perjantaina, toukokuuta 29, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 3

Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamne´a´mort sést echappe´, Ranska 1956). Ohjaus: Robert Bresson, käsikirjoitus: Bresson, kuvaus: L.H. Burel, musiikki: Mozart, pääosassa: François Leterrier. Tuotanto: GAU/SNE.

"Hänen elokuvansa on lähempänä maalausta kuin valokuvausta" (François Truffaut).


Muistikuvieni mukaan Kuolemaantuomittu on karannut oli kajaanilaisen elokuvakerhomme Kate-Kinon toinen ohjelmanumero. Kirjoitin elokuvasta aineen lukio ykkösen äidinkielen tunnilla. Sain jopa lukea sen, ja viittaan siihen lyhyesti eräässä toisessa kirjallisessa työssäni, jonka julkaisuhaaveet tyssäsivät ikärasismiin.
Robert Bresson (1907-1999) oli sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan tinkimätön individualisti. Hän aloitti elokuvien tekemisen toisen maailmansodan loppuvuosina - palattuaan kotiin saksalaisesta sotavankeudesta. Uransa aikana Bresson ohjasi hyvin harvoin elokuvia - kokonaismäärä liikkuu kolmessatoista. Tämä ei ole mitenkään ihmeellistä, sillä Bressonin kaltaisella rehellisellä ja elokuvataiteeseen uskovalla ohjaajalla ei ollut aina edellytyksiä saada rahoitusta projekteilleen. Toisaalta hän halusi valmistella tulevan elokuvansa aina viimeisen päälle, eikä hän koskaan luopunut itselleen ohjaajana asettamista korkeista taiteellisista päämääristä. Bresson käytti harvoin ammattinäyttelijöitä. Amatöörit luontuivat paremmin hänen elokuviinsa.
Robert Bressonin varsinainen ensimmäinen näytelmäelokuva oli 1945 valmistunut huikea Naisen kosto (hänen esikoisfilminsä Synnin enkelit tehtiin 1943, mutta sai ensi-iltansa vasta 1948). Naisen kosto kuvattiin kokonaisuudessaan saksalaismiehityksen aikana. Suomeen elokuva saatiin vasta 1960-luvulla. Se on sodanjälkeisen eurooppalaisen elokuvan kauneimpia rakkauskertomuksia. Se todistaa maalauksellisilla kuvillaan ja ylevillä tunteillaan elämisen merkityksellisyydestä ja muutoksen tarpeellisuudesta.
======================================================================================
Robert Bressonin elokuvia on aina luonnehdittu askeettisiksi, jopa ahdistuneiksi. Hän kertoo hitaasti mietiskellen. Bresson laistaa toiminnan: kerronnan kaikki elementit on suljettu ankaraan kurinalaisuuteen. Bresson liikkuu mustan ja valkoisen kontrasteissa. Bressonille on olennaista ihmisen liike kuvassa.
Bresson kertoi useimmiten kärsivästä ihmisestä, joka kokee lopussa pelastumisen tai puhdistumisen. Bresson voidaan nähdä uskonnollisena ohjaajana. Bressonin elokuvia on jäljitelty paljon - kuuluisa on Paul Schraderin American Gigolon (1980) käsiin ja ristikkoon tihentyvä loppu, joka on kuin suoraan ranskalaismestarilta.
============================================================================================
Robert Bresson ohjasi elokuvia aina 1980-luvulle. Tuotannosta mestarillisia ovat Kuolemaantuomittu on karannut -runoelman ohella Papin päiväkirja (1950), Pickpocket (1959), Mouchette - rakastettuni (1967), Suloinen nainen (1969), Neljä yötä Pariisissa (1971) ja testamentti Raha (1983).
Bressonin elokuvissa kertautuu ihmisen sisäinen draama. Bressonilla yhteiskunta jää häilymään taka-alalle. Arvostettu ranskalainen elokuvakriitikko ja teoreetikko Andre Bazin on luonnehtinut Bressonin estetiikkaa keskusteluksi konkreettisen ja abstraktin välillä. Ja Bressonilla nuo vastakkaiset ainesosat toimivat kuvassa yhdessä.
Tästä on hyvä esimerkki Pickpocket, joka kiellettiin meillä aikanaan ja esitettiin 1960-luvulla Taskuvarkaan nimellä televisiossa. Kaupunki toimii jensenistisessä elokuvassa päähenkilön, taskuvarkaaksi olosuhteiden pakosta ajautuneen älykkään mutta yksinäisen nuoren miehen tausta-alustana. Muuten Bressonin kaupunki on täysin kasvoton, neutraali. Bressonin vaikutteena on tietenkin ollut Dostojevskin romaani Rikos ja rangaistus. Syntinen löytää puhdistuksena naisen rakkaudesta.
Näin Pickpocketin ensimmäisen kerran joskus 1966. Aito Mäkinen esitti elokuva-tarkastamon kieltämän moraliteetin kriitikoille Kaisaniemenkadun silloisessa Boston-elokuvateatterissa (nykyisin Kino-Palatsi). Muuten: 1960-luvulla elokuvakriitikoiden määrän saattoi laskea kahden käden sormin. Monesti lehdistöesitykset järjestettiin Fredrikinkadun Parvis-Filmin koeteatterissa, jonka ovella HS:n Pimpula Talaskivi vahti, ettei vain kukaan ulkopuolinen pääse sisälle.
========================================================================
Kuolemaantuomittu on karannnut etenee keskitetysti hyvin rajatussa tilassa, vankisellissä. Päähenkilö Fontaine on edustanut Ranskan vastarintaliikettä. Natsit ovat vanginneet hänet. Nyt Fontaine suunnittelee pakoa. Hänen avukseen tulee uusi vanki, teini-ikäinen sellitoveri. Henkilö viittaa Andre´ Devignyyn, jonka kokemuksiin elokuva perustuu. Devigny toimi myös elokuvan neuvonantajana.
Bressonin elokuvassa katsoja kokee kaiken oleellisen Fontainen kasvoilta, hänen liikkeistään, hänen tavastaan elää ja selviytyä harmaassa, suljetussa ympäristössä. Fontaine haluaa paeta, sillä muuten häntä odottaisi riutuminen ja lopulta kuolema. Bressonilla lähikuvat kuvastavat ihmisen sisäisen maailman värähdykset. Ristikkoikkunasta näkyvä ulkopuolinen maailma - "yhteiskunta" - häilyy jossakin kaukana. Ei liene mikään ihme, että Don Siegel otti vaikutteita Bressonilta hienoon Clint Eastwood -elokuvaan Pako Alcatrazista (1979).

Ei kommentteja: