sunnuntaina, marraskuuta 28, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 69

Isän nimeen (Nel nome del padre, Italia 1971) ohjaus ja käsikirjoitus: Marco Bellocchio, kuvaus: Franco Di Giacomo, musiikki: pääosissa: Yves Beneyton, Renato Scarpa, Pietro Vida, Aldo Sassi, tuottaja: Franco Cristaldi/Vides Cinematografica.



Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan neorealismi tuotti kultakauden ohjaajat kuten Vittorio de Sica (Polkupyörävaras), Roberto Rossellini (Saksa vuonna nolla, Rooma - avoin kaupunki) ja Luchino Visconti (Maa järisee). Jokainen heistä jatkoi ohjaamista aina 1970-luvulle, jolloin Italialla oli liuta kansainvälisesti merkittäviä elokuvataiteilijoita.. Federico Fellini (Tie) ja Michelangelo Antonioni (Yö) tulivat jo 1950-luvun alussa, Francesco Rosi (Salvatore Giuliano) saman vuosikymmenen lopulla, mutta todellinen uusien ohjaajien invaasio tapahtui 1960-luvulla: Elio Petri, Marco Bellochio, Taviani-veljekset, Ermanno Olmi, Bernardo Bertolucci. Onko heidän jälkeen tullut enää yhtä tärkeitä italialaisia ohjaajia? Ehkä ei, tosin maahantuonnin tyrehtymisen tähden tietomme aivan uudesta italialaisesta elokuvasta ovat kehnot.
Marco Bellocchio kuuluu samaan 1960-luvun tiedostavaan poliittisen ja yhteiskunnallisen elokuvan tekijäjoukkoon kuin Petri ja Bertolucci. Francesco Rosiakaan ei ole syytä unohtaa, sillä hänen 1960-luvun elokuvistaan etenkin Kädet kaupungin yllä huutaa epäkohtia. Rosista olemme kuulleet viime vuosina vähemmän, Petri lienee vaiennut, samoin Taviani-veljekset, mutta Bertolucci ohjasi sentään viime vuosikymmenellä (loistava 1968 Pariisin toukokuun kuohuntaa ajoittuva Dreamers). Taas Bellocchio on pysynyt kameran takana aina näihin aikoihin saakkaa.
Marco Bellocchio (s. 1939) on piacenzalaisen lakimiehen ja opettajan poika. Bellocchio sai katolisen kasvatuksen porvarillisessa kodissa. Hän kouluttautui näyttelijäksi, opiskeli filosofiaa yliopistossa ja löysi lopulta elokuvan. Opinnot Roomassa ja Lontoossa kasvattivat Bellocchiosta elokuvaohjaajan. Bellocchio ohjasi lukuisia lyhytfilmejä ja dokumenteja ennen kuin uskaltautui tarttumaan näytelmäfilmin tekoon.
Esikoisteos I Pugni in Tasca, Nyrkit taskussa valmistui 1965.
Nyrkit taskussa oli aikanaan sensaatio. Sitä pidettiin heti eurooppalaisen elokuvan hienoimpiin kuuluvana esikoisteoksena. Bellocchio kuvaa erään perheen rappiota, insestiä epileptikon näkökulmasta. Bellochio toteutti voimakkaan elokuvan pienellä budjetilla. Hän lainasi rahaa perheeltään tuotantokuluihin. Elokuva voitti pääpalkinnon Locarnon filmijuhlilla.
Marco Bellocchion seuraava elokuva Kiina on lähellä (La cina e´vicina, 1967) oli hurja poliittinen analyysi yhteiskunnasta ja perheestä. Bellocchio sai kriitikoiden pääpalkinnon elokuvastaan Venetsian filmijuhlilla. Seuraavana vuonna Bellocchio liittyi kommunistiseen puolueeseen ja suunnitteli ajan tavan mukaan suoria ja taistelevia poliittisia elokuvia. "Militantti elokuva" ei vienyt mukanaan Marco Bellocchiota, sillä hän palasi draamaelokuvan pariin ohjaamalla 1971 pääteoksensa Isän nimeen.
=====================================================================================================
Isän nimeen tuli meillä Lasse Åbergin johtaman Adams Filmin maahantuomana ensi-iltaan 1.11 1974 Museokadun taskuteatterissa, Mårten Kihlmanin omistamassa Cinemassa, tuossa yhdessä 1970-luvun filmihulluuden tyyssijassa. Marco Bellocchion elokuva vaikutti katsomossa kuin pommi. Hän toi kirkkaaseen päivänvaloon italialaisten katolisten oppilaitosten ahdistavat epäkohdat ja lähes fasistisen menon.
Isän nimeen ajoittuu vuosiin 1958-59. Ajankohdan valinta ei ollut sattuma, sillä Vatikaanissa vallitsi syvä taantumus. Marco Bellocchio halusi näyttää, miten yläluokan poikien sisäoppilaitos toimii, miten papit kasvattavat pojista tulevia yhteiskunnan isokenkäisiä ja vallanpitäjiä, miten oppilaiden joukossa kytee fasismin ja väkivallan siemen. Elokuvan päähenkilö on Yves Beneytonin esittämä Angelo, oppilastovereitaan halveksiva provokaattori, joka ennakoi hiukan myöhemmin Italiassa kuten Saksassa nousseita uusfasisteja.
Isän nimeen on kuitenkin hyvin monikerroksinen draamaelokuva, jossa oppilaitos nähdään yhteiskunnan mikrokosmoksena. Pappien toiminta kuvataan katolisen perinteen vuosisatojen jatkumona. Bellocchio ei tyydy Angeloa eritellessään vain yksisuuntaiseen fasistin muotokuvan esittämiseen, vaan elokuvan keskiöön ladataan oppilaiden näytelmäesitys. Siihen tiivistetään kuin symbolistisesti katolinen usko, yhteiskuntapolitiikka ja lopulta kapina perinteisiä arvoja vastaan.
Eikä Bellocchio malta pysytellä vain tapahtuma-ajan ilmapiirin tarkassa luonnehdinnassa, vaan hän vetää paralleeleja 1960-luvun lopun opiskelijakapinan nousuun ja tuhoon. Vallankumousta ei tullut, koska nuoriso ei ollut sittenkään valmis rakenteet murtavaan poliittiseen muutokseen. Siksi elokuva herätti ensi-iltansa aikoihin ristiriitaisia tunteita kapinoivien opiskelijoiden keskuudessa. Jotkut näkivät Angelon opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen peilikuvana.
=====================================================================================================
Marco Bellocchio
Marco Bellocchio ohjasi 1980 Michel Piccolin ja Anouk Aiméen näyttelemän elokuvan Salto nel Vuoto, jolle ojennettiin Cannesin festivaaleilla parhaan näyttelijän ja näyttelijättären palkinnot. Myöhäiskauden töistä vakuuttava on historiallinen Henrik IV (1984). Aistillinen Paholainen lihassa (1986) on rohkeaa Bellocchiota. Se on käännekohta yksityisempään ihmissuhdekuvaukseen Bellocchion uralla.
Raymond Radiquetin romaaniin perustuva Paholainen lihassa kertoo vanhemman naisen ja opiskelijapojan rakkaudesta. Elokuvan seksiä tihkuvassa naispääosassa nähdään Maruschka Detmers, joka esiintyi 1980-luvulla jopa Jean-Luc Godardin Etunimi: Carmenissa. Detmers esittää koulupojan vanhempaa rakastettua. Mainstream -elokuva joutui kieltoluokkaan monissa maissa häpeämättömien fellaatiokohtausten tähden. Elokuva on uusintaversio ranskalaisen Claude Autant-Laran vuoden 1946 teoksesta.
Marco Bellocchio ohjasi 1995 dokumenttiflmin Punaisesta prikaatista ja Aldo Moron kidnappauksesta. Bellocchion 2000-luvun elokuvia ovat Hyvää huomenta, yö, Hääohjaaja ja Vincere. Viimeksi mainittu on kertomus 1700-luvulla eläneestä aatelisnaisesta, joka isän hyväksikäytön jälkeen hakeutuu nunnaksi ja aiheuttaa seksuaalista paheksuntaa luostarissa.
=====================================================================================================
Isän nimeen kuului elokuvakerhojen ohjelmistoihin 1970-luvun puolivälissä. Tullessani SEKL:n toiminnanjohtajaksi 1972 kerhojen lukumäärä oli viidessäkymmenessä. Ryhdyimme markkinoimaan toimintaa, kansalais- ja työväenopistot tulivat mukaan syventämään ja määrällistämään SEKL:n toimintaa. Toimitin myös Kerhofilmiluetteloita, joista elokuvakerhot saivat valita ohjelmistonsa. Valikoima oli runsas, elokuvamaiden lukumäärä oli 24. Eniten elokuvia saattoi valita Neuvostoliitosta, Suomesta ja Yhdysvalloista. Kerhojen lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti, ne sijoittuivat ympäri maata ja niitä oli 1970-luvun puolivälin jälkeen 250 kappaletta, isoista paikkakunnista Helsingistä, Tampereelta ja Turusta aina pieniin kuntiin - kuten Mouhijärvelle tai Maalahteen.
Kirjoitin Isän nimeen -elokuvasta vuoden 1976 Kerhofilmiluetteloon: "On 60-luvun sensaatiomaisen tulokkaan Marco Bellocchion viimeisimpiä töitä, mestariteos joka voimallisesti tilittää olosuhteita italialaisessa katolisessa sisäoppilaitoksessa 50-luvulla, paavi Pius XII:n kuoleman jälkeisenä aikana.

Ei kommentteja: