keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2013

Arkistokin siirtyi digiaikaan

















Suomen elokuva-arkisto (Nykyisin Kava) aloittaa kesäkauden 29.4. Orionissa. Vapun alla nähdään erikoislaatuisen ranskalaisen ohjaajan Leos Carxin Boy Meets Girl. Kuukauden elokuvana nähdään Miguel Gomezin Tabu, joka valmistui viime vuonna.
Boy Meets Girl on Caraxin on 1980-luvun tuotantoa. Carax ohjasi sen 22-vuotiaana. Carax ohjasi esikoisteoksensa hyvin pienellä budjetilla. Tarina on tavanomainen, mutta ohjaajan käsittelytapa on aivan uskomattoman tuore. Elokuva tapahtuu yön hetkinä Pariisissa. Liekö tämä on viite Jean-Luc Godardin uuden aallon mestariteokseen Viimeiseen hengenvetoon (1959).
Kava tiedotti kesäohjelmistoa esitellessään, että Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin vanhat kotimaiset elokuvat ovat siirtyneet arkiston haltuun. Kava ryhistelee rintaansa ilmoittamalla, että noin kolmasosa kotimaisista elokuvista on kansallista omaisuutta. Siksikö Arkisto/Kavan kesäkausi käynnistyi jo viime viikolla, kun yleisö sai nähdä Mikko Niskasen Käpy selä alla -klassikon (1966) restauroituna 4k - esityskopiona. Kesäkauden alla Arkisto/Kava ilmoitti siirtyneensä digiaikaan. Saa nähdä, mitä tämä merkitsee elokuvien arkistoinnin kannalta.
Arkisto/Kavan aivan uunituoreet kotimaiset digirestauroidut elokuvat liittyvät Tulenkantajien kauteen, 1940- ja 1950-luvun studioelokuvien sarjoihin ja vielä 1960-luvun suomalaisen uuden elokuvan saavutuksiin. Niskasen Kävyn ohella kesäsarjassa nähdään Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948) ja Ansa Ikonen& Tauno Palo -yhteinen debyytti Kaikki rakastavat, joka valmistui 1938.
=======================================================================================
Kesäkauden kiinnostavia esityksiä ovat ranskalaisen elokuvan näyttelijäpäivitykset. Juliette Binoche on itseoikeutettu tähtivieras. Binoche on esiintynyt yleensä vain suurten nimiohjaajien elokuvissa. Arkisto/Kava näyttää kesällä Louis Mallen Damagen, Leos Caraxin mestarillisen Point-Neufin rakastavaiset ja iranilaisen Abbas Kiarostamin Italiassa ohjaaman Iltapäivä Toscanassa. Binochen lisäksi Arkisto/Kava muistaa röyhkeää ranskalaista egoistia Gerard Depardieuta, jonka näyttelijätyötä edustaa mm. Camille Claudel. Vielä kesän paras tärkki: Jean Renoirin kuolemattomasta tuotannosta nähdään Auguste-isän maalaustaiteen lähteille pyrkineet Virta, Ranskalainen Cancan ja Aamiaien ruohikolla.
Mutta mihin viittaa Arkisto/Kavan esittelyvihkosen upea kansi, jossa silmillemme hypähtää espanjalainen Penélope Cruz? No, tietenkin Woody Allenin neljä vuotta sitten valmistuneeseen ihastuttavaan Vicky Christina Barcelonaan. Muuten Allenin Jymyjuttu (Scoop) esitetään ensimmäisen kerran Suomessa Orionin sarjassa.
=======================================================================================
Arkisto/Kavan kesän Carte Blancen laatii turkulainen kriitikko Tapani Maskula, jonka tavaramerki on antaa yksi tähti jokaiselle uudelle kotimaiselle ensi-iltaelokuvalle. Orionin ohjelmistovastaava Antti Alanen nimittää Maskulaa tinkimättömäksi ja suorapuheiseksi elokuvakriitikoksi. Alanen sanoo vielä, että Maskula on Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti toiminut elokuvakriitikko. Kuulehan Antti, tunnetko lehden Klopa, Kainuun Sanomat, Me´lie`s, Uusi Suomi, Suomen Sosiaalidemokraatti, Palkkatyöläinen, Rakentaja, Keski-Suomalainen, Jämsän Lehti, Helsingin Sanomat. Niissä kirjoitti samoihin aikoihin kriitikko, jonka tavaramerkki on "Kriittisesti, mutta sydämellä". Eli allekirjoittanut. Jatkan edelleen. Työvuosia on jo kertynyt yli 53. Olen siis kirjoittanut useisiin lehtiin,
mutta päätyöpaikkojani ovat olleet Kainuun Sanomat, Uusi Suomi, Suomen
Sosiaalidemokraatti ja Helsingin Sanomat. Tein myös 1960-luvun lopulla
Tampereella Erkka Lehtolan kanssa TV2:n Filmikalenteria.Tätä kriitikkoa Antti ei valitse suunnittelemaan Carte Blancea.

Nyt en sitten enää kirjoita esittelyjä Arkisto/Kavan kausista. Se oli siinä. Kiitos.


Ajankohtainen kommentti

Olen tietoisesti varonut puuttumasta Yle-Uutisiin. Nyt teen sen, mutta en kritisoi toimittajia ja ulospanoa, vaan synergiaa. Jos niin voi sanoa. Herään viiden jälkeen, käyn lenkillä tai uimahallissa. Sen jälkeen alan seurata TV1:n aamutv: tä. Välillä käännän seiskalle ja kuuntelen Yle-Radion uutisia ja ohjelmia. Otan esimerkiksi torstaiaamun 11.4. Sekä televisiossa että radiossa ajettiin samat uutiset julkisuuteen: Sote-uudistus, Paatero, veroparatiisit jne. Radion ystävänä kaipaan aikoja, jolloin Ylen radioväki teki omia uutisia ja omia kannanottoja. Synergia tuo säästöjä mutta Yle-veron maksajana odotan erilaisia ääniä niin radiosta kuin televisiosta. Onneksi Yle- Radio 1:ssä on vielä kahdeksan jälkeen tuleva Ykkösaamu. Se on omannäköinen lähetys. Ehkä ainoa Yle-Radiossa.

tiistaina, huhtikuuta 16, 2013

Vanhainkodissa tapahtuu * * *


















Sukupolvemme amerikkalaisista näyttelijöistä ohjaajina ovat toimineet muun muassa Robert Redford, Jack Nicholson, Warren Beatty ja Robert De Niro. Heistä Redford ohjaa ja näyttelee jatkuvasti - tulossa on uutuuselokuva Keeping in Together. Nyt myös Dustin Hoffman liittyy seuraan - tuo "pikkumies", joka on sävähdyttänyt televisiossa HBO-sarjassa Lucky.
Dustin Hoffmanin esikoiselokuva on nimeltään Kvartetti. Kuulostaako tutulta? Kyllä, Helsingin kaupunginteatterissa on pyörinyt vuosia "Kvartetti"-näytelmä, jossa näyttelivät ikääntyneet Esko Roine, Antti Litja jne. 75-vuotiaan Dustin Hoffmanin elokuvassa näyttelevät ohjaaja, Maggie Smith, Terence Stamp, Billy Connolly ja Michael Cambon. Viimeksi mainittu muistetaan Dennis Potter -tv-sarjoista. Cambon on myös esiintynyt Lucky-sarjassa.
Kvartetti-elokuva on ohjattu varman päälle. Mitään uutta se ei tuo elokuvakartalle. Mutta se on kuitenkin elokuvana hyvin ilahduttava ja sympaattinen. Tapahtumapaikkana on paikallinen vanhainkoti, jossa asustaa entisiä oopperalaulajia ja näyttelijöitä. Tarina perustuu Ronald Harwoodin näytelmään.
Kerrottakoon, että näytelmä ei ole menestynyt kovin hyvin maailmalla, mutta Suomi on poikkeus. Johtuuko kaupunginteatterin hienosta näyttelijäkunnasta - vai onko kysymys sukupolvinäytelmästä, jota yli kuusikymmpiset ovat tulleet katsomaan ympäri Suomea?
Dustin Hoffmanin elokuvassa näytellään todella hyvin. Se on positiivinen uutinen. Oikeastaan muita uutisia ei sitten olekaan. Paitsi katsoja alkaa jännittää, kokoontuvatko vanhainkodin asukit vielä kerran yhteen esiintymään oopperalavalla. Siellä esitettäisiin Verdin "Rigolettoa". Jäädään odottamaan. Samalla toivotaan, että Hoffman valitsisi seuraavaan ohjaustyöhönsä jonkun todella pysäyttävän aiheen. Jos hän vielä aikoo ohjata.

Ajankohtainen kommentti

Kesäkin kohta tulee, mutta lämpötila ei vain nouse, vaikka aurinko paistaa. Kuuntelen päivät pitkät Yle Radio 1 -kanavaa. Nyt voin tehdä arvion. Ketkä ovat kiinnostavimpia ja parhaita "puhetyöläisiä":

1. Johanna Korhonen
2. Risto Nordell
3. Heikki Peltonen
4. Kalle Haatanen
5. Roman Schatz
6. Marja Ala-Kokko

Mitkä ohjelmat? Olkoon yleisökysymys.

P.S. Sosiaalisessa mediassa jo 200 000 ihmistä tukee erotettua opettaja Korhosta. En kyllä ymmärrä, sillä eikö tämä opettaja käyttänyt väkivaltaa? Mutta toisaalta se todistaa, että printtilehdistö on hävinnyt mediakilpailun. Siinä on Mikael Pentikäisellä ylivoimainen työ edessä, jotta joku vielä tilaisi 2014 Hesarin. Asun rapussa, jossa on 8 kerrosta. Herään aina siihen, kun reipas jakaja pudottaa Hesarin postiluukusta. Sitten hän juoksee portaat alas ja pudottaa toisen lehden nuoren parin asuntoon. Allani asuva lääkäri sanoi, että ei ole enää varaa tilata yli 500 euroa maksavaa lehteä. Totta.

keskiviikkona, huhtikuuta 10, 2013

Aina kolmanteen polveen? * * * * *

















Minulle tuntematon amerikkalaisohjaaja Derek Gianfranco yllättää. DVD-levikkiä seuraavat tuntevat ohjaajan esikoisteokset Blue Valentine, joka julkaistiin vuonn 2010. Nyt Helsingin ohjelmistoon tullut The Place Beyond the Pines on Gianfrancen toinen ohjaustyö, ja totta vie: Kevään parhaita ulkomaisia ensi-iltaelokuvia. Intiaanikulttuuriin perehtyneet ovat kertoneet, että elokuvan nimi viittaa mäntyjen tuolle puolen. Elokuvan tapahtumapaikka on Schectadyn kaupunki, jossa mohawak-intiaanit asustavat.
Nousussa oleva amerikkalaisnäyttelijä Ryan Gosling tulkitsee hienosti tivolin surmanajajaa Lukea. Voisi luulla, että surmanajat jäivät 1950-luvulle, mutta Amerikassa riittää kakenlaista kilpailuhenkistä ponnisteluja, josta hankitaan joko elanto tai haaveillaan suurista rahoista.
Luke saapuu kaupunkiin ja kohtaa entisen hailansa Rominan (Eva Mendes). Paljastuu, että Romina on saanut aikaisemmin pojan, jonka isä Luke on. Luken kohtaloon liittyy paikkakunnan poliisi Avery (Bradley Cooper). Hyvä ihme, ja liittyypä aika traagisella tavalla.
The Place Beyond the Pines sisältää kolme tarinaa, jotka kupruilevat ja risteilevät sopeutuen todella intensiivisesti elokuvan kokonaisuuteen. Kysymys on isien ja poikien tarinoista, joissa vastuuttomuus ja vastuullisuus ottavat kantaa toisistaan. Niin se vain on, että isien pathat teot toistuvat uusissa sukupolvissa (Kritiikkini otsikko viittaa Vincente Minnellin 1960-luvun melodraamaan).
Jostakin luin, että Derek Gianfranco on ottanut vaikutteita 1970-luvun hienoista, realistisista amerikkalaiselokuvista - kuten Bob Rafelsonin Rajut kuviot/ Five Easy Pieces ja The King of the Marvin Gardens. Muistamme ne myös nuoren Jack Nicholsonin magneettisista näyttelijäsuorituksista. Hankkikaa ihmeessä nämä elokuvat, jos ne tulevat vastaan dvd-versioina. Tai ehkäpä Yle Teema valitsee joskus lauantai-illan tähdeksi Nicholsonin, joten saatamme nähdä jonkun näistä Rafelsonin elokuvista.
================================================================================================
Vieläkin värisyttää. Kyllä tämä The Place Beyond the Pines on paukku, huikea paukku. Ihmettelen vain sitä, että nimeä ei ole suomennettu. Voi olla, että kymmenentuhatta potentiaalista katsojaa jää nyt tulematta teattereihin. Eivät kaikki tunne amerikkalaisnimen taakse kätkeytyviä assosiaatioita.
Suomessa elokuvaa pitäisi esittää elokuvakoulussa, koska siitä löytyy kaikkea sellaista, mitä meiltä puuttuu: Casting (on kuin nuori Brando, Redford tai DiCaprio syntyisivät uudelleen kankaalla), käsikirjoitus (miten juonikkaasti lähes kolmen tunnin elokuvan tarina poimuilee ja risteytyy), musiikinkäyttö (Brucekin laulaa) ja lopulta laajakankaan taidokas hyödyntäminen. Elokuvan metaforia ovat tuon "Aina kolmanteen polveen" ohella motskari ja pyörä sekä jatkuva tupakointi. Niin ja valokuvat paljastavat lopulta, mistä on kysymys, kuka ampui kenenkin ja kenen poika niitä katsoo.
================================================================================================
Kun vertasin alussa The Place Beyond the Pines-elokuvaa 1970-luvun amerikkalaisiin teoksiin, niin kyllä nyt täytyy sanoa, että Derek Gianfrancon mestariteos on monikerroksisempi. Oikein pahalta tuntuu ajatella, että vasta 2013 eteeni tuli tälläinen elokuva, joka hakkaa vuosiin kaikki muut. Kiitos.
 
Ajankohtainen kommentti

Lukekaa ihmeessä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt, Erkki Jukaraisen ja Seppo Loposen suomentama "Tässä ja nyt - kirjeitä ystävyydestä". Se on keskustelu- ja kirjeenvaihtokirja, jossa ystävykset J.M. Coetzee (s. 1940) ja Paul Auster (s. 1947) pohtivat maailmanmenoa ja nykyistä elämäntapaa.
Paul Austerin kaikki tuntevat lukuisista New York -romaaneista ja tietenkin siitä 1995 julkaistusta Smoke-elokuvasta, jonka hän ohjasi ystävänsä Wayne Wangin kanssa. Coetzee on alunperin eteläafrikkalainen kirjailija, joka elää nykyisin Australiassa. Ystävysten kirjekirjan motto voisi olla: Vanhempana on helppo katsoa taakse ja todeta, että meidän nuoruudessamme kaikki oli paremmin.
Ei nyt synkistellä, mutta Paul Auster lienee oikeassa, kun hän toteaa kirjan sivuilla, miten nykyisin hengenlämä ja kulttuuri ovat kuihtuneet. Coetzee vastaa harmitellen, että mustavalkoisille klassikkoelokuville ei enää riitä katsojia (kiitos muuten Yle Teeman, joka esitti toisena pääsiäispäivänä Vincente Minnellin 1950-luvulta peräisin olevan mustavalkoisen Hollywood-kuvauksen Särkyneiden haaveiden kuja, jota en ollut nähnyt koskaan. Se on Kirk Douglasin suuria näyttelijätyön voittoja ja Lana Turnerkin oli parhaimmillaan.)
Saanko lainata Paul Austeria heinäkuulta 2010: "Totta kai jokaisella on mielipide sähkökirjoista. Aihe on polttava nykyisessä kustannusmaailmassa, eikä kukaan edes epäile, ettemmekö olisi todistamassa vallankumousta, joka näyttää saavan lisäpuhtia jokaisen minuutin myötä. Kuulun itse tekniikkakammoisten luokkaan, mutten tunne Kindlen, Nookin tai iPadin uhkaavan minua. Kaikkea lukemista kannustavaa tulisi pitää hyvänä, ja nämä laitteet ovat eittämättä suuri siunaus kirjaillisuutta rakastavalle matkustajalle...."
Auster jatkaa hiukan myöhemmin: "Ehkä minusta on tullut äreä vanha äijä. Saatavilla on nykyisin klassikkoromaanien kriittisiä laitoksia, joissa on poistettuja jaksoja, vaihtoehtoisia loppuja ja jopa valokuvia. Miksei myös elokuvia? En osaa sanoa, mutta jotenkin minua etoo pelkkä ajatus, että lukisin vaikkapa "Häpeää" ja pystyisin klikkaamaan päälle elokuvasovituksen kesken lauseen neljännen luvun toisella sivulla..." (Jos oikein ymmärsin, Auster tarkoittaa Salman Rushieden "Shame"-romaania).

keskiviikkona, huhtikuuta 03, 2013

Lahjakas lukiolainen opissa * *

















François Ozon on hyvä ranskalainen ohjaaja, ehkä paras ainakin jos fokus asetetaan niihin elokuviin, joita häneltä on tuotu Suomeen. Ozonin uusin ohjaustyö Vieras talossa (Dans le Maison, 2012) herätti tietenkin isoja odotuksia. Pettymys oli suuri, sillä nyt Ozon näyttää taantuneen - tai sitten on kysymys kiinnostavan idean sisältävästä välityöstä. Elokuvan henkilöt ovat ärsyttäviä.
Claude (Ernst Umhauer) on lahjakas äidinkielessä. Hän kertoo aineissaan kypsiä tarinoita. Flaubert-lyseon äidinkielenopettaja Germain (Fabrici Luchini) ottaa pojan "luokalle", ryhtyy jalostamaan Claudesta yhä parempaa kirjoittajaa, josta saattaa tulla kirjailija.
Itse asiassa kirjailijan urasta äidinkielenopettajakin on haaveillut nuorena, mutta hän ei ole ollut tarpeeksi hyvä, joten hän on joutunut tyytymään opettajan ammattiin.
Kotona opettajalla on ideoita heittelevä ja ymmärtävä vaimo Jeanne (Kristin Scott-Thomas), galleristi, joka odottaa galleriassaan sitä suurta läpimurtoa. Elokuvan toinen lukiolainen on Simon, joka saa Claudelta opastusta matematiikassa. Claude vierailee usein kaverinsa talossa, jossa roolit ovat perinteisiä. Äiti Esther (Emmanuelle Seigner) viihtyy keittiössä. Isä on koripallohullu, joka katsoo matseja televisiosta. Claude seuraa salaa Estherin liikkeitä ja toimia.
François Ozonin aikaisemmista elokuvista ehkä kiehtovin oli salaperäinen mysteerio Hiekan peitossa (2000). Todella kutkuttavasti kerrotussa elokuvassa pariskunta (Charlotte Rampling ja Bruno Craemer) etsii kadonnutta henkilöä, joka on jättänyt jäljet rantahiekkaan. Hyvä oli myös vanhempien ja nuorten suhdetta pohtiva trilleri Swimming Pool (2003), jossa Charlotte Rampling esitti maaaseutuasunnossa viihtyvää Sarahia. Hän kohtaa Marcelin (Marc Fayolle), jonka tytär Julie (Mireille Mosse) on tulossa kylään.
Ozonin muista 2000-luvun hienoista elokuvatöistä kannattaa vielä mainita 8 Naista (2002).
==================================================================
Vieras talossa - elokuva on aika teoreettinen - ja samaa jalostuskuviota jankuttava. Elokuva perustuu Juan Mayorgen näytelmään. Jerome Almeras on toiminut kuvaajana. Otokset ovat tyylikkäitä, mutta ne ei ät pelasta elokuvaa.
Emmanuelle Seigner on muuten Roman Polanskin vaimo (ovatko enää aviossa), joka herätti huomiota 1992 miehensä ohjaamassa eroottisessa laivadraamassa Katkera kuu. Tämän elokuvan sivuosassa nähtiin Kristin Scott-Thomas. Seigner oli myös mukana Polanskin jännitysfilmissä Franticissa (1988), jossa kiipeiltiin Pariisin katoilla. Amerikkalaistähti Harrison Ford oli pääosassa.

Ajankohtainen kommentti


Teattereiden digitalisoitaminen on kiidätttänyt etenkin kotimaisia uusia elokuvia vauhtiin. On tullut jo todettua vuoden 2012 kotimaisen elokuvan ennätystuloksista. Syy uuteen nousuun on myös elokuvien "kaupallistetuissa" aiheissa. Todellista taiteellista suomalaista elokuvaa ei ole nähty sitten Aki Kaurismäen Le Havren ja nyt Matti Ijäksen Kaikelle rakkaudella. Molempien elokuvien aiheissa ja toteutuksessa on näkemyksellisyyttä. Ne vaativat myös katsojalta herkkyyttä, paneutumista.
Digitalisoimisella on kääntöpuolensa, jota minäkään en ole ymmärtänyt. Siksi lainaan Filmihullun (1.2013) pääkirjoitusta, jossa aina valpas Peter von Bagh paljastaa tuon kääntöpuolen: "Kerroin jo edellisessä numerossa Saarijärven elokuvakerhon yrityksestä saada Martin Scorsesen Hugon 3D- kopio festivaaleilleen - turhaan: esityskaari oli lopussa, tiedostot olivat jo lähteneet maasta, eikä elokuva-arkistoon tallentunut kuin nippu lehtileikkeitä ja valokuvafilejä."
Peter von Bagh vaatii suomalaisen elokuva-alan päättäjien pohtimaan kokonaistilannetteta, jotta elokuvakerhot eivät menetttäisi kokonaan elintilaansa. Onko todella niin, että Suomessa on panostettu lyhytnäköisesti digitalisoimiseen ja esimerkiksi elokuvasäätiössä ei ole otettu huomioon uudistuksen kaikkia puolia?
===============================================================================
Samasta digitalisoimisen kääntöpuolesta on kirjoittanut newyorkilaiskirjailija, yli kuusikymppinen Paul Auster, jonka muistamme hienojen kirjojen ohella 1990-luvun puolivälin elokuvasta Smoke. Hän ohjasi sen ystävänsä Wayne Wangin kanssa. Elokuvassa Harvey Keitel seisoo rakkaan brooklyniläisen tupakkauppansa tiskin takana ja tapaa erilaisia ihmisiä.
Auster ajettelee, että jos kaikki kirjat julkaistaan digitaloisoituina, synkät seuraukset voi aavistaa: kustantamojen romahdukset, kirjakauppojen kuolema ja tulevaisuus, jossa jokainen kirjailija on oma kustantajansa. Auster huomauttaa, että on pakko jatkaa perinteisten paperikirjojen julkaisemista, on pakko ylläpitää kirjastoja, jotka "ovat sivistyksen peruskallio."
Paul Auster maalailee: "Jos kaikki muuttuisi digitaaliseksi, ajatelkaa siitä mahdollisesti seuravaa vahinkoa. Pois pyyhittyjä tekstejä, hävinneitä tekstejä tai, aivan yhtä pelottavaa, muunneltuja tekstejä."

P.S. Twitterissä ei näy vain Vale-Donner, vaan on ilmestynyt 2 Vale-Fräntiä. Kuulkaa Twitter-miehet: Poistakaa ne heti, ettei tarvitse tehdä rikosilmoitusta.