keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012

Viktor Jerofejev - venäläinen kirjailija * * * *

"Venäjä on kummallinen imperiumi. Tavalliset venäläiset eivät ole imperiumin isäntiä, eivät sen alamaisia eivätkö edes sen palvelijoita, he vain pyrkivät jäämään henkiin olosuhteissa, jotka muistuttavat imperiumia, mutta näyttävät yksinkertaisesti sietämättömiltä." (Viktor Jerofejev). Ari Matikaisen ohjamaa dokumenttielokuva Russian Libertine - Venäjän vapain mies näyttää kokokuvassa kuuluisan, kohutun ja rohkean venäläisen nykykirjailijan Viktor Jerofejevin. Neuvostodiplomaatin poika (s. 1947) puhuu tämän ajan Venäjästä, kotimaastaan, jota hän rakastaa ja vihaa, arvostelee ja ymmärtää. Tupakkamies siinä kameran edessä istuu.
Elokuvan jälkeen mietin omaa suhdettani Venäjään. Sellaista ei ole, mutta kirjahyllystä löytyy kyllä Jerofejevin romaani "Miehet". Jukka Mallisen suomentama teos on fragmenttinen, alkuun on painettu jopa sisällysluettelo, josta voin poimia tällaiset otsakkeet kuin Hevonen ja pirtti, Tyyli, tyyli, tyyli, Jos Jumala ottaa akan, niin antaa likan, Ystäväni markiisi Sade, Alaston ranta, Spielbergin lisko, Jos olisin puolalainen, Miesten oikeudet, Solzenitsyn ja James Bond, Alaston Lenin jne.
Ari Matikaisen tarkkanäköisessä dokumenttielokuvassa kirjailija Viktor Jerofejevin ja valtakunta Venäjän suhteet kohtaavat kriittisen puheen pulssissa. Matikainen tajuaa jotakin Venäjän, ja myös Neuvostoliiton historiasta, poimii kuviin välähdyksiä nyky-Venäjän todellisuudesta, katujen arjesta ja tavallisten ihmisten elämästä. Tähän ohjaaja liittää luontevasti kirjailijan omat analyysit, jotka eivät ole mahtipontisia, vaan kriittisiä ja usein myös itsekriittisiä.
"Miehet"- romaanin kappeleessa Kirjailijan omakuva päällystakissa on vain kaksi lyhyttä kappaletta. Lainaan ne tähän, koska ne kuvastavat hyvin Jerofejevia, jota on syytetty pornografiasta ja jonka teoksia on poltettu rovioilla: "Ja niin minä astuin sisään kyrvänvärisessä päällystakissa. Parta ajamatta. Paljasjaloin. Kädessä puinen matkalaukku. Perse oli punainen. Yltä päältä huulipunassa suudelmista."
Russian Libertine - Venäjän vapain mies esittää, että maassa ei ole ollut koskaan minkäänlaisia yksilön vapauksia. Jos näin on edelleen, niin dokumentti antaa ahdistavan surullisen kuvan Putinin Venäjän nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Itse voin puhua vain 1980-luvun Neuvostoliitosta, moskovalaisista päivistä ja öistä kolmena kesänä. Ympärillä lepatti jonkinlainen kyttäämisen harmaa ilmapiiri, vaikka elämä päällisin puolin näytti rauhalliselta. Moskovalaisessa kodissa käynti todisti vanhan myytin: Stalinin vainojen pelko ei ollut hellittänyt, sillä ulko-oveen oli asennettu viisi lukkoa.
Ari Matikainen liikkuu tuntosarvet ylhäällä nykyisessä venäläisessä todellisuudessa. Hän huomaa, näkee ja tekee johtopäätöksiä - tietenkin osittain Viktor Jerofejevin opastuksella ja kirjailijan taiteilijalle suoduin subjektiivisin silmin. Vaikka Jerofejevin väitteet Venäjästä, Putinista ja Kremlistä ovat hurjia, niin niitä on vaikea mennä kieltämään. Tai miten sen voisi tehdä ihminen, jolla ei ole mitään kosketusta tuohon naapurimaahan. Oikeastaan tuntuu aika paradoksaaliselta Jerofejevin romaanissaan ja niin myös elokuvassa esittämä huomautus, jossa ilmenee tietenkin pisara ironiaa: "Tämä maa on paratiisi kirjailijalle, sillä ympärillä kiehuu aiheiden suma." Venäläisen lukijan onnellisuudesta kirjailija on toista mieltä.
Russian Libertine - Venäjän vapain mies on hyvin ajankohtainen dokumenttielokuva. Viime talven suuret mielenosoitukset näyttävät kuvina nykytilanteen pärskyt. Johtavatko ne demokraattsemman Venäjän syntyyn vai jäivätkö ne vain erääksi luvuksi kansakunnan historiassa. Aika näyttää.
"Tunnen tuskaa Venäjän kansan puolesta. Eiväthän he kuitenkaan ole muukalaisia.Tunnen tuskaa Venäjän kansan puolesta, koska se on veltto ja orpo. Minä taas säteilen energiaa. Joskus vielä annan sille omaa energiaani. Mutta viellä ei ole aika." (Viktor Jerofejev: Miehet, 2001).
Russian Libertinen visuaalinen ulospano on komea. Yölliset kuvat Moskovasta säväyttävät.

  
Ajankohtainen kommentti 


En löytänyt vielä Suomen elokuvasäätiön tilastoja, mutta muistissa kummittelee lehtitieto, jonka mukaan tänä keväänä kotimaisiin elokuviin osti lippuja sama määrä kuin kokonaisuudessaan vuonna 2011. Jos tieto pitää paikkansa, määrä olisi 1.2. miljoonaa katsojaa. Tapahtui myös sellainen juttu, että suomalaisia elokuvia on saatu levikkiin ulkomaille. Esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havre on houkutellut teattereihin Ranskassa yli 600 00 katsojaa. Ulkomaille ovat päässeet ennen kaikkea sellaiset suomalaiset elokuvat, jotka ovat tämän digitaalisen ajan tuotekehittelyfilmejä - kuten Iron Sky ja Rare Exports.
Ilman Le Havrea suomalaisen elokuvan kuva ulkomailla saattaisi olla masentava. Täällä kotimaassa on sentään nähty ainakin kolme uutta kotimaista elokuvaa, jotka ansaitsevat huomion, ovat haasteellisten ohjauksellisten tavoitteiden kyllästämiä taideteoksia. Eivät siis mitään kaupallisen laskelmoinnin hyysäämiä keskenkasvuisia markkinatuotteita. Kevään arvokkaan kolmikon muodostavat Kohta 18, Vuosaari ja Varasto.
Kohta 18 on esikoisohjaajan hieno taiteellinen onnistuminen, Vuosaari on 1990-luvulla kannuksensa hankkineen keskipolven ohjaajan raju tilitys suomalaisesta nykytodellisuudesta. Varasto luo uskoa siihen, että täällä voidaan tehdä myös hauskasti ja terävästi työläiselämää kuvaavia komedioita. Sen tekijä joutui odottamaan vuosia pitkän uuden elokuvan ohjausmahdollisuutta. Siinäpä kerrakseen on viestiä päättäjille ja rahanjakajille: Riskejäkin voi tehdä.
Fakta on kevään kotiimaisten ensi-iltaelokuvien kirjava laatu. Haurasta kauraa tuodaan teattereihin liian paljon - kuten Kulman pojat ja Härmä. Positiivista on suomalaisen dokumenttielokuvan murtautuminen valkokankaalle. Aikanaan Yle TV2:n Tohlopissa luotu ja kehitetty Dokumenttiprojekti on ollut avainasemassa edistämässä suomalaista dokumenttifilmiä. Kevään teattereissa pyörivät Kovasikajuttu ja Russian Libertine kielivät tavallista rohkeamman dokumentin uudesta tulemisesta. En ole kovin syvällinen dokumenttielokuvan tuntija, mutta on nykytilanne melkein uskomaton. Vuosia sitten teattereihin ei olisi voinut kuvitella dokumenttifilmejä.

P.S. Pääministeri osoitti sunnuntaina kykenemättömyytensä tuntea todellisuuttamme Yle-Radion Pääministerin haastattelutunti -ohjelmassa. Ajatelkaa, että pääministerillä olisi ollut tilaisuus ottaa johtajuus käsiinsä. Hän olisi voinut ilmoittaa kuuluvasti, että nyt valtakunnassa pannaan kuntoon nuorten syrjäytymisasiat, mielenterveyshoidon puutteet ja työttömyysongelmat. Hallitus osoittaa siihen tarvittavan rahasumman. Enää ei vitkastella. Ei, ei pääministeri tarttunut tuhannen taalan tilaisuuteensa.
Mutta viime maanantain TV 1:n A-Studiossa kuultiin oikeaa asiaa. Kolumnisti Timo Harakka analysoi Hyvinkään murhatapausta niin terävästi, osuvasti ja kuvia kumartamatta, että joutuu kysymään, voiko hän enää jatkaa syksyllä samoilla linjoilla. Valtamedioistahan on tullut mauttomia ja hajuttomia, asioita käsitellään yleensä myötäkarvaan. Mitään kriittisyyttä ja todellista debattia ei enää harjoiteta. Tähän viittasi ansiokkaasti viime maanantaina Radiopersoona, eläkkeellä oleva Yle Radio 1:n toimittaja ja toimituspäällikkö Hannu Taanila. Ohjelma saattoi olla tinkimättömän yhteiskuntakriitikko Taanilan viimeinen esiintyminen radioaalloilla. Hänen korvaajiaan ei ole radioon ilmestynyt, ja mauttomuudesta kertoo paljon Yle Radio 1:n maanantaiaamun arkiohjelma: Entisten kipakoiden keskustelu- ja puheohjelmien tilalle laitettiin vanhaa viihdemusiikkia soittava Muistojen bulevardi. Minne katosivat Kirsi Virtanen, Tuomas Enbuske, Markku Heikkinen ja kumppanit? Ehkä he olivat liian kriittisiä, liian loukkaavia, joten Yle-Radion kulttuurikanavalla päätettiin siirtyä viihdemusiikin soittoon, koska se ei loukkaa ketään.

lauantaina, toukokuuta 26, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 136

Tunteeton sydän (Un couer en Hiver, Ranska 1991) ohjaus: Claude Sautet, käsikirjoitus: Sautet, Jacques Fieschi ja Jérome Tonnerre, kuvaus: Yves Angelo, pääosissa: Daniel Auteuil, Emmanuelle Béart ja André Dussollier, tuottajat: Jean-Louis Livi ja Philippe Carrassonne.

Muistot vanhemman polven ranskalaisesta ohjaajasta Claude Sautetista (s. 1924) vievät 1970-luvulle. Sautet ohjasi tuolloin kolme hienoa keskiluokan ja ystävyyden kuvausta, joiden nimet ovat Sellaista on elämä (1970), Cesar ja Rosalie (1972) ja Ystäväpiiri (1974). Etenkin viimeksi mainittu psykologinen draama ja elämäntapojen tutkielma oli ehjää, perinteiselle ihmiskuvaukselle perustuvaa elämän syväluotausta.
Sautetiin on liitetty epiteetti "tähtiluokan" näyttelijöiden ohjaaja.
Ystäväpiirissä Sautet ohjasi kolmea suurta ranskalaisfilmissä vaikuttanutta näyttelijää, italialaissyntyisiä Yves Montandia (1921-1991) ja Serge Reggiania (1922-) ranskalaista Michel Piccolia (s. 1925).
Serge Reggianin ehkä kuuluisin suoritus tapahtui 1952 Simone Signoretin rinnalla Jacques Beckerin elokuvassa Rakastajatar. Montand ja Piccoli ovat luoneet pitkän ja upean uran elokuvassa. He ovat näytelleet karismaattisesti lukuisissa ja lukuisissa sodanjälkeisissä ranskalaisissa elokuvissa. Laulajanakin loistanut chansonperinteen tulkki ja Signoretin aviomies Montand vieraili Hollywoodissakin Hän näytteli rakastettavasti 1960 Marilyn Monrien kanssa Lemmenloukussa. Piccoli on työskennellyt vielä viime vuosina - muistettakoon hänen huikea näyttelijäsuoritus kuvataiteilijana La Belle noiseusessa - Tuntemattomassa mestariteoksessa.
Claude Sautetin kolme edellä mainittua elokuvaa tuotiin myös Suomeen, mutta 1980-luvun elokuvista muistan nähneeni vain Muutama päivä minun kanssani -teoksen. Vuonna 1991 julkaistiin Sautetin ilmeinen päätyö, Daniel Auteuilin hienovaraisesti näyttelemä Tunteeton sydän. Sen ensi-ilta oli Suomessa 4.6. 1993 laatuelokuvateatteri Illusionissa, jota ei tietenkään enää ole olemassa.
=====================================================================================================
Tunteeton sydän edustaa viime vuosikymmenien parasta modernia ranskalaista elokuvaa. Sekin on ystäväpiirin kuvaus, dramaturgialtaan kypsä, käännekohtia ja muutoshetkiä sisältävä kuvaus kahdesta viulunrakentajasta. Elokuva on "hivelevän kaunis, ajatteleva ja kuunteleva, tunteita liikutteleva" - kuten kirjoitin Illusionin ensi-illan jälkeen.
Andre Dussolier esittää Maximea, joka johtaa viulunrakentajien yritystä. Auteuil on Stéphane, joka omistautuu syvällisesti rakentajan työlleen. Maxime seurustelee nuoren ja lahjakkaan viulistin Camillen (Béart) kanssa. Camille treenaa intohimoisesti Maurice Ravellin konsertin levytystä varten.
Stéphane tapailee ruokatunnilla kirjakauppias Héléneä (Elizabeth Bourgine). Heidän suhteensa on aika viileä, eikä viulunrakentaja innostu syventämään suhdetta. Kolmiodraaman enteitä on ilmassa, kun Camille kohtaa sattumalta Stéphanen. Viulisti rakastuu mieheen, mutta on epävarmaa, innostuuko Stéphane tästäkään naisesta.
Viulunrakentaja Stéphanen sisällä lepattaa tunteeton sydän. Rakkaus viuluihin on korvannut rakkauden ihmisiin. Toisaalta Camillen manageri Régine (Brigitte Catillon) vahtii mustasukkaisesti nuorta viulistia. Sitten tulee aika asettua taka-alalle. Tapahtumiin liittyy vielä Camiellen opettaja (Maurice Carrel), joka asuu maalla.
Claude Sautet saa viulut elämään, hengittämään uskomattomalla tavalla. Tai oikeastaan koko prosessin laukaisee Stéphanen tapa hivellä käsillään viulua, jolla joku tulokas tulee pian soittamaan. Viulunrakentaja ymmärtää viulujen kauneuden, viulun estetiikan. Hän elää eräänlaista hiljaiseloa viulujen kanssa, kun taas kumppani Maxime tapailee mielellään muita ihmisiä ja nauttii illan ajanvietteistä. Camillen rakkauden sytyttyä Sautet osoittaa, miten molemmat ranskalaismiehet säilyttävät sivistyneen käytöksen. Mustasukkaisuuden tunteita ei ilmene viulunrakentajien omalaatuisessa ystävä- ja työpiirissä.
Tunteeton sydän mestarillinen, hienostunut ja jokaiselta kuvaltaan valmis kamaerielokuva. Claude Sautet on saanut jokaisen yksityiskohdan, tilanteen ja tapahtuman liittymään saumattomasti kokonaisuuteen. Ihmiskuvaus on näyttelijöiden juhlaa, mutta ympäristöjen vaihteleva esittely antaa lisäbonuksen elokuvalle.
Miten eloisasti kamera liikkuu kahviloissa, kaduilla tai vangitsee konserttisalien tunnelman ja maaseudun puiden humisevan magiikan. Ja kuten aikaisemmin kirjoitin, ei ole kysymys mistään kuivasta elokuvasta, vaan kohtauksissa virtaa vireä elämän hämmennys ja yllätyksellisyys. Elokuvasta voisi sanoa samaa, mitä Jerker A. Eriksson totesi Rakastajattaresta: "Becker korostaa vain sitä, mikä on olennaista ja selventävää, tehokkuudesta ja keskittyneisyydestä hän ei luovu kertaakaan".
=====================================================================================================
Veteraani Claude Sautet ohjasi Tunteettoman sydämen jälkeen rämäkän elostelijakuvauksen Nelly ja herra Arnaud (1995). Elokuvasta muodostui Ranskassa jopa yllättävän iso yleisömenestys. Se jäi Sautetin viimeiseksi ohjaustyöksi, sillä hän kuoli 76-vuotiaana heinäkuussa 2000.
Claude Sautet oli ohjannut ensimmäisen elokuvansa Bonjour Sourien vuonna 1955. Huomattakoon vielä, että 1970 valmistunut Sellaista on elämä on erittäin arvostettu ohjaustyö. Siinä näyttelivät Michel Piccoli ja Romy Schneider. Kompleksisesta ihmiskuvauksesta ja novellistisesta tutkimustyöstä tunnettu elokuva oli Ranskassa tuon vuoden menestyjiä.
Ranskalaisesta elokuvasta kirjan kijroittanut Rémi Fournier Lanzoni lukee Sautetin niin sanotun humanistisen koulukunnan ohjaajiin
François Truffautin ja Eric Rohmerin ohella. Lanzoni muistuttaa, että Sautet on porvariston tarkkanäköinen kuvaaja. Hänen roolihenkilöidensä ammattikuntaan kuuluvat lääkärit, juristit, arkkitehdit ja liikemiehet.
Minään poliittisena ja yhteiskunnallisena ohjaajana Sautetia ei voinut pitäää. Ja Sautetista puhuttaessa täytyy aina korostaa, että hänen henkilönsä eivät ole olleet mitään epätavallisia "tapauksia", vaan heitä on kuvattu usein jopa banaaleissa tapahtumakuvioissa. Silti Sautet on pystynyt muuntamaan aiheidensa ja henkilöidensä cinematografisen analyysin yleismaailmalliseksi.
Claude Sautetin menestystä ohjaajana on varmasti tukenut aikaisempi käsikirjoittajan työ esimerkiksi Georges Franjun, Marcel Ophulsin, Jean Beckerin, Jose Giovannin elokuvissa. Ja kuten Lanzoni muistuttaa, Sautet ylistää elokuvissaan elämää Jean Renoirin hengessä. Tämän Renoir sanoi: "Ainoa asia, minkä minä tuon tähän epäloogiseen, vastuuttomaan ja julmaan maailmaan, on rakkauteni".

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2012

Tim Burton mustien varjojen maassa * * *
















Nyt kun erikoislaatuisen ohjaajan Tim Burtonin uusin vampyyriluomus Dark Shadows pyörii Suomen valkokankailla huomaan suhtautuneeni häneen hyvin ristiriitaisin tuntein. Olen katsonut useita Burbankissa, Kaliforniassa vuonna 1958 syntyneen Burtonin elokuvia - aina sieltä 1970-luvun lopun Doctor of Doomista.
Kirjoitin ensimmäisen kerran kritiikin Burtonin elokuvista vuonna 1988 Beetlejuicen tullessa julkisuuteen Suomessa. Sen jälkeen arvioin elokuvat Saksikäsi Edward (1990), Ed Wood (1994), mutta siihen sitten päättyi. Oikeastaan innostuin eniten Burtonin elokuvista, kun näimme jouluna 2003 Lincoln Centerin läheisyydessä sijaitsevassa teatterissa New Yorkissa Albert Finneyn ja Jessica Langen näyttelemän Big Fishin. Täytyy tunnustaa, että sen jälkeen en ole katsonut Burtonin luomuksia lähes kymmeneen vuoteen.
Dark Shadows osoittaa hyvässä ja huonossa, että Tim Burton kaivaa aiheensa goottilaisesta tarustosta. Hän ei ole muuttunut, mutta hän on kypsyyttänyt ja hionut vampyyrituotettaan. Aikanaan Disneyn animaatiostudioon töihin tullut Burton ei ole vain elokuvaohjaaja, vaan luovuus on kukkinut animaatioiden, erilaisten surrealististen hahmojen, tuottajan ja kirjailijan muodossa. Hän on laatinut kirjoja, joissa esillä ovat ohjaajan piirrokset ja tekstit. Burton on siinä mielessä auteur-ohjaaja, että hän huolehtii melkein kaikesta itse ja käyttää luottonäyttelijöitä ja säveltäjiä. Johnny Depp on esiintynyt kahdeksassa Burtonin elokuvassa ja Danny Elfman on työstänyt musiikin moniin Burton-filmeihin.
Dark Shadows on nykyisin Englannissa vaimonsa, näyttelijä Helena Bonham Carterin kanssa asuvan Tim Burtonin kaikkein kypsin goottilainen vampyyrielokuva. Tähän täytyy esittää varaus: Mitään uutta Burton ei tuo genreen. Mutta voisiko siihen tuodakaan, koska laji on läpeensä kaluttu viime vuosikymmenien aikana. Burtonin mielikuvitus kupruilee jälleen toteutuksessa, ulkoasun luomisessa ja tarinan kyllästämisessä jipoilla ja vitseillä, jotka poksahtelevat esille siellä täällä.
==========================================================================================
Tim Burtonin uusin elokuva kierrättää aikaisempaa materiaalia. Se perustuu tv-sarjaan Yön vampyyrit, joka pyöri vuosina 1966-1971 televisiossa Yhdysvalloissa. Burtonin elokuvassa Johnny Depp on muotoutunut Barnabas Collinsiksi, joka liikkuu 1770-luvun ympäristössä suosittuna naisten- ja liikemiehenä. Barnabas tekee väärän valinnan, koska rakastuu noitaan. Hän on Eva Greenin uljaasti tulkitsema
Angelique Bouchard. Hän kostaa Barnabakselle "väärän rakkauden", taikoo hänet vampyyriksi ja ...
Sen voi sanoa, että Dark Shadowsissa Barnabas Collins alkaa jäljittää sukulaisiaan aivan uudessa ajassa. Tim Burton lataa kuviin beetlejuicemaista hohtoa, sillä etsintä pelaa erilaisilla vastakohta-asetelmilla - vampyyri ei ole muuttunut, mutta yhteiskunta on muuttunut, joten siinä on vaikea toimia. Barnabas-poloisen toiminnassa ilmenee traagista liikuttavuutta.
Tim Burton on valinnut tarkasti näyttelijät, jotka esittävät näitä Barnabasin jäljittämiä sukulaisia. Michelle Pfeiffer on aivan vastustamaton Elizabeth Collins Stoddardina ja Johnny Lee Miller mainio Roger Collinsina. Ja ohjaajalle niin läheinen Helena Bonham Carter on saanut tri. Julia Hoffmanin kiitollisen roolin. Kauhuelokuvien elossa oleva legenda Christopher Lee näyttäytyy omituisena Bill Mallyna.
Dark Shadowsissa on käänteitä ja tapahtimia, tilanteita ja toimintaa, hauskuutta ja seksiäkin, mutta tarinan kehittely jää puolitiehen. Kuin sisällön aukot ja puolinaisuudet peittääkseen Burton soitattaa ääninauhalla 1970-luvun tuttua pop-musiikkia. Silti täytyy sanoa, että Tim Burton on lahjakas ja kekseliäs elokuvasurrealisti, joka on ikäännyttyään jäänyt kauhu- vampyyrigenren vangiksi. Tai, ehkä hän haluaa pysyä hamaan loppuun asti tässä genressä, koska jo lapsena koki sen omakseen. Taiteilijankin on vaikea muuttua, vaikea vaihtaa aihemaailmaa.

Ajankohtainen kommentti

Tuli oikein hiki ärsytyksestä, kun kuunteli jotakin urheilusosiologi Tiihosta viime perjantaina Ylen Tv-uutisissa. Nytkö vasta jääkiekko on siirtänyt suomalaiset harrastamaan joukkueurheilua, kun ennen oltiin vain yksilöurheilun kannattajia? Voi hyvä ihme näitä sosiologeja, kun eivät ota selvää historiasta, faktoista. Jalkapallo on ollut pitkään harrastetuin joukkuelaji Suomessa. Se on vetänyt 1960-luvulta isoja katsomoita Stadionille, niin maaotteluihin kuin esimerkiksi HJK-Haka -klassikoihin. Tiedän sen kokemuksesta. Täyttä tupaa on ollut vielä 2000-luvulle Satdikalla monissa jalkapallomaaotteluissa, ja 1970-luvulla ja myöhemminkin HJK:n peleihin saattoi tulla kymmenentuhatta katsojaa - ´"aurinkokatsomo" pullotti väkeä.
Niin ja, eikö "sosiologi" ole koskaan kuullut elokuun 1964 Suomi-Ruotsi - jalkapallomaaottelusta, jossa 18-vuotias kotkalainen Arto Tolsa murtautui ison yleisön edessä suomalaiseen ja kansainväliseen tietoisuuteen. Suomi voitti 1-0. Viisi vuotta myöhemmin Tolsa siirtyi ammattilaiseksi Antwerpenin Beerschot-seuraan, jossa pelasi topparina - "esi-Hyypiä" - aina vuoteen 1979.
Muuallakin on ollut viime vuosikymmeninä yleisöä ja menestystäkin on tullut Suomi-futiksen ailahtelevaisuudesta huolimatta. Nyt asioista tietämätön luulee muuta, koska tuijotetaan vain lyhytnäköisesti nykyisen notkahdusvaiheen tilastoihin. Ja ei tästä nyt ole niin pitkä aika, kun HJK pelasi Mestareiden liigassa ja Jari Litmasen aikainen maajoukkueen kultainen sukupolvi villitsi meidät katsojat. Sitä paitsi "sosiologinkin" pitäisi tajuta, että tv-urheilu on nykyisin niin massiivista, että monet lajit ovat siirtäneet penkkiurheilijat sohvaurheilijoiksi. Eivätkö ne olleet Yle TV2:n lauantaiset Valioliiga-tv-ottelut, jotka Veikkauksen vakiokuponkien ohella opettivat "rakastamaan" eurooppalaista futista?
Nykyisin Barcelonan ja Manu:n matseja katsotaan kotona televisosta, eikä mennä esimerkiksi Sonera-Stadionille ja Tapiolan urheilupuistoon seuraamaan nuorten lupausten suorituksia. Lupauksia alkaa taas tulla Suomi-futikseen. Myös julkkikset ja poliitikot mainitsevat aina suosikikseen jonkun Valioliigan seuran, eivät koskaan HJK:ta, Interiä, MyPaa, Honkaa, Hakaa... jne. "Oman kylän poikien" kannattaminen on hiipunut, koska ulkomaailma tarjoaa kotisohvalle niin paljon kiihottavia katsomiselämyksiä.
Kiekossa ja pesäpallossa asia on toisin. Ensiksi mainitussa urheilulajissa ei löydy juurikaan eurooppalaisia seuroja, joita haluttaisiin fanittaa. Jälkimmäistä peliä harrastetaan vain Suomessa. Sen tähden Sotkamon Jymy on niin Suomen kuin maailman mestari. Muualla ei pelata pesäpalloa.
==========================================================================================
Jorma Ollila muuten muistutti viime perjantaina Ruben Stillerin ikiomassa Pressiklubissa, että kiekon suhteen pitää panna jäitä hattuun. Ollila korosti, että huipputasolla sitä pelataan 7-8 maassa, eikä USA:n häviö Suomessa ylittänyt uutiskynnystä amerikkalaisessa mediassa. Ollilan mukaan kiekosta ei saada mitään uutta brändiä Suomeen. Hän tietää sen globaalin teknologiayrityksen entisenä, menestyneenä johtajana, joka on varmasti haistellut aikanaan urheilun trendejä maailmalla. Meillä täällä media sokaisee kiekossa täysin suomalaisten silmät. Toivottavasti MM-kilpailujen neljäs sija avasi silmät näkemään, että Malkinin tapaisia taitureita ei ole Suomessa.
Näittekö muuten viime lauantaina Jari Litmasen esiintymisen Mestareiden liigan loppuottelun yhteydessä Ylen studiossa? Niin se vain oli, että Litmanen kohotti Ylen jalkapallokommentoiniin aivan uudelle tasolle. Toivottavasti häntä nähdään ja kuullaan kesäkuussa Yle-studiossa, kun jalkapallon EM-kisat pyörähtävät käyntiin.

P.S. Rupert Murdochin News Corporationin tv-kanava FOX rantautui huhtikuussa Suomeen. Se alkoi toimia vaikeuksiin joutuneen ja myyntiin menneen Suomi-TV:n kanavapaikalla. FOX´lla on omaa tv-sarjafilmituotantoa, joten kanavan ohjelmisto voidaan täyttää helposti myös Suomessa. FOX on markkinoinut tuloaan etenkin kauppakeskuksissa. Iso mainostaulu kertoo kanavan tulosta. Kuvana käytetään sarjafilmi Walking Deadia. Ei siis kovin omaperäistä. Vaikuttaa siltä, että FOX´n tarjonta on sitä samaa kuin esimerkiksi kaupallisella Nelosella, joka mainostaa uskomattoman väkivaltaisella trailerillaan Toimintatorstaita.
FOX-kanavan muutkin ohjelmat ovat sitä samaa tuttua tavaraa, jota on nähty ja nähdään eri muodoissa muilla kaupallisilla kanavilla (nyt myös Pan Am -sarjan muodossa Ylen TV2:lla). FOX´n sarjat Lentoturmatutkinta ja Supertehtaat tuskin innostavat 25-44 -vuotiaita, joista yhtiö aikoo saada Suomessakin vakioasiakkaitaan. Samaan ikähaarukkaan tähtää muuten myös julkaisen palvelun Yleisradio uudella strategiallaan.
FOX näyttää aloittavan toiminnan jo iltapäivällä. Kanava suljetaan joskus yhden aikaan yöllä. Vilkaistaanpa erään torstain tarjontaan: Ally McBeal, Conan, Historian salaisuudet, STT UUtiset, Ally McBeal, Lentoturmatutkinta, Rajasota, Criminal Minds, Family Guy, American Dad, Conan. Täytyy olla hölmö, jos tuollaisesta ohjelmistosta innostuu.
==========================================================================================
Katsoitteko muuten helatorstaina Yle TV1:n Ulkolinjan dokumentin Robert Murdochin lehtisakandaalista. Se ei tuonut mitään uutta viime kesän skandaaliin, jossa alkoivat paljastua Murdochin englantilaisen The News of World -lehden törkeät salakuuntelut. Sen tässä voi todeta, että itse Murdoch osoittautui lehtikeisariksi, joka välttelee vastuuta. Mikään uutinen ei ollut, että brittipolitiikot ovat käyneet Murdochin luona anelemassa mediatukea.

lauantaina, toukokuuta 19, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 135

Nolla käytöksessä (Zero de conduite, Ranska 1933) ohjaus ja käsikirjoitus: Jean Vigo, kuvaus: Boris Kaufman, musiikki: Maurice Jaubert, pääosissa: Louis Lefebvre (Caussart), Gilbert Pruchon (Colin), Constantine Kelber Bruel), Gérard de Bedarieux (Tabard), Jean Dasté (Huguet), Delphin (rehtori), Léon Larive (kemianopettaja).

François
Truffaut on kertonut ihastuneensa Jean Vigon molempiin pitkiin elokuviin vuonna 1946 elokuvakerho La Chambre Noiressa. Kerhoa johti Pariisissa elokuvateoreetikko, kriitikko ja Ranskan elokuvan uuden aallon henkinen isä André Bazin tovereidensa kanssa. Truffaut on maininnut, että mennessään elokuvakerhon näytäntöön hän ei edes tiennyt Jean Vigon nimeä.
Truffaut kiintyi ensin sisäoppilaistoskuvaukseen Nolla käytöksessä, joka esitettiin kahden tunnin ohjelmana L´Atalanten kanssa. Myöhemmin hän alkoi pitää toden teolla jokilaivakuvauksesta L´Atalantesta, jota tuleva kriitikko ja ohjaaja arvosti täydellisenä mestariteoksena. Itsekin voin allekirjoittaa ranskalaisentusiastin kannan kirjoittaessani Michel Simonin karhumaisen hahmon elävöittämästä elokuvasta tämän sarjan alkupuolella.
François Truffaut on todennut Nolla käytöksessä -elokuvan olevan lapsuudelle omistettu teos. Truffautin mielestä sellaisia teoksia löytyy vain yhden käden sormalla laskettuna. Mielipiteensä ohjaaja esitti vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa. Sen jälkeen on tehty lisää lapsuudelle ja nuoruudelle omisttetuja hienoja elokuvia. *
Ensimmäinen katsomiskokemus Nolla käytöksessä -elokuvaan tapahtui elokuvakerhossa tai elokuva-arkiston näytännössä 1960-luvun lopulla. Tarkkaa aikaa en muista, eikä siitä ole säilynyt merkintöjä, mutta tv-esitys 21.2. 1993 herätti aivan uuden innostuksen 1930-luvun ranskalaisen elokuvan helmeen. Saattaa tuntua käsittämättömältä, mutta tv-esityksen järjesti kaupallinen kanava MTV3, jonka ohjelmistoon ei nykyisin voi kuvitella vastaavia elokuvia.
Muistan tv-esityksestä, että Nolla käytöksessä -elokuvan kohtaukset vaikuttivat kuudenkymmenen vuoden jälkeen ensi-illasta ainutlaatuisen tuoreilta ja voimakkailta. Venäläisen vallankumouselokuvan mestarin Dziga Vertovin veli Boris Kaufman kuvasi Vigon teoksen mustavalkoiset otokset. Kaufmanhan (1906-1980) siirtyi myöhemmin Yhdysvaltoihin ja hänet tunnetaan parhaiten Elia Kazanin Alastoman sataman (1954), Nukkevaimon eli Baby Dollin (1956) ja Kuumetta veressä -elokuvan (1961) kuvaajana. Vigon esikoisteoksessa Kaufman toimi luovasti ohjaajan uskomattoman kokeilunhalun ja idearikkauden visuaalisena toteuttajana.
=====================================================================================================
Nolla käytöksessä -elokuvassa muutama ranskalaispoika tapaa toisensa kesän lopulla junassa. Kesäloma on valitettavasti ohi. On aika palata kouluun, ankaraan sisäoppilaitokseen. Vigo keskittää elokuvansa tapahtumat oppilaitoksen maakuusalin ja ruokasalin välille. Ollaan myös välitunnilla, käydään kaupungilla. Jotkut pojista vihaavat niin paljon rankkaa kuria, että alkavat suunnitella kapinaa.
Nolla käytöksessä on kuvattu täysin poikien näkökulmasta. Elokuva puhuu vapauden puolesta lähes militaristista kuria vastaan (Lindsay Andersonin 1960-luvun englantilaisessa ...Jos -elokuvassa on samanlaisia tensioita). Vigon kuvista huokuu terve kurittomuus. Jopa ruokoton lihallisuus, kuten Bazin on todennut. Saksalaiskriitikko Dietrich Leder on puhunut sekoitetusta kompositiosta. Vigon elokuva on osittain mykkäfilmi musiikkeineen ja osittain äänielokuva yllättävine äänisävyineen. Leder on myös huomauttanut, että Vigo puhuu nuoruudellisesta homoseksualismista kuin yleiseistä nuoruuden kiimasta (Reclam: Filmklassiker 1, Stuttgart 1998).
Vigon elokuva tulvii yksittäisiä huippuhetkiä. Junakohtauksessa kokeillaan taikatemppuja ja poltetaan sikaria. Yöllisessä makuusalissa leikitään varjoteatteria (vrt. Bergman; Fanny ja Alexander). Välitunnilla parodioidaan Chaplinia. Ehkä kuuluisin on kohtaus, jossa pojat käyvät patjasotaan. Erottuva on myös kävelyjakso kaupungilla, jonka
François Truffaut muunsi viisitoista vuotta myöhemmin esikoisteokseensa 400 kepposta.
Aikanaan kritisoitiin Nolla käytöksessä -elokuvan kerrontaan sisältyviä aukkoja. Ne pantiin tiiviin kuvausaikataulun tiliin. Truffaut on kuitenkin muistuttanut, että esikoisteoksen ohjaaja on tilaisuutensa saatuaan erikoisessa mielentilassa. Hän pyrkii ilmaisemaan olennaisen, hän elää ikään kuin kuumeen vallassa. Eikä esikoisohjaaja Vigo ollut kuvatessaan varma, mitä hän tekee, mihin hän oikein pyrkii.
Kun elokuva sitten ensin kiellettiin Vigo ajatteli, että hän ei ollut ohjannut oikeaa elokuvaa. Myöhemmin saatiin kuulla, että sensuuri myös leikkeli elokuvaa. Truffaut on toppuutellen maininnut, että jo elokuvan ensimmäiset viisikymmentä metriä tekevät Jean Vigosta suurohjaajan. Jean Vigo (s.1905) kuoli vuosi Nolla käytöksessä -elokuvan ensiesityksen jälkeen. Hän menehtyi 29-vuotiaana. Jos meidän suomalaisten Nyrki Tapiovaara katosi talvisodan tantereille emmekä voineet koskaan nähdä, mihin suuruuteen Varastetun kuoleman ja Miehen tien ohjaaja olisi päässyt, niin samalla tavalla toista maailmansotaa edeltävä ranskalainen elokuva menetti liian varhain nuoren mestarinsa. Vigoa verrattiin sentään jopa Jean Renoiriin ja Luis Buñueliin.
Tiedetään, että Jean Vigo oli sairas ohjatessaan Nolla käytöksessä -elokuvaa. Hän joutui työskentelemään ajoittain kenttävuoteelta. Hän ei säästänyt itseään, vaan halusi antaa tälle elokuvalle ja L´Atalantelle kaiken itsestään. François Truffaut on muistuttanut, että Vigon aavistus päiviensä kulumisesta nopeasti loppuun toimi kiihokkeena kuvauspaikalla. Siksi Truffaut päättää Vigo-artikkelinsa, joka on julkaistu "Elämäni elokuvat" -kirjassa (suomeksi 1982), Ingmar Bergmanin kuuluisaan toteamukseen: "Jokainen elokuva on toteutettava niin kuin se olisi viimeinen."
==========================================================================================
Nolla käytöksessä esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 14.12. 1962, Helsingin Eerikinkadun Orionissa. Maahantuonti oli jälleen Aito Mäkisen ansiota. Muistan elävästi, miten elokuvakerhomme Kate-Kinon ja elokuvalehtemme Me´lie`sin muutamat aktiivit palasivat noihin aikoihin Helsingin matkaltaan Kajaaniin. He kertoivat silmät loistaen, miten elokuva-arkistossa työskentelevä Aito Mäkinen antoi vapaalippuja Orioniin. Siellä koki elokuvaelämyksiä kerrakseen.
Vuonna 1934 valmistunut L´Atalante oli saanut ensi-iltansa 5. 10. 1962 samassa Orionissa. Maahantuoja oli tietenkin uskomattoman elokuvakulttuurityön tehnyt Aito Mäkinen. Joutuu kysymään, onko häntä muistettu Suomessa millään palkinnolla.

*
Chaplin: Chaplinin poika (1921)

Ekk: Passi elämään (1931)

Ray: He elävät öisin (1948)

Ray: Nuori kapinallinen (1955)

A. Ford: Barskakadun pojat (1956)

Truffaut: Vintiöt (1958) 

Truffaut: 400 kepposta (1958)

Witikka: Pikku Pietarin piha (1961)

Niskanen: Pojat (1962)

Andersson: Eräs rakkaustarina (1970)

Grede: Hugo ja Josefin (1967)

Pollack: Lasten saari (1980)

Hellbom: Veljeni leijonamieli (1977)

Malmros: Tiedon puu (1982)

August: Busterin maailma (1984)

Reiner: Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

Malle: Näkemiin lapset (1987)

Ridley: Reflecting Sin (1990)

Redford: Ja keskellä virtaa joki (1992)


Ramsay: Poikani Kevin (2011)
 

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2012

Marvelin supersankarit näytillä *
















Kun Joss Whedonin ohjaama fantasiaväkivalta-actionseikkailu The Avengers sai ensi-iltansa Suomessa asia noteerattiin Yle Radio 1:n kahdentoista uutisissa. Olen aina luullut, että Yle Radio 1 on kulttuurikanava, joka kohdentaa kuulijoiden huomion esimerkiksi laatuelokuvaan. Näin ei enää ole, sillä Ylen nykyisen linjan mukaan vain populaarikulttuurin massatuotteet saavat käsittelyn. Tuntuu järjettömätä tilanteessa, jolloin Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa olisi esillä monta todella kiinnostavaa elokuvaa - Kilimanjaron lumet, Poikani Kevin, A Dangerous Metdod. Niistä ei enää kuulla edes Yle-radion "kulttuuriakanavalla"- Taas TV1:n Stradan juontaja lähettettiin Lontooseen haastattelemaan Dark Shadows -vampyyrielokuvan tekijöitä. Eikö tämä ole "Unelmien Ylen" yritys kosiskella City-Lehteä lukevaa ja Subtv:tä katsovaa pinta- ja bilenuorisoa?
Mikä on The Avengers? Se on täysin umpikaupallinen 3D-elokuva, jossa seikkailevat Marvel-kustantamon ns. supersankarit. Lähtökohdan laukaisee viikinkien puolijumalaksi kutsuttu Loki (Tom Hiddleston). Voi hyvänen aika. Loki suunnittelee maapallon valloittamista. Se vaatii laskeutumisen pallolle ja kaikkien asukkaiden listimisen. Että semmoista.
Nyt voisi sanoa, että onneksi Samuel L. Jackson on jälleen sonnustautunut actionsankariksi. Hän on jonkinlaisen pelastusjärjestön pomo, joka kokoaa supersankareita taistelemaan Lokin valloitussuunnitelmia vastaan. He ovat esiintyneet aikaisemmissa Marvel-sarjakuvissa ja -elokuvissa, jos oikein olen ymmärtänyt. Joten populaarikulttuurin sarjakuvainnovaatioihin vannoutuneet ystävät saavat nähdä kankaalla sellaiset sankarit kuin Iron man, Kapteeni Amerikka, Hulk, Thor, Musta leski ja joku Hawkey. Viimeksi mainitusta en ole koskaan kuullut.
The Avengers on täysin huumoritonta ja itseään erinisoimatonta superseikkailuelokuvaa, jonka ohjaaja on oikein pinnistellyt saadakseen valmiiksi vakavan väkivaltapastoraalin. Niin, on ohjaaja todella sirotellut tapahtumiin uskonnollista mystiikkaa. Ja ei kliseemylly pyörisi, jos elokuvaan ei olisi sekoitettu antiikin myyttejä. Elokuvan toiminta on pöyristyttävää "poikkki ja pinoon" -sähellystä, mutta nykyisinhän ei voi enää tehdä actionelokuvaa, jos sitä ei täytettäisi kaikenlaisella hyperväkivallalla.
En olisi uskonut, että Scarlett Johansson on suostunut näyttelemään elokuvassa. Robert Downey Jr. Iron Manina pyrkii tuomaan pisaran komiikkaa kehiin. Eipä se ole ihme, sillä Downey Jr. näytteli 1990-luvun alusa itse Charles Chaplinia englantilaisen Richard Attenboroughin ulkokohtaisessa elämäkertaelokuvassa. Se vain, että Downey Jr. pelaa The Avengerissa samoilla maneereilla kuin näissä uusissa Sherlock Holmes -elokuvissa.

Ajankohtainen kommentti

Matti Kassila (s. 1924) on jälleen julkaissut uuden muistelmateoksen. Kassila muistetaan 1950-luvun ammattimaisena kotiomaisen ohjaajan, jonka pääteokset ovat Sininen viikko, Elokuu ja Lasisydän. Monet pitävät myös Komisario Palmu -dekkareista, mutta näiden 1960-luvulla valmistuneiden viihdyttävien elokuvien jälkeen Kassila ei sitten ole ohjannutkaan mitään kovin kunnollista. Hänen ohjaajan uransa päättyi 1993 kankeaan Kaikki pelissä -jännitysfilmiin.
Ylen aamu-tv haastatteli vasta Kassilaa muistelmateoksen johdosta. Kassila on ollut tuotannosta poissa yli kaksikymmentä vuotta, joten hänellä on aikaa kirjoittaa. Kassila sai kehua aamu-tv:n lähetyksessä itseään, eikä asiantuntematon juontaja pystynyt tekemään juurikaan relevantteja kysymyksiä. Niin on heikkoa elokuvatietämys nykyisin Suomessa. Niin on kehnoa tajua elokuvataiteesta. Siksi aamu-tv:n juontajien kannattaisia varoa aiheita, joista heillä ei ole mitään hajua.
Elokuvataiteeseen syvästi perehtynyt lukija Hakaniemestä lähetti kirjeen (siis ei sähköpostiviestiä, vaan käsinkirjoitetun kommentin), joka kosketteli samaa Matti Kassilan uutta muistelmateosta. kolmas). Koska en ole ostanut muistemateosta lainaan hänen kirjoitustaan: "Teos-kustantamo lähetti Matti Kassilan uuden kirjan, vastenmielisimpiä muistelmia, mitä olen lukenut. Kassila kehuu omaa nerouttaan, suomalaisessa elokuvassa on hänen lisäkseen vain yksi toinen ammattinsa osaava ohjaaja, Edvin Laine. Lopuksi Kassila haukkuu koko Risto Jarvan tuotannon elokuva elokuvalta, ja toteaa koko Filminor-yhtiön olleen häpeä koko suomalaiselle elokuvalle."
Kirjeen lähettäjä toteaa, että kirjan "Suurten elokuvaohjaajien jäljillä" lukemisesta tuli masentunut olo: Kirja on "vanhan miehen katkeroitunutta kirjausta. Kassilahan pettyi, kun ei tullut valituksi TV1:n pääohjaajaksi Mikko Niskasen jälkeen, eikä edes akateemikoksi Rauni Mollbergin jälkeen, vaan postille nimitettiin Aki Kaurismäki. Kaiken kaikkiaan kirja, jota ei voi suositella kenellekään."
Tuli vain mieleen, että Teos-kustantamossakaan ei ole ilmeisesti minkäänlaista asiantuntemusta, kun puhutaan elokuvasta. Tunnetulla nimellä kaikki menee läpi. Niin meni taannoin Ylen Aamu-tv:ssä, jossa asiantuntematon juontaja antoi Kassilan kehua itseään mielin määrin. Ei Kassila sentään Suomen Bergman ole.

P.S. Lätkän MM-kisojen hype alkaa paljastua. MTV Median miehet valittavat, että netissä tapahtuva ilmaiskatselu on verottanut maksukorttien myyntiä (ottelujen nettivälitys on meillä estetty, mutta kuulemma taitava henkilö pystyy ohittamaan esteet). Vaikuttaa siltä, että MTV Median rahastus ei sittenkään toteutunut toivotulla tavalla. Päitäkin alkaa pudota, sillä ensimmäisenä sai siirtyä syrjään toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara.
Järjettömältä alkoi näyttää myös Soneran mainoshype. Minulla on yhtiön laajakaista sähköpostineen, ja päivästä päivään sen avattuani ruutuun pärähtää mainos "Enemmän lätkää." Onko Sonerankin mainosmiehet tai operaattorin käyttämä mainostoimisto mennyt täysin harhaan lätkää hypettäessään. Joku raja sentään pitäisi olla toiminnassa, ja eikö Soneralla tajuta, että kaikki laajakaistan tilanneet eivät halua tietää lätkästä mitään.

lauantaina, toukokuuta 12, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 134

Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho, USA 1991), ohjaus ja käsikirjoitus: Gus van Sant, kuvaus: Eric Allan Edwards, John Campbell, musiikki: Bill Stafford, pääosissa: River Phoenix (Mike Waters), Keanu Reeves (Scott Favor), William Richert (Bob Pigeon), James Russo (Richard Waters), Rodney Harvey (Gary), Chiara Casdelli (Carmelia), Grace Zabriskie (Alena). Tuotanto: Laurie Parker/New Line Cinema.

Helsingin Andorrassa 22.1. 1993 ensi-illan saanut Matkalla Idahoon on vuosikymmenen amerikkalaisia elokuvia. Portlandilaissyntyinen ohjaaja Gus Van Sant lunastaa elokuvassa kaikki lupaukset ja odotukset, jotka heräsivät nähtyäni kolme vuotta aikaisemmin valmistuneen läpimurtoteoksen Drugstore Cowboyn. Siinä Matt Dillon ja Kelly Lynch tulkitsivat apteekkeja ryöstäviä narkkareita. Elokuvan sykkivä voima oli tarinan kaihtelematon suoruus ja toteutuksen omaääninen tuoreus, tekijän kyky eläytyä laitapuolen kulkijoiden ja sairaiden ihmisten elämään.
Matkalla Idahoon on loistava, monisyinen ja kuviltaan vapautunut elokuva. Gus Van Sant yhdistää luontevasti ohjauksellisen poltteen ja näkemyksellisen vireyden kulttuuritietoon - ja mikä parasta - päähenkilöiden annetaan unelmoida. Olen puhunut aikaisemmin karheasta gay-pastoraalista, joka syvenee etsinnän ja kaipuun odysseiaksi. Amerikan takamaat ja nuhruiset kaupungit kääntyvät kohti taivasta, hohtavat toivon ja vaaran keitaina. Ei ole ihme, että ranskalainen Cahiers du Cinema -lehti tiivisti elokuvan olemuksen: "Maailma on katu."
Matkalla Idahoon kertoo hennosta ja nuoresta uneksijasta Mikestä, joka kauppaa itseään kadulla. Mike kärsii narkolepsiasta. Hänen ajatuksensa kääntyvät kohti lapsuutta. Itse asiassa Mike etsii äitiään Idahon, Seattlen, Portlandin ja USA:n Rooman kulmilta. Idahossa hän kohtaa veljensä Richardin. Veli tietää jotakin poikien äidistä ja isästä, mutta mitä hän paljastaa.
Seattlessa Mike tapaa pormestarin pojan Scottin. He kiintyvät toisiinsa. Nuorukaisten rakkaus luo uskomattoman hellän ja elävän yhteisyyden tunteen, jonka vain toisen lähtö voi tuhota.
Portlandissa elokuva muuttuu hetkeksi perhedraamaksi, jonka näyttämönä on hylätty talo. Mike ja Scott tapaavat Bob Pigeonin, joka haluaisi ryhtyä pojille isän korvikkeeksi. Bob on kuvattu eräänlaiseksi homojen ja varkaiden kuninkaaksi, joka kyttää Scottin perintöä.
Hylätyn talon jaksossa on sanottu ilmenevän Orson Wellesin Falstaffista eli Chimes at Midnightista (1966) periytyviä shakespearelaisia "keskiyön" tunnelmia. Gus Van Sant kiihdyttää jakson hurjaan teatraaliseen leikkiin, jossa Bob ja Scott käyttävät kieltä kuin Hal ja kuningas Shakespearen Henrik IV:ssa. Welleshän sisällytti näytelmän ensimmäisen ja toisen osan Falstaff -elokuvaansa.
Gus Van Sant on sanottu saaneen idean elokuvaansa juuri Orson Wellesin Falstaffista. Van Sant halusi kokeilla, voiko historiallisen draaman "näytellä" kaduilla. Van Santin mielestä Wellesin nerokas elokuva ymmärrettiin aikanaan väärin. Ehkä van Sant halusi palauttaa Wellesin, "hauraan jättiläisen", vuonna 1966 valmistuneen elokuvan maineen.
Mike on jokaisessa kaupungissa keskiyön cowboy, katujen kulkija, joka ei tiedä oikeaa paikkaansa yhteiskunnassa. Bochumin yliopistossa työskennellyt historioitsija ja audiovisuaalisen osaston luennoitsija Rainer Vowe on verrannut Mikeä Odysseukseen, jonka vaellus on jatkuvaa menoa ilman loppua. Eräässä tärkeässä jaksossa Mike vaipuu kohti tajuttomuuden tilaa. Vain vanhan kotielokuvan kuvat pitävät Miken vielä "elossa" - alkuperäisen tarkoituksen eli etsinnän lomassa.
Miken rooli oli nuoren River Phoenixin (s. 1970) suuri voitto. Phoenix kuoli huumeiden yliannostukseen lokakuun viimeinen päivä vuonna 1993. Hänen sydämensä petti yökerho The Viper Roomin ulkopuolella, Länsi-Hollywoodissa. Matkalla Idahoon -elokuvan jälkeen lahjakas Phoenix oli näytellyt kahden vuoden aikana kuudessa elokuvassa, muun muassa Robert Redfordin kanssa Phil Alden Robinsonin ohjaamassa hakkeridraamassa The Sneakersissa.
=====================================================================================================

Matkalla Idahoon liittyy amerikkalaisen independent-elokuvan jatkumoon. Termin independent sanotaan peirytyvän 1950-luvun lopun Fim Culture -lehdestä, jota guru Jonas Mekas toimitti, ja John Cassavetesin pioneerimaisesta Shadows-elokuvasta. Independent-elokuvien tekijät välttivät Hollywoodin rahahanoja, koska he halusivat toimia omillaan. He halusivat pitää itsellään kaiken elokuvan tekemiseen liittyvän kontrollin, aina tarinasta näyttelijöiden valintaan, ohjaukseen ja leikkaukseen. Independettejä tuki 1960-luvulla b-tuottaja ja -ohjaaja Roger Corman. Myöhemmin John Sayles oli auttamassa itsenäisten elokuvien tekijöitä. Tärkeä on ollut näyttelijä-ohjaaja Robert Redfordin panos, etenkin Sundancen filmifestivaalien johdosta. Siellä riippumattomat elokuvat saavat loistaa.
Matkalla Idahoon oli visuaaliselta ilmiasultaan vuosikymmenen rikkaimpia amerikkalaisia elokuvia. Toistan itseäni, jos sanon, että Gus Van Santin elokuvassa abstrakti ja konkreettinen, kuviteltu ja tosi, ajatukset ja teot kehittävät koko ajan jännitteitä. Maaseudun kirkas laveus ja kaupunkien neonvaloviidakot luovat vastakohtia amerikkalaiseen sielun maisemaan, jonka saksalainen Wim Wenders kuvasi hiukan samalla tavalla 1980-luvulla Paris, Texas -elokuvassaan. Molemmissa teoksissa yritetään vastata pimeydestä nouseviin huutoihin ja löytää ihmisyyden arvoitus, elämän avain.
=====================================================================================================
Matkalla Idahoon oli independent-elokuvana niin vakuuttava, niin mestarillinen, että on ollut sääli seurata myöhemmin Gus Van Santin (s. 1952) kehitystä. Tai ehkä on niin, että ohjaajalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä Hollywoodin kaupalliseen tuotantoon. Ei Van Sant tosin kadottanut mihinkään ohjaajan kykyjään ja ammattitaitoaan.
Gus van Santin taidot ilmenivät myöhemmin parhaimmillaan sellaisissa elokuvissa kuin huippumatemaatikkoon keskittyvässä Will Hunting (1997), Last Days (2005), joka kuvaa rocklegenda Curt Cobainin elämää ja uraa, ja Sean Pennin näyttelemässä gay-draamassa Milk (2008). Mutta sitä en ymmärrä, että Van Sant meni ohjaamaan 1998 uuden version Alfred Hitchcockin Psykosta (1960). Voi tietenkin ajatella, että elokuva oli tilaustyö, jolla varmistettiin tulevien projekteiden rahoitus. Fakta on kuitenkin, että Hitchcockin elokuvia ei voi niin vain ohjata uudelleen. Tasoero näkyy aina - ja isona.   

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2012

Satamatyöläinen sovinnon asialla * * * *
















Loppukevään uutuuselokuvista humaanein ja inhimillisin on ranskalaisen Robert Guédiguian Kilimanjaron lumet. Kysymys ei ole Ernest Hemingwayn kuuluisan novellin filmatisoinnista, vaan ranskalaisen työläisperheen matkasuunnitelmista. Ikääntyvä pääluottamusmies Michel joutuu työttömäksi, mutta vaimolla Marie-Clairelle on sentään vielä työ siivoojana. He saavat lahjana matkaliput lomalle Kilimanjaroon, Afrikkaan. Toteutuuko matka, sillä Michélin työpaikan irtisanottu nuori työntekijä ryöstää perheen kaverinsa kanssa.
Robert Guédiguianin hyvä arkinen elokuva tapahtuu Marseillen työläispiireissä. Michelen ja vaimon asunto on viihtyisä, kovalla työllä ansaittu. Se sijaitsee ylempänä paikassa, josta näkee hyvin alhaalla kulkevalle kadulle. Michel ja vaimo ovat sosiaalisia. He järjestävät kodissaan pieniä kutsuja, joiden aikana puhutaan politiikkaa, mutta ei syytellä katkerasti olosuhteita. Ryöstön jälkeen Michel olisi valmis perumaan syytteet, mutta tapaus on edennyt jo vauhdilla oikeusprosessissa.
Kilimanjaron lumissa kuvataan herkällä vaistolla marseillelaisia työläisolosuhteita. Michel´n tapa toimia on kypsä ja viisas. Hän on puolustanut työläisten asioita niin kauan ay-liikkeessä, että häneltä riittää solidaarisuutta ja ymmärrystä kanssaihmisille. Jopa nuorelle ryöstäjälle, joka asuu pikkuveljensä kanssa. Syytteiden lukemisen jälkeen pikkuveli joutuisi sosiaaliviranomaisten huostaan ja ryöstäjäveli saisi kärsiä pitkän tuomion vankilassa.
Kun nykyisin kuulee tai saa lukea tapauksista, joissa vaaditaan rikoksentekijöille jopa kuolemantuomioita, niin Kilimanjorin lumissa halutaan näyttää, että inhimillisempi lähestymistapa voisi auttaa paremmin hairahduksen tehnyttä yksilöä. Elokuva levittää sovinnon ja anteeksiannon sanomaa, mutta se ei tee sitä millään opettavaisella tai sokeroidulla tavalla. Perusteema ilmenee vähitellen ihmissuhteiden ja yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamisen kautta. Eikä ohjaaja korota ääntään, vaan sanoo ikään kuin kuvien välistä, että globalisaatio on muuttanut rajustikin olosuhteitamme, eikä "ikuisista" työpaikoista enää voi olla varma. Markkinavoimat päättävät usein työläisen tulevaisuudesta. Tässä mielessä elokuva liikkuu täysin tässä ajassamme.
Kilimanjaron lumet osoittaa myös ajattelutavan ja moraalin muutokset eri sukupolvissa. Nuori ryöstäjä ei osaa ymmärtää Michelen inhimillistä tapaa toimia. Ei hän myöskään tajua, että vanhempi työläispolvi on taistellut tiiviisti olosuhteiden parantamiseksi. Onko nuori ryöstäjä itse kamppaillut koskaan näiden asioiden puolesta? Ei, jo pitkän uran ohjaajana tehnyt satamatyöläisperheen kasvatti Robert Guédiguian (s. 1953) ei syytä nuoria, mutta antaa ymmärtää, että olisi aika oppia suhtautumaan elämään ja työhön pitkäjännitteisesti. Lyhytnäköiset ratkaisut hankkia rahaa eivät kanna pitkän päälle.
Kilimanjaron lumien lopputeksteissä kerrotaan, että elokuva on saanut inspiraationsa Victor Hugon runosta. Ohjaaja pysyttelee tiiviisti ranskalaisessa perinnössä ja muutenkin tapahtumat ovat hyvin ranskalaisia. Silti aihemaailma, henkilökuvat ja johtopäätälkset tekevät elokuvasta yleismaailmallisen. Ja miten uskomattoman elävästi ohjaaja tekee arkielämän realismista sykähdyttävää draamaa, jossa myös näyttelijätyö on viritetty samalle aaltopituudelle. Hieno, elämän kokemusten uurtamat kasvot omaava Jean-Pierre Daroussin on Michel ja Ariane Ascaride hänen vaimonsa.

Ajankohtainen kommentti

Jääkiekon MM-kisojen ympärillä käyty ennakkohypetys on ollut niin valtavaa, että lajista syrjässä pysyttelevä ihminen on melkein alkanut uskoa, että Jeesus laskeutuu maan päälle. Jääkiekkoliitto on nostanut lippujen hinnat pilviin, joten on aivan varmaa, että Suomessa ei kohta riitä katsojia muille urheilulajeille. MTV3 hypettää kisoja minkä ehtii maksullisilla kanavillaan. Aivan kuin säälistä maksukortittomille on luvattu näyttää Suomen pelejä ilmaisella, mainosrahoitteisella MTV3-pääkanavalla. Toistaiseksi sunnuntain Slokavia-peli näkyi koko kansalle.
Yle menetti ilmeisesti rahapulansa tähden kiekon ruotsalaisen Bonnierin omistamalle MTV3:lle. Yle ei kuitenkaan ole halunnut pysyä poissa MM-kisoista, vaan eri välineisiin on rakennettu eri lähetyksiä. Ylen Aamu-TV on keksinyt Aamujää-ohjelman, jossa asiantuntijat retostelevat illan otteluja ja kisojen edistymistä. Ylen radiossa ja netissä ollaan tietenkin mukana isolla panoksella.
Alkaa vaikuttaa siltä, että vanha ajatus kansan huomion siirtämisestä vaikeista yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista (esim. talouskriisi) sirkushuveihin ja viihteeseen pitää edelleen paikkansa. Kiekko on oivallinen ase, kun toinen järjestäjämaa Suomi on hallitseva maailmanmestari. Muistettakoon kuitenkin, että kiekkoa huipputasolla ei pelaa maailmassa kuin seitsemän, kahdeksan maata.
Hetklnen! Eikö kansan raivo törkeitä lipunhintoja ja Jääkiekkoliiton itsevaltiasta puheenjohtajaa vastaan kerro muutoksesta? Jos kiekkoliiton tapaiset herrakerhot eivät piittaa kansalaisten, siis tässä tapauksessa maksavien kiekkokatsojien mielipiteistä, niin internet sosiaalisena mediana avaa väylän esittää protesteja ja kiinnittää huomion epäkohtiin. Internet on mahdollistanut sananvapauden lopullisen toteutumisen. On selvää, että tulevaisuudessa Kansainvälisen jääkiekkoliiton (huima hinta tv-oikeuksista), Suomen jääkiekkoliiton (lippujen hinnat) ja kaupallisen MTV Median röyhkeälle rahastukselle pannaan loppu.
==========================================================================================
Onneksi mediassa on löytynyt myös vastavirtaan kulkijoita. Uskallettiin keskustella suomalaisesta futiksesta kiekkohypen keskellä. Tosin vähäistä se on ollut, mutta jotakin sentään. Tarkoitan Heikki Peltosen - lahtelaissyntyinen pitkänlinjan radiomies - terävää ohjelmaa Ajankohtainen ykkönen, joka lähetetään torstaisin klo 12.15 Yle Radio 1:ssä. Peltonen oli kutsunut jalkapalloentusiasteja studioon keskustelemaan. Entinen HJK:n ja Kiffenin pelaaja ja nykyinen mainosmies Erkki Alaja puhui minusta asiaa. On luotava oma suomalainen futiskulttuuri. Muutenkin ohjelmassa käsiteltiin suomalaista jalkapalloa asiallisesti ja realistisesti. Uskoa uuteen nousuun vahvistettiin kriittisen optimistisin mielin.

P.S. Juka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaama dokumenttielokuva Kovasikajuttu on ollut kaiken ennakkokohun ja -käsittelyn arvoinen. Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin jäsenten ja esiintymistilaisuuksien ympärille punottu dokumentti puhuu vammaisten asiaa, esittelee ja erittelee ongelmia ja vaikeuksia arkipäivän elämässä, näyttää bändin jäsenten väliset suhteet, jotka eivät ole aina ongelmattomat, näyttää onnistumisen ilon, masennuksen surun, vihankin leimahdukset, jotka päättyvät anteeksiantoon ja kädenpuristukseen. Samalla elokuva levittää tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden sanomaa, lisää kykyä ymmärtää ja kunnioittaa erilaisuutta. Ja mikä vielä ilahduttaa katsomossa: Elokuva on hauska, sen huumori toimii bändin jäsenten ehdoilla ja nousee aidosti elämän oikeista ja tilanteista. Kysymys on enemmän hymyjen kuin itkujen elokuvasta. Ja huomataan vielä, miten, miten musiikilla voi olla uskomaton merkitys arkisiakin toimia helpottavana ja edistävänä tekijänä.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 133

La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos (La belle noiseuse, Ranska 1991) ohjaus: Jacques Rivette, käsikirjoitus: Rivette, Pascal Bonitzer, Christine Laurent, kuvaus: William Lubtchansky, musiikki: Igor Stravinski, pääosissa: Michel Piccoli, Emmanuelle Béart, Jane Birkin, David Burszten. Tuotanto: Pierre Grise, Martine Marignac/FR3 Films/Pierre Grise Productions/George Reinhart Productions.

Ranskalainen elokuvakriitikko Michel Delahye vieraili elokuussa 1966 Jyväskylän kulttuuripäivillä. Hän esitteli napakassa esitelmässään Ranskan uuden aallon, uuden elokuvan synnyn ja uusien nuorten ohjaajien tulon 1950-lopulla. Delahye mainitsi sellaiset ohjaajat kuin Rivette, Rohmer, Truffaut, Godard ja Chabrol. Tiesimme nämä ohjaajat jo Suomessa, sillä heidän elokuviaan oli esitetty tiiviisti 1960-luvun alkupuolella.
Michel Delahye määritteli Ranskan uuden aallon perustaksi Cahiers du Cinema -lehden, jossa monet nuoret ohjaajat olivat toimineet kriitikoina. Delahyen esittämä ajatus ei ollut suinkaan uusi, kun hän sanoi tulokkaiden ajatelleen jo kriitikoina elokuvan tekemistä. "He olivat opetelleet ennen esikoisteostensa ohjaamista jo elokuvan tekniikkaa, tehneet kaitafilmejä ja lyhytelokuvia ja näin oppineet ilmaisemaan itseään kameralla."
Kirjoitin jutun Michel Delahyen esitelmästä 11.8. 1966 Uuteen Suomeen, mutta minun olisi pitänyt mainita siinä, että Ranskan uuden aallon tulon esitteli meillä ensimmäisenä Aito Mäkinen. Hyvien laatuelokuvien maahantuoja ja elokuva-arkiston silloinen toiminnanjohtaja kirjoitti Ranskan uudesta aallosta 1959 ilmestyneessä Elokuvan vuosikirja Studio 5:ssä. Mäkinen oli osallistunut Cannesissa vuoden 1959 "vallankumoukselliseen" festivaaliin, joilla Ranskan uuden aallon ohjaajat olivat julkaisseet ensimmäiset elokuvansa.
Mäkinen totesi: "Ranskan festivaaliedustus oli kokonaan uusien nimien varassa ja Cannesista levisi maailman lehdistöön uutisia Ranskan elokuvan uudistumisesta, "uudesta aallosta". Mäkisen mukaan ranskalainen elokuva oli 1950-luvulla näivettyneessä tilassa. Taas Delahye totesi hiukan samalla tavalla kesällä 1966 Jyväskylässä, että Ranskan elokuva oli ollut kaksikymmentä vuotta paikallaan, "jähmettynyt, mitään kehitystä ei ollut tapahtunut".
Uuden aallon ohjaajat tulivat murtamaan pysähtyneisyyden kehän. Tosin asiasta kirjoittaneet ovat aina muistuttaneet muutamasta vahvasta persoonallisesta ranskalaisesta ohjaajasta, jotka uhmasivat 1950-luvulla tätä pysähtyneisyyttä. He olivat Jean Renoir, Robert Bresson ja Jacques Tati. Miksei Jacques Beckerkin.
Olen aikaisemmin tässä sarjassa esitellyt niin
François Truffautin, Jacques Rozierin ja Jean-Luc Godardin uuden aallon tuotantoa. Claude Chabrolista en ole puhut, vaikka hänen ensimmäiset elokuvansa Ystävykset (1958) ja Rohkea nuoruus (1959) ansaitsivat kaiken huomion. En ole myöskään kirjoittanut Jacques Doniol-Valcrozesta, enkä uuden aallon rinnalla vaikuttaneesta Louis Mallesta, mutta samalla tavalla uudesta aaallosta sivummmalla olleen Alein Resnaisin olen ottanut mukaan sarjaan. Olen huomioinut suosikkini Jacques Demyn ja Eric Rohmerin. En sensijaan ole käsitellyt aikaisemmin Jacques Rivetteä, joka hurmasi meidät vuonna 1960 elokuvallaan Pariisi kuuluu meille.
=====================================================================================================
Olemme nähneet Jacques Rivetten (s. 1928) elokuvia harvakseltaan Suomessa. Pariisi kuuluu meille -elokuvan jälkeen saimme katsoa Nunnan (1966), joka aiheutti aikoinaan sensuurikiistoja Ranskassa. Rivette kuvaa Diderotin romaanin pohjalta 1700-luvun ranskalaista tyttöä, joka suljetaan vastoin tahtoaan luostariin. Godardin vakiokasvo Anna Karina on pääosassa.
Nunnan jälkeen kului neljännesvuosisata ennen kuin seuraava Rivette-elokuva sai meillä ensi-illan. Se oli tässä esiteltävä La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos, joka nähtiin ensimmäisen kerran 13.11. Illusionissa. Vastaanotto oli mykistävä, innostunut, sillä Rivetten elokuva taiteesta ja taiteilijasta sai haukkomaan henkeä - jo värikompositioidensa tähden.
Jacques Rivette on Rouenin kasvatti. Hän toimi 1950-luvulla kriitikkona Cahiers du Cinema -lehdessä. Rivette harjoitteli elokuvaa Renoirin ja Beckerin assistenttina. Rivette toimi vielä kameramiehenä Truffautin ja Rohmerin lyhytfilmeissä. Sitten Rivette ohjasi lyhytelokuvia ennen kuin rohkeni toteuttaa ensimmäisen näytelmäelokuvansa Pariisi kuuluu meille.
Sitä on pidetty kriitikon elokuvana, jossa kuvataan esikoisohjaajan hiukan epävarmoin keinoin pariisilaisia miljöitä ja älymystön elämää. Elokuvaan sisältyy omaelämäkerrallisia piirteitä. Elokuva ei menestynyt, joten Rivette palasi muutamaksi vuodeksi Cahiers du Cineman toimitukseen.
Jacques Riveten tiedetään kirjoittaneen vastentahtoisesti elokuva-arvosteluja. Häntä pidettiin cahierslaisen ryhmän henkisenä sieluna, joka hallitsi puheen paremmin kuin kirjoittamisen. Rivette pyrki määrittelemään elokuvan olemusta niin Hitchcock-artikkelissaan kuin Roberto Rossellinin Matka Italiaan (1954) -elokuvan arvioinnissa.
Karkeasti ilmaisten elokuva oli Rivettelle ulkoisen ja sisäisen maailmojen yhdysside. Ohjaajana hän oli kokeilija, modernisti, joka pysyi uskollisena uuden aallon periaatteille. Hän edusti cahierslaisten ryhmässä Truffautin ohella tiukimmin auteurin eli tekijänpolitiikan ideaa.
Rivette puhui usein elokuvan mysteeristä, jonka vain ohjaaja voi paljastaa. Hän tavoitteli uuden aallon tutkijoiden mukaan abstraktia konkreettisen takaa, välittömyyttä rituaalin kautta, näkymätöntä näkyvän kautta. Tutkijat ovat tiivistäneet, että Rivette tavoitteli salaisuutta joka on annettu kaikkien nähtäville mutta joka paljastuu vasta vaikean elokuvallisen työstämisen kautta.
Jacques Rivetteä on pidetty myös "mahdottomana" ohjaajana, joka ei luopunut tavoitteistaan. Hän oli "näyttämöllepanija", joka etsi todellisuuden toisia ulottuvuuksia ja saattoi innostua teatterin hulluudesta. Nunna oli juuri sensuurirkiistojen ja ranskalaisten rakastaman Denis Diderotin (1713-1784) tähden Rivetten harvoja yleisömenestyksiä - toinen oli tämä La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos.
Nunnan jälkeen Jacques Rivette ohjasi tv-dokumentin ja 1968 neljä tuntia kestävän L´Amour fou`n eli Hullun rakkauden. Erich von Stroheimin 1920-luvun Greed tulee mieleen, jos ajatellaan elokuvien alkuperäisiä hurjia pituuksia, sillä 1970 valmistunut Rivetten Ou One kesti lähes kolmetoista tuntia. Sitä ei liene esitetty kuin kerran. Se leikattiin 1973 neljään tuntiin.
Normaaliin kahden tunnin kestoon Rivette pääsi 1976 elokuvassa Duelle. Rivette-tuntijat ovat todenneet, että ohjaaja tavoitteli elokuvien hurjilla pituuksilla jonkinlaista kuolleen hetken pakkomiellettä, joka voisi elokuvassa johtaa mozartilaiseen juhla-aikaan.
=====================================================================================================
La Belle noiseuse - Tuntamaton mestariteos kestää neljä tuntia. Kesto ei ole nyt ongelma, jos katsoja on viehtynyt kuvataiteeseen. Jacques Rivette tutkii elokuvassaan fiktion ja taiteen suhdetta, erään maalauksen syntyhistoriaa. Teatteri on vaihtunut maalaustaiteeksi Rivetten "näyttämöllepanon" estetiikassa. Taide ja elämä saavat kiehtovan vastakohtaisen esittelyn, ihmisten hulluudet, ihmissuhteiden vaikeus törmäävät joko hullun rakkauden paloon tai ihmisen mahdolliseen muuttumisprosessiin.
Jacques Rivetten elokuva on haastavampi ja komploisoidumpi kuin vaikkapa 1950-luvun Picasso-arvoitus, jossa Henri-George Clouzot innostui teknisiin kokeiluihin. Clouzot kuvasi Pablo Picassoa luomisprosessissa kankaan edessä. Tosin Clouzotin merkittävä teos on opetustarkoituksiin soveltuva tunnin pituinen dokumenttielokuva, jossa Picasso selittää pyrkimyksiään taiteilijana.
La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos perustuu Honore´ de Balzacin (1799-1850) novelliin. Jacques Rivetten elokuvaa on pidetty vapaana sovituksena novellista. Ei Rivette elokuvantekijänä lähtisikään pelkän kuvittamisen tielle. Rivette kertoo nuoresta taiteilijasta, joka ahmii vaikutteita vanhalta mestarilta Frenhoferilta (Michel Piccoli) . Nuori taiteilija Nicolas (David Burszten) päästää lemmittynsä Mariannen (Emmanuelle Béart) vanhan taiteilijan malliksi. Vain siten "tuntematon mestariteos" voisi valmistua.
Elokuvan alussa avautuu näkymä burgundilaiseen maaseututaloon. Frenhofer ottaa mittaa partneristaan Lizistä (Jane Birkin). Liz on Frenhoferin muusa. Ongelmien tähden vanha taiteilija on päättänyt lopettaa maalaamisen. Liz kiinnittää huomionsa Frenhoferin viimeisimpään maalaukseen, keskeneräiseksi jääneeseen tauluun, jonka nimi on "Kaunis Rettelöitsijä." Taulu on piilotettu Frenhoferin studioon. Kaksi ihmistä yrittää elää sivussa taiteesta kunnes taidekauppias saapuu taloon ja esittelee nuoren taiteilijan Nicolasin ja tämän tyttöystävän Mariannen.
La Belle noiseusessa heittäydytään julmaan peliin, sillä Marianne ei suostu hevillä Frenhoferin malliksi. Vanha taiteilija ja malli alkavat kamppailla taiteen tekemisen ehdoista. Molemmat ovat lähes itsetuhon partaalla, sillä "Kauniin Rettelijöitsijän" saattaminen valmiiksi ei tapahdu helpolla.
Rivette kuvaa lähes kolmen tunnin ajan tätä prosessia, jossa alaston Marianne poseeraan despoottina esiintyvälle Frenhoferille. Marianne yrittää saada vanhan taiteilijan uskomaan, että hänen on annettava olla sellainen kuin hän on. Kun maaalaus lopulta on valmis, Mariannesta on kehittynyt "tuo kaunis rettelöitsija", joka ei pysty katsomaan maalausta objektiivisin silmin.
Jacques Riovette näyttää kiinnostavasti, miten alkuperäinen ja keskenjäänyt maalaus voi muuttua, miten kangas paljastaa Mariannen heijastavan muusa-Lizin kasvoja mieluimmin nuorena. Kankaan veri antaa katsojan aavistaa, että kysymys on ollut enemmän Frenhoferin henkisestä väkivallasta, julman pelin vaarallisista aspekteista.
Balzacin novellisssa Frenhofer on kuvattu Pygmalion-hahmoksi, mutta Rivetten elokuvassa vanha taiteilija uskoo, että "tuntematon mestariteos" syntyy viivojen ja värien leikistä. Hän uskoo vielä, että taulu on kuva todellisesta naisesta. Se on Frenhoferin hybris, jonka vallassa hän on maalannut tämän mestariteoksensa.
Jacques Rivette todistaa elokuvallaan, miten raskas ja vaikea on todellisuuden ja taiteellisen luomisprosessin välinen linkki. Der Spiegel -lehden haastattelussa Rivette määritteli elokuvansa tavoitteen: "Teimme kaiken mahdollisen, jotta elokuva mieluimmin näyttäisi kuin puhuisi maalaamisesta."

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2012

Pojastani tuli psykopaatti * * * *















Lynne Ramsayn taidolla ohjaama Poikani Kevin on kevään järkyttävimpiä uutuuselokuvia. Se on tuotettu BBC Filmsissä, Englannin elokuvasäätiön tuella. Se perustuu Lionel Shriverin kohuttuun romaaniin, joka ilmestyi 2000-luvun alkupuolella. Suomeksi romaani julkaistiin kuutisen vuotta sitten. Jos ei ole lukenut romaania, niin elokuvasovituksen järkytyskynnys vain kohoaa. Toisaalta Poikani Kevin on hyvin ajankohtainen elokuva - meilläkin tapahtuneiden koulusurmien tähden.
Poikani Kevin on hienon englantilaisen näyttelijän Tilda Swintonin uusi huippusuoritus. Swinton on valinnut elokuvarooleja niin merkittävien ohjaajien kuin osittain kaupallisten tekijöiden elokuvissa. Muistamme Sally Potterin ohjaaman, ajassa liukuvan Orlandon (1992), jossa Swinton esitti androgyyniä historiallisissa kehityskuosissa. Muistamme edesmenneen Derek Jarmanin upeat elokuvat Caravaggio (1986), War Requiem (1987) ja Wittgenstein (1993), joissa kaikissa Swinton oli mukana. Hän on myös näytellyt Hollywood-filmeissä Keanu Reevesin, Leonardo di Caprion ja Tom Cruisen kanssa.
Poikani Kevin-elokuvassa Tilda Swinton esittää äitiä, joka ei ilmeisesti ole osannut kasvattaa poikaansa, ei ole osannut jakaa hellyyttä ja rakkautta. Toinenkin vaihtoehto tulee mieleen. Kevin oli jo lapsena outo tapaus, ilmeisen autistinen poika, joka kasvoi vähitellen kieroon. Kevinistä kehittyy psykopaatti, luonnevikainen teini, joka haluaa kostaa kanssaihmisille. Miksi? Sitä kysyy monta kertaa elokuvan katsomisen jälkeen. Ehkä syiden etsiminen on hiuksenhalkomista. Olisiko joskus hyvä todeta, että kysymys on pahuudesta, joka jostain syystä ponnahtaa esillle ja aiheuttaa traagiset seuraukset yhteisössä.
==========================================================================================
Lynne Ramsay (s. 1969) on lahjakas skottiohjaaja, joka herätti huomiota 1999 julkaistulla esikoiselokuvallaan Ratcatcherilla. Ramsay aloitti ohjaajan uran tekemällä lyhytfilmejä. Esikoisteos palaa ohjaajan kotikaupunkiin Glasgowiin, vuonna 1973 tapahtuneeseen lakkoprosessiin. Ramsay ottaa kantaa armeijan toimintaan ja välittää kuvia lasten kasvumahdollisuuksista. Syrjäytymisen sosiaaliset seuraukset valotetaan. Ylistetty esikoisteos esitettiin meillä televisiossa 2000-luvun puolivälissä nimellä Rotanpyydystäjä.
Poikani Kevin on Lynne Ramsayn kolmas ohjaustyö. Toisen elokuvan nimi oli Morvern Callar. Se valmistui vuonna 2002. Ramsay suunnitteli elokuvasovitusta Alice Seboldin romaanista "The Lovely Bones". Ramsay luopui projektista, kun romaanista tuli bestseller. Ramsay ohjasi musiikkivideon Black and White Town (2005) manchesterilaisesta indie-rock -yhtyeestä nimeltä Doves.
Kesti lähes kymmenen vuotta ennen kuin Poikani Kevin saatiin tuotantoon. Elokuva esitettiin vuosi sitten Cannesin filmijuhlilla. Pienenä yksityiskohtana voi mainita, että englantilainen Guardian-sanomalehti listasi 2007 Ramsayn tämän ajan neljänkymmenen parhaan elokuvaohjaajan joukkoon. Listausta ei voi pitää mitenkään vääränä.
=========================================================================================
Poikani Kevin ei todellakaan anna vastauksia, vaan heittää melkeinpä lakonisella tavalla kysymyksiä katsojan pohdittavaksi. Luonnevikaisen Kevinin (Ezra Miller), tämän äidin ja isän (John C. Reilly) ja pikkusiskon traaginen tarina kerrotaan keskittyneesti perheen sisältä. Perhe on mikrokosmos, johon vaikuttavat jäsenten sisäiset suhteet.
Perheen ulkopuolella liikutaan säästeliäästi, jonkun kerran kaduilla ja äidin työpaikalla. Koulumijööstä ei näytetä juuri mitään - loppukohtauksissakin hyvin niukoin kuvin. Lynne Ramsay ohjaa huonetiloissa luontevasti ja oivaltavasti. Kuvat hengittävät perheen sisäistä tragiikkaa, joka sitten purkautuu jousipyssyn vetoihin.
Jonkinlaisena johtopäätöksenä voi ajatella, että lasten kasvattamisessa ei tarvitse mennä kovin paljon vikaan, kun seuraukset saattavat olla ikävät. Äidin osuus korostuu Ramsayn elokuvassa, mutta isän paikka perheessä jää epämääräisemmäksi. Ehkä hän ei ole koskaan edes osallistunut kasvatustehtävään tai rakastanut läheisiään. Toki pitää muistaa, ettei lapsesta kehity aina luonnevikaista monissakaan vääränlaisissa kasvatustilanteissa.
Poikani Kevin on joka tapauksessa elokuva, joka ei jätä ketään vanhemmuuden ilot ja tuskat kokenutta kylmäksi. Elokuvan jättämien väkevien emootioiden tähden en halua kaivaa Lionel Shriverin romaania käsiini ja ryhtyä vertaamaan sitä elokuvasovitukseen. Pysyköön elokuva muistissani Lynne Ramsayn lahjakkaana itsenäisenä ohjaustyönä.


Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuva-arkiston eli Kavan kesäohjelmisto on julkaistu. Kausi alkoi eilen Andre Techinen ranskalaisella elokuvalla Rakasta minut pois. Kesätarjonta sisältää paljon mieluisia herkkupaloja. Ohjelmiston laatija Antti Alanen on jälleen osoittanut kykynsä valita kesäksi elokuvia, joita etenkin vanhemman ikäpolven elokuvanharrastajat suosivat. Esimerkiksi käyvät Woody Allenin elokuvat, aina Hannahista ja sisarista Syyskuuhun, Radio Daysiin ja Harryyn pala palalta. Tärppinä voi pitää ranskalaisen kesän maineikasta Jean-Luc Godard -elokuvaa Elää elämäänsä, joka valmistui 50 vuotta sitten. Myös espanjalaisen ohjaajan Pedro Almodovarin Naisia hermoromahduksen partaalla, englantilaisen John Schlesingerin harvoin esitetty Sellaista rakkautta, Paul Mazurskyn Kohtauksia tavaratalossa, John Frankenheimerin poliittinen Mantsurian kandidaatti, Luchino Viscontin Intohimo ja väkivalta, Luis Buñuelin eroottinen Päiväperho ja Michelangelo Antonionin maailmanlopun tunnelmia visioiva Auringonpimennys kuuluvat kesäkauden ehdottomiin katsomistapauksiin.
Kesäohjelmiston kiinnostavuutta lisäävät japanilaiset animaatiot, 1980-luvun elokuvat ja amerikkalaisen Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessu ja Black Swan. Kotimaista elokuvaa edustavat kesällä Pohjanmaa-aiheiset teokset.