtana, jolloin radikalismi ja poliittinen vasemmistolainen tietoisuus nostivat päitään Suomessa. Siksi Laineen elokuvaeepos sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta kansa tulvi solkenaan teattereihin.
========================================================================
Timo Koivusalo kuvaa Pentinkulman eriarvoisia ihmisiä ja erityisesti torppari Koskelan perhettä säätyaikana ja sisällissodan kurimuksessa. Yhteiskunnalliset ristiriidat rehottavat, torppareilta viedään maata, mutta työväenliike nousee ja luokkataistelu viriää. Elokuva alkaa loppupuolen kuvalla Akseli Koskelasta (Ilkka Koivula) valkoisten vankileirillä. Siitä siirrytään Linnan romaanin kuuluisaan alkuun suosta, kuokasta ja Jussista (Koivusalon elokuvan ei sanota perustuvan alkutekstien mukaan Linnan romaaniin, vaan tarinaan).
Timo Koivusalon työryhmä tekee teknisesti siistiä työtä - etenkin lavastaja Markku Myllymäki ja puvustaja Leila Jäntti. Koivusalon kerronta on kyllä tasapaksua: ei synny eepokselle ominaisia sykähdyttäviä kohokohtia. Joukkokohtaukset on tehty rutiinilla, Laurilan Antonin häätö on tosin luisumassa farssiksi. Maanviljelyskohtaukset ovat kuin kansatieteellistä historian kuvitusta. Punaliput eivät hulmua yhtä sykähdyttävästi kuin Edvin Laineella, tuolla vannoutuneella porvarilla.
Koivusalo on valinnut tuttuja huippunäyttelijöitä elokuvaansa, mutta näyttelijäkeskeisyydellä hän ikään kuin yrittää peittää kyvyttömyytensä kertoa elokuvallisesti, sytyttää ohjaajana kuvat hehkumaan. Näyttelijät pannaan lausumaan repliikkejä kameran eteen melkein kuin vanhoissa suomalaisissa maalaiselokuvissa. Koivusalo on yrittänyt haukata liian ison palan. Hänen elokuvansa on pelkkää kuvausta.
Uuden Pohjantähden vastaanotto saattaa riippua siitä, ryhtyykö vertailemaan Koivusalon keskeisiä näyttelijöitä Laineen elokuvaan. Totean, että Ilkka Koivula ei ole vakuuttava, joten en pysty unohtamaan Laineen elokuvan Aarno Sulkasta, joka tulkitsi samaa sisällissodan traumaa kantavaa Akseli Koskelaa. Laine-elämäkerran kirjoittaja Kalevi Kalemaa luonnehti Sulkasta osuvasti "arjalaiskasvoiseksi".
Sisäistyneitä näyttelijätöitä Timo Koivusalon Pohjantähdessä tekevät Risto Tuorila jykevänä Jussi Koskelana, Aleksin isänä, joka ei pane vastaan porvareille, Esko Roine työväenyhdistyksen ja lakkokomitean Otto Kivivuorena ja Heikki Nousiainen räätäli-pasifisti Halmeena, jonka ansiosta Pentinkulmalle perustetaan työväenyhdistys. Hurjasti kotimaisissa elokuvissa käytetty Hannu-Pekka Björkman on hyvä rovasti Salpakarina, jolle ihmisen hyvyys ja Jumalan tahto ovat elämän perusasioita. Eija Vilpas on väärä valinta torppari Anton Laurilan vaimoksi. Vera Kiiskinen on ulkokohtainen Elina Koskelan roolissa. Jonna Järnefelt on kuin luotu rovastin itsetietoiseksi vaimoksi.
Uusi Täällä Pohjantähden alla saattaa purra paremmin nuoreen yleisöön tai katsojiin, jotka eivät tunne Linnaa tai Lainetta. Nyt on vain kysymys siitä, lähteekö nuoriso teatteriin katsomaan historiallista luokkatataisteluaihetta, josta on kulunut pitkä aika.

P.S. Kuulin, että Timo Koivusalo kuvasi samaan aikaan Pohjantähden jatko-osan. Se tulee ensi-iltaan vuoden kuluttua. Toivottavasti jatko-osa ei ole yhtä lälly kuin Edvin Laineen jatkofilmi Akseli ja Elina.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n Seitsemän Uutiset näytti jälleen kykynsä viikko sitten, kun esiteltiin EU:n uudet komissaarit. Visuaalisesti esittely oli havainnollinen ja selkeä. Studion seinälle oli ripustettu uusien komissaarien valokuvat ja nimet sekä tehtävät. Tällaista on mielestäni parhaimmillaan television mahdollisuus käyttää tasapainoisesti kuvaa ja tekstiä sanoman perille menossa.
Hyvin Seitsemän Uutiset hoiti keskiviikkoiltana Finlandia-kirjallisuuspalkinnon uutisoinnin. Uutis-studioon oli saatu haastateltavaksi palkinnon jakaja, kulttuurineuvos Tuula Arkio. Uutisankkurit haastattelivat häntä asiantuntevasti. Positiivisesti uutisointiin ja haastatteluun käytettiin runsaasti aikaa.
=============================================================================
Vierastin Ylen TV1:n Stradaa koko viime vuoden. On se edelleenkin aika viihteellinen, kuin juosten - anteeksi pyöräillen - kustu kulttuuriohjelma, mutta tänä syksynä siihen on saatu todellinen juontajalöytö - Sanna Stellan. Katsokaa, miten luontevasti ja avoimesti, kuin meitä katsojia täydellä sydämellään palvellen Stellan toimii ruudussa. Että Timo Koivusaloa buffattiin (kuten melkein jokaisessa TV1:n ohjelmassa) ei ollut tietenkään mikään uutinen, koska TV2:n 1990-luvun Tutusta jutusta tuttu ohjaaja-juontaja on ikään kuin Ylen mies.
Joulutauolle jääneessä syksyn viimeisessä Stradassa (27.11.) toivottiin yleisömenestystä Koivusalon uudelle elokuvalle. Sitä en ymmrrä, että televisiossa kukaan ei puhu elokuvan tai muun kulttuuriteoksen laadusta. Vain katsojamääristä. Alkaa vaikuttaa siltä kuin kulttuuri olisi nykyisin niin televisiossa kuin lehdissä pelkästään viihdeuutisjuttu.

sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 23

Salvatore Giuliano (Salvatore Giuliano, Italia 1962) ohjaus: Francesco Rosi, käsikirjoitus: Francesco Rosi, Franco Solinas, Suso Cecchi D ´Amico, Enzo Provanazale, kuvaus: Gianni di Venanzo, musiikki: Piero Piccioni, pääosissa: Frank Wolff, Salvo Randome. Tuotanto: Franco Cristaldi.



Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1963 julkaistiin Geoffrey Nowell-Smithin (kirjoitti mm. kirjan Luchino Viscontista) innostunut ja analyyttinen arviointi Francesco Rosin läpimurtoelokuvasta. Lehden kannessa istui Orson Welles esittämässä ohjaajaa Pier Paolo Pasolinin filminovellissa Rogopag, joka kuului vuonna 1962 tuotettuun episodielokuvaan. Tuo lehden kesänumero tutustutti minut ensimmäisen kerran Francesco Rosiin.
Innostuin Rosista etenkin 1960-luvulla. Vuonna 1959 valmistuneen Rättikauppiaat, joka käsitteli italialaisten vierastyöläisten todellisuutta Länsi-Saksassa, näin uusintaesityksenä Helsingissä ja myöhemmin tv-näytäntönä. Salvatore Giulianon (tunnetaan myös nimellä Rosvopäällikkö Salvatore Giuliano) näin ensimmäisen kerran huhtikuussa 1967 Suomen elokuva-arkistossa, jossa olin töissä. Sitä ennen olin kirjoittanut Uuteen Suomeen haltioituneet arvostelut Rosin härkätaistelukuvauksesta Verta hiekassa ja grynderielokuvasta Kädet kaupungin yllä. Edellinen Espanjaan sijoitettu "yhteiskunnallinen melodraama" sai ensi-iltansa Helsingissä elo-syyskuussa 1966 Aito Mäkisen maahantuomana. Amerikkalaisen Rod Steigerin näyttelemä Kädet kaupungin yllä tuli esille Suomi-Filmin toimesta vähän ennen vuoden 1966 joulua.
===========================================================================
Francesco Rosi (s. 1922) on ollut uudemmassa italialaisessa elokuvassa neorealismin perinteen luovimpia jatkajia. Rosi käsitteli elokuvissaan köyhän Etelä-Italian ongelmia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Rosi kohosi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla "poliittisen elokuvan" suunnannäyttäjäksi. Hän sai paljon seuraajia. Hänen tapaansa tehdä elokuvaa, hänen teknisiä ja visuaalisia ratkaisujaan ja aihekäsittelyjä tutkittiin nuorempien ohjaajien toimesta.
Napolilaissyntyinen Rosi aloitti Luchino Viscontin assistenttina elokuvissa Maa järisee, Bellissima ja Senso. Rosi kirjoitti myös käsikirjoituksia muun muassa Luciano Emmerille ja Michelangelo Antonionille. Rosin oma esikoisohjaus La sfida (1958) palasi napolilaiseen arkeen. Rosi iski lujasti kaupungin vihanneskauppiaiden harjoittamaan diktatuuriin. Salvatore Giuliano oli sitten kansainvälinen tapaus. Elokuvassa Rosi esitteli ohjelmajulistuksensa: "Ei dokumentaarinen, vaan dokumentoitu elokuvien tekemisen tapa." Rosi vaati myös katsojilta luopumista elokuvien passiivisesta seuraamisesta.
Salvatore Giuliano perustuu todellisen henkilön elämään, mutta se ei ole elämäkerta tai kronologinen tai edes historialliseen totuuteen pyrkivä elokuva. Rosi "tulkitsee tosiasioita" kertoessaan sisilialaisesta rosvopäälliköstä Salvatore Giulianosta, fragmentisesti aikakäsitystä rikkoen vuosina 1945-1960. Giuliano osallistui heti toisen maailmansodan jälkeen Sisilian itsenäisyysliikkeen toimintaan, mutta ristiriitaista Giulianoa kiehtoi myös terrorismi. Hän oli mukana vapunpäivän 1947 väkivaltaisissa tapahtumissa, joissa useita vasemmistolaisia tapettiin. Lopulta kristillisdemokraattien voitto vuoden 1948 vaaleissa pakotti mafian varjossa kasvaneen Giulianon palaamaan omalle reviirilleen - rikolliseen toimintaan.
============================================================================
Geoffrey Nowell-Smith huomautti Sight and Soundin arvostelussa, että Salvatore Giuliano oli Italian etelän moderni kansansankari, mutta ei myyttinen sellainen kuten perinteiset kansansankarit. "Hän ei ole El Cid, ei Cesare Borgia, ei edes Jesse James.". Nowell-Smithin mukaan Salvatoresta tiedettiin paljon, myös siitä maailmasta, jossa hän toimi.
Sitä ei taas tiedetty tarkkaan, miten Salvatore Giuliano kuoli. Tarinan mukaan poliisi ampui hänet itsepuolustukseksi. Myöhemmin julkisuuteen astui muuan Giulianon "luutnanteista", elokuvassakin tärkeään osaan kohoava Gaspare Pisciotta. Hän väitti tappaneensa Giulianon. Pisciotta kuoli myöhemmin kiven sisässä. Salvatore Giulianon tapauksen hämäryyttä lisäsi, että väitettiin poliisin käyttäneen mafian välikäsiä, jotta "kiusallisesta kansansankarista" päästäisiin eroon.
Salvatore Giulianoa arvostelleet ovat puhuneet "kylmästä elokuvasta". Katsoja ei saa tunnepohjaa kohdehenkilöön ja tapahtumiin. Rosia syytettiin myös "hyppelehtivästä kerronnasta", ajassa mennään taakse ja eteen, mutta tapahtumia ei sidota yhteen. Kysymys onkin emotionaalisen ja analyyttisen, kriittisen ja perinteisen juonielokuvan eroista. Nowell-Smith nimittikin sitoutuneen vasemmistolaisen Rosin teosta määrätietoisen brechtiläiseksi. Voisiko sanoa, että Rosi halusi vieraannuttaa katsojat liian tunteenomaisista reaktioista, traagisen koskettavistakin, mutta sen sijaan lähettää katsomoon erittelevää ja toisiaan kumoavaa tai kasvattavaa tutkimustietoa. Siksi elokuvan väkivaltakin on esitetty epäsuorasti.
Francesco Rosi on puhunut elokuvasta, jossa on siirrytty sodanjälkeisen neorealistisen suuntauksen todellisuuden tallentamisesta neorealismin toiseen vaiheesen. Eli: nyt tehdään eeppistä ja kriittistä realismia eikä peitellä ideologisia tarkoitusperiä.
================================================================================
Seurasin Francesco Rosin tuotantoa aina 1980-luvun puoliväliin. 1970-luvulla häneltä nähtiin muun muassa radikaali Arvokkaita ruumiita, jossa isketään systeemin mädännäisyyteen. Syyskuussa 1980 silloisen Kino-Filmin Liisankadun Aulassa sai ensi-iltansa Rosin poeettinen Kristus pysähtyi Eboliin, joka liittyy vasemmistolaisen kirjailijan Carlo Levin (Gian Maria Volonte) karkotusaikaan 1930-luvulla. Muistan elokuvan jo siitä syystä, että Kino-Filmin Aili Kannel joutui herättämään minut puhelimella, koska olin saanut väärän käsityksen elokuvan lehdistönäytännöstä. Syyskuussa 1984 Nordiaan tuli ensi-iltaan Francesco Rosin Kolme veljestä, mutta se on oman käsittelynsä väärti.

perjantaina, marraskuuta 27, 2009

Viisaita neuvoja Eric Cantonalta * * * *




Työläisperheessä kasvanut Kenneth Loach (s. 1936) opiskeli teatteria ja lakia Oxfordin yliopistossa. Hän osallistui kokeellisen teatteriryhmän toimintaan ja hakeutui 1960-luvun alussa töihin BBC-tv -yhtiöön. Täällä Loach ohjasi Tony Garrettin tuottamia tv-elokuvia. Kaksikon sarjasta "The Wednesday Play" tuli käsite. Meilläkin nähtiin 1960-luvun loppupuolella Loachin ohjaama Kati, tule kotiin. Laajempi kiinnostus Loachiin syntyi, kun Magna-Filmi toi Orioniin Loachin ravisuttavan Family Life - varttumisen tuska (1971). Loach kertoi herkästä Janice-tytöstä, joka ei kestä vanhempiensa jatkuvaa painostusta. Yhteiskuntakriittinen elokuva oli mielisairaalakuvaus ja ajankohdan edistyksellisen huippupsykiatrin R.D. Laingin ajatusten kudelma.
Kenneth Loachin elokuvatuotanto on laaja. Hänet on opittu tuntemaan englantilaisen arkirealistisen elokuvan kärkinimenä. Elokuvat kuten Kes/Poika ja haukka (1969), Musta Jack (1979), Fatherland (1986), Hidden Agenda (1990), Riff Raff (1991), Ladybird, Ladybird (1994) ja Bead and Roses (2000) ovat tärkeitä merkkkipaaluja Loachin uralla. Uusin elokuvatyö Looking for Eric Cantona on täysveristä Loachia. Jalkapalloa intohimoisesti seuraavat saavat elokuvasta lisäbonuksen.
=========================================================================
Looking for Eric Cantona kertoo keski-ikäisestä posteljoonista, joka ei saa elämäänsä hallintaan. Hänen perhe-elämänsä tökkii. Toisaalta Eric varjelee suurta salaisuutta, joka varjostaa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Eric ei ole päässyt irti nuoruutensa suuresta rakkaudesta Lilystä. Eric haluaisi kohdata Lilyn uudelleen, mutta se ei ole yksinkertaista. Ericin elämä suhahtaa syöksykierteeseen, ja hädän hetkellä hän hakee apua ranskalaiselta kaimaltaan, jalkapallotaituri Eric Cantonalta.
Eric Cantona (s.1966) varttui jalkapalloilijaksi Pariisissa. Hän halusi jo nuorena pelata englantilaisessa mahtiseurassa Manchester Unitedissa. Unelmista tuli totta, ja taitava pallonkäsittelijä Eric Cantona loisti "King Ericinä" Manun hyökkäyksessä vuosina 1992-1997. Jalkapallouran jälkeen sanavalmis ja filosofinen Cantona kokeili elokuvassa. Hän näytteli 1998 Monsieur de Foix’n roolin Shekhar Kapurin elokuvassa Elisabet. Eikä yhtään huonosti.
Sen tähden ei ole mikään yllätys, että elämän rankoista realiteeteista kertova Kenneth Loach valitsi Eric Cantonan uuteen elokuvaansa. Looking for Eric Cantona toimii erinomaisesti. Cantonoiden kaima-asetelma on oikeastaan näppärä keksintö Loachilta. Fantasia-ainestenkin käyttö viehättää, tuo hengähdystauon realismiin. Näin Loach saa kerrottua syvemmin elämästä, jota toinen hallitsee, mutta toinen on saattanut sen kaaokseen. Loach ei tarvitse nyt psykiatrisia neuvoja, vaan maalaisjärjellä ajatellut totuudet riittävät melko pitkälle.

Ajankohtainen kommentti

Olen juuttunut kuuntelemaan Ylen Radioteatterin uutta kuunnelmasarjaa Täällä pohjantähden alla. Sarja perustuu kuten tunnettua Väinö Linnan romaanisarjaan, joka kuvaa pitkäkestoisesti Koskelan perheen elämää Pentinkulmalla. Edvin Laine ohjasi 1960-luvun lopulla romaanista kaksiosaisen elokuvan: Ensimmäinen osa Täällä pohjan tähden alla toimi hyvin, mutta jatko-osa Akseli ja Elina sortui romanttiseen höttöön.
Yle Radio 1:n kuunnelmasarjalla on ollut kolme dramaturgia. Hiukan ulkokohtaisesta alkupuolesta vastasi Leena Lander, keskiosan tiukkuuden loi Juha Seppälä ja loppuosasta vastaa Hannu Raittila. Kuunnelma on parantunut selvästi kestonsa aikana. Näyttelijät ovat löytäneet ilmaisuun vahvan epiikan - etenkin Ilkka Heiskanen Akseli Koskelana. Jo äänellisesti hän tekee loistavaa työtä. Rooliin on tarttunut miehuuden koko karheus, ikävä ja alakulo, suru ja ilo.
En ole kuunnellut viime vuosina kovin montaa kuunnelmaa. Vasta tänä vuonna olen ottanut radion päiväohjelmaani. Lukekaapa Hannu Raittilan hieno omakohtainen kirja "Ulkona" (2008), jossa hän käy sähköpostikeskustelua Leena Landerin kanssa Pohjantähden dramatisoimisesta. On Raittilalla osuva kantakin kuunnelman tekoon: "Radiodraama on luonteeltaan intiimiä verrattuna elokuvaan tai suuren näyttämön teatteriproduktioon. Siksi joukkokohtauksetkin on tehtävä tätä ominaisuutta kunnioittaen. Laajoista kohtauksista on kaivettava osiin ydin ja keskitettävä dialogi vain muutaman henkilön väliseksi. Näyttämöllisesti, mikä radion tapauksessa tarkoittaa akustisesti, pelataan etualan ja taustan suhteella. On luotava kohtaukseen tihennetty etuala, kohtauksen intiimi keskiö, jonka taustalla muu toiminta kuuluu viitteellisenä kumuna."
Juuri tähän Yle Radioa 1:n Pohjantähti-sarjassa on päästy.

sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 22

Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from A Unknown Woman, USA 1947) ohjaus: Max Ophüls,
käsikirjoitus: Howard Koch - Stefan Zweigin novellista (1922), kuvaus: Frank Planer, lavastus: Alexander Golitzen, pääosissa: Louis Jourdan (Stefan Brendt), Joan Fontaine (Lisa Berndle). Tuotanto: William Dozier, John Houseman/Universal.



Jälleen matkustan länsiberliiniläisellä kaupunkibussilla kohti Wilmersdorfin kaupunginosaa. Olen ottanut selvää teatterista, jossa esitetään elokuvaa nimeltä Kirje tuntemattomalta naiselta. Tiedän hämärästi, että se on valmistunut 1940-luvun lopulla, mutta sen ohjaajasta Max Ophülsista en tiedä juuri mitään. Hyppään pois oikealla pysäkillä, kiiruhdan jalkakäytävää kadun yli ja pujahdan pienen, viihtyisän teatterin hämärään. Siellä esitetään vanhoja saksalaisia tai saksalaissyntyisten ohjaajien elokuvia. On elokuun loppupuoli 1963.
Kirje tuntamattomalta naiselta haltioittaa huikeana melodraamana, puhtaana romanttisena rakkaustarina, johon liittyy traagisia ja kohtalokkaita sävyjä. Louis Jourdan esittää säveltäjää ja pianistia, jonka musiikkia hiljainen ihailija Lisa (Joan Fontaine) kuuntelee salaa. Naisella on ollut miehen kanssa aikaisemmin lyhyt romanssi. Lisa on synnyttänyt lapsen muusikolle, mutta tämä ei tiedä siitä - eikä tunnista naista myöhemmin. Elokuva tekee niin suuren vaikutuksen tunnetasolla, että se säilyy vuosia kymmenen parhaan filmin listallani.
================================================================================
Seuraavana päivänä tutkin Enno Patalasin ja Ulrich Gregorin kirjoittamaa paksua elokuvahistoriateosta "Geschichte des Films", jonka sain lahjaksi edellisenä kesänä. Siinä ei ole oikein mitään Max Ophülsista, mutta sivun 361 mustavalkoiset valokuvat ilmentävät ohjaajan kuuluisaa Cinemascope-värielokuvaa Lola Monte´s - skandaalikuningatar (1955). Myöhemmin kävelen Länsi-Berliinin hohdokkaalla pääkadulla Kurfurstendamnilla ja löydän kirjakaupan, jonka elokuvaosastossa on pari saksalaista Ophüls -kirjaa.
Max Ophüls (1902-1957) paljastuu saksalais-amerikkalaiseksi ohjaajaksi, joka aloitti elokuvassa 1931. Hän toimi ensin Anatole Litvakin apulaisohjaajana. Lähellä Ranskan rajaa kasvaneesta saarbrückeniläisestä Ophülsista kehittyi wieniläisen koulukunnan ohjaaja, jonka ensimmäinen merkkityö oli Arthur Schnitzlerin näytelmään perustuva Liebelei (1933). Elokuva osoitti Ophülsin mestarillisuuden psykologisen rakkausaiheen käsittelijänä. Häntä kuvailtiin raffinoidun wieniläistyylin taitajaksi ja hienotunnelmaisen epookin luojaksi.
Max Ophülsin kuten niin monen muun saksalaisen tai itävaltalaisen ohjaajan - myös kuvataiteilijan, kirjailijan, säveltäjän - tien katkaisi Hitlerin valtaantulo. Ophüls siirtyi ulkomaille - ensin Italiaan, Ranskaan ja Hollantiin. Hän matkusti 1940-luvulla Yhdysvaltoihin ja ryhtyi ohjaamaan elokuvia Hollywoodissa. Kirjoista saa aavistuksen, että saksalaisohjaaja koki olevansa vain käymässä elokuvan mekassa.
=========================================================================
Kirje tuntemattomalta naiselta kuvattiin hollywoodilaisena studiotuotantona. Kun katsoo elokuvaa, tätä ei huomaa, vaan tietämätön uskoo seuraavansa viime vuosisadan alun romanttista tapahtumakudelmaa Wienissä. Stefan Zweigin hienosta novellista kasvoi välittömiä tunneväristyksiä säteilevä uljas melodraama. Ajankuva, miljööt, vaatetus ja salatun rakkauden paatos ovat täydellisesti Ophülsin hallussa. Ohjaajan muotokieli on kirkasta ja kaunista - samaahan on sanottu Lola Monte´sista, ohjaajan testamentista.
Tiedetään, että Max Ophüls ei viihtynyt Hollywoodissa, ei jäänyt sinne kuten wieniläisen koulukunnan tulokkaat Billy Wilder ja Otto Preminger. Hollywoodissa Ophüls ohjasi vielä 1949 ja 1950 hienot melodraamat Ristiaallokko ja Paljastettuja sieluja. Hän siirtyi 1950-luvun alussa Yhdysvalloista Ranskaan ja toteutti ennen Lola Monte´sia Schnitzler-aiheisen Intohimojen karusellin sekä Lemmenunelmia ja Salaperäiset korvarenkaat. Kaikki ovat parantumattoman romantikon mykistäviä lahjoja elokuvataiteelle.
Kirje tuntemattomalta naiselta oli ranskalaisnäyttelijän ja sodan aikaisen vastarintaliikkeen miehen Louis Jourdanin toinen kuuluisa elokuva. Toinen oli Alfred Hitchcockin trilleri Kaksi pisaraa viiniä (1948). Tokiossa 1917 brittiläiseen perheeseen syntynyt Joan Fontaine näytteli myös Hitchcockin elokuvissa - 1940 Rebekassa ja 1941 Vaarallisissa valheissa. Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että Hannu Leminen ohjasi 1943 samasta Zweigin tekstistä loistavan kotimaisen melodraamaan Valkoiset ruusut, jossa Helena Kara näytteli saman Joan Fontainen roolin. Tai pitäisikö tarkentaa: Fontaine tulkitsi myöhemmin saman Karan roolin.
==================================================================================
Itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig (1881-1942) taitaa olla unohdettu suuruus. Todetaan, että elokuvasta Kirje tuntemattomalta naiselta tunnettu Zweig kirjoitti Marie Antoinetten, Maria Stuartin ja Balzacin elämäkerrat. Romaani Malttamaton sydän paljastaa kirjailijan romanttisen sielun ristiaallokot.
Stefan Zweigista tuli ensimmäisen maailmansodan aikana vannoutunut pasifisti. Hitlerin valtaantulo ajoi hänet Englantiin ja lopulta New Yorkin kautta Brasiliaan, jossa kirjailija teki vaimonsa kanssa itsemurhan. Tuon jälkeen ei ole vaikea muistaa, kuinka Zweigin traagisen ratkaisun takana oli pettymys saksankieliseen Eurooppaan, joka oli vajonnut henkisen pimeyden kauteen.

perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Woody Allen pistäytyi kotikaupungissaan * * * * *






Tuottelias ohjaaja-koomikko Woody Allen työskenteli muutaman vuoden Euroopassa - viimeksi syntyi Espanjassa mainio Vicky Cristina Barcelona. Osittain oli kysymys rahoitusongelmista Yhdysvalloissa, sillä elokuvayhtiöt eivät ole enää jaksaneet panostaa Alleniin. Toisaalta Allenia on aina arvostettu elokuvaohjaajana enemmän Eurooopassa.
Kannattaa myös muistaa, että elokuvantekijänä Allen on aina ihaillut enemmän eurooppalaisia kuin amerikkalaisia ohjaajia. Melkein pakkomielteen omaisesti Allen osoitti 1970-luvun ja 1980-luvun alun elokuvissaan kunnianosoituksia Ingmar Bergmanille - miksei joskus Federico Fellinillekin. Niin, totta vie, ehkä Allenille teki hyvää oleskella jonkin aikaa eurooppalaisessa todellisuudessa. Hetkinen! Ei Allen jäänytkään pitemmäksi aikaa New Yorkiin, vaan hän aloitti heinäkuussa Lontoossa uuden elokuvansa kuvaukset. Sen nimi on Yoy Will Meet A Tall Dark Stranger. Pääosat näyttelevät Antonio Banderas, Sir Anthony Hopkins, Josh Broilin ja Naomi Watts.
=================================================================================================
Sata vuotta täyttävässä Kluuvikadun Maximissa pyörivä Whatever Works tapahtuu kokonaisuudessaan New Yorkissa. Niin kuin kirjailija Paul Austerille myös Allenille New York, etenkin Manhattan, on ollut taiteellisen luomisen sielun maisema ja elokuvien henkilöiden kohtauspaikka. Allenin pääteoksissa Annie Hall (1977), Manhattan (1979) ja Hannah ja sisaret (1986) New York paikkoineen ja kulttuuri-ilmiöineen on tärkeässä osassa. Näkee, miten Allen on sitoutunut kotikaupunkinsa urbaaniin maisemaan. Hän suo New Yorkille jopa turistimaisia rakkaudentunnustuksia - esimerkiksi käynti katselemassa Vapauden patsasta.
Whatever Works lähenee hyvin olennaisesta näkökulmasta Paul Austerin romaaneja. Molemmat New Yorkin kuvaajat esittävät, että sattuma saattaa merkitä odotettua enemmän ihmisen elämässä. Jos onnea oikein etsii, niin tuskin se saapuu, sillä onni saapuu, jos on saapuakseen. Woody Allenin elokuvassa onni ilmestyy sattumalta - vaikkapa itsemurhaa yrittävän päähenkilö Boris Yellnikoffin (Larry David) hypätessä ikkunan läpi kadulle.
Woody Allenin alter ego Boris on Whatever Worksissa kvanttimatemaatikko, nero, joka oli vähällä voittaa Nobelin palkinnon. Hän on ollut aviossa, mutta eronnut - kukapa tavallinen ihminen neron kanssa jaksaisi elää pitempään ja päinvastoin. Ikääntynyt mies asuu yksin luukussaan, tapaa älykkäitä ystäviään kulmakapakassa ja puhuu loputtomiin elämästä. Melkein joka toinen sana ilmaisee Boriksen ärtymystä maailmasta, joka on ahne ja paha. Kyllä Boriksen kannanotot suhahtavat maaliin, vaikka katsomossa tekee joskus tiukkaa kuunnella hänen yksinpuheluaan.
Boris Yellnikoff on todella vihainen, todella äreä, eikä hän muutu kovin paljon kohdatessaan kadulla värjöttävän tytön. Hän on Mississippistä New Yorkiin karannut naivi Melodie St. Ann Celestinen (Evan Rachel Wood), jota äiti on kuskannut missikisoissa. Boris suostuu ottamaan tytön asumaan luokseen - hiukan samalla tavalla kuin Charles Chaplin yksinäisen ja asunnottoman tytön Ritari Siniparrassa (1947). Niin Chaplinilla kuin Allenilla nämä tytöt saavat tilaisuutensa menestyä elämässä.
=========================================================================
Whatever Worksissa Boris kohtaa vastustuksestaan huolimatta onnen, New Yorkiin tupsahtava Melodien äiti (Patricia Clarkson) kohtaa kaksi onnea ja lopulta Melodien isäkin (Ed Begley Jr.) löytää itsensä ja todellisen seksuaalisuutensa. Eikä Melodiekaan aikaile, kun todellinen rakkaus kurkkii kulman takana. Mutta sitä ennen tytön täytyy tehdä tilit selviksi Boriksen kanssa, sillä heidän välilleen on kasvanut luottamus ja ystävyys. Ehkä jotakin vielä paljon enemmän. Boriksen ja Melodien suhde viittaa Manhattaniin, jossa Allenin esittämä Isaac Davis ihastui huomattavasti nuorempaan Tracyyn (Mariel Hemingway).
Whatever Works on hauska, vihainen, puhelias, romanttinen ja vapauttava musta komedia. Woody Allen on ennenkin valittanut maailmanmenosta ja -tilasta. Ikäännyttyään (s. 1935) hänestä on tullut jopa ylivihainen, ylikriittinen ja ylipenseä. Se voi ärsyttää monia katsojia, mutta jos elokuvassa haluaisi nähdä jotain omakohtaista, niin samalla tavalla kuin päähenkilö Boris myös ikäpolvemme kriittiset ihmiset vihastuvat yhä herkemmin asioista, joita ympärillämme tapahtuu. Siinä mielessä Woody Allenin uusin elokuva on täydellistä intellektuaalista herkkua, mutta on se myös tavattoman upea, pulppuavalla huumorilla höystetty kuvaus nuoruudesta (Evan Rachel Wood on suloinen löytö), rakkaudesta, seksuaalisuudesta, ennakoluulottomuudesta ja kyvystä hyväksyä erilaisia elämäntapoja.
Niin, ja nyt ei haikaillla Ingmar Bergmanin perään, vaan Whatever Worksin elokuvallinen viite kohdistuu - yllätys, yllätys - Orson Wellesin Pahan kosketukseen (1958).

Ajankohtainen kommentti

Tv-kanavat hakevat säästöjä jakelumaksuista. Ranskalais-amerikkalaisella Digitalla on Suomessa monopoli tv-ohjelmien jakelussa antenniverkkoon. Digitan hintoja pidetään liian korkeina. Julkisen palvelun Yle ja kaupalliset kanavat vaativat hintoja alas. Yle tilittää tiettävästi jakelusta Digitalle vuositasolla 35 miljoonaa euroa. Ylessä sitä pidetään liian korkeana hintana. Paradoksaalisesti Digita oli aikanaan Ylen omistama jakeluyhtiö. Yle meni sitten säästösyistä myymään yhtiön ulkomaille. Ylen nykyisessä rahapulassa Digitan omistaminen olisi kuin vartioisi kruunun jalokiveä.
Ylessä puhaltaakin parhaillaan säästökuuri. Yle ei aio enää välittää suomalaiskoteihin kaikkia suuria kansainvälisiä urheilutapahtumia. Ei ilmeisesti vuoden 2012 yleisurheilun EM-kisoja, jotka pidetään Helsingissä. Tämä saattaa olla vaaarallista, jos ajatellaan Ylen hyviä katsojaosuuksia. Kuten kirjoitin alkusyksyllä, niin esimerkiksi kesäkaudella urheilutapahtumat keräsivät jopa miljoonaylesöjä Ylen kanavilla.
Toinen säästökohde olisi FST5, eli suomenruotsalaisten oma ruotsinkielinen tv-kanava, jolla tosin esitetään ohjelmat suomeksi tekstitettyinä. Ylessä on syntynyt ajatus lakkauttaa koko kanava. Tosin tämä on vielä spekulaatiota, mutta varmasti yksi mahdollisuus, koska Ylen täytyy karsia kulujaan media-maksun tullessa käyttöön vuonna 2012. Muistetaan, että aikanaan ruotsinkielinen FST esitti tuotoksensa TV1:n ja TV2:n ohjelmistoissa. Menetelmä toimi erittäin hyvin, ja suomalaisetkin saattoivat siirtyä helposti katsomaan ruotsinkielisiä ohjelmia. Digihuumassa päätettiin luopua käytännöstä ja rakentaa ruotsinkielisille oma kanava. Sitä ei katsota.
============================================================================
Millennium-hypen aikana uskottiin, että perustamalla tv-kanavan saa luvan "painaa rahaa". Uskottiin, että digiaika tuo lukuisia uusia kiinnostavia tv-kanavia yleisön ulottuville. Uskottiin useisiin kanavanippuihin, koska digitalisointi teki lähetystaivaasta lähes rajattoman. Vaikka moni (allekirjoittanutkin) varoitti 2000-luvun vaihteessa liiallisesta optimismista: Suomi on niin pieni maa, että ei tänne mahdu useita kannattavia tv-kanavia.
Yle uusii ohjelmia pääkanavillaan ja Teemalla niin paljon päivällä ja illalla, että eikö uusintamyllyä voisi hiukan höllentää. Jäisi ohjelmapaikkoja FST:n ruotsinkielisille ohjelmille - esimeriksi uutisille ja ajankohtaispaketeille. Ne ovat olleet aina hyvää laatutasoa FST:n tuotannossa. FST5:llä nykyisin esitettävät tasokkaat pohjoismaiset sarjafilmit voisi aivan hyvin lähettää Ylen pääkanavilla. Tässä muutostilanteessa FST:n suomenruotsalaiset toimittajat säilyttäisivät työpaikkansa.
P.S. Suomi saa vuodenvaihteessa jälleen uuden tv-kanavan - tai aivan uuden tv-yhtiön. Tiettävästi kanadalaisten rahoilla meillä alkaa toimia Suomi-TV, jonka ohjelmisto annettujen ennakkotietojen mukaan olisi perhekeskeistä. Ei siis väkivaltaa ja muuta vastenmielistä ohjelmaa prime timessä.
Saa sitten nähdä, karsiiko lama tv-kanavia. Sopii kysyä, miten käy MTV3:n maksullisen Maxin, jos suomalaisia formulakuskeja ei enää nähdä F1-kilpailuissa. Tuntuisi, että kukaan ei jaksa enää innostua formuloista, jos Räikkönen tai Kovalainen loistavat radoilta poissaolollaan. Entä miten käy iltapäivälehtien urheilusivujen, jonne ei saa enää sivukaupalla Räikkös-uutisia?

sunnuntaina, marraskuuta 15, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 21

Nykyaika (Modern Times, USA 1936) ohjaus, suunnittelu ja tuotanto: Charles Chaplin, musiikki: Alfred Newman, kuvaus: Rollie Totheroth ja Ira Morgan, pääosissa: Charles Chaplin, Paulette Goddard, Henry Bergman. Tuotanto: United Artists.



Mikä tahansa Charles Chaplinin (1889-1977) komedia ansaitsee mestariteoksen arvonimen - niin Easy Streetistä Kultakuumeeseen, Chaplinin pojasta Sirkukseen ja Kaupungin valoihin sekä 1940-luvun äänielokuvista Diktaattorista Monsieur Verdouxiin, 1950-luvun Parrasvaloihin ja Kuningas New Yorkissa -jäähyväistyöhön.
Charles Chaplin ohjasi vielä 1960-luvulla Marlon Brandon ja Sophia Lorenin näyttelemän Hongkongin kreivittären, mutta ei se enää kestänyt, kun näin sen uudelleen jokin vuosi sitten. Valitsen kuitenkin pitkän harkinnan jälkeen sarjani Chaplin-elokuvaksi Nykyajan, koska se on profetaalinen, melkein sosiologinen näkemys työn historiasta ja palkkatyöläisen arjesta. Sen sanoma yksilön, pienen ihmisen asemasta automatisoituvasta ja mekanisoituvasta yhteiskunnasta pätee vieläkin. Niin, ja se on lämmin, inhimillinen, katharsiksen tunteen tuottava komedia.
Ehkä Chaplin joutui juuri tämän elokuvan tähden Yhdysvalloissa 1950-luvun alussa poliittisen ajojahdin kohteeksi. Senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainot olivat menossa. Chaplinkin vedettiin antiamerikkalaista toimintaa tutkivan senaatin komitean silmätikuksi väitetyistä kommunistisista yhteyksistään. Mutta Lontoon katujen poikaviikari ja kansan rakastama kulkuri ei antanut periksi, vaan tykitti takaisin kuuluisalla puheenvuorollaan: "En ole kommunisti, en ole koskaan liittynyt mihinkään poliittiseen puolueeseen. Minä olen kuten te voisitte sanoa rauhanlietsoja."
Vuonna 1952 vuosisadan ensimmäisen puoliskon tunnetuin ihminen Charles Chaplin oli vaimonsa Oonan kanssa matkalla laivalla Lontooseen, tunteellisen klovnimuotokuvan Parrasvalojen ensi-iltaan. Keskellä Atlantia hänelle kerrottiin, että USA:n maahanmuuttovirasto on evännyt paluuviisumin Yhdysvaltoihin. Syyksi määriteltiin Chaplinin moraali. Koomikko vannoi, että ei astu enää jalallaan Yhdysvaltain kamaralle.
Päätös piti aina vuoteen 1972, kun Amerikan elokuva-akatemia halusi ojentaa Sveitsiin asettuneelle Chaplinille Oscarin työstään ja vaikutuksestaan elokuvataiteessa. Iloinen ja tyytyväinen Chaplin nähtiin Oscar-tilaisuudessa. Myöhemmin hänen kerrottiin säteilleen New York´s Philharmonic -hallin juhlissa: "Tämä on renessanssini. Olen syntynyt uudelleen." Nykyajan kuuluisa loppu, jossa byrokratiasta ja koneiden painosta vapautuneet kulkuri ja tyttö kävelevät maantiellä kohti avaraa taivaanrantaa, välähteli kenties vanhan Chaplinin mielessä.
Näin Nykyajan ensimmäisen kerran kesällä 1963 Länsi-Berliinissä. Jossakin Kreuzbergin - kaupunginosa alkoi tulla täyteen turkkilaisista vierastyöläisistä - pienesssä teatterissa muurin varjossa. Teatterissa oli menossa Chaplin-viikko, johon kuuluivat kaikki mestarin pitkät elokuvat - Diktaattoria lukuun ottamatta (Hitler ja Kolmas valtakunta olivat vielä liian arka aihe saksalaisille).
Samat Chaplinin kokoillan elokuvat saapuivat Suomeenkin 1960-luvun kuluessa. Erilaisissa mykän komedian kokoamaohjelmissa nähtiin Chaplinia, mutta myös mykänkomedian Buster Keatonia, Laurel & Hardya ja Harold Lloydia. Elokuva-arkisto tutustutti meidät nuoret filmihullut 1960-luvun lopulla Marx-veljesten komedioihin. Niin, ja Ylen Koulu-tv tilasi minulta 1968 esittelyvihkosen elokuvakomedian kultakaudesta.
=================================================================================
Nykyaika sähköistää aina. Komedian liukuhihnajakso on käsite, ei vain Charles Chaplinin akrobaatttisen taituruuden johdosta, vaan myös nerokkaana kärjistyksenä automatisoituvan teollisuustyön arjesta. Chaplinin näkemys työn ja pääoman, työnantajien ja työntekijöiden ristiriidasta oli marxilainen. Tähän viittasi komedialle alkuvaiheessa suunniteltu nimi Joukot (The Masses).
Nykyaika tuotettiin ajankohtana, jolloin äänielokuva oli ollut todellisuutta kuusi-seitsemän vuotta (Chaplinin komedian kuvaukset alkoivat jo vuonna 1934). Chaplin pysyi uskollisena mykän elokuvan ominaispiirteille. Vasta elokuvan lopussa kuullaan Chaplinin laulu ja äänitehosteita. Vasta vuoden 1940 huippuajankohtaisessa antifasistisessa Diktaattorissa Chaplin rohkeni ottaa äänen mukaan.
Nykyajan alkuteksteissä Chaplin selvittää: "Nykyaika on kertomus teollisuudesta, yksityisestä yritteliäisyydestä, ihmiskunnasta metsästämässä onnea." Elokuvan kuluessa Chaplin käsittelee työttömyyden ongelmia, uudenaikaisen teollisuustuotannon päämääriä ja ennen kaikkea - ihmisen ja koneen ristiriitaa. Tuskin missään elokuvassa on pureuduttu koneiden valtaan samalla intensiteetillä.
Monesti on väitetty, että Chaplin oli ajastaan jäljessä ohjatessaan Nykyaikaa. Kritiikeissä huomautettiin, että Chaplin ei ole seurannut elokuvallisen ilmaisun kehitystä. Jotkut kriitikot olivat sitä mieltä, että elokuva toistaa mestarin aikaisempia metkuja. Elokuvan vastaanottoon sekoittui myös poliittisia ja ideologisia kannanottoja.
On totta, että Nykyajassa sosiaalinen satiiri muuttuu vähitellen pelkäksi Chaplin-komediaksi, mutta on syytä muistaa, miten tuoreesti Chaplin sittenkin uudistui koomikkona. Hän riisui yltään aikaisemman sentimentaalisen kulkurin paatoksen. Häntä kiinnostivat nyt enemmän maailman asiat ja yhteiskunnallinen kehitys lamakauden Amerikassa. Elokuvallisen ilmaisun muutokset eräällä tavalla uhrattiin yhteiskunnalliselle vastuulle.
Pahat kieletkin vaikuttivat aikanaan Nykyajan negatiivisiin arviointeihin. Chaplinia pidettiin salonkisosialistina, joka luo kankaalle luokkataistelun dramaattisen panoraamaan. Vuosikymmenien jälkeen on helppo todeta, että Nykyaika on ajaton ja yleisinhimillinen komedia, satiiri kapitalismista ja työväenluokan asemasta tuotantojärjestelmässä. Mitään sosialistista propagandaa elokuvasta ei löydy. Komedia huvittaa, naurattaa meitä kaikkineen, naurattaa ennen kaikkea joukkokokemuksena elokuvateatterissa, mutta mestariteoksen arvon mukaisesti se jättää meidät pohtimaan ihmisen asemaa ja osaa koskevia asioita.
=================================================================================
Jos naurusta kirjoittanut ranskalainen filosofi Henri Bergson (1859-1941) olisi katsonut elokuvia, katsonut Charles Chaplinin komedioita, niin aivan varmasti hän olisi muuttanut käsityksiään komiikasta. Hän kirjoitti muun muassa: "Nauru ei tekisi tehtäväänsä, jos se tarjoaisi myötätuntoa ja hyvyyttä." Kaikkineen Chaplinin elokuvataide tarjosi juuri tätä naurun lomassa. Ja tarjoaa edelleen. Vaikka Chaplinin elokuvien uusinnoissa on parhaillaan menossa hiljainen vaihe, niin tulee aika, jolloin uudet sukupolvet saavat nauttia niistä ja nauraa hersyvästi kulkurille, josta kehittyi ehjä elokuvaohjaaja.
Charles Chaplinia on kehuttu aina ylisanoinkin ("suurin taiteilija, joka koskaan on elänyt", "ainoa nero, joka kehitti elokuvataidetta"), mutta itse haluaisin säilyttää muistissani Diktaattorin loppupuheen huipennuksen: "Taistelkaamme uuden maailman puolesta - paremman maailman puolesta, joka antaa ihmiselle työtä, nuoruudelle tulevaisuuden ja vanhuksille turvan ... Astumme uuteen maailmaan - vapaampaan, inhimillisempään, missä ei ole ahneutta, vihaa ja raakuutta. Ihmisen sielu on saanut siivet ja vihdoin se on vapa lentämään..