sunnuntaina, huhtikuuta 22, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 131

     
 Pont-Neufin rakastavaiset (Les Amants du Pont-Neuf, Ranska 1991) ohjaus ja käsikirjoitus: Leos Carax, kuvaus: Jean-Yves Escoffier, musiikkivalintoina mm. Les Rita Mitsouko, David Bowie, Iggy Popp, Arvo Pärt, Gilles Tinayre, pääosissa: Juliette Binoche (Michéle), Denis Lavant (Alex), Klaus-Michael GrÜber (Hans), Daniel Buain (Alexin ystävä), Marion Stalens (Marion). Tuotanto: Films Christian Fechner/Film A2. 

Pariisilainen Juliette Binoche (s. 1964) on ollut kohta kolmekymmentä vuotta ajan johtavia ranskalaisia filminäyttelijöitä. Catherine Deneuven jälkeen kansainvälisesti arvostetuin ja tunnetuin näyttelijätär teki läpimurron vuonna 1983 Jean-Luc Godardin katolilaisuuteen kriittisesti suhtautuvassa Terve, Mariassa. Binoche pääsi siis heti huipputekijän ohjattavaksi. Ja tätä kirjoitettaessa voin todeta, että Binochen viimeisimmän elokuvan Iltapäivä Toscanassa ohjaaja on maailmankuulu iranilainen mestari Abbas Kiarostami.
Juliette Binochen varsinainen suuri kansainvälinen läpimurto tapahtui 1993 puolalaisen Krysztof Kieslowskin väritrilogian ensimmäisessä osassa Sinisessä. Kaiken kruunasi 1997 Anthony Minghellan menestyselokuva Englantilainen potilas, josta Binoche voitti Oscarin. Jotta urapaletti ei jäisi vaillinaiseksi, niin muistetaan Ranskaan emigroitunut tshekkikirjailija Milan Kundera, jonka "Olemisen sietämättömästä keveydestä" amerikkalainen Philip Kaufman ohjasi 1987 maineikkaan elokuvaversion. Binoche näytteli ruotsalaisen Lena Olinin kanssa aistillisen, Prahan vuoden 1968 kevättä ja sen murtumista sivuavan elokuvan toisen naispääroolin.
===================================================================================================
Juliette Binoche esittää Pont-Neufin rakastavaisissa Michéleä, joka on kadottanut elämänsä suunnan. Hän istuu bussissa, joka kuljettaa kodittomia yöksi suojaan. Hän näkee nuoren miehen, jonka yli auto on ajanut. Myöhemmin kaksi nuorta ihmistä kohtaavat Pont-Neufilla, Pariisin vanhimmalla sillalla. Se on suljettu entisöintitöiden tähden. Siitä alkaa Michélen ja rujon Alexin, kahden sivullisen erilainen ja outo rakkaustarina.
Michéle on taidemaalari, jonka toinen silmä on lähes sokea. Hän on paossa porvarillista perhettään ja onnetonta rakkaussuhdetta. Hän pitää pistoolia laukussaan. Alex on äärimmäisen liikkuvainen tyyppi, epäsosiaalinen henkilö, joka käyttää huumeita. Hän on työskennellyt aikaisemmin tulennielijänä.
Alex rakastuu Michéleen, mutta hän ei oikein pysty ilmaisemaan sanoilla tunteitaan. Eikä Alex osaa kysyä juuri mitään naisen taustoista. Siksi hän murtautuu Michélen asuntoon ja lukee kirjeitä. Kahden rakastavaisen kiehtovan tarinan peilikuva on vanha kulkuri Hans, joka asustanut kauan sillalla.
Pont-Neufin rakstavaiset on Leos Caraxin ja Juliette Binochen toinen yhteistyö. He tapasivat vuonna 1986, kun Carax ryhtyi ohjaamaan jännityselokuvaa Levoton veri. Carax oli ohjannut vasta 22-vuotiaana huiman esikoiselokuvansa Boy Meets Girl (1983), joka edusti 1980-luvun ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa. Sen näkyvimpinä edustajina pidettiin Caraxin ohella Jean-Jacques Beineixiä (Diva, Betty Blue) ja Luc Bessonia (Subway, Suuri sininen).
Caraxin henkinen tausta liittyy Jean-Luc Godardiin. Carax kuvasi mustavalkoisen esikoiselokuvansa yöllisessä Pariisissa. Ja pienellä budjetilla. Ranskan uuden aallon elokuvien tutkija Sakari Toiviainen on todennut, että yksinkertaisen kohtaamistarinan Boy Meets Girlin "sukulaisuus Godardiin on sen tietoisessa tyylittelyssä ja konstruoidussa luonteessa."
Toiviaisen mukaan kerronta, leikkaus, näyttelijätyö, vuoropuhelu ja musiikin käyttö tekevät itsensä näkyviksi. Siksi "kokonaisuus näyttäytyy keinotekoisena ja kerronta itseään reflektoivana metaelokuvana" (Elokuvan hengenveto, Ranskan uusi aalto ja sen perintö, 1995).
Sakari Toiviainen arvostaa suuresti Leos Caraxin esikoiselokuvaa - ehkä juuri Godardin perinnön tähden -, mutta ei suo kovin suurta huomiota Levottomalla verelle tai "lavastetun Pariisin spektaakkelille" Pont-Neufin rakastavaisille. Toiviainen pitää jälkimmäistä elokuvaa "poika kohtaa tytön" -teeman mahtipontisena muunnelmana. Olen täysin eri mieltä, sillä Leos Carax näyttää halunneen uudistua. Hän on halunnut irrottautua Godardin perinnöstä, joka niin monen eurooppalaisen tulijaohjaajan kohdalla on osoittautunut taakaksi.
===================================================================================================

Pont-Neufin rakastavaiset laukaisee emootiot suoraan katsojan sydämeen. Se on henkeäsalpaava elokuvakokemus. Se on komplisoidulta tarinaltaan, rosoisilta henkilökuviltaan, sivullisuus-teemaltaan, lavastuksiltaan ja häikäisevältä visuaaliselta kerronnaltaan jotakin ainutlaatuista 1990-luvun eurooppalaisessa elokuvassa. Ja siinä on vähemmän sanoja, mutta enemmän musiikkia. Se oli Caraxin "yritys" tunkeutua kalliin studioelokuvan pariin, toteutunut haave ohjata koukeroinen rakkaustarina, joka muistuttaa vanhoja "elämää suurempia" melodraamoja.
Leos Caraxin elokuvassa juhlitaan Ranskan vallankumousta anarkistisella tavalla. Seinen ympärilllä tanssitaan. Tuli leiskahtelee ja tulella leikitään. Michéle toteaa kerran: "Taivas on valkoinen." Alex vastaa: "Pilvet ovat mustia." Pont-Neufin rakastavaiset rinnastaa ra´allakin tavalla kodittomien kurjan elämän ja Pariisin näyttävät julkiset rakennukset. Leos Carax tekee myös kunniaa 1930-luvun ranskalaiselle elokuvalle. Ei ole sattuma, että Caraxin elokuvassa tehdään sama matka Seineltä Le Havreen kuin Jean Vigon L´Átalantessa.
Leos Carax on valinnut huolella elokuvan äänitaustan. Vesi, puiden suhina, piirtävän kynän ääni paperilla, kaupungin liikenne, linnut, tulen leiskahdukset, naurut, ilotulitus ja metron kolina saavat tuekseen vielä musiikin. David Bowien ja kumppanien lisäksi soitetaan Benjamin Britteniä, Zoltan Kodalyä ja - Einar Englundia. Ulf Söderblomin johtama Finnish Cafe Emsemble tulkitsee suomalaissäveltäjän sellokonserton.Leos Caraxin uudet elokuvasuunnitelmat kaatuivat rahoitusvaikeuksiin. Sai hän sentään uralleen uuden hienon voiton 1999, kun hän ohjasi Catherine Deneuvea elokuvassa Pola X. Kysymys oli Herman Melvillen tarinaan pohjaavasta elokuvasta, joka sivuaa insestiä.
Tänä vuonna Caraxin on kerrottu ohjaavan uuden draamaelokuvan. Taukoa kertyi jopa kolmetoista vuotta. Sen nimi on Holly Motors. Siinä näyttelevät Denis Lavant, joka on Caraxin vakiokasvo Boy Meets Girlistä, Levottomasta verestä ja Pont-Neufin rakastavaisista.
===================================================================================================
Euroopassa on mielestäni ainakin kolme kaupunkia, joiden silloilla käveleminen tuntui myyttiseltä. Ne loistavat eräänlaisessa historian ja menneisyyden himmeässä valossa, mutta todistavat samalla, miten länsimainen sivistys on jättänyt pysyvät jäljet kaupunkik ulttuuriin. Puhun siis Pariisin Pont-Neufin sillasta, joka ylittää Seinen, Prahan Vltavan joen yli johtavasta, barokkipatsain ja goottilaisin porttitornein koristetusta Kaarlen sillasta, Ja puhun myös Venetsian Rialton sillasta, joka ylittää Canal Granden ja kirjallisuudesta tutusta Huokausten sillasta, jolla Petrarca (1304-74) runoili sonettejaan Lauralle.
Vaikea sanoa, mikä näistä silloista vaikuttaa elähdyttävimmin kulkijaan, mutta Kaarlen silta ja Praha säilyy tietenkin aina muistissa - myös Milos Formanin 1960-luvun Musta Pekka -elokuvan tähden. Venetsiassa on kuvattu niin paljon elokuvia, että niitä on turha edes muistella - ehkä yhtä suurenmoista 1960-luvun alun mestariteosta lukuun ottamatta. Se on Joseph Loseyn Eeva, jossa Jeanne Moreau ja Stanley Baker kohtasivat gondolien, kanavien ja siltojen ympäristöissä.
Nuori lahjakas ranskalainen ohjaaja Leos Carax teki Pont-Neufista jälleen kuuluisan "pyhiinvaelluspaikan" Pariisin-kävijöille. Tosin Carax "petti" meidät katsojat, sillä elokuvan siltakohtauksia ei kuvattu lupavaikeuksien tähden Pont-Neufilla, vaan tuotantoryhmä rakensi kopion Etelä-Ranskan Montpellieriin. "Petos" voidaan hyväksyä, sillä Pariisin ja Pont-Neufin atmosfääri väreilevät unohtumattomana katsojan silmien edessä.

 

Ei kommentteja: