tiistaina, marraskuuta 26, 2013

Isä yrittää vapautua syyllisyydestä * * *

SF Film Finland Oy











Juha Kukkonen esittää isää, kuvanveistäjä Viitasta uudessa kotimaisessa elokuvassa Nuoren Wertherin jäljillä. Miten elokuvan nimi viittaa Johann Wolfgang Goethen (1749-1830) kuuluisaan sturm und drang-romaaniin? Onko kysymys onnettomasta rakkaustarinasta ja nuoren ihmisen pettymyksistä ihmissuhteessa? Weimarilaisen yleisneron Goethen kirjeromaani ”Nuoren Wertherin kärsimykset” (1774) kosketti aikanaan traagisesti nuoria rakastuneita ja yltiöromanttisia ihmisiä.
Jarmo Lampelan elokuva on isän ja pojan tarina. Tosin kuvanveistäjä Viitanen ei ole nähnyt poikaansa Eeroa (Jyri Ojansivu) viiteentoista vuoteen. Sitten isä saa kirjeen, jossa pojan tapaus konkretisoituu. Alkaa isän syyllisyyden kierre, johon vaikuttaa hylkäämisen paine. Isä olisi halunnut tavata poikansa, elää läheistä elämää Eeron kanssa, mutta se ei ollut mahdollista.
================================================================================================
Jarmo Lampela (s. 1964, Rovaniemi) kävi koulua Joensuussa. Hän näytteli kaupungin ylioppilasteatterissa. Joensuusta matka vei Lahden kansanopiston näyttelijälinjalle. Sitten Lampela kävi Teatterikoulussa, mutta varsinainen kouluttautuminen ohjaajan ammattiin tapahtui Taideteollisessa korkeakoulussa, josta hän valmistui vuonna 1992.
Nuoren Wertherin jäljillä todistaa Jarmo Lampelan aikaisempien elokuvien tavoin väkevästä paneutumisesta käsikirjoitukseen ja näyttelijätyöhön. Hän harjoitteli ohjaamista 1990-luvulla TV2:n sarjoissa. Läpimurtoelokuva Rakastin epätoivoista miestä valmistui vuonna 1999, pääosassa tuttu yhteisyökumppani Juha Kukkonen. Lampelan toinen pitkä elokuva Joki (2003) oli monitapahtumainen kuvaus kylän ihmisistä. Kuoleman vaara hiipi elokuvan kuvastoon.
Nuoren Wertherin jäljillä on isän tarinan lisäksi kuvaus pojasta, Eerosta, joka on muuttanut asumaan Suomenlinnaan. Isä olisi tavattavissa, mutta Jarmo Lampela monimutkaistaa draamaa tuomalla tapahtumiin nuoren rakkaustarinan. Iina Kuustonen esittää saarella elävää tyttöä, johon Eero on kiintynyt palavasti. Isän olemassaolo saattaa unohtua ainakin hetkeksi.
Juha Kukkonen, Jyri Ojansivu ja Iina Kuustonen muodostavat luotettavan näyttelijäkolmikon. Suomenlinnan ympäristöjä on kuvattu vivahteisesti, ehkä osuvimmin sitten Risto Jarvan 1960-luvun puolivälin Onnenpelin.
Jotta elokuvan juoni ja kerronnalliset ratkaisut eivät paljastuisi liikaa, niin mainitaan vain, että Suomenlinnassa kulkee haamu, joka kommentoi nykytodellisuutta ja ihmisten toimia. Aivan kommelluksitta ratkaisu ei toimi.
Nuoren Werherin jäljillä on sirpaleiselta kerronnaltaan ja nimeltään yllättävä suomalainen elokuva, mutta se viittaakin Jarmo Lampelan tekemisiin suuresti vaikuttaneen saksalaisen Ulrich Plenzdorfin näytelmään (1972), jossa aikatasot vaihtuvat. Plenzdorfin näytelmä taustaa sitten alussa mainitun J.W. Goethen teokseen.

 
Ajankohtainen kommentti

Ylen elokuvatarjonta on keskitetty Teema-kanavalle. Teeman suursatsaus oli viime viikonlopun elokuvafestivaali, todella hyvin valittu ja laadukas kokonaisuus uudempaa ja vanhempaa elokuvaa.
Teeman elokuvafestivaali 2013 oli kuin arvokas tuulahdus menneisyydestä. Kun tulin Hesariin syksyllä 1979 maassa oli kaksi tv-yhtiötä ja kaksi tv-kanavaa. Niin Ylen kuin Mainos-Television elokuvaohjelmisto (n. 120 kokoillanelokuvaa vuodessa) oli pelkästään laadukasta, siis sellaista tarjontaa, mitä Teema toi näkyville viikonlopun aikana.
Jos joitakin kestäviä katsomiskokemuksia voi ottaa esille, niin niitä olivat tanskalaisen Carl Th. Dreyerin lähikuvien poesiaa tulviva ranskalainen mykkäfilmi Jeanne d´Arcin kärsimys (1928), Luis Buñuelin anarkistinen Kulta-aika (1930), italialaisen Roberto Rossellinin neorealistinen suuntauksen klassikko Rooma, avoin kaupunki (1945). Uudempaa elokuvaa edustivat ranskalaisen Jean-Pierre Melvillen eleettömästi sykähdyttävä rikosfilmi Punainen ympyrä (1970) ja amerikkalaisen Terrence Malickin perhatarina Elämän puu (2011).
Kiinnostavasti elokuvia myös esiteltiin. Festivaalidokumentteina esitettiin henkilökuva ohjaaja Roberto Rosselinista ja ranskalaisesta Jacques Tatista, joka on Charles Chaplinin ohella elokuvahistorian toinen suuri koomikko.
Todellinen ensi-iltatapaus koettiin viime perjantaina, kun Teema toi ruutuun ranskalaisen Georges Franjun vangitsevan kauhudraaman Kasvot ilman silmiä. Se valmistui vuonna 1959. Samana vuonna Franju ohjasi toisen merkkiteoksen, nimittäin ihmismielen muureja särkevän Pakkopaidan, joka tuotiin aikanaan myös Suomen teattereihin.
Georges Franju (1912-1987) toimi muun muassa sihteerinä ja varastotyömiehenä kunnes pääsi 1930-luvulla toteuttamaan lyhytfilmejä. Hän työskenteli myös lavastajana kuuluisissa pariisilaisissa musiikkihalleissa. Franjusta kehittyi ranskalalaisen elokuvakulttuurin voimahahmo: Hän perusti vuonna 1935 Le Cergle du Cinéma -nimisen elokuvakerhon. Hän ahkeroi toimeenpanevana sihteerinä 1949 aloittaneessa FIAF´ssa, joka oli kansainvälisten elokuva-arkistojen yhteiselin.
Georges Franjun ohjaajan ura kesti aina 1970-luvulle, mutta hän jäi muiden, nimekkäimpien ohjaajien varjoon. Viimeiset vuodet Franju eli katkerana miehenä, koska ei saanut kriitikoiden ja elokuvahistorioitsijoiden arvostusta.

P.S. Yle-TV2 -kanavan harvoja kunnollisia asiaohjelmia on ollut Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan vetämä Docventures, jossa esitellään ja eritellään dokumentteja. Nyt Yle on päättänyt siirtää ohjelman nettiin, Yle Areenaan. Onko tämä merkki loistavan menneisyyden Tampereen Tohlopissa omanneen TV2:n siirtymisestä kokonaan viihteelliseksi kanavaksi?

keskiviikkona, marraskuuta 20, 2013

Ridley Scott huumebisneksen todellisuudessa * * * *

(c)2013 Twentieth Century Fox

















The Counselor on vakuuttava näyttö ohjaaja Ridley Scottilta. Se pureutuu huumebisnekseen, mutta nyt etualalla ovat ”valkokaulus” -liikemiehet, jotka elävät elämääsä juomineen, hienoine esineineen, timantteineen, autoineen ja nuorine naisineen. On niin kiva viettää sitä luksuselämää ja vältellä työn tekoa.
Elokuvan päähenkilö on Michael Fasbenderin esittämä asianaja, joka joutuu rikolliselle tielle maksaakseen rakastettunsa (Penélope Cruz) kalliit tarpeet. Hänen kaverinsa on Javier Bardemin upean moniulotteisesti tulkitsema huumerikollinen, joka uskoo seksikkääseen naiseensa (Cameron Diaz). Mutta usko ei ole tiedon väärti, sillä petos vaanii nurkan takna. Elokuvan viides päähenkilö on huumebisneksessä kaiken nähnyt rikollinen (Brad Pitt), joka näyttäisi olevan – ainakin omasta mielestään - muita viisaampi.
Brittiohjaaja Ridley Scott hätkähdytti elokuvayleisöä vuonna 1979 hienolla scifiseikkailulla Alien -kahdeksas matkustaja. Elokuva palautui mieleen Yle Teeman sarjassa Bergmanin videot, sillä edesmennyt ruotsalainen maestro oli sisällyttänyt Farön saaren asuntoonsa Scottin elokuvan. Nyt Ridley Scott melkeinpä yllättää meidät uudella ohjaustyöllään The Counselorilla. Elokuva on Ridley Scottin ja käsikirjoittaja Cormac McCarthyn hieno yhteistyö. Niin, ja osatuottajana on toiminut Scottin-veljesten 1996 perustama Scott Free -yhtiö.
Ridley Scott (s. 1937) on elokuvaohjaajana jo veteraani. Kahdeksan vuotta sitten häneltä nähtiin historiallinen seikkailu Kingdom of Heaven – taivas maan päällä. En ollut sen mielekkyydestä kovin vakuuttunut, en myöskään sellaisista ohjaustöistä kuin Sotilas Jane (1997) ja Hannibal (2001). Brittiohjaajan aikaisemmista amerikkalaisista töistä arvostan hämmästyttävää tieteiselokuvaa Blade Runneria (1982) ja naisenergiaa pursuavaa Thelma & Louisea (1991), jossa muuten Brad Pitt murtautui kuin yhdessä yössä ”tähtiin”. Ridley loi ja tuotti edesmenneen veljensä Tonyn kanssa hyvän lakiasiainsarjan Good Wifen, jonka Nelonen näytti parisen vuotta sitten.
================================================================================================
(c)2013 Twentieth Century Fox
The Counselor näyttää moniulotteisesti, mitä huumetodellisuudessa tapahtuu. Romantikoksi esittäytyvä asianajaja sotkeutuu bisnekseen, jota käydään USA:n ja Meksikon rajalla. Asianajaja saa huomata karveaasti, minkä hinnan luksuselämän tavoittelusta joutuu maksamaaan, jos rahavarat on hankittu laittomin keinoin. Ridley Scott paljastaa asian, joka ei ole uusi: raha ja väkivalta kietoutuvat usein toisiinsa, eikä paluuta ole. Niin, ja aina joku pettää.
Elokuvan käsikirjoitus on todella erinomainen. Dialogijaksot toimivat ja sisältävät ajattelemisen aihetta tuomia ”viisauksia”. Toimintaa on saatu mukaan riittävästi, ja ampumiset ja väkivalta ovat motivoituja. Jokainen lehtiä lukeva on huomannut, miten meksikolaiset huumeringit selvittävät aika ajoin välejään – ja ruumiita syntuu roppa kaupalla. Verrattuna ohjelmistossa olevaan Luc Bessonin täysin käsittämättömään ampumisrulettielokuvaan Mafiaperheeseen Ridley Scottin elokuva on dramaatttinen tarina, joka on täyttä tätä päivää. Loppupuolella vilahtaa ajatus: Onko maailma menossa kohti tuhoa.
Ridley Scott on kiinnittänyt aina huomion visuaaliseen ylöspanoon. Nytkin hän on saanut isoa apua kuvaaja Dariusz Wolskilta, joka on luonut auringonvalon vivahteiden avulla The Counselorin kuvallisesti huikean maailman.
Niin, ja että totuus ei unohtuisi: Ei ole uutinen, että Javier Bardem näyttelee rautaisesti (katsokaa hänen hiuksiaan), mutta The Counselor osoittaa mahdollisille epäilijöille, että vuosien mittaan kypsynyt Bard Pitt on huimassa vedossa (katsokaa hänen tapaansa vaihtaa vaatetusta ja olemusta).

Ajankohtainen kommentti

Matti Ijäs (s. 1950) näytti jälleen ohjaajan taitonsa. Viiime keväänä teattereihin tuli Lapissa tapahtuva raikas ja railakas kokoillanelokuva Kaikella rakkaudella , jossa kannettiin penkkiä. Viime sunnuntaina Yle-TV1:n Kotikatsomossa nähtiin Ijäksen uusi tv-elokuva Puolin ja toisin. Mikä vinksahtanutta huumoria sisältävä, puhutteleva ja todellisuushakuisuutta pursuava tv-elokuva, jossa näyteltiin hyvin. Matti Ijäksen pitkä tv-elokuvien tuotanto sai jälleen uuden bonuksen listaansa. Läpimurtohan oli vuonna 1995 valmistunut Painija.

P.S. Yle Aamu-tv:n tyttö ryttäsi Jari Halosen suurtyön Kalavela – uusi aika. Samoin teki HS-NYT- lehden arvostelija. Minä sain viestejä, joissa puhuttiin Halosesta ikävästi ”sen Jouko Turkan oppilaana”. Alankin tajuta, mistä ryttäyksissä on kysymys. Turkkaa vihataan vieläkin, vaikka hän ei ole ollut vuosiin tulessa. Halosta vihataan, koska hän on rehellinen ja suorapuheinen. Onko nyt, niin että Kalevala – uusi aika elokuvaa ei kyetä ottamaan vastaan kuvallisesti komeana ja sisällöllisesti erittäin ajankohtaisena elokuvana, joka luo samalla uutta näkökulmaa kansamme mytologiaan. Onko niin, että moni ei tajua, mitä vaaran aikoja eletään ja missä käännekohdassa ihmiskunta on? Juuri näitä kysymyksiä Jari Halosen elokuva pohtii upeiden kuvien ja näyttelijöiden voimin.

perjantaina, marraskuuta 08, 2013

Kalevala – uusi aika on Jari Halosen suurtyö - Elokuva menneen ja nykyisen kiihkeässä rytmissä * * * * *

Viikinkilaivat horisontissa    VLMedia














Jos nyt haluaisi arvuutella, niin Jari Halosen uusi elokuva Kalevala – uusi aika olisi sellainen suomalainen ohjaustyö, jolla voisi olla kaikki mahdollisuudet kansainväliseksi hitiksi. Ei vain sen vuoksi, että eri kansakuntien myyttisistä eepoksista meidän suomalaisten Kalevalakin tunnetaan maailmalla, vaan myös siksi, että Halosen elokuva on ohjaustyönä temaattisesti ja visuaalisesti loistava suoritus.
Jari Halonen puhdistaa kaikki aikaisemmat käsityksemme Elias Lönnrotin kansan suusta keräämästä aineistosta, josta syntyi eepoksemme Kalevala. Halonen on tulkinnut uudelleen Kalevala-myytin ja runonlaulajilta kansansrunoja keränneen Elias Lönnrotin (1802-1884) lisäksi hän murskaa Akseli Gallen-Kallelan kuuluisat kansallisromanttiset maalaukset samasta aiheesta. Halonen uudistaa myös keskeisten Kalevalaan kuuluneiden henkilöiden luonnekuvat. Etenkin Väinämöinen (Aki Vakkilainen) ja Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) ja miksei myös Sampo (Tommi Eronen) puhdistuvat kaikesta kalevalaisesta myyttikuorrutuksesta.
Kalevala – uusi aika rinnastaa Suomen kansan unohdettua menneisyyttä ja tätä nykyajan pörssikapitalismia, jonka ytimeen virtuaalimaailman digitaalinen ansaintalogiikka ja suurten globaalien yhtiöiden toiminta luo uuden härskin toimintakuvan. Siksi juuri Louhi kokoaa liittolaisensa ja lähtee sille kuuluisalle ryöstöretkelle Kalevalaan. Kysymys on rikkauksien tavoittelusta, johon tämänkin ajan louhet iskevät kyntensä.
Jari Halosen elokuvassa Sampo on suuryhtiön toimitusjohtaja. Konsta Mäkelän esittämä Kurt on rahamies, jonka räikeät toimet alkavat horjuttaa kansantalouden perusteita. Sampo oli Kalevala-myytissä se takoja, joka valmisti ihmisille rikkauksia. Louhi nähtiin Pohjan harvahampaisena akkana, ihmisyhteisön matriarkkana. Taas Väinämöinen kuvattiin himokkaana metsästäjänä, joka yritti saada Ainon seksuaaliseen valtaansa. Vanhan Kalevalan ehkä kiinnostavin hahmo oli Kullervo, josta Aleksis Kivi loi samannimisen traagisen näytelmän. Kullervo nähtiin melankolisena itsemurhakandidaattina, jota Pauli Poranen esittää Halosen elokuvassa. Kullervo aivan kuin vilahtaa näyttämään suomalaisen miehen ahdistuksen ja tuskan.
Jari Halonen ei suostu näkemään näitä henkilöhahmoja sellaisina kuin meille on opetettu. Kansalliseepoksemme tarina ja henkilöhahmot alkavat puhutella Päivi Kettusen fantastisessa kuvauksessa meitä aivan eri tavalla kuin aikoinaan koulun penkillä. Syntyy elävä, luova ja raikkaan uudistava käsitys unohdetusta historiastamme, ja miten uksomattoman hyvin se rinnastuu tähän nykyajan kvartaalitalouden pulssiin. Jos jossain elokuvassa silmät tai kasvot puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, niin Tommi Erosen upeassa Sampo-muotokuvassa kuin Ari Vakkilaisen aivan vastaansanomattomassa Väinämöis-tulkinnassa. Vakkilaisessa, hänen olemuksessaan ja kasvoissaan, toteutuu myyttinen jumaluus, kalevalaisen ajan runollinen poljento. Samalla Vakkilainen jollakin ihmeellisellä tavalla saa hahmoon aineksia, jotka viittaavat nykyajan arkisiin, omalla tavallaan parhaimpiin puoliin.
Kalevala – uusi aika vaatii meitä palaamaan menneisyyteemme, miettimään niitä lähtökohtia, joista suomalaisuus nykyisin ponnistaa. Mutta se vaatii meitä tieodostamaan nykyajan harhat ja vaarat. Sammon johtama yhtiö on eräällä tavalla pahuuden paikka ja pimeyden alku. Kapitalismi ja ahne voitontavoittelu jyllää. Ja Jari Halonen ei tuo tätä kaikkea mitenkään opettavaisesti tai alleviivaavasti esille, vaan kuva vanhasta ja uudesta ajasta syntyy vähitellen, kuva kuvalta – kuin elämää suojellen, elämää kunnoittaen, ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta puolustaen.
Ei tällaista elokuvaa ole tehty usein Suomessa. (Ensi-illassa 15.11.)

Ajankohtainen kommentti
 
Kalevala on ollut aikaisemminkin aiheena elokuva- ja tv-tuotannossa. Muistamme 1950-luvun lopun suomalais-venäläisen yhteistyöelokuvan Sampo, jonka ohjasivat Aleksandr Ptushko ja Holger Harrivirta. Se oli pahvisten päiden ja hirvittävän värikuvauksen kavalkaadi. Animaattori Reino Niiniranta toteutti vuonna 1975 piirrossarjan Kalevala. Kalle Holmberg sai ohjata 1970-luvun loppupuolella Ylen palkkalistoilla tv-elokuvasarjan Rauta-aika, jossa oli uhkeutta ja komeutta. Puvut toimivat, näyttelijät olivat hyviä, mutta ei Holmberg uudistanut loppujen lopuksi Kalevala-myyttiä.
Seitsemän vuotta sitten valmistunut seikkailuelokuva Jadesoturi perustui osittain Kalevalaan.Vuosi sitten tuottaja Markus Selin ja Markku Pölönen suunnitteivat Kalevala-elokuvaa, mutta myöhemmin Selin ilmoitti projektin siirtyvän vuosilla eteenpäin. Siksi Jari Halosen vuosien työn vaatinut Kalevala – uusi aika on arvokas audioviusaalinen elokuvatyö, koska se näyttää uudesta näkökulmasta meille suomalaisille, miten kansamme unohdettu historia ja nykyajan pelot pitäisi kokea. Elokuva kerää varmasti palkintoja meillä kuin muualla. Enkä ihmettelisi, jos elokuva aiheuttaa kulttuuripoliittista keskustelua puolesta ja vastaan, sillä Jari Halonen on painottanut, miten Kalevalaa on Suomessa käsitelty ja opetettu väärin. Toivottavasti suomalainen elokuvayleisö myös kansoittaa teatterit.

P.S. Ylen Aamu-tv:n perjantainen Tähtihetki on tuhottu. Aikaisemmin kriitikko Esko Rautakorven vetämässä ohjelmassa esiteltiin teattereihin tulleita ensi-iltaelokuvia. Lisäksi Rautakorpi otti haastatteluun ajankohtaisen kotimaisen ohjaajan. Nyt Tähtihetken juontajaksi on kelpuutettu joku tyttö, ja ensi-illoista ei ainakaan tänä aamuna puhuttu, vaan ohjelmassa keskityttiin muun muassa pelikonsoleihin. Kuvamateriaalissa sojottivat jälleen aseet, sillä ei kai konsolipeleissä nykyisin muuta nähdäkään kuin väkivaltaa. Onko tämä meidän veronmaksajien kustantaman julkisen palvelun television tehtävä? Ei ole. Kuka halusi Ylessä tällaisen Tähtihetken? Eikö Ylessä tajuta, että konsoleita pelaavat nuoret eivät katso ohjelmaa. Palauttakaa heti alkuperäinen Tähtihetki Aamu-tv:n perjantaiohjelmistoon!

lauantaina, marraskuuta 02, 2013

Dokumenttiohjaaja draaman kynsissä- kaunis ja traaginen sivullisuuskuvaus * * * *


R&A -festivaalien ”villin” kotimaisen sarjan kiehtova uutuus oli Pirjo Honkasalon Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision 1980-luvun alun romaaniin.
Pirjo Honkasalo on arvostettu suomalainen dokumenttiohjaaja, taiteilija Bergmanin ja Tarkovskin hengessä. Honkasalon ehkä kuuluisin dokumenttielokuva on 1993 valmistunut Tanjuska ja 7 perkelettä. Honkasalon uutuus Betoniyö on fiktioelokuva. Honkasalo ei ole ohjannut vuosiin fiktiota, mutta Betoniyössä hän aivan kuin luo nahkansa uudelleen.
Kuten kirjoitin aikaisemmin elokuvan päähenkilö on nuori Simo (Johannes Brotherus), joka tuijottaa peiliin ja alkaa kuvitella yön johtavan maailmanloppuun. Anneli Karppinen esittää Simon äitiä ja Jari Virman isoveljeä Ilkkaa, jota odottaa vankilatuomio. Kerrankin kotimainen elokuva, jossa nähdään tuoreita näyttelijäkasvoja. Sellainen on myös Johan Ulfsak, joka tulkitsee Simon naapuria. Hän on entinen vasemmistolainen ja nykyinen valokuvaaja. Romaanista poiketen henkilöhahmo jää hiukan epämääräiseksi.
Pirjo Honkasalo kouliutui elokuvaan apulaisohjaajana 1973 Rauni Mollbergin menestyselokuvassa Maa on syntinen laulu. Honkasalo ohjasi ensimmäiset fiktioelokuvansa Pekka Lehdon kanssa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla. Tunnettuja ovat Tulipää ja Da Capo. Ohjaajakaksikon tiet erosivat, mutta he jatkoivat omillaan tekemällä erikoislaatuisia elokuvia. Lehdon uusi elokuva on omaperäinen kertomus kuvataiteilija Kalervo Palsasta (1947-1987), kittiläläisestä eksentrikosta ja kaupunkilaisten hyljeksimästä alakultuurin edustajasta. Lehdon elokuva on tulossa myöhemmin teattereihin.
================================================================================================
Betoniyö on kuvattu mustavalkoisena ja digitaalisena. Hämmästyttävää siinä on kuvan rakenne, eli Pirjo Honkasalo ja kuvaaja Peter Flinckenberg pyrkivät jonnekin ranskalaisen Marcel Carnen 1930-luvun Sumujen laiturin jäljille. Honkasalo on perustellut perinteisen filmikuvauksen hylkäämistä sillä, että digitaalisen kuvan laatu on nykyisin jo niin hyvä, että eroja ei enää oikein huomaa. Rohkea veto ohjaajalta, jonka olisi luullut pysyttelevän elokuvauksen perinteisissä muodoissa.
================================================================================================
Johannes Brotheruksen esittämä Simo on murrosikää elävä nuorukainen, joka etsii identiteettiään niin kuin moni muu nuori tuossa vaiheessa. Pirkko Saision romaanin kieltä on jouduttu tietenkin muuttamaan 2010-luvun tarpeisiin, mutta täytyy sanoa, että elokuva ja romaani ovat kohdanneet toisensa erinomaisesti substanssi- ja henkilötasolla.
Betoniyö on siirretty taiten tämän ajan Helsinkiin. Se tarkoittaa, että itähelsinkiläisiä miljöitä näkyy, rakennetteva Kalasatama on esillä, mutta muuten kuvissa lepattaa vangitseva unenomainen tunnelma. Helsinkiä on kuvattu kauniilla runollisella otteella, johon Simon ja Ilkan ”nuoruus tango” solahtaa erinomaisesti. Ja tuskin ovat väärässä ne elokuvasta jo R&A -festivaalin aikana puhuneet, että Betoniyön muuan voima on myös ajattomuus.

Ajankohtainen kommentti

Sattuipa sopivasti!

MTV3 aloittaa jälleen, heti ”ikuisen mainospöllöohjelman” Uuno Turhapuro -elokuvan jälkeen, Harry Harkimon talk-show -ohjelman. Ohjelman nimi on Hjallis. Kaikki tietävät, että se viittaa urheiluliikemiehen mediassa käytettyyn lempinimeen. Harkimon ohjelman alla Ilta-Sanomat oli pyhäinpäivän numerossaan ajankohtaisella asialla. Se haastatteli usealla sivulla Harkimoa. Samat kysymykset ja vastaukset saatiin lukea niin kuin monesti ennen. Kuka niitä enää jaksaa lukea?
Juttu toimi tietenkin Hjallis -tv -ohjelman isona buffina. Näinhän asiat tuppaavat tapahtua nykyisin mediassa. Ilmestyy kirja, julkaistaan levy tai tulee elokuva ensi-iltaan, ja tämä kaikki buffataan mediassa viihteellisellä volyymilla. Joskus poikeataan säännöstä, ja Ylen uutispuolelle voidaan jakaa kiitosta Betoniyön esittelystä ja analysoinnista. Ja tasoaan kohottanut TV1:n Puoli seitsemän salli Kalevala – uusi aika -elokuvastaan pian ajankohtaisen Jari Halosen puhua asiaa.
Illan Hjallis -ohjelman vieraita on kaikkiaan kolme, jotka ovat julkisuudesta tunnettuja miehiä. Ohjelman tekijöiden kunniaksi voi sanoa, että vähemmän tunnettu turkulaiskirjailija Riku Korhonen on muuan vieraista. Niin, no, esimerkiksi palkitun, panoja tihkuvan ”Lääkäriromaanin” kirjoittaja on avautunut mediassa lukuisista ja lukuisista seksisuhteistaan. Hän lienee sopiva haastattelun kohde Harkimolle, joka on valitellut, kun ei onnistu naisten kanssa, vaikka kuinka yrittää olla hyvä rakastaja.
================================================================================================
Muuten, oletteko katselleet Suomalaisen Kirjakaupan näyteikkunoita. Ainakin meillä kaupakeskus Columbuksessa liikkeen näyteikkunassa mainostetaan niitä samoja kirjailijanimiä kuvineen: Remes, Hotakainen, Hirvisaari, Tervo, Westö. Näin se menee. Syksystä toiseen samat harvat nimet ja samantyyppiset romaanit.