sunnuntaina, tammikuuta 31, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 32

Takaikkuna (Rear Window USA 1954) ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: John Michael Hayes - Cornell Woolrichin novellista, kuvaus: Robert Burks, lavastus: Hal Pereira, Joseph MacMillan, musiikki: Franz Waxman, pääosissa: James Stewart (L.B. Jeffries), Grace Kelly (Lisa Carol Freemont), Thelma Ritter (Stella), Wendell Corey (Tom Doyle), Raymond Burr (Lars Thorwald). Tuotanto: Hitchcock/Paramount.




Tultuani syyskuun alussa 1965 opiskelemaan Helsinkiin yritin heti löytää julkaisun, johon tarjoaisin elokuvajuttuja. Ensimmäinen oli Teinilehti. Kiikutin lehden toimitukseen kirjoittamani artikkelin "Ne kuvat joihin minä uskon". Se käsitteli Alfred Hitchcockin elokuvia. Etenkin Punaista kyyneltä ja Takaikkunaa. Teinilehden päätoimittaja Jeja-Pekka Roos (nykyisin sosiologian professori) pyöritteli päätään, mutta julkaisi artikkelin. Siitä se alkoi. Sen jälkeen sain julkaistua elokuvajuttujani Yioppilaslehdessä kunnes joulukuussa 1965 pääsin avustamaan Uutta Suomea - kiitos kulttuuritoimittaja Risto Hannulan, jonka olin tavannut kesällä 1964 Kuopion kulttuuriseminaarissa.
Minulla ei ole arkistoissani Teinilehden Hitchcock-artikkelia, mutta muistini mukaan paljastin siinä vahvan mieltymykseni "kuvaan uskoviin ohjaajiin". Mielestäni sellainen oli Alfred Hitchcock (1899-1980), joka tuli elokuvaan vuonna 1920 Englannissa. Hitchcock ohjasi vuonna 1925 ensimmäisen elokuvansa The Pleasure Gardenin. Vuosi myöhemmin ilmestynyt The Lodger oli Hitchcockin läpimurto. Se aloitti ohjaajan pitkän jännityselokuvien tuotannon. Hitchcock toteutti 1920- ja 1930-luvuilla joukon englantilaisia jännitysfilmejä, joista Sabotage, Mies, joka tiesi liikaa (ensimmäinen versio) ja 39 askelta jäävät historiaan. Hitchcock muutti 1940 Hollywoodiin ja saavutti pian keskeisen trillerimestarin aseman maailmassa.
====================================================================================================
Alfred Hitchcockin 1940-luvun elokuvista Epäilyksen varjo, Viidennen kolonnan mies, Noiduttu, Notorious - kohtalon avain, Köysi ovat nerokkaita, mutta 1950-luvun tuotanto kaikessa tasaisuudessaan oli mestarillista: muun muassa Muukalaisia junassa, Täydellinen rikos, Takaikkuna, Mies joka tiesi liikaa (väriversio), Punainen kyynel, Vaarallinen romanssi ja 1960-luvun alun Psyko, Linnut ja Marnie - vaarallisella tiellä. Nämä elokuvat todistavat, että Hitchcock oli myös tekniikan mestari, luova uudistaja ja näkökulma-tekniikan briljantti käyttäjä. Hitchcock kehitti liikkuvan kameran käyttöä: monet portaita ylös nousevat kamera-ajot ovat kuuluisia - niin kuin Norman Batesin kummitustalossa Psykossa.
Hitchcock oli niin sanottu myyvä ohjaaja, hänen nimensä jo takasi kassatulot. Hitchcock loi vaalean naistähden myytin: Grace Kelly, Doris Day, Eva Marie Saint, Janet Leigh ja Tippi Hedren. Lähes kylmää, eleganttia kauneutta edustava Kelly oli Takaikkunan ehdoton katseenvangitsija, mutta myös muuttuvan naiskuvan symboli: elokuvan aikana suojattua yläluokkaista elämää viettänyt Lisa Freemont muuttuu aktiiviksi toimijaksi.
Takaikkuna osoittaa, miten Hitchcockilla oli taito kertoa tarina. Hitchcock perusteli: "Tarinan pitää olla todenmukainen, mutta ei banaali. Sen tulee olla dramaattinen, mutta sen täytyy muistuttaa elävää elämää."
Takaikkunan kuvat elävät täysillä, eikä sitä edes huomaa, että kaikki on tehty loistavan työryhmän kanssa studiossa. Eli: Hitchcockin ohjauksen magiikka, hienot näyttelijät, kameratyö ja jälkituotannon leikkaus sekä musiikki (romanttisista aineksista jännitystehoihin) loivat monilla tasoilla toimivan kokonaisuuden, jossa lähtökohdiltaan staattiset tilanteet muuttuivat voimakkaiksi elokuvallisiksi ryöpsähdyksiksi.
Alfred Hitchcock on puhunut puhtaasta elokuvasta. Tähän voisi lisätä: Juuri Takaikkuna todistaa parhaimmillaan Hitchcockin nerokkuuden montaasin luovana uudistajana. Vaikka Hitchcock loi yleensä päässään jokaisen kuvan, kohtauksen, jakson jo ennen kuvausten aloittamista, niin jälkitöiden - esimerkiksi leikkauksen - merkitystä on aina korostettava.
Takaikkunan newyorkilainen pihapiiri on kuin mikrokosmos sodan jälkeisestä amerikkalaisesta elämänmuodosta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Se on elävää elämää, se on peili viattomuuden ajasta, joka tahrautuu ja lopulta kuolee. James Stewartin esittämä valokuvaaja, joka on loukkaantunut ja liikkuu pyörätuolilla asunnossaan, havannoi kameran objektiivilla murhan, mutta samalla hän murtaa intimiteetin ja yksityisyyden.
===========================================================
Käytin Takaikkunaa vertailukohteena, kun esitelmöin kuvan ylivallasta ja Nokian kamerakännykköjen tulosta 2002 Journalismin päivillä Helsingissä ja 2005 Joensuun Ammattikorkeakoulun kritiikkiseminaarissa. Hitchcockin elokuvassa Stewartin ammattivalokuvaaja kavahtaa ja häpeää hetkittäin tirkistelyään, mutta 2000-luvun maailmassa uudet teknologiset keksinnöt ovat johtaneet tilanteeseen, jossa jokainen ihminen voi olla kuvaaja murtaen näpäyksillään privaatin viimeisenkin suojaverhon.

Ei kommentteja: