perjantaina, tammikuuta 31, 2014

Naisen seksuaalisuus pähkinänkuoressa-Lars von Trier ei petä * * * * *

Charlotte Gainsbourg
Nordisk Film
















Charlotte Gainsbourg on Joe, jonka seksuaalielämää kuvataan – voisiko sanoa – lapsesta viidenkympin villitykseen. Kysymys on tanskaisen Lars von Trierin uudesta elokuvasta, jonka nimi on ytimekkäästi Nymphomaniac. Jos nykyisin elokuvaohjaajat ja studiot uskaltavat heittää kankaalle hiukan yli kaksi tuntia kestävän teoksen, niin tanskalainen mestari ei välitä mistään säännöistä. Uusi elokuva kestää nelisen tuntia.
Nymphomaniac on suuri elokuvatyö. Se osoittaa, että Lars von Trier kulkee omia polkujaan eikä petä katsojaa, joka on uskonut häneen aina 1990-luvun alusta. Tiedämme, että von Trier (” von” on muuten ohjaajan kunnianosoitus Erich von Stroheimille), oli luomassa Tanskaan niin sanottua dogma-suuntausta, jonka pääasiana oli pitää elokuvan toteutus syvästi sisälle todellisuudessa. Mitään studioilmaisua tai muuta ”keinotekoisuutta” ei suvaittu. Dogma on nyt historiaa, joten von Trier kuten muutkin modernit tanskalaisohjaajat ovat voineet luoda oman itsenäisen tyylinsä.
Kun katsoi Nymphomaniacia en niinkään kiinnittänyt huomiota Lars von Trierin lähes pornografiseen tapaan kuvata seksuaalisuutta. Koko ajan mietin vuotta 1991, jolloin näin tv-katselussa tanskalaisohjaajan esikoisteoksen Europa. Oliko se edes esikoisteos, sitä emme silloin tienneet, mutta katsoimme elokuvaa, jossa oli jotakin hyvin poikkevaa muista ajankohdan skandinaavisista teoksista. Kun sen jälkeen Lars von Trier pysäytti elokuvamaailmaan Breaking the Waves-ohjaustyöllä, mikään ei pysäyttänyt häntä. Carl Th. Dreyerin, Victor Sjösgtrömin, Mauritz Stillerin ja Ingmar Bergmanin jälkeen Skandinavia oli saanut uuden mestarin.
================================================================================================
Nymphomaniacissa Joe hyväksyy kotiinsa kuljehtivan miehen Seligmanin (Stellan Skarsgård), joka on ilmeisesti viettänyt vuosia merellä. Vanheneva Seligman kuuntelee Joen kertomuksia elämästään. Siis ennen kaikkea naisen eroottisesta elämästä. On aivan selvää, että Lars von Trier kuvittaa nuo kertomukset omalla tavallaan, joten alussa viivähtänyt ajatus pornografisesta elokuvasta häipyy katsojan mielestä.
Lars von Trier on jakanut elokuvansa kahteen osaan ja kahdeksaan kappaleeseen. Ikään kuin hän kirjoittaisi romaania. Ensimmäisessä osassa nuorta Joeta esittää Stacy Martin. Toisessa osassa Joen roolissa on sitten ohjaajan suosikiksi noussut Charlotte Gainsbourg, jonka äiti tulvahti nimellä Jane Birkin tanssimaan 1967 italialaisen Michelangelo Antonionin Englannissa kuvattuun Blow-Up -mestariteokseen.
Charlotte Gainsbourg on rohkea näyttelijätär. Hänellä ei ole estoja. Hän toteuttaa intohimoisesti ohjaajan tavoitteet. Joku feministi voisi tieysti sanoa, että Lars von Trier alistaa naisen. Höpö, höpö! Kysymys on rehellisestä inhimillisen elämän erään puolen kuvaamisesta. Ja Nymphomaniacin tekee elokuvatyönä suureksi se, että ohjaaja antaa naiselle täyden vapauden puhua itsestään ja paljastaa syvimmät tunteensa. Ei tällaisia elokuvia tule vastaan kovin usein normaaliohjelmistossa.

Ajankohtainen kommentti

Television kuolema oli väärä tieto. Finnpanelin tutkimuksen mukaan vuonna 2013 me katselimme televisiota suurin piirtein samalla tavalla kuin edellisvuosina. Toisaalta tv-kauppiaat ilmoittivat, että itse laítteen ostaminen on laskussa. Mitä pitäisi tästä päätellä? Televisio säilyttää asemansa jartkossakin, mutta nykyisen talouskiriisin johdosta uusien tv­-välineiden osto on pantu tarkkaan harkintaan. Finnpanelin selvityksen mukaan televisiolähetysten katselu on lisääntynyt tietokoneelta. Nuoret eivät enää halua katsoa tv-lähetyksiä. Ylen lanseerama TV2:n nuorisopainotteisuus on epäonnistunut. Finnpanelin mukaan katsojaosuus on pudonnut aikaisemmasta kahdestakymmennestä prosentista jonnekin kahdentoista seutuville. Eli Yle on epäonnistunut nuorisohakuisuudessaan. Uskokaan nyt Ylen johto, että nuoret eivät välitä teistä, vaikka mitä tekisitte.
Kiinnostavaa oli tietää, että me yli 65-vuotiaat katsomme televisiota jopa viisi tuntia vuorokaudessa. Kun taas meidän jälkikasvulle riittää yksi tunti. Finnpanelin selvityksessä tuotiin myös esille lukuisten kaupallisten tv-kanavien tarjonta. Ei ihme, jos en minäkään katso koskaan sellaisia kanavia kuin Fox, Ava, Liv tai Kutonen, sillä niiden osuus katsojaosuudesta pyörii siinä neljän prosentin seutuvilla. Voi kysyä, miksi ne vielä elävät tv-kartalla.

Tieto netissä toimivien palvelujen merkityksestä viittaa siihen, että joku suurella mediakohulla lanseerattu Netflix ei sittenkään ole päässyt suomalaisten suosioon. Prosentin osuus viikossa näyttää selvästi, että suomalaiset eivät niin vain ryhdy maksamaan verkon videopalveluista. Joten perinteisen television aika ei ole vielä mennyt. On vain kysyttävä, olisiko verorahoillamme toimivan Ylen syytä miettiä tarjontansa profiili uudelleen esimerkiksi TV2:n ja Femman puolella.

tiistaina, tammikuuta 28, 2014

Saara Cantellilta kaksi elokuvaa ohjelmistossa

Juuri ennen vuodenvaihdetta teattereihin saapui Saara Cantellin ohjaama romanttinen komedia Ainoat oikeat. Viime perjantaina Cantellin lastenelokuva Onneli ja Anneli sai ensi-iltansa. Näistä Ainoat oikeat on selvästi heikompi ohjaustyö, kun taaas Marjatta Kurenniemen 1960-luvun lastenkirjaan perustuva Onneli ja Anneli täyttää odotukset.
Ainoat oikeat kertoo kolmikymppisestä fysioterapeutista Hannasta (Anna-Maija Tuokko). Hannan ystäviä ovat Elli (Inka Kallén) Paula (Jenni Kokander). Ystävysten arki kietoutuu miessuhteisiin. Taas Hanna on tiukempaa sorttia. Hannan elämä muuttuu, kun hän kohtaa Markuksen (Ilkka Villi). Markus on salaperäinen muukalainen, ja Hannan tunteet pyörivät isoilla kierroksilla kunnes sattuma puuttuu peliin.
Hanna tapaa työkomennuksella Lahdessa autokolarissa vaikeasti loukkaantuneen Ismon (Antti Reini). Markusta fysioterapeutti ei löydä mistään, mutta Ismon kanssa aloitetaan suhde. Rakastavaiset matkustavat Helsinkiin, jossa heitä odottaa ikävä yllätys. Ismo ei ole mikä tahansa tavallinen tallaaja, vaan johtava poliitikko. Juoruihin tuo suhde johtaa.
Ainoat oikeat harhailee tarinan puolesta sinne tänne. Uskottavuus on koetuksella, vaikka Hannan ja Ismon suhteessa on viittauksia takavuosien Suomen pääministerin rakkausepisodiin. Markus katoaa tapahtumista omituisesti, eivätkä Hannan ystävien Ellin ja Paulan henkilökuvat syvenny. Saara Cantell näyttää korostavan elokuvassaan valinnan vaikeutta, koska Hanna huomaa tietyssä vaiheessa olevansa kahden miehen loukussa.
* *

Saara Cantellin lastenelokuva Onneli ja Anneli on positiivinen sovitus Marjatta Kurenniemen hienosta kirjasta. Aava Merikanto esittää Onnelia ja Lilja Lehto Annelia. Tytöt haaveilevat oikeasta unelmien talosta. Kotona ei viihdytä, vaan tytöt yrittävät todellisina ystävyksinä keksiä kaikkea kivaa kaupungilla.
Onneli ja Anneli on kuvattu käsittääkseni Loviisassa. Saara Cantell on löytänyt hyviä ympäristöjä tapahtumiin, jotka ovat herttaisen ruusunpunaisia. Aava Merikanto ja Lilja Lehto ovat vakuuttavia pääosissa, jos nyt tällaista nimitystä voi käyttää lapsinäyttelijöistä. Aikuisten maailma on jäänyt puolivillaiseksi.
Tiivistäminen ja lisädraivi olisi kohottanut elokuvan tasoa. Nyt kerronta harhailee ajoittain turhan poukkoilevastikin. Silti elokuvien Kohtaamisia (2010) ja Tähtitaivas talon yllä (2012) aikaisemmin ohjannut Saara Cantell osoittaa kykynsä lastenelokuvien tekijänä ja romanttisen tyttömaailman luojana. Marjatta Kurenniemen kirja on omiaan ohjaamaan tekijää oikeaan suuntaan.
* * *

Ajankohtainen kommentti

Yle Teeman kuvataideohjelmat ovat olleet katseluviikkojen suola. Viime syksynä kuvataiteen asiantuntija johdatti meidät Yhdysvaltain, Saksan ja Alankomaiden taiteen perinteeseen ja nykysuuntauksiin. Uudenvuoden jälkeen Teema esitti dokumentin Pablo Picassosta, hänen taiteestaan, elämästään ja naisistaan. Se oli kokonaisuutena viihteellinen. Oliko Picasso-ohjelma uusinta? Tätä on usein vaikea muistaa.
Viime viikon taideohjelma oli Georges Braque – omakuva. Braqueta (1882-1963) pidetään kubismin suurena nimenä, ja osittain hän vertautuu Picassoon. Kaikki tietävät espanjalaissyntyisen Pablo Picasson, mutta Braque on jäänyt tuntemattomaksi taiteilijaksi ainakin suurelle yleisölle. Siksi Michael Gaumnitzin dokumentti nosti ainakin hetkeksi Suomessa Georges Braquen yleisön tietoisuuteen.
Dokumentissa Braque ikään kuin luonnostelee omaa kuvaansa. Näyttelijä Jean-Francois Balmer antaa hohdokkaat siivet Braquen mietteille ja käsityksille kubismin taidesuuntauksesta. Miten kauniisti, eloisasti ja luontevasti Braquen oma kuva asettuu Etelä-Ranskan maisemiin. Joka on liikkunut joskus Aix-en-Provencen seuduilla ilahtuu jälki-impressionisti Paul Cézannen teosten näkemisestä. Braquehan antoi suuren arvon taiteilija Cézannelle, joka lähti usein patikoimaan maalaustarvikkeet mukanaan sille korkealle vuorelle, jota Sainte-Victoireksi kutsutaan.
================================================================================================
Mitä kubismi oli taidesuuntauksena. Picasson 1900-luvun alussa maalaamaa ”Avignonin naisia” pidetään suuntauksen alkupisteenä. Taidehistorioitsijoiden mukaan kubistisessa taiteessa esineet hajotetaan, analysoidaan ja kootaan uudelleen pelkistyneessä muodossa. Taiteilija kuvaa aiheen yhden kiinteän näkökulman sijasta samanaikaisesti monesta kulmasta yrittäessään esittää sen mahdollisimman täydellisesti.
================================================================================================
Eilen Yle Teema hemmotteli meitä Salvador Dali -dokumentilla. Surrealismin suuri taiteilija, neroksi ja hulluksikin sanottu Dali sai hyvän käsittelyn. Ja jokainen elokuvanharrastaja muistaa Alfred Hitchcockin vuoden 1945 trillerin Spellboundin, johon Dali loi huikean unijakson. Eilisessä dokumentissa niin Dalin taide kuin elämä kaikkine traagisinekin käänteineen tuli hyvin havainnollistetuksi.

P.S. Olin jo valmistautunut kirjoittamaan innostuneen arvion Pekka Lehdon uudesta elokuvasta Kalervo Palsa ja kuriton käsi, joka näytettiin viime syksynä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla. Omaperäisestä kittiläläisestä kuvataiteilijasta kertovan elokuvan piti tulla ensi viikolla teattereihin. Eilen tuli tieto, että ensi-ilta peruutetaan. Onko nyt niin, että R&A -festivaalin näytös jäi Lehdon kunnianhimoisen elokuvan ainoaksi valkokangasesitykseksi?

lauantaina, tammikuuta 18, 2014

Orjana 1800-luvun Amerikassa - Steve McQueenin mestarillinen elokuva kärsimyksestä Louisianasta * * * * *

SF Film Finland Oy

















Yllätyksiltä ei voi välttyä. Steve McQueen (s. 1969) ei ole kovin tunnettu brittiohjaaja. Aikaisemmat ohjaustyöt Hunger ja Shame ovat saaneet kohtalaisen vastaanoton. Silti täytyy todeta, että nykyisin Hollannissa asuvan McQueenin uusin ohjaustyö, amerikkalainen 12 Years A Slave on sellainen paukku, että vieläkin tuntuu nivuksissa.
Mustien orjien asemaa 1800-luvun Yhdysvalloissa on kuvattu lukuisissa elokuvissa, on käsitelty sisällissodan kauheuksia ja on selvitetty presidentti Abraham Lincolnin taistelua tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Kunnia kaikelle tälle (mm. Amistad), mutta ei voi mitäään: Steve McQueenin 12 Years a Slave on kokonaisvaltainen esitys aiheesta, nähtynä vapaan mustan miehen Salomon Northupin näkökulmasta. Elokuva perustuu Northupin kirjaan. Hienon käsikirjoituksen on laatinut John Ridley. Elokuvan merkitys korostuu vielä tiedosta, että Steve McQueenin tausta liittyy isovanhempien puolesta orjuuteen.
12 Years a Slave alkaa petoksella. Salomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on saavuttanut vapaan mustan miehen asmean loistavan soittotaitonsa ansiosta. Eletään 1800-luvun puolivälin Amerikassa. Etelän plantaasinomistajat tarvitsevat orjatyövoimaa pelloilleen. Kuten tiedetään, mustia on rahdattu Afrikasta. Heitä myydään ja ostetaan valkoisille plntaasinomistajille. He ovat ”Herroja”, valkoisen rodun edustajia, joiden edessä mustan miehen pään täytyy laskeutua alas.
Solomon Northup on perustanut perheen. Hänellä on taidokas kosketus viuluun. Pari valkoista miestä houkuttelee Solomonin soittotehtäviin, mutta kysymys ei ole rehellisestä keikasta. Solomon joutuu vankilaan, joutuu orjaksi valkoiselle plantaasinomistajalle (Michael Fasbender), joka on alkoholisti ja seksiriippuvainen. Perheellinen mies tuntee intohimoa mustia naisorjia kohtaan. Väkivalta maistuu hänelle kuin siirappi.
Steve McQueen kuvaa Solomonin orjuusvaiheet vankalla realismilla. Mustia orjia hakataan ja piiskataan. Selät saavat sellaisia haavoja ja repeytymiä, että luulisi ihmisen kestokyvyn katkeavan. Ruoskan hirvittäviä iskuja perustellaan Raamatulla. Rankin on naisorja Patseyn (Lupita Nyong´o) valkoiselta isännältä saama rökityskohtelu.
Kun näitä vaiheita katsoo mieleen kohoaa äskettäin haudatun eteläafrikkalaisen ihmisoikeustaistelijan presidentti Nelson Mandelan oppi: Ei pidä tuntea katkeruutta, pitää antaa anteeksi. Tekee mieli vastustaa: Ei kaikkea pahuutta, julmuutta ja väkivaltaa voi antaa anteeksi. Johonkin on vedettävä raja. Steve McQueen tekee sen taitavasti, kuin humanisti, joka tajuaa tosiasiat ja historialliset vääryydet, mutta jolla on sanoma vietäväksi elokuvateatterista kotiin.
12 Years a Slaven sanoma on oikeudenmukaisuuden puolustus. Steve McQueen on valinnut tämän sanoman hiljaiseksi lähetiksi näyttelijä Brad Pittin, joka ilmestyy elokuvaan jossakin tunnin ja neljänkymmenviiden minuutin kohdalla. Eikä vierailu kestä kuin muutamia minuutteja. Pitt esittää puuseppää, joka rakentaa Solomonin kanssa pientä rakennusta plantaasinomistajan pihalle. Brad Pitt lausuu repliikkejä, jotka ennakoivat tulevia kansalasoikeuksien taistelun aikaa: Orjuus ja mustien syrjintä tulee loppumaan, sillä elämän täytyy lopulta perustua oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon.
================================================================================================
Musiikkivalinnat ovat fantastisen hyviä. Kuvaus on herkkää, luontevasti realismin läsnäolon tunnustavaa. Chiwetel Ejiofor on pääosassa loistava. Niin elokuvan muutkin näyttelijät. (Ensi-ilta 24.1. 2014)

Ajankohtainen kommentti
 
Yle-TV2 on urheilun kanava. Viime tiistaina se esitti juhlallisen urheiluohjelman Suomen urheilugaala, jossa palkittiin pilvin pimein vuoden 2013 saavutuksia. Niin pilvin, että taivas ei tahdo riittää. Viime vuoden suomalaisten urheilujoiden huippusaavutukset olivat vähässä, mutta Yle tekee kaikesta juhlaa, kaikesta menestyjiä. Ymmärrän, etttä tällaista, jopa Oscar-juhlat voittavaa tv-toteutusta ei voitaisi julkistaa koko kansalle, jos ei rukattaisi todellisuuttta. Miksi Yle ryhtyy näin massiiviseen ja liioiteltuun urheilu-gaala -toteutukseen?
Kaikki me haluaisimme, että pääministeri Jyrki Kataisen toivomus positiivisuudesta lähtisi lentoon. Urheilugaalan mahtipontiset suuntaukset eivät edistä positiivisuutta ja suomalaista urheilua kuin hetken ajan. Tarvitaan todellisia näyttöjä, ei vain 4. - tai 32. sijoja. Tero Pitkämäen keihäshopeaa lukuun ottamatta ne olivat harvassa viime vuonna. Sen verran täytyy kuitenkin olla jyrkikataisittain positiivinen, että toivoo kaikkea hyvää Sotshiin lähtevälle Suomen edustusjoukkueelle

P.S. Katsoin jäätanssia Unkarista Yle-TV2- lta. Asiantuntijanainen selosti koko kisan. Ei ollut enää Ylen urheilutoimittajaa mukana lähetyksessä. Viime vuonna huomasimme, miten Yle TV1:n uutisankkurit selostavat myös urheilu- ja kulttuuriosuudet. Oman alan toimittajat on pantu pois. Nyt alkaa sama kehitys näkyä Yle Radio 1:n lähetyksissä. Kuuluttajat ovat siirtyneet toimittajiksi. Sinänsä he ovat hyviä, en siitä purnaa, mutta eikö sosiaalisen median edistyessä Ylenkin pitäisi pitää kiinni ammattimaisista toimittajista. 

tiistaina, tammikuuta 14, 2014

Vanhojen miesten viimeinen erä - De Niro ja Stallone vahvassa vedossa * * *
















Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta, kun Sylvester Stallone (s. 1946) pamahti julkisuuteen John G. Avildsenin realistisessa nykkeilijäkuvauksessa Rockyssa. Menestys oli niin kova, että jatko-osia alettiin tehtailla. Niiden taso ei enää tyydyttänyt. Robert De Niro (s. 1943) näytteli 1970-luvulla Martin Scorsesen elokuvissa. Vuoden 1980 Kuin raivo härkä oli ainutlaatuinen mestariteos, jossa sukellettiin 1940-luvun nyrkkeilijän Jake La Motan elämään ja kehäkamppailuihin.Tempperamenttia löytyi.
Peter Segalin ohjaama Legendat kehässä on realistinen nyrkkeilykuvaus, jossa Robert De Niron esittämä The Kid ja Sylvester Stallonen Razor ovat pitäneet vihaa yllä kolmekymmentä vuotta. Molemmat ovat luopuneet nyrkkeilijän urasta liian aikaisin, mutta vihanpitoon on syynä nainen – kukas muu. Kim Basinger ilmestyy valkokankaalle pitkästä aikaa tuona naisena, joka erehtyi kerran menemään sänkyyn väärän miehen kanssa. Naiselle on aikuinen poika, joka isänsä jäljillä on kokeillut kykyjään kehässä.
Legendat kehässä -elokuvassa molemmat vihanpitäjät yrittävät päästä vielä kerran kuntoon ja kohdata toisensa viimeisessä erässä. Heitä siivittää ja promotoi nuori Dante Slate Jr. (Kevin Hart), jonka ainoa tarkoitus on hankkia rahaa – ja paljon. Kiinnostavasti Razor työskentelee pittsburghilaisessa terästehtaassa (vrt. Kauriinmetsästäjä), kun taas paskamainen The Kid pitää yllä baaria ja autoliikettä.
================================================================================================
Robert De Niroa olen kehunut vuosikymmenien ajan. Tosin viime vuosina hän on erehtynyt huonoihinkin elokuviin, perhekomedioihin ja viimeksi Mafiaperheeseen. Hyvääkin jälkeä on tullut elokuvissa Unelmien pelikirja ja Last Vegas. Sylvester Stallonea en ole kehunut sitten ensimmäisen Rockyn. Tuntuu kuitenkin ironiselta, että 1980-luvun tähti vasta ”vanhoilla päivillään” tekee Legendat kehässä -elokuvassa uransa hienoimman roolisuorituksen.
Valmistautuminen salilla kohottamaan kuntoa sujuu Stallonelta ja De Nirolta loistavasti. Ja siinä 18 000 katsojan kansoittamassa hallissa taisteltu viimeinen erä on realistisuudessaan todella mehevää nyrkkeilykuvausta. Viime vuosina harvemmin ohjannut, 1962 syntynyt Peter Segal (Anger Management) saa taistelun lentämään ja käsikirjoituksen napakat sanailut osoittavat jälleen, että amerikkalaisessa elokuvassa osataan kirjoittaa tarinoita. Sivuosassa erottuu Razorin vanha ystävä, tukija ja valmentaja, jota Alan Arkin tulkitsee vastaansanomattomasti.
Elokuvassa hyödynnetään myös hauskasti uutta tekniikkaa, videopeleistä iPadiin. Ja videoklippejä näytetään YouTubessa, joten ottelun mainontakin on siirtynnyt aivan uusille urille.

Ajankohtainen kommentti

Pääkaupunkiseudun Radio Helsinki aloitti viime viikon lopulla kolmen euron vapaaehtoisen kuuntelijamaksun. Radiokanavalle on rekrytoitu joukko toimittajia, joilla on kokemusta muun muassa lehtityöstä. Reetta Räty alkaa toimittaa torstaisin Paula Salonvaaran kanssa Vain työelämää -ohjelmaa. Lisäksi kanavalla saavat huseerata dj. ­tyypit, rap-artistit, ravintoloitsijat ja muut muusikot. Aamuohjelman vetoakin kokeillaan.
Eilen lehdissä julkaistiin koko sivun ilmoitus, jonka sanansaattajaksi oli palkattu muusikko Stig. Hän ilmoittaa mainoksessa muun muassa seuraavaa: ”Maksaisin mielelläni muutaman euron kuukaudessa Radio Helsingin kuuntelusta, sillä mielestäni musiikista – sen luomisesta, soittamisesta aalloilla, sekä kuuntelusta voisi maksaa.”
Saa nähdä.
Minusta on hyvä, että tässä media-alan murroksessa kokeillaan uusia konsteja ja konsepteja. Radio Helsinki ilmoittaa hauskasti ilmoituksessa yllättävän pointin: ”Miksi kuunnella radiota ilmaiseksi, jos siitä voi maksaa.” Kanavan uusi toimintastrategia on avoin, kun taas Yle Radio 1:n kuuntelijana en voi tietää, mikä summa Yle-verosta menee radiolle.

keskiviikkona, tammikuuta 08, 2014

Anna-Leena Härkösen viihderomaani kankaalle *

(c)2014. Kinotar














Siitä on kolme vuosikymmentä kun menstyskirja ”Häräntappoaseen” kirjoittanut Anna-Leena Härkönen näytteli pääosan Mikko Niskasen elokuvassa Mona – palavan rakkauden aika. Elokuva ei ollut kovin onnistunut, mutta Härkönen jatkoi kirjoittamistaan ja näytteli myöhemmin esimerkiksi tv-sarjoissa. Viimeisiä Härkösen romaaneja on ollut Onnen tunti (2011). Avioliittokuvaus ”Ei kiitos”, johon huomenna teattereihin tuleva elokuvaversio perustuu, ilmestyi vuonna 2008.
Samuli Valkama on saanut ohjata Härkösen romaanista samannimisen draamakomedian. Näyttelijöinä ovat Anu Sinisalo (Heli Valkonen), Ville Virtanen (Matti Valkonen) ja Kai Vaine (Jarno). Virtasen tuntevat kaikki, ja Sinisalo on näytellyt tv-sarjoissa, viimeksi Veikko Aaltosen Helpossa elämässä. Vaine on tuntemattomampi näyttelijä, mutta hänestä on ehditty povata uutta seksisymbolia kotimaiseen elokuvaan.
Ei kiitos kuvaa Valkosten avioliittoa. Se on täynnä ongelmia, ja nykykäytännön mukaan ne liittyvät seksiin. Matti-aviomies ei enää halua, hänellä ei tee mieli seksiä. Mattia kiinnostavat tietokonepelit ja kommunikointi nettiystävän kanssa. Yhdyntäriippuvainen vaimo Heli yrittää sytyttää miehensä mielenkiinnon hieromalla hartioita ja pelehtimällä sängyllä seksiasuissa. Ei taida onnistua.
Kai Vaineen pintaliitoisesti esittämästä Jarnosta tulee Helin pelastava enkeli. Vihdoinkin Helin edessä väpättää oikea mies, oikea seksiuros, joka tarjoaa nautinnon kyselemättä liikoja. Heli pettää miestään, mutta kliseisen romaanin ja yhtäkliseisen elokuvasovituksen pintakuohujen alla ei oikeastaan kulje mitään kiinnostavaa. Bonuksia ei ole, jos ei nyt viitata kameraan ja tietokoneeseen. Eikä elokuva oikeastaan ehdi seksin suurannoksen tähden paaluttaa väitettyä moraalista kysymystä: Antaako avioliiton ulkopuolinen suhde Helille tilaisuuden miettiä, mitä on parisuhde ja mitä nainen siitä haluaa.
================================================================================================
Ei kiitos on melko heppoinen yhden asian elokuva. Se on kioskitason pano-, perse ja kulliviritys. Turistikuvaustakin on mahdutettu alkupuolelle. Anu Sinisalon nauru on ainoa asia, joka jää mieleen. Totta vie, Anna-Leena Härkösen romaani olisi kannattanut jättää väliin. On Härkösen taso pudonnut todella alas ”Akvaariorakkauden” (1990) ajasta ja Claes Olssonin vuonna 1993 siitä ohjaamasta raikkaasta elokuvasta.
Ohjaaja Samuli Valkama (Hulluna Saraan) olisi voinut valita jotakin muuta, jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Ei valinnut. Otavan kustantamat kirjailijattaren teokset ovat myyneet 110 000 kappaletta. Valkamaa varmaankin kutkutti Härkösen menestysromaanin resepti, ja kieltämättä sen siirtäminen kankaalle saattoi harhauttaa ohjaajan uskomaan samanlaiseen suosioon. Tai Valkama ei ole elokuvaohjaana kuin keskinkertainen tekijä.
Saa nähdä, onko tämä Ei kiitos kotimainen elokuva, jota ennen kaikkea naiset menevät katsomaan. Vahinko, että elokuvasta ei tullut terävää satiiria elämänmuodosta, jossa ei ole muuta kuin seksi.

Ajankohtainen kommentti

Mitkä kotimaiset elokuvat keräsivät katsojia vuonna 2013?

Ykkönen oli draamakomedia 21 tapaa pilata avioliitto, jonka kokonaiskatsojamäärä oli viime vuoden lopulla 403 045. Toiseksi nousi Sofi Oksasen romaaniin perustuva Puhdistus. Lähelle sen katsojalukuja kiilasi Rölli ja kultainen avain (204 545). Väkivaltainen Leijonasydän menestyi hyvin lippuluukuilla (198 842). Musiikkipitoinen Vuonna -85 keräsi 165 704 katsojaa teattereihin. Kuudes listalla oli animaatioseikkailu Niko 2 (155 981) ja seitsemäs vuoden 2013 dokumenttiyllätys Selänne (130 087). Juoppohullun päiväkirja kiinnosti 123 775 katsojaa ja yhdeksänneksi kipusi Salkkarit-toimintaseikkailu Painajainen merellä (125 389). Kymmenen sijan otti lastenpörähdys Ella ja kaverit (102 576).

Entä sitten vuoden 2013 parhaat kotimaiset elokuvat.

Tuskin täällä enää laatua kannattaa tehdä, kun Betoniyö herätti 6936 katsojan mielenkiinnon ja Kalevala sai vain 3565 katsojaa. Isänmallinen mies sai sentään 26290 kiinnostunutta katsojaa teattereihin ja Mieletön elokuu 28 374 . Kotimaisten elokuvien katsojamäärä oli 2013 kaikkiaan 1 832 526.

maanantaina, tammikuuta 06, 2014

Apokalyptinen The Wolf of Wall Street kertoo häikäilemättömästä ahneudesta rahaan - Leonardo DiCapriosta on tullut ohjaajan suosikkinäyttelijä * * * *



















Voisiko sanoa, että Oliver Stonen 1980-luvun lopun yhteiskunnallisesti terävä Wall Street oli vasta alkua kasino-, pörssi ja keinottelu -kritiikissään. Elokuva oli Michael Douglasin juhlaa, kuten pari vuotta sitten julkaistu jatko-osa Wall Street – Money Never Sleep, josta muodostui rahan mahdin syväluotaus.
Italianamerikkalaisen Martin Scorsesen (s. 1942) uusi, isolla budjetilla ja osaavalla työryhmällä toteutettu The Wolf of Wall Street on yhteenveto ahneuden ja rahan, keinottelun ja valheiden, hedonismin ja piittaamattoman elämäntavan noususta ja tuhosta. Se on kuin hurjasti kupruileva fresko, jossa irstailevat miehet melskaavat. Narsismi välkehtii, ja tarve ansaita rikkauksia on pakonomainen.
Elokuva perustuu Wall Streetillä työskennelleen Jordan Belfortin kirjoittamiin muistelmiin, joista Terence Winter laati käsikirjoituksen. Jordania esittää LeonardoDi Caprio, suvereenilla tavalla. DiCapriosta Scorsese on saanut luotettavan näyttelijäsuosikin. Samalla tietenkin DiCaprio takaa tämänkin elokuvatuotannon raha-hanojen avautumisen. Scorsesen ja DiCaprion Lentäjässä 2004 alkanut yhtestyö puhkeaa nyt lopullisesti täyteen loistoon.
The Wolf of Wall Street on suuren luokan elokuvatyö. Sitä on ehditty luonnehtia uskomattomaksi mustaksi komediaksi. Se on melkein jatkuvassa liikkeessä oleva satiiri pörssikeinottelusta, jonka lähtölaukaus on tuo Oliver Stonenkin elokuvassa paalutettu vuosi 1987. Silloin tapahtui pörssiromahdus. Jordan Belfort oli töissä Wall Streetillä, mutta ovelana ja älykkäänä mutta tunteiltaan kylmänä miehenä hän keksi ”uudet, uljaat” bisnestavat. Kohteena olivat ensin tavalliset amerikkalaiset, joita huijattiin osakkeilla. Kun rikkaat ilmestyvät Belfortin ”ovelle”, todellinen huijausspektaakkeli saattoi alkaa.
================================================================================================
Martin Scorsese on aina ollut kiinnostunut amerikkalaisen yhteiskunnan vinoutuneista ilmiöistä, rikoksista ja väkivallaasta, mutta myös henkilötyypeistä, joita hän näki pyörivän lapsuudessaan New Yorkin Pikku-Italiassa, Elizabeth Streetillä. Omakohtainen Sudenpesä (1973) oli Scorsesen huima, melkein improvisoitu läpimurtotyö, jossa nuori Robert De Niro häikäisi. De Niron näyttelemä Taksikuski (1976) saatteli ohjaajan elokuvan historiaan. Mestarillinen Kuin raivo härkä (1980) kiertyi tositarinallisesti ja mustavalkoisin kuvin 1940-luvun nyrkkeilijän Jake la Mottan elämän ja otteluiden, veljesystävyyden ja miehen määrittelemän rakkauden sekä väkivallan ympärille.
The Wolf of Wall Street todistaa, että Martin Scorsese on pysynyt trimmissä ohjauskunnossa, mutta en voi nostaa uutuutta ”viimeisen” Scorsese-mestariteoksen Casinon (1995) luokkaan (kerrontaratkaisussa on samankaltaisuutta). Muistettakoon kuitenkin, että Martyn ohjaajan ura on mahtava. Hän pysyi vuosi vuoden jälkeen korkealla tasolla, kun saman ikäpolven Francis Ford Coppola taantui 1970-luvun merkkiteosten jälkeen (Keskustelu, Kummisetä I ja II, Ilmestyskirja. Nyt)
Siksi en unohtaisi Martyn myöhäistöistä unenomaista Shutter Islandia (2010), enkä kauhua levittävää Cape Fearia (1993) tai historiallista Gangs of New Yorkia (2002), en varhaisia Koomikkojen kuningasta (1983) tai Mafiaveljiä (1990), jonka sukulaisteokseksi The Wolf of Wall Street osittain osoittautuu. Eikä muistista hevillä pyyhkiydy viscontilainen epookkidraama Viattomuuden aika (1993) tai pari vuotta sitten valmistunut Hugo, joka oli eloisa kunnianosoitus elokuvataiteen pioneereille. Scorsehan on ohjausten ohella tehnyt hienon dokumenttisarjan elokuvan historiasta ja perustanut järjestön entisöimään vanhoja, ”hukattuja” elokuvia.
Bakkanalistinen The Wolf of Wall Street osoittaa, miten Scorsese on edelleen visualisti, joka antaa kameralle luvan kulkea ja uneksia. Scorsesen tapa leikata joskus jopa shokinomaisesti ja vaihdella aikatasoja kuuluu tähänkin uutuuteen. Vähemmän tunnettu kuvaaja Rodrigo Prieto yltää hyvään tehoon. Huomattakoon myös Scorseselle ominainen tapa käyttää tunnettuja musiikkikappaleita siirtymissä ja aikavaihteluissa.
Martin Scorsesen pitkäaikainen yhteistyökumppani, englantilaisohjaajamestarin Michael Powellin leski, algerialaissyntyinen Thelma Shoonmaker (s. 1940) on jälleen toteuttanut leikkaajana mallikkaasti ohjaajan aivoitukset. Tässäkin huomataan, miten Scorsese on Hollywood-perinnettä arvostava ohjaaja, joka uskoo luovan työryhmän voimaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin Shoonmaker olisi halunnut, että The Wolf of Wall Street toteutetaan 3D-elokuvana, mutta Scorsese päätti kuvata filmille. Digitaalista Arri Alexa -kameraa on käytetty joissakin efekteissä.
================================================================================================
Näyttelijätyö on The Wolf of Wall Streetin suola. Leonardo DiCaprio on tapahtumavyyhdin mikrokosmos. Elokuvan sivuosissa Matthew McConaughey Jordanin ”opettajana” Mark Hannana ja Margot Robbie Jordanin toisena vaimona ovat hyviä. Jordanin sikailukaveria ja bisneskumppania Donnie Azoffia tulkitseva Jonah Hill on pettämätön. Vanhemmasta päästä erottuu ohjaajanakin tunnettu Carl Reiner, joka esittää Jordanin isää.
Mitä sitten pitäisi sanoa The Wolf on Wall Streetistä tihkuvasta seksistä? Ehkä se, että Marty näyttää nyt arvostelijoilleen kykynsä korvata aikaisempi, toki aina kontekstiin liitetty väkivalta ja maskuliinisuus, inhimillisen elämän muilla ”toiminnoilla”. Ja seksi kuuluu olennaisesti tähän lopun ajan tarinaan. Koko elokuva on häpeämätön hurjissa käänteissään ja näyttämöllepanossaan, jopa kirosanojen tulva lienee ennätyksellistä.

Ajankohtainen kommentti

Nyt on saatu tutkimustietoa, joka vahvistaa käsiyksemme nettikäytön valtavasta lisääntymisestä muun muassa uutispalvelussa. Taloustutkimus teetti Ylelle selvityksen tästä melkeinpä räjähdysmäisesti viime vuonna kasvaneesta ilmiöstä: Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta seuraa uutisia eri nettipalveluista – ja usein siitä syystä, että ne ovat ilmaisia. Johtava väline on Iltalehden netttiversio 18 prosentilla. Toisena tulee Ilta-Sanomat 15 %:lla. Yle on kolmas 12 %: n osuudella. Tutkimuksen julkaisemisen jälkeen Ylen toimitusjohtaja esitti, että julkisen palvelun yhtiöllä on parannettavaa.
Tutkimus osoittaa, että iltapäivälehdet ovat kaapanneet pikku hiljaa suomalaisten mielenkiinnon myös nettipalvelijoina. Ns. laatulehdet ovat häviämässä kilpailun, ja saa nähdä, miten niiden printtiversioiden käy lähitulevaisuudessa. Kuka enää maksaa kalliita tilausmaksuja, ehkä vain iäkkäämmät ja koulutetut suomalaiset, jotka haluavat sanomalehden kolahtavan aamuyöllä postiluukusta ja tuoreen lehden olevan luettavana aamukahvin aikana. Ja firmat. Internet opetti suomalaisetkin hakemaan palvelut ilmaiseksi omalta koneelta tai muista uusista digitaalisista välineistä.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että media-alan muutos on ollut todella nopea ja kouriintuntuva kahden viime vuoden aikana. Että kaupallisissa mediataloissa etsitään kuumeisesti ratkaisua, jolla kansa saataisiin maksaman netin uutis- ja juttupalvelut. Ei kai se onnistu kovin hyvin, joten mainostajat on saatava lisäämään panoksiaan nettipalveluihin.
Tuli mieleen: Entä jos mediataloissa ja Ylessä alettaisiin etsiä uudenlaisia uutisia, sellaisia, jotka jäävät pimentoon. Illan Yle ja aamun printtilehti kertovat samat uutiset. Kuka kertoo eri uutiset?