lauantaina, tammikuuta 28, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 120

Pelle valloittaja (Pelle Ekobrere, Pelle the Gonqueror, Tanska 1988), ohjaus: Bille August, käsikirjoitus: Stine Monty - perustuu Martin Andersen Naxosin romaniin, kuvaus: Jörgen Persson, lavastus: Anna Asp, musiikki: Stefan Nilsson, pääosissa: Pelle Hvenegaard, Max von Sydow, Erik Paaske, Morten Jorgensen. Tuotanto: Lars Kolvig.

Finnkino toi 5.4. 1989 ensi-iltaan Dianaan tanskalaisen Bille Augustin lyyrisen ja sosiaalieeppisen elokuvan Pelle valloittajan, joka tapahtuu viime vuosisadan alkupuolen maaseutuympäristössä. Elokuva perustuu proletaarikirjailija Martin Andersen Nexosin neliosaiseen jättiromaaniin, etenkin sen ensimmäiseen osaan. Augustin läpimurtofilmi voitti ulkomaisen elokuvan Oscarin.
Elokuvan kaksi erottuvaa näyttelijää ovat Pelle Hvenegaard ja Max von Sydow, jotka esittävät Tanskaan muuttavia ruotsalaisia Pelle-poikaa ja Lasse-isää. Pertti Lumirae kirjoitti 1989 Suomen elokuvasäätiön kortistokokoelman esitekorttiin Pelle valloittajasta: "...Augustin ohjaus yhdessä Jörgen Perssonin upean kameratyöskentelyn kanssa luo intiimien suvantojaksojen ja laveampien eeppisten kohtausten väliselle dialektiikaalle suvereenia ilmaisua, joissa ei ole mitään kuivakkaasti ja ulkokohtaisesti laatukuvamaista."
Elokuvan isä ja poika joutuvat lähtemään työnhakuun Tanskaan. Äiti on kuollut. Pelle ja Lasse saavat työtä tanskalaisen maanomistajan tilalta. Täällä vallitsee ajan hengen mukaan tarkka järjestys ja luokkajako. Pelle unelmoi renkiystävänsä kanssa lähdöstä Amerikkaan. Lasse-isä tuntee voimiensa hupenevan ja muistinsa pätkivän, neljän profeetan nimet tuottavat vaikeuksia. Eikä Lasse rohkene vastustaa tilanomistajan pakkovaltaa.
Bille August liikkuu herkästi romaanin kuvaamalla tanskalaisella maatilalla. Ohjaaja eräällä tavalla juhlistaa karhein ja kaunein kuvin maatyöläisten arkisen aherruksen ja pitkien työpäivien jälkeiset pienet ilot. Augustin näkökulma on tinkimättömästi Pelle-pojan, isän ja maatyöläisten puolella. August näyttää myös maanomistajaluokan ja heidän käskyläisten tavan elää ja toimia.
Erilaiset ihmistyypit ja -kohtalot risteilevät eeppisessä kerronnassa, jonka sisältö ja muoto ovat harmoniassa. Ei tällaista pohjoismaalaista elokuvaa ole tehty sitten Jan Troellin 1960-luvun Tässä on elämäsi -mestariteoksen, joka perustuu Eyvind Johnsonin työläisromaaniin "Romanen of Olof". Troellin elokuvassa itseään etsivä nuori Olof harhailee viime vuosisadan alun ruotsalaisessa luokkayhteiskunnassa - siis samoihin aikoihin kun Pelle valloittajan henkilöt.
Pelle valloittajassa väreilee hartaus ja ymmärrys, melkein uskonnollinen sävytys, joka odottaa purkautumistaan. Se saattaa liittyä yöllä "ihmissutena" kiljuvan maanomistajan rouvan tekoon tai maatyöläisten, maan hiljaisten kapinaan. Tätä kaikkea ulkoista kuhinaa Lasse ja Pelle seuraavat aivan kuin sivulta, navetan näkökulmasta, kunnes tulee aika tehdä johtopäätökset. Sen voi estää maaseudun ihmisten yllä leijuva fatalismi.
Huomattavaa elokuvassa on myös vuodenaikojen kierto. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, ajoittain jopa viipyillen vuodenaikojen vaihtuvassa rytmissä. August ei korosta tai liioittele luokkateemaa, vaan hän luottaa Ermanno Olmin Puukenkäpuun (1978) tavoin merkityksellisten asioiden ja ilmiöiden nousevan kuin itsestään arkisista tilanteista ja hetkistä. August näyttää rehellisesti, että feodalismin kurimuksessa eläville talonpojille Raamattu on läheisempi kuin solidaarisuus.
Totesin arvostelussani 15.4. 1989, että Pelle valloittajan monikerroksisuus on ansio, vaikkakakaan Bille August ei vielä päässyt aivan Puukenkäpuun vangitsevan noerealismin tasolle. Mutta Augustin teos on niin rikas, niin ylevä ja teemoiltaan ja visuaaliselta ilmaisultaan niin kantava kokonaisteos, että sitä on lupa pitää Ingmar Bergmanin tuotannon jälkeisenä ehdottomana pohjoismaalaisena voittona (maestron viimeinen teatterielokuva Fanny & Alexander julkaistiin vuonna 1983).
Edellä mainittujen Tässä on elämäsi -elokuvan ja Puukenkäpuun lisäksi Bille Augustin (Zappa, Busterin maailma) hallitun elokuvan realismi viittaa myös neuvosto-ohjaaja Mark Donskoin 1930-luvun Gorki-trilogiaan. Augustin elokuvaa voisi verrata niin muodoin aikaisemmin tässä sarjassa esiteltyyn, Mario Camusin 1980-luvun espanjalaiseen Maan hiljaisiin.
=====================================================================================================
Pelle valloittajan julkaisemisen aikoihin Bille August (s. 1948) oli uransa huippuvaiheessa. Hän oli aloittanut mainosvalokuvaajana. Hän oli käyyt Tanskan filmikoulun. Sieltä 1971 valmistuttuaan August oli toiminut elokuvaajana kunnes elokuvaohjaajan työ alkoi 1970-luvun lopulla.
Viiltävä, julmakin nuorisoelokuva Zappa nosti Augustin 1983 Tanskan lupaavimmaksi ohjaajatulokkaaksi. Elokuva perustui tanskalaiskirjailija Bjarne Reuterin kohuttuun romaaniin. Zappan jatko-osa Twist and Sound (1985) syvensi nuorisoaiheista ja osin ohjaajan omakohtaista teemaa. Pelle valloittaja oli täysin aikuinen ja kypsä ohjaustyö. Ja turvallista klassista kertovaa elokuvaa - aivan toista maata kuin neljä vuotta aikaisemmin valmistunut Lars von Trierin The Element of Crime.
Pelle valloittajan jälkeen Bille August ohjasi 1991 Ingmar Bergmanin käsikirjoituksesta elokuvan Hyvä tahto, joka kertoo maestron vanhemmista. Jos tämän hetken kansainvälisesti arvostetuin tanskalainen "näkijä-ohjaaja" von Trier oli 1990-luvulla luomassa radikaalia, jonkin aikaa elänyttä dogma-koukukuntaan (korostetaan tarinaa, pyritään tekniseen minimalismiin, ei ohjata studiossa), niin August suuntasi kansainväliselle uralle.
Valitettavasti Isabelle Allenden romaaniin perustuva Henkien talo (1993) osoittautui aika ulkokohtaiseksi. Sitä seuranneet Jerusalem (1996) ja
Peter Höegin menestysromaanin filmatisointi Lumen taju (1997) jäivät puolitiehen. Yhteistuotanto ei sittenkään ollut tanskalaistekijän luontevin tapa ohjata. Taas Lars von Trierin Breaking the Waves palkittiin samoihin aikoihin Cannesin filmijuhlilla ja tanskalaiskollegan kansainvälinen menestys alkoi. Eikä sille ole näkynyt loppua, kun ajatellaan sellaisia von Trierin merkkiteoksia kuin Dancer in the Dark (2000), Dogville (2003), Antichrist (2009) ja Melancholia (2011). Von Trier on luonut viime vuosien persoonallisinta ja hätkähdyttävintä eurooppalaista elokuvaa.
Kulmikas ja jäykkä oli taas klassikkokirjaan perustuva Bille Augustin suurelokuva Les Miserables - Kurjat (1999), jossa näyttelivät muun muassa Liam Neeson ja Uma Thurman. Muutama vuosi sitten August toteutti yhteistuotantoelokuvan Hyvästi Bafanan, jonka pääosan esitti Joseph Fiennes. Tänä vuonna August ohjaa elokuvan The Passion of Marie, jonka aihe on täysin tanskalainen.
Elokuvassa kuvataan kahden taiteilijan myrskyisää suhdetta 1900-luvulla Skagenissa. Sinne muodostui oma Skagenin kuvataiteilijoiden ryhmä. Ruotsalaisen 1960-luvun elokuvan hienosta saavutuksesta Hugosta ja Josefinista tuttu Kjell Grede ohjasi 1987 Skagenin ryhmän taiteilijoista elokuvan Hip, Hip Hurra! Stellan Skarsgård näytteli Krøyeria, jonka on sanottu kehittyneen yhä paremmaksi kuvantekijäksi opittuaan asioita ryhmän muilta taiteilijoilta. Krøyeria vaimon nimi oli Marie, jota pidettiin kerran Tanskan kauniimpana naisena.
Marie on nyt keskiössä Bille Augustin tulevassa elokuvassa. Se perustuu Anastassia Arnoldin vuonna 1999 julkaistuun romaaniin "Balladen om Marie".
Birgitte Hjort Sørensen näyttelee pääosan, suuren taiteilijan Krøyerin vaimon roolin. Marie joutui jakamaan arkipäivän vaimon, äidin ja taiteilijan kesken. Aviomiehen pahentuva mielisairaus mursi unelman yhteisestä onnesta. Elokuva on todellakin Augustin ensimmäinen tanskalainen ohjaustyö sitten Pelle Valloittajan. Olisiko lupa odottaa mestariteosta, joka päättää Bille Augustin harharetket "maailmalla".
 

keskiviikkona, tammikuuta 25, 2012

SEAN PENN IHANASSA MATKAELOKUVASSA
















Oliko se Brian de Palman Carlito´s Way (1993) , kun Al Pacinon vierellä esiintyvästä Sean Pennistä (s. 1960) tuli lopullisesti loistava luonnenäyttelijä. Clint Eastwoodin vuonna 2003 julkaistussa vahvassa Menneisyyden otteessa Penn oli sitten parhaimmillaan. Sen jälkeen hän ei ole pettänyt, ei sitten milloinkaan, ja uusimmassa elokuvassa This Must Be the Place meikattu Penn on parhaimmillaan. Hän esittää entistä rockaria Cheynneä, joka on virunut hiljaisuudessa kotioloissa parikymmentä vuotta. Hän lopetti esiintymisen, koska oli masennusanoituksillaan "ajanut" kaksi tyttöä itsemurhaan. Tyttöjen haudalla Cheynne käy ripittäytymässä.
Paolo Sorrrentinon ajatuksella ohjaamassa This Must Be the Placessa hitaasti liikkuva Cheynne saa tiedon isänsä kuolemasta. Isän kanssa pojalla ei ole ollut tekemistä useisiin vuosiin. Nyt Cheynne jättää hulppean kotinsa (vaimo on palomies) ja lähtee Irlannista Amerikkaan. Hän saa veljeltään kartan, joka esittää isän piinaajan nykyistä mahdollista olinpaikkaa. Isä on etsinyt kiusaajaansa vuosia - kysymys on natsirikollisesta ja Saksan keskitysleireistä. Tosin kaikki toteavat, että natsirikolliset ovat jo kuolleet.
This Must Be the Place on kerros kerrokselta karttuva road movie. Sean Pennin esittämä Cheynne kävelee hiljaa paikasta toiseen - matkalaukku mukanaan. Hän tapaa matkalla erilaisia ihmisiä, ja ihanimmillaan elokuva on jaksossa, jossa Ceynne kohtaa pojan ja tämän yksinhuoltajaäidin. Poika tuo Cheynnelle kitaran ja pyytää tätä säestämään. Cheynne vastustelee, mutta poika saa hänet murtamaan päätöksen välttää soittamista. Niin siinä laulu ja kitaran soinnit kajahtavat ilmoille.
This Must Be the Place on erilainen, melkeinpä liikuttavan absurdi ja sydämellinen uusi elokuva. Siinä saatta tapahtua mitä tahansa. Ohjaaja Paolo Sorrentino antaa elämän ikään kuin vaeltaa Cheynnen mukana kohtauksesta toiseen. Ja ohjaaja uskoo, että että elämä ei ole ennalta suunniteltu lineaarinen jana, vaan elämä yllättää - iloisesti ja ikävästikin. Siksi Cheynnen matka kohti Uutta Meksikoa on täynnä sattumuksia ja kommelluksia. Ja lopulta Cheynnen tapauksessa on kysymys isän jättämän velan lunastamisesta.
Paolo Sorrentonin elokuvassa liikutaan Irlannin ohella Amerikan korpimailla.Ympäristöjen hienovarainen kuvaaminen on elokuvan suuri ansio, mutta ohjaaja huomioi tarkasti myös elämäntapojen kirjon. Tietysti Cheynnen henkilökuva on rakennettu taitavasti, ja Sean Penn on roolissaan uskomattoman hyvä. Cheynnen henkilön kautta arvioidaan myös takavuosien rocklaulajien elämää - miten nuoruuden parhaat vuodet tuhlattiin viinaan, huumeisiin ja naisiin. Nämä sivuhuomautukset ilmenevät vaivihkaa muutamassa repliikissä, sillä Sorrentino ei syyttele, vaan hän näyttää, missä tilassa vanheneva rokkari voi olla - Cheynne tosin sanoo, että hän oli vain rahaa ahnehtiva pop-tähti).
On saatu todella sykähdyttävä uusi amerikkalaiselokuva teatteriohjelmistoon. Ja pannaan mieleen napolilaisyntyinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Paolo Sorrentino (s. 1970) . Hän ohjasi 2001 ensimmäisen draamaelokuvansa One Man Up.
Vuoden 2006 Family Frend pääsi Cannesin filmijuhlille. This Must Be the Place on Sorrentinon ensimmäinen englanninkielinen elokuva, jonka pääosaan Sean Penn suostui välittömästi.

Ajankohtainen kommentti

Samaan aikaan kun viime perjantaina julkistettiin mediakeisari Rubert Murdochin maksamat tuntuvat korvaukset näyttelijöille, laulajille ja poliitikoille näiden salakuuntelusta, Ylen tv-uutiset kertoi hiukan yllättävänkin uutisen Suomi-TV:n myynnistä. Kanadalaisen sijoittajan omistama vapaasti katseltava Suomi-TV myytiin saman Murdochin imperiumiin kuuluvalle FOX-yhtiölle. Se kuuluu Murdochin moniin maihin laajentuneeseen News Corporationiin. FOX tuottaa ja levittää elokuvia, tuottaa ja levittää sarjafilmejä sekä formaattiviihdeohjelmia, mutta samalla sillä on Yhdysvalloissa konservatiiviseksi tunnettu tv-uutiskanava.
Suomi-TV ei menestynyt lukuisten vapaasti katseltavien ja maksullisten tv-kanavien paineessa. Se osattiin arvioida jo silloin, kun Suomi-TV aloitti toimintansa. Tämän maan väestö on liian pieni, jotta Ylen, MTV3:n ja Nelosen rinnalla voisi toimia menestyksellisesti uusi tv-kanava. Tiettävästi Suomi-TV teki 20 miljoonan euron tappiot. Kanavan ohjelmisto ei ole kiinnostanut suomalaisia, eikä se ole ollut ihme, sillä tarjonta on ollut kehnoa. Uutisiakin on kierrätetty STT:n radiouutisten kautta.
Tuskin FOX:n johto uskoo tosissaan, että Suomi-TV tulisi menestymään. Yhtiön pohjoismaalaisesta toiminnasta vastaavat henkilöt ovatkin esittäneet, että Suomi-TV:n osto on strateginen siirto. Murdochin yhtiö haluaa laajentua niin Pohjolaan kuin Balttian maihin. Pääasiallisesti News Corporation tv-kanavat ja lehdet toimivat Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Välimeren maihinkin on perustettu toimintaa.
Suomessa on ehditty ihmetellä, miten kivuttomasti ja nopeasti Suomi-TV:n myynti tapahtui. Liikenne- ja viestintävirasto oli kiireellä liikkeellä, eikä FOX:n tulosta Suomeen ehditty keskustella julkisuudessa. Suomi-TV:n tulevaa ohjelmatarjontaa pohjoismaalainen johto ehti nimittää tv-uutisissa viihdekanavaksi. Siis taas uusi tv-kanava, jonka johdon mukaan viihde on hyväksi. Entäpä joku toinen, joku radikaalimpi tai uutispalveluun liittyvä tarjontavaihtoehto? Murdochilla on rahaa, joten mitä sanoisimme Pohjolan ja Balttian "CNN:stä", maksuttomasta ja ympärivuorokautisesta Uutiskanavasta. Mutta ei mistään konservatiivisesta kanavasta, sillä täällä Pohjolassa on totuttu demokraattiseen ja asialliseen uutisvälitykseen.
Rupert Murdochin lehtiyhtiö maksoi muuten korvauksia viime kesänä paljastuneista salakuuntelutapauksista muun muassa näyttelijöille Jude Law´lle ja Sadie Frostille. Jalkapalloilija Ashley Cole ja ex-varapääministeri John Prescott olivat myös korvauslistalla kuten australialainen laulaja Dannii Minogue, maailmalla tunnetumman Kylien sisar. 

sunnuntaina, tammikuuta 22, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 119

Rakkaat muistot (Distant Voices, Still Lives, Britannia 1988) ohjaus ja käsikirjoitus: Terence Davies, kuvaus: William Diver ja Patrick Duvall, lavastajat: Miki van Zwanenberg ja Jocelyn James. Pääosissa: Freda Dowie, Angela Walsh, Dean Williams, Lorraine Ashbourne, Pete Postletwhite. Tuottajat: Colin McCabe ja Jennifer Howarth/British Fillm Institute.

Uudemman englantilaisen elokuvan suuria saavutuksia on Terence Daviesin syvästi persoonallinen ja omaelämäkerrallisia tensioita sisältävä Rakkaat muistot, joka sai meillä ensi-iltansa 18.2. 1989 Dianassa. Tuo Aito Mäkisen laatuelokuvateatteri oli tärkeimpiä helsinkiläisen elokuvaelämysten tuottajia 1970-luvun loppupuolelta aina 1990-luvulle. Nyt Dianaa ei tietenkään ole olemassa, eikä sodanjälkeisen Suomen elokuvakulttuurivaikuttaja Aito Mäkinen (s. 1927) ole ollut vuosiin elokuva-alalla. Samanlaisia jatkajia ei ole ilmestynyt.
Rakkaat muistot palaa liverpoolilaiseen arkeen 1950-luvulla. Elokuva jakautuu kahteen lukuun: Häiden aattoon kytkeytyvät kaukaiset muistot ja niiden jälkeen kuuluvat elämän läheiset äänet. Tunteiden kirjon valtaajana ja aikatasojen jakajana Terence Daviesia on verrattu runoilija T.S. Eliotiin, "Aution maan" luojaan. Kirjoitin ensi-illan aikaan Daviesin suurenmoisesta läpimurtoteoksesta, että elokuva orkesteroi kuvallisina ja suullisina välähdyskimppuina muuttuvat arkiset tilanteet tuosta työläiskaupungista, joka tunnetaan niin The Beatles -yhtyeestä kuin menestyksekkäästä, suomalaisen topparin Sami Hyypiän kymmenen vuoden huippusuorituksen kruunaamasta jalkapalloseurasta FC Liverpoolista.
Terence Davies (s. 1945) on Liverpoolin kasvatti. Hän on nuorin perheen kymmenestä lapsesta, joista kolme ei koskaan selvinnyt aikuiseksi. Terence lopetti koulun viisitoistavuotiaana ja työskenteli kirjanpitäjänä. Hän kiinnostui näyttelemisestä ja opiskeli vuosina 1971-1973 Coventryn draamakoulussa. Elokuva veti puoleensa ja Davies sai ohjata British Film Instituten rahoittamana vuonna 1976 lyhyteokuvan Children. Elokuva voitti palkinnon Chicagon filmijuhlilla. Davies pääsikin aloittamaan opinnot Beaconsfieldin Elokuva - ja televisiokoulussa. Vuonna 1980 valmistui Daviesin lyhytfilmitrilogian toinen filmi, nimeltään Madonna ja lapsi. Kolmas lyhytfilmi Death and Transfiguration julkaistiin kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 1984 kokonaisuudessaan esitetyn trilogian keskeinen hahmo oli Robert Tucker -niminen poika. jonka on sanottu esiintyneen hiukan toisessa tarkoituksessa Rakkaissa muistoissa ja sitä seuranneissa elokuvissa The Long Day Closes (1992) ja The Neon Bible (1995). Daviesin kiinnostuksen kohteena ovat elämän kolme perusasiaa: syntymä, avioliitto ja kuolema. Liverpoolilaisperheen rituaalit, isän ahdistava valta, uskonto, koulu ja lähtö kotoa linkittyvät vahvasti daviesilaiseen kerrontaan. Homoseksualismiakin käsitellään ennakkoluulottomasti.
====================================================================================================
Rakkaiden muistojen toiminnallinen keskiö on perheen terassiasunnon ulko-ovi, käytävä ja muutama huone, joissa muistot näyttäisivät "hajoavan moniksi pieniksi aikaneliöiksi". Muistojen keskeinen kerääjä on äiti (Freda Dowie). Perheen vanhin tytär Eileen (Angela Walsh) on menossa naimisiin. Isää (Pete Postletwhite) toivotaan häihin. Niin Eileen kuin sisar Maisie (Lorraine Ashbourne) kuin veli Tony (Dean Williams) näkevät isän eri näkökulmista. Jonkinlainen väkivallan puistutus on jäänyt lepattamaan kodin seinille, sillä isä on estänyt, rajoittanut ja lyönyt.
Äiti edustaa perheessä henkistynyttä voimaa. Hän on sovinnon tekijä ja ymmärtäjä, johon patriarkaalisen aviomiehen iskut eivät oikeastaan yllä - tai ne kilpistyvät vaimon sitkeään ulkokuoreen. Lapsiin julmat iskut vaikuttavat. He yrittävät kapinoida ja löytää oman identiteettinsä.
Kiinnostavasti Davies kuvaa Eileeniä nuorena vaimona, jonka kohdalla samanlainen julmuuden perinne jatkuu häiden jälkeen. Koko elokuvan risteilevä tematiikka ankuroituu isän julmuuteen ja äidin pyhyyteen. Kysymys ei ole mustavalkoisesta asetelmasta, vaan ohjaajan omien lapsuuden kokemusten suodattamisesta draamaan.
Samalla ohjaaja on liittänyt tarinaan kollektiivisia liverpoolilaisia muistoja 1950-luvulta - niin kuin kapakat, tanssit, radioäänet, jalkapallotulokset. Onkin hyväksyttävää puhua vahvalla ironian tajulla toteutetusta elämän valtaamisesta, kuin perhealbumin tavoin avautuvista ja sulkeutuvista kuvasarjoista eräästä lapsuudesta.
Eikä Terence Davies rajoitu vain yhden perheen muistoihin ja nykyisyyteen, vaan hän on sepittänyt kokonaisvaltaisen elokuvallisen esityksen työväenluokkaisesta liverpoolilaisesta todellisuudesta sodanjälkeisessä Englannissa. Elokuvan kaksi päälukua erottuvat sävytykseltään toisistaan, mutta tunnelmat menevät koko ajan ristikkäin. Davies on moderni ohjaaja, joka ei noudata kronologista aikakäsitystä, vaan antaa menneisyyden ja nykyisyyden muuttua samaksi. Kirjoitin aikaisemmin elokuvasta, että muistot ja nykyhetken impulssit ikään kuin virtaavat eri henkilöiden suusta ja mielestä. Siten niistä tulee perheen yhteistä tajuntaa.
Kannattaa vielä huomauttaa Terence Daviesin valitsemasta kerrontamuodosta, joka on totta vie monimutkainen ja hämmentävä, mutta jännittävä ja jopa omaperäinen. Juuri siitä kasvaa elokuvan vaikuttava tunteenomainen voima ja ihmiskuvauksen yleispätevyys. Pinnalta Daviesin kerronta näyttää jähmettyvän muuttumattomien tilanteiden karttakirjaksi, mutta "monikulmaisina välähdyksinä hahmotettujen kuvien ja äänien informaatiomäärä on suuri". Davies käsittelee kuin studiomestari audiovisuaalisia instrumentteja. "Siksi pisarat laulavat sateessa."
====================================================================================================
Rakkaat muistot on kaunis kunnianosoitus Terence Daviesin omalle äidille. Se on kriittinen kunnianosoitus perheelle, kulttuurille ja elämänmuodolle, joka oli elokuvan julkistamisaikoihin jo "kaukainen ja sumuinen muisto". On totta, että äitimyyttiä ei riisuta elokuvassa. Jos niin tehtäisiin, ohjaaja olisi "valehdellut" omasta lapsuudestaan.
Niin monissa, monissa sodan jälkeisissä perheissä meillä ja muualla äiti oli koossapitävä voima, koska lapset etsivät kiihkeästi uutta ja yhteiskunnan isoon rakennustyöhön omistautuneiden isien hermot eivät aina pitäneet kotielämässä.
=====================================================================================================
Rakkaat muistot ei jäänyt Terence Daviesin ainoaksi onnistuneeksi elokuvatyöksi. Sitä seuranneet teokset vain vahvistivat Daviesin asemaa englantilaisen nykyelokuvan mestarina. Vuonna 2000 valmistunut The House of Mirth saavutti laajan arvostelumenestyksen.
Suomessa Davies on jäänyt hiukan samanlaisia perhekuvauksia ohjaavan kehutun Mike Leighin varjoon. Daviesin elokuvia on kyllä tuotu Rakkaiden muistojenkin jälkeen Suomeen: Päivä painuu mailleen eli The Long Day Closes
vuonna 1994 Oulun elokuvakeskuksen toimesta ja Sydän vieraassa talossa eli The House of Mirth vuonna 2011 Columbia TriStar Egmontin hankintana. Terence Daviesin uusimmat ohjaustyöt ovat Liverpooliin katkeransuloisesti palaava Of Time and The City (2008) ja Terence Rattiganin (1911-1977) näytelmään perustuva The Deep Blue Sea (2011). Näitä ei ole nähty Suomen valkokankailla.

keskiviikkona, tammikuuta 18, 2012

EASTWOODIN MUOTOKUVA FBI:N KIISTELLYSTÄ POMOSTA * * * *














Näyttelijästä ohjaajan uralle vahvasti ja vankastikin suunnannut Clint Eastwood ei hellitä. 81-vuotias Eastwood on tuonut jälleen teattereihin uuden elokuvan J. Edgar . Se on kiinnostava laatukuvaus FBI:n kuuluisasta luojasta ja monivuotisesta kiistellystä päälliköstä J. Edgar Hooverista (1895-1972). Niin se vain oli, että Hoover käytti valtaansa FBI:ssä uskomattomasti kuudella vuosikymmenellä. Amerikkalainen elokuvateollisuus tuotti lukuisia elokuvia FBI:n kuuluisista etsivistä G-miehistä. Muistan nähneeni joskus 1930-luvun elokuvan G-Men, jossa James Cagney heilui pääosassa. Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa Hoover ja etsivät esiteltiin usein kansakunnan pelastajina, rikollisuuden sankarillisina kamppaajina.Elokuvien lisäksi ilmestyi kirjoja, sarjakuvia ja rustattiin suosittuja radio-ohjelmia.
J. Edgar on toista maata. Clint Eastwood ja Milk-elokuvasta (2008) tunnettu käsikirjoittaja Dustin Lance Black heittäytyvät FBI:n pomon myytin taakse. Takautumin kerrottu elokuva kattaa J. Edgari Hooverin työvuodet, joten häntä mehukkaasti tulkitseva Leonardo DiCaprio joutuu "vanhenemaan" vuosikymmeniä. Eastwoodin elokuvan aikajana kulkee vuodesta 1919 vuoteen 1972. Maskeeraustekniikka ja -taito mahdollistavat tämän. Tulee mieleen Dustin Hoffmanin intiaaniyhteisössä elävä Jack Crabbe, eräänlainen 1800-luvun loppupuolen puoliverinen, Arthur Pennin suurenmoisessa Pienessä suuressa miehessä. Hoffman maskaattiin 121-vuotiaaksi kertomaan tarinaa intiaanien joukkosurmista ja olosuhteista kenraali Custerin aikana suuressa lännessä.
Clint Eastwood paljastaa elokuvassaan "totuuden" J. Edgar Hooverin henkilökohtaisen elämän saloista. Pomon eläessä huhuttiin, että hänellä on perverssejä pukeutumistaipumuksia ja että hän olisi kaappihomo.
Nyt se sitteen tuodaan avoimesti esille. Toisaalta elokuva on väkevä kuvaus FBI:n toiminnan kehittymisestä ja J. Edgar Hooverin maineen muuttumisesta. Häntä pidettiin pitkään Amerikan sankarina, mutta joskus 1960-luvulla tuulen suunta muuttui. Hooverin päälle alkoi sataa inhottavia paljastuksia. Julkisuuteen päästettiin tietoja, joiden mukaan Hoover oli häijy ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka piteli näpeissään politiikan ja virkakoneiston edustajia, mutta veljeili myös mafian rikollisten kanssa. Valtahan turmelee aina, se tiedetään historiasta. Hooverin kohdalle sattui myös paradoksaalisia ja ristiriitaisia tilanteita. Martin Luther King oli FBI:n pomon vihollisia, Hoover yritti raunioittaa väkivallattomuuden miestä kaikin tavoin. Kun salamurhaaja ampui Kingin Hoover joutui näyttämään maailmalle FBI:n kyvyt ja voimat. Oli se vastenmielistä tai ei, mutta Hoover valjasti kaikkien aikojen ihmisjahdin Kingin murhaajan löytämiseksi. Ray-niminen salamurhaaja löydettiin ja tuomittiin.
J. Edgar on näyttävä periamerikkalainen ja perinteinen elokuvatyö. Ehkä siihen olisi voinut lisätä yhteiskunnallisia elementtejä. Clint Eastwood haluaa aivan selvästi osoittaa patrioottisen kunnioituksensa Amerikalle. Onneksi hän ei tee sitä yksioikoisesti eikä mustavalkoisesti, vaan pyrkii monisärmäiseen psykologiseen henkilökuvaukseen. DiCaprion Hoover on kaiken elokuvallisen draaman alku ja loppu. Hooverin vaikeaa äitisuhdetta (Judi Dench roolissa) vilautetaan ja kielletyn homorakkauden ovia avataan. Armie Hammer tulkitsee FBI:n apulaisojohtajaa ja J. Edgarin rakkauden kohdetta Clyde Tolsonia.

Ajankohtainen kommentti

Solaris-tuotantoyhtiö tehtailee kuin liukuhihnalta Vares-dekkareita. Ne perustuvat turkulaisen Reijo Mäen teoksiin. Mäki tehtailee teoksiaan kuin liukuhihnalta. Tässä mielessä Mäki ja Solaris ovat hyviä kumppaneita. Vares-elokuvat eivät ole aivan huonoja. Se tuli tunnustettava viime vuonna, kun ohjelmistoon saapui parikin Vares-filmiä. Niitä näyttävät ohjaavan Anders Engström ja Lauri Törhönen. Ohjaajien käden jälki ei ole kovin persoonallista, mutta kohtalaisesti koossa pysyvää dekkariviihdettä he osaavat tehdä. Ja yleisökin tuntuu viihtyvän Antti Reinin persoonalllisesti esittämän karhean ja selvästikin rentustelevan yksityisetsivä Vareksen parissa. Viime vuoden katsotuin elokuva oli Vares - Pahan suudelma, joka ylitti nipin napin 200 000 katsojan rajan. Le Havre, viime vuosien arvokkain suomalainen elokuvatyö, kiinnosti viime vuonna 117 000 silmäparia. Muuten kotimaisen elokuvan katsojamäärä romahti vuonna 2011. Kokonaismäärä oli 1,2 miljoonaa henkeä, kun se oli vuonna 2010 ennätykselliset 2 075 000 katsojaa.
Uusin Reijo Mäen luomukseen perustuva dekkarifilmi on nimeltään Vares - kaidan tien kulkijat. Ohjaaja on nyt Anders Engström. Elokuva ei poikkea edellisistä kuin siinä, että yksityisetsivä kutsutaan Turusta Pohjanmaan lakeuksille. Pohjalaisesta pikkukylästä on löytynyt murhattu tyttö. Löytöpaikka on hautausmaa. Tämä viittaa uskonnollisiin ulottuvuuksiiin, sillä kylässä vaikuttaa herätysliike, ja saarnaajan vaimo kytkeytyy jotenkin tapahtumiin. Saavatpa sitten paikallinen poliisi ja yksityisetsivä Vares ottaa mittaa toisistaan. Tapahtumat, henkilöt ja repliikit kulkevat elokuvassa kuin aina Mäen kirjoissa. Mitään uutta ei siis saada nytkään kotimaiseen dekkarielokuvaan. Viime vuoden elokuvissa sentään Turun eri paikkoja ja kohteita kuvattiin nautinnollisesti. Alkaa myös vaikuttaa siltä, että Antti Reini on repinyt Vareksesta irti kaiken mahdollisen. Uutta ei enää löydy.
Vares-dekkarit kiinnostavat edelleen suomalaista elokuvayleisöä. Uusinkin dekkarifilmi keräsi ensimmäisenä viikonvaihteena ...katsojaa. Uuden vuoden 2012 todellinen yllätys on ollut ainakin ensimmäisen kuuden päivän aikana edellä käsitelty Varasto-komedia. Se veti valkokankaiden ääreen huimat 38 000 katsojaa. Laatuun ja osaamiseen kannattaa siis panostaa.

lauantaina, tammikuuta 14, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 118

Paris, Texas (Paris, Texas, Ranska/USA 1984) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Sam Shepard - perustuu L. M. Kit Carsonin kertomukseen, kuvaus: Robby ller, musiikki: Ry Cooder, pääosissa: Harry Dean Stanton (Travis, Clay Henderson), Nastassja Kinski (Jane), Bernhard Wicki (Tri. Ulmer), Dean Stockwell (Walt Henderson), Aurore Clément (Anne) ), Hunter Carson (Hunter). Tuotanto: Anatole Dauman ja Chris Sievernich/Argos Film/Road Movies Filmproduktion/WDR/Channe Four Films/Pro-Ject Filmproduktion..

Newsweek kirjoitti: "Se on tarina Yhdysvalloista, julma muotokuva maasta jossa ihmiset kuten Travis ja Jane eivät voi asettua juurilleen, tarina rönsyilevästä, voimakkaasta, rikkaasti varustetusta maasta jossa ihmiset voivat olla epätoivoisesti hukassa. "
Berliinin taivaan alla-elokuvan ohella saksalaisen Wim Wendersin suuria 1980-luvun ohjaustöitä oli karismaattinen, kaunis ja visuaalisesti runollinen road movie Paris, Texas. Elokuva voitti "Kultaisen palmun" Cannesin filmijuhlilla.
Suomeen Paris, Texas tuli 21.12. 1984, elokuvateatterit olivat Charlie 1, Gloria. Maahantuoja oli Himbergien Lii-Filmi. Myöhemmin elokuva siirtyi yhtiön Robertinkadun teatteriin Astoriin, jossa se meni vuoden. Ensi-illan aikaan en ollut läpeensä ihastunut Wendersin elokuvasta, mutta kun Berliinin taivaan alla sykähdytti minut neljä vuotta myöhemmin ja näytettiin 4.2. 1989 televisiossa, saatoin puhua ehdottomasta mestariteoksesta. Sain myös ystävältä lahjaksi elokuvan pohjalta julkaistun todella paksun kirjan "Wim Wenders-Sam Shepard: Paris, Texas", joka sisältää muun muassa käsikirjoituksen ja lukuisia upeita still-kuvia.
=====================================================================================================
Länsi-Saksan 1970-luvun elokuvan kärkiohjaajia oli Wim Wenders (s. 1945), Rainer Werner Fassbinder, Werner Herzog ja Volker Schlöndorff. Wenders herätti ensimmäisen kerran suurta huomiota vuonna 1977, kun Amerikkalainen ystävä julkaistiin. Wenders todisti kiinnostuksensa amerikkalaiseen elokuvaan ja kulttuuriin. Tosin rakkauden ja vihan ristiriitaisin tuntein.
Näytti, että Wenders oli opiskellut Hollywood-ohjaajien kultakauden ja sodanjälkeisen ajan teoksia samalla tavalla kuin Ranskan uuden aallon ohjaajat 1950-luvulla. Amerikkalaisen ystävän pääosissa esiintyivät amerikkalaiset, näyttelijä Dennis Hopper ja ohjaaja Nicholas Ray. Pääosassa oli saksalainen Bruno Ganz, joka näytteli yksitoista vuotta myöhemmin toista "enkeliä" Berliini -elokuvassa.
Wim Wenders matkusti Amerikkalaisen ystävän jälkeen Yhdysvaltoihin. Kummisetä-elokuvien ja Vietnam-eepoksen Ilmestyskirja. Nyt! kuuma menestysohjaaja Francis Ford Coppola tarjosi saksalaiselle töitä. Wenders työskenteli 1980-1981 Coppolan Zoetrope-yhtiössä. Valmistui omaperäinen, graafiselta visuaaliselta asultaan ajankohtaan patinoitu loistava Hammett - tehtävä Chinatownissa, kuvaus rikoskirjailija Dashiell Hammettista. Valitettavasti elokuva oli täysi kaupallinen fiasko. Siihen kariutui yhteistyö, ja muutenkin Coppolan yhtiö joutui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin.
==================================================================================================

"Löysin Yhdysvaltain kartasta 16 kaupunkia, joiden nimi on Berliini. Löysin 22 kaupunkia, joiden nimi on Pariisi. Löysin muutkin eurooppalaiset kaupungit, mutta Pariisi voitti." Näin Wim Wenders kertoo keksineensä USA:ssa ohjaamansa Paris, Texasisin nimen. Elokuvaan sisältyy ristiriitainen repliikki, joka itse asiassa ilmaisee, mistä on kysymys ja missä ollaan tai sitten ei olla: "Onko tämä Pariisi? Jotenkin se näyttää minusta Texasilta."
Paris, Texas määriteltiin road movieksi. Kuvauksia suoritettiin Uudessa Meksikossa, Texasissa ja Kaliforniassa. Wendersin vakiokuvaaja Robby M
Üller tallensi vaihtuvien maisemien kuulaat värähdykset ja kaupunkien piinallisen yksinäisyyden. Käsikirjoituksen kirjoitti näytelmäkirjailija ja näyttelijä Sam Shepard (Frances, Valiojoukko), Jessica Langen aviomies. Shepardin omaperäiset, antiikin teatterin teemoja moderniin amerikkalaiseen kulttuuriin siirtäneet näytelmät olivat arvostettuja 1970-luvulla. Robert Altman ohjasi 1980-luvun puolivälissä hienon elokuvan Hulluna sinuun Shepardin oidipaalisesta, vieraantumista kuvaavasta näytelmästä. Shepard oli miespääosassa.
Harry Dean Stanton on Paris, Texasisin ahdistunut keski-ikäinen Travis, joka on kulkenut rauhattomana lähellä Meksikon rajaa. Hän ei muista paljon menneisyydestään, eikä osaa kertoa aikaisemmista tapahtumista sairaalassa. Lompakosta löytyvä viesti viittaa Los Angelesessa asuvaan Walt-veljeen. Wenders esittää kysymyksiä, joihin vastataan elokuvan edistyessä: Lähteekö Travis uudelle matkalle - etsimään minuuttaan? Ja kohtaako hän matkalla vaimonsa Janen ja poikansa, jotka asuvat isossa kerrostalossa?
Paris, Texas on modernin elokuvan tärisyttäviä yksinäisyyden kuvauksia. Ei ole ihme, että Wim Wenders valitsi pieneen sivurooliin saksalaisen ohjaajan Bernhard Wickin. Hänet nähtiin 1960-luvun hienoimmassa yksinäisyyden ja vieraantumisen kuvauksessa, Michelangelo Antonionin italialaisessa Yössä (1961). Wicki on siinä kuolemansairas Tommaso, jota elokuvan pääpari (Marcello Mastroainni ja Jeanne Moreau) käy katsomassa klinikalla.
Wim Wendersin elokuvassa Wicki on puolestaan elämää pelastava lääkäri Ulmer (onko sukunimi viite itävaltalais-amerikkalaiseen ohjaajaan Edgar G. Ulmeriin, jonka voittoja oli vuoden 1939 kauhuklassikko The Black Cat). Ulmer toteaa klinikalla Travisille: "Kuule, paljon ehtii miehelle tapahtua neljässä vuodessa. Kaikenlaista harmia. Kallistakin harmia."
Saksalaisen luonnenäyttelijän Klaus Kinskin (mm. Nosferatu, Fitzcarraldo) tytär Nastassja on Paris, Texasin suloinen ja aistillinen Jane, moderni kohtalokas nainen. Nastassja oli saavuttanut ison läpimurron vuonna 1980 Roman Polanskin historiallisessa rakkauselokuvassa Tessissä. Nastassja näytteli 1982 Francis Ford Coppolan kuvallisista otoksistaan huikeassa musikaalissa One from the Heart, joka ei saavuttanut valtayleisön suosiota. Win Wendersin elokuvan äiti ja vaimo Jane jäänee Nastassja Kinskin uran tärkeimmäksi suoritukseksi.
Paris, Texasisiin sisältyy kaksi jaksoa, jotka kuvastavat naisen elämän kahta mahdollista reittiä. Jane näyttää peepshow´ssa itsensä peilille, jonka takana Travis ratkaisee entisen elämänsä viimeisiä arvoituksia. Kerrostalon ikkunan edessä Jane nostaa poikansa (Hunter Carson) käsivarsilleen Travisin seuratessa tapahtumaa alhaalla. Tuo hetki on sipulimaisesti kuoriutuvan elokuvan tärisyttävin kokemus. Se on arvoitusten ratkaisujen lähtömerkki, joka sulkee lopulta Travisin yksinäisyyden matkan ympyrän.
=====================================================================================================
Olen seurannut innostuneena - joskus tosin pettyneenäkin - saksalaisen Wim Wendersin ohjaajn uraa näihin aikoihin asti. Wenders on kuvaan uskova ohjaaja. Hän ammentaa perinteen pohjalta, mutta havaitsee herkästi muuttuvan nykyelämän pulssit. Wenders on kokeillut rohkeasti elokuvan keinoilla ja tekniikoilla, videolla ja teräväpiirrolla.
Näistä kokeiluista mieleenpainuvin on Tokyo-Ga (1985), mutta myös aivan osittain tuore Pina, ajoittain kiehtovasti ja pitkästyttävästi rajoja rikkova tanssielokuva. Wenders on eläytynyt myös musiikkiin - muun muassa Buena Vista Social Clubissa (1998) ja Bluesissa/The Soul of Man´ssa (2003), joista jälkimmäiseen myös Martin Scorsese ja Clint Eastwood ohjasivat oman jaksonsa.
Wim Wendersin draamaelokuvista Berliini-teoksen jälkeen mieleenpainuvia ovat olleet Solveig Dormmartinin ja William Hurtin näyttelemä Maailman ääriin (1991), maisemia aivan kuin haukkaava Lisbon Story (1995) ja Sam Shepardin-Jessica Langen näyttelemä hukatun isyyden kuvaus Don´t Come Knocking (2005). Vähemmän olen innostunut sellaisista Wenders-elokuvista kuin Ajan mittaan (1976), Väkivallan loppu (1997) ja Miljoonan dollarin hotelli (1999), jossa U2:n Bono oli mukana.
Mainitaan vielä, että Wenders ohjasi ohjaajasuosikistaan Nicholas Raysta sykähdyttävän dokumentin Lightning Over Water (1980) ja oli vuonna 1995 "takuuapulaisohjaajana" Michelangelo Antonionin viimeisessä elokuvassa Pilvien takana.



 

keskiviikkona, tammikuuta 11, 2012

TARU MÄKELÄN HIENO DUUNARIKOMEDIA * * * *















Kirjoittaessani viime kerralla rintamalle vievästä Hiljaisuudesta käsittelin myös sota-aiheisia kotimaisia elokuvia. Muuan niistä oli Taru Mäkelän koskettava Pikkusisar, joka sijoittui sotasairaalaan. Se valmistui 1990-luvun lopulla. Mäkelä ei saanut sen jälkeen rahoitusta millään kehittemilleen elokuvaprojekteille, joten hän toteutti joitakin dokumentteja, ohjasi televisiossa ja teatterissa. Sota-aiheinen dokumenttifilmin Lotat sai hyvän vastaanoton.
Taru Mäkelä kuuluu suomalaisen elokuvan kulta-ajan kolmannen kuuluisan elokuvasuvun jälkeläisiin. Mäkelöiden Kinosto pyöritti vuosikymmeniä elokuvateattereita Helsingissä ja maaseutukaupungeissa. Tuotiin maahan elokuvia Filmipaja-yhtiön kautta ja tuotettiin kotimaista filmiä Fennadassa. Mäkelät hoitivat vielä 1990-luvulla Finnkino-yhtiötä, joka jouduttiin sitten myymään R-kioskiketjulle. Sanomiin kuulunut Finnkino kaupattiin viime vuonna ruotsalaisille pääomasijoittajille. Taru Mäkelä ohjasikin äskettäin dokumenttielokuvan Saalis sukunsa elokuvabisneksestä.Varasto on Taru Mäkelän hyvä paluu kotimaiseen draamaleokuvaan. Mäkelän elokuva perustuu Arto Salmisen romaaniin. Salminen tunnettiin rajujen todellisuusaiheiden kuvaajana, jonka kieli oli ronskia, joskus jopa raatelevan yksityiskohtaista. Voidakseen varmistaa Varasto-elokuvansa rahoituksen käsikirjoitusvaiheessa siistittiin romaanin kieltä. Elokuvan käsikirjoituksen kirjoitti tuottelias Veli-Pekka Hänninen, joka on toiminut aikaisemmin pastorina.
Arto Salmisen romaanin lukeneet tunnistavat kirjailijan elokuvasta. Palikat ovat paikoillaan, tarina on uskottavan salmismaista, ja oikeastaan kielen "pehmennykset" ovat tehneet vain hyvää lopullisella elokuvalle. Tietenkin voi ajatella, että kirjailijalta olisi pitänyt saada suostumus kielellisiin muutoksiin.
Se ei ollut mahdollista, sillä Salminen kuoli vuonna 2005. Hän oli saavuttanut vasta nelivitosen ikäpaalun. Ja Salmisen romaanien ystävä huomaa varmasti, että muutoksia ja lisäyksiä on tehty elokuvan loppupuolella. Olen myös edelleen sitä miletä, että elokuvaohjaajalla täytyy olla oikeus omaan tulkintaansa romaanista.
==========================================================================================
Varasto tapahtuu maalikaupassa. Päähenkilöitä ovat varastomiehet Rousku ja Raninen. Heitä tulkitsevat mainiosti Kari-Pekka Toivonen ja Aku Hirviniemi. Kaverit ovat todellisia läpänheittäjiä, jotka viihdyttävät toisiaan ja muita muhevilla kielipeleillä. Välillä heitellään tikkaa nudetyttöjen kuviin. Se tuo hymyä ja iloa duunarin yksitoikkoiseen työarkeen. Niin, toki maalipurkkeja kannetaan autoihin. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo pimeä kaupankäynti, jota varastosta harjoitetaan. Saapa sillä Rousku muutakin nautintoa elämäänsä kuin iänikuiset illan kanapalat.
Elokuvan naisia ovat Minttu Mustakallion mehevästi esittämä myyjä Karita ja tämän äiti (Hannele Lauri), joka tuskailee lähiöelämän arjessa. Elokuvan epätavallinen rakkaussuhde syntyy Rouskun ja Karitan välille. Tuskin sitä edes rakkaudeksi voi kutsua, sillä Rousku kyttää vain sitä yhtä asiaa eikä unelmoi mistään elämäntavan muutoksesta.
Taru Mäkelä ohjaa valloittavan suorasukaisesti, mutta tämä ei tarkoita, etteikö elokuvassa olisi riittävästi särmiä. Se syntyy tarinan hauskoista ja osin surkuhupaisista käänteistä, mutta myös luontevasta dialogista ja kuvakerronnan jännitteistä. Näyttelijätyö on oivallista, ei siis sitä viimeaikojen kotimaisissa elokuvissa ilmennyttä tv-sketsitasoa, vaan oikeaa komedianäyttelemistä. Taru Mäkelä hallitsee hiljaa punnertavan komedian. Ei sellaisia ohjaajia ole liikaa kotimaisessa elokuvassa. Eikä duunareidenkaan elämää ole valotettu usein näin mainiolla sihdillä.

Ajankohtainen kommentti

Elokuva-arkisto eli Kansallinen audiovisuaalinen arkisto Kava aloitti eilen kevätkauden Eerikinkadun Orionissa. Aloitusfilminä oli muun muassa Alfred Hitchcockin Vertigo - Punainen kyynel (1958). Kokonaisuutena Kavan kevätohjelmisto on epätasainen. Jotenkin vaikuttaa, että Kavassakin kosiskellaan nuoria. Teemat "Elokuva ja psyyke", Aki Kaurismäen valitsema "Ranskalainen menu", Matti Kassilan "Carte Blanche" ja ohjaajaesittelyt David Lynch sekä Terrence Malick ovat kiitettäviä valintoja. Kiehtovia elokuvia tarjoaa myös "Robert Siodmakin musta sarja". Vierastan taas sellaisia aiheita kuin "Villi Pohjola", "Nuorten sävellahja" ja "Kolmas ulottuvuus". Viimeksi mainittu teema avaa näkökulman elokuvan tuoreisiin teknisiin uudistuksiin, joten se kytkeytyy suorasti nykymenoon. Onneksi Kavan ohjelmistovastaava Antti Alanen on laatinut sarjasta monipuolisen: Ei siis vain tuoreet Avatar (2009) ja Pina (2011), vaan myös Hitchcockin Täydellinen rikos (1954) ja neuvostoliittolainen 3D-harvinaisuus Robinson Crusoe (1947).
Kavan kevättä on monipuoistettu myös oheistoiminnoilla. On kinokonserttia, luentosarja elokuvasta ja arkkitehtuurista (teeman elokuvaesimerkkeihin on valittu muun muassa Maunu Kurkvaaran 1962 ohjaama hieno Yksityisalue), symposiumi elokuvasta ja psyykestä.