maanantaina, syyskuuta 22, 2014

Epäilyttävää tanssia haudoilla * *

©2014 Tombstones Productions, Inc. Photo Credit: Atsushi Nishijima


















Scudder! Scudder? Helkkari, sehän oli Jeff Bridgesin (s. 1949) hieno alkoholisoituneen etsivän muotokuva Hal Ashbyn ohjaamassa jäähyväiselokuvassa Eight Million Ways to Die. Elokuva valmistui vuonna 1986. Käsikirjoittajana oli kova nimi Oliver Stone, joka käsitteli persoonallisesti Lawrence Blockin romaania. Muistelen, että elokuvassa oli muun muassa painajaismainen kohtaus, jossa Scudder yritti nousta pitkiä portaita ylös kukkulalle.  Utahilaissyntyinen Ashby (1929-1988)) oli ollut kovassa vedossa ennen tuota elokuvaa, sen todistivat muun muassa matkakuvaus Harold ja Maude (1971), Jack Nicholsonin näyttelemä Saattokeikka (1973), Warren Beattyn bravuuri Shampoo (1975) ja Vietnam-veteraanille äänen antanut Coming Home (1978). Eikä unohdeta Peter Sellersin näyttelemää sivullisuuskuvausta Being There (1979).
Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Liam Neeson (s. 1952) ilmestyy valkokankaalle samana Scudderina väkivaltaisessa, nihilistisessä, fyysistä kiusausta ja naisvihaa tihkuvassa elokuvassa Tanssi haudoilla. Neesonin Scudder on yksiviivaisempi kuin Jeff Bridgesin 1980-luvun etsivä, joka ampuu huumeratsian yhteydessä väkivaltaisen epäillyn. Bridgesin Scudder menettää työnsä. Vähän samalla tavalla käy Tanssi haudoilla -rikoselokuvan Scudderille.
=====================================================================================================
Pohjois-Irlannista Hollywood-elokuvan ponnahtanut pitkä Liam Neeson näytteli ensin teatterissa niin kotimaassaan kuin Englannissa. Neeson oli katolisen perheen kasvatti, joka kokeili nyrkkeilyä ennen päästyään näyttelijäksi teatteriin, ensin Belfastissa ja sitten Dublinin kuuluisaan Abbey-teatteriin.
Liam Neesonin elokuvaura vauhdittui 1981, kun John Boorman valitsi hänet Sir Gawainiksi kiehtovaan Exalibur-seikkailuun. Suuren yleisön tietoisuuteen Neeson kohosi vuonna 1993 Steven Spielbergin Schindlerin listasssa. Sen jälkeen ura isoissa tuotannoissa oli taattu, mutta Neeson on näytellyt myös tv-elokuvissa ja luovuttanut komean äänensä animaatiotuotantoihin.
Martin Scorsesen Gangs of New York (2001) olisi voinut olla Liam Neesonin uusi ponnahduslauta luonnenäyttelijänä, mutta valitettavasti pohjoisirlantilainen upotettiin väkivaltaisiin toimintatrillereihin. Sellainen oli vuoden 2008 Taken, Luc Bessonin osakirjoittama ranskalaistuotanto. Neeson esitti eläköitynyttä CIA-agenttia, joka joutuu palaamaan toimintaan teini-ikäisen tyttärensä kidnappauksen johdosta. Tämä elokuva oikein pursuaa motivoimatonta väkivaltaa. Isän vihan ymmärtää, mutta silti väkivallan volyymiä olisi voitu vaimentaa.
Samalla tavalla Tanssi haudoilla olisi vaatinut väkivaltavolyymin pehmentämistä. Ehkä ohjaaja Scott Frank halusi jännittää jousen niin kireälle, että kassakoneet kilisevät lippuluukuilla. Scudder-tarina vaikuttaa kovin samanilmeiseltä kuin Hal Ashbyn Eight Million Ways to Die. Eipä ole ihme, sillä hurjasti kirjoja tehtailleen Lawrence Blockin kädenjälki lienee kulkenut yksiulotteisesti taattua väkivaltalatua. Scudder-hahmohan on Blockin luomus.
Tanssi haudoilla-elokuvassa Scudderin juoppous ja väkivaltaisuus selitetään kohtauksella, jossa etsivä ampuu baarissa rystökeikalle tupsahtaneita rikollisia. Sen jälkeen ero poliisivoimista on selviö, mutta niin kuin Hal Ashbyn elokuvassa myös tässä uutuudessa Scudder pelastetaan jäljitystyöhön. ”Pelastaja” on epäilyttävä liikemies, joka palkkaa Scudderin etsimään siepatun vaimonsa.
Tanssi haudoilla -elokuvassa nuoret naiset ovat uhreja. Erästä uhria esittää suomalainen Laura Birn. Hänen roolinsa on pieni.

Ajankohtainen kommentti

Aamulla tuli tekstiviesti: ”Peter von Bagh on kuollut.” Huh. Huh. Kun en ollut hänen kanssaan missään tekemisissä viime vuosina, niin en tiennyt, että hän sairasti syöpää. Petteri oli 71 vuotta vanha. Osanottoni.
Oulun poika Peter von Bagh olisi samaa ikäluokkaa kuin me kajaanilaiset elokuvanharrastajat. Jotkut meistä lähtivät ylioppilasjuhlien jälkeen Helsinkiin – opiskelemaan tai töihin. Samalla tavalla Petteri saapui pääkaupunkiin ja oli pian valmis niin opiskelemaan kuin ottamaan elokuvakulttuurin ykkösviitan päälleen 1950-luvun pioneerien Jörn Donnerin, Jerker A. Erikssonin, Aito Mäkisen ja kumppanien jälkeen. Petteristä ei koskaan tullut päivälehtikriitikkoa kuten meistä kajaanilaisista kävi allekirjoittaneelle ja Sakari Toiviaiselle.
Petteristä tuli Mäkisen jälkeen Suomen elokuva-arkiston johtaja ja myöhemmin ohjelmistosuunnitelija. Kirjaprojektit alkoivat 1960-luvun lopulla, ja julkaisipa Petteri elokuvakirjoja ja muutakin perustamassaan Love-Kustannuksessa. Kirjahyllystäni löydän esimerkiksi Federico Fellini -kirjan, Eija Pokkisen upeana suomennoksena.
On totta, että Petteri kantoi allekirjoittaneelle kaunaa vuoden 1970 Kreivi-elokuvan tylystä arvostelusta, joka julkaistiin silloisessa Demarissa. Kun Kreivi tuli Illusioniin uusinta-ensi-iltaan 1980-luvun alussa, niin arvosteluni sävy ei ollut muuttunut. Olin niihin aikoihin Moskovan filmifestivaaleilla ja palattuani Helsinkiin sain käsiini Petterin vastineen. Iloitsin vastineesta, sillä Demarin pitkäaikainen kulttuuritoimittaja Risto Hannula oli opettanut minulle, ”että jos kritisoidaan, niin pitää hyväksyä mahdolliset vastaväitteet.”
Vielä tänää tapaan aivan tavallisia, toki kulttuurinälkäisiä, ihmisiä, jotka muistelevat kaiholla Petterin Yle-Radioon 1980-luvun lopulla tekemää sarjaa ”Elämää suuremmat elokuvat”. Se johdatti monen kuulijan elokuvashistorian ”oikeille” lähteille. Ja totta on, että Petteri oli viimeisiä suomalaisia elokuvataiteen ja elokuvaperinteen väsymättömiä puolustajia.
Hän toteutti tehtäväänsä niin joidenkin ulkolaisten festivaalien johtajana kuin Sodankylän filmijuhlien pitäaikaisena vetäjänä, joka jaksoi haastatella vuodesta toiseen mitä erilaisimpia veteraaniohjaajia. Ja pitää muistaa, että laaja-alainen Petteri teki dokumenttielokuvia myös suomalaisista kevyen musiikin artisteista ja toteutti sarjan suomalaisen elokuvan tuotantotaloista, kuten Suomi-Filmi ja Fennada.
Ja ne elokuvakirjat? Viimeksi Petterin työmyllystä ilmestyi kirja Charles Chaplinista. Itse muistan 1990-luvun lopun, kun menin haastattelemaan lehteen Petteriä ”sinne kuuluisalle Roban työhuoneelle”. Oli julkaistu uusi, uudistettu painos ”Elokuvan historiasta”, jonka alkuperäinen teos herätti laajaa intohimoa puolesta ja vastaan 1970-luvun puolivälissä. Työhuone oli todellakin täynnä elokuvakirjoja. Hyvä kun siellä pystyi liikkumaan.
Mitä vielä: Filmihullu!. Petteri oli lehden päätoimittaja laskujeni mukaan nelisenkymmentä vuotta. Lehden pääkirjoitukset ovat legendaarisia: Kuka muu suomi suomalaista elokuvakulttuuria tai mediaa samalla piiskalla kuin Petteri – ylilyöntienkin varjolla.
=====================================================================================================
Vuosi on ollut suruviestien tulvaa, näin elokuvaihmisen näkökulmasta. Ensin meni Antti Lindqvist ja viime keväänä Sakke Salko. Hekin olivat elokuvataiteen vankkumattomia puolustajia. Alansa viimeisiä.
Newyorkilaiskirjailija Paul Auster on tiivistänyt: ”Ensin on elämä, sitten kuolema.” Niin se menee. Victor Sjöströmin kuuluisan mykkäfilmin Ajomies ”kuolema” saattaa vierailla luonamme hetkellä jota emme ole odottaneet.

tiistaina, syyskuuta 16, 2014

Rakkautta ja anarkiaa vauhtiin kinoissa! * Richard Linklaterin Boyhood tärppinä

  • Suomen ylivoimaisesti kiinnostavin elokuvafestivaali alkaa torstaina. Festivaalin nimi on ”Rakkautta ja anarkiaa”. Festivaalin taiteellinen johtaja Pekka Lanerva toteaa, että elokuva elää voimalla. Eli: ”Jenkkistudioiden liukuhihnalla suoltamat 3D-pelleilyt voi pyyhkäistä huoletta sivuun ja keskittyä olennaiseen”.
Kun R&A- festivaalin ohjelmavihkoa selaa joutuu ihmettelemään: Mistä nämä elokuvat on löydetty. Näyttää siltä, että elokuvakulttuuri ei suinkaan ole kuollut globaalisti – eikä vielä Suomessa. Loppukesä ja alkusyksy on osoittanut, miten elouvateatteriohjelmistoon putkahtaa jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia uusia elokuvia. Elokuvataide ei ole kuollut, vaikka tämä 3D-pelleily täyttääkin isot elokuvasalit.
R&A-festivaalin ohjelmisto jakautuu jälleen helposti omaksuttaviin teemoihin. Niitä ovat Kotimainen gaala, Skandinaavit, R&A-gaala, Mestareiden gaala, Asian Cuts, Rakkaudesta, Mustat enkelit, Haute Cuisine, Just Kids ja Perheestä. Heti täytyy todeta, että R&A tuo Helsinkiin legandaarisen surrealistin, 85-vuotiaan Alejandro Jodorowskyn uusiman elokuvan Elämän tanssi. Se on veteraaniohjaan muistelmateos.
Uusia kotimaisia elokuvia edustaa J-P Valkeapään He ovat paenneet. Musiikin ystäviä hemmotellaan Damien Chazellen uutuudella Whiplash, jossa keskiössä on kuuluisuutta tavoitteleva jazz-rumpali. Samalla tavalla musiikki on pääosassa Jane Pollardin elokuvassa 20,000 Days on Earth. Se on Nick Caven ”elämäkerta”. Joka ei Caven musiikkia tunne saattaa muistaa muusikon hämärästi Wim Wendersin 1980-luvun loppupuolen mestariteoksesta Berliinin taivaan alla. Cave-elämäkerta ei ole elokuvan katsoneiden mukaan tavanomainen, vaan rikkaasti faktaa ja fiktiota sekoittava mystinen palapeli. Ja huomioidaan vielä indiepopin Stuart Murdochin esikoiselokuva God Help the Girl.
Kaikkia R&A-festivaalin elokuvia ei voi tässä esitellä, mutta otan vielä esimerkiksi kuuluisista, Julie Delpyn ja Ethan Hawken näyttelmistä ”Rakkaus silloin silloin”-elokuvista tutun amerikkalaisohjaajan Richard Linklaterin. Häneltä esitetään festivaaleilla uutuus Boyhood. Elokuvan nähneet pitävät elokuvaa häikäisevänä kuvaus muistosta, joka liittyy aikaan ja nuoruuteen. Linklaterin luottonäyttelijä Ethan Hawke on jälleen mukana.

Ajankohtainen kommentti

Kirjoitin Pekka Lehdon hienosta Palsa-elokuvasta viime syksyn R&A -filmifestivaalin yhteydessä. Kerrataan vähän asioita elokuvasta, joka tuli vihdoin – 12.9. - teattereihin Helsingissä. Palsa on jännittävästi kehittyvä selvitys pohjoisuomalaisesta taiteilijasta.
Palsa-elokuvan tuotantoprosessi on ollut vaikea, jos en väärin muista, niin ohjaaja valmisteli sitä kymmenen vuoden ajan. Pitkään Lehto on kyllä sinnitellyt elokuvaohjaajana, joka ei ole tyytynyt tavanomaisiin tarinoihin. Hän on liikkunut viime vuodet dokumentin ja fiktion rajoilla. Palsa on joka tapauksessa hieno suoritus, hiukan surrealistisesti etenevä selvitys kuvataiteilijasta, joka ei saanut laajempaa ymmärrystä elinaikanaan. Hänen maalauksiaan pidettiin jopa pornografisina. Lehto onnistui tekemään Palsan näköisen elokuvan.
Kalervo Palsa syntyi vuonna 1947 Kittilässä ja kuoli 1987 samassa kunnassa. Aikanaan häntä luonnehdittiin muun muassa nimellä ”Markiisi de Palsa”. Taide on kuitenkin se pääasia. Palsaa pidettiin ”fantastisena realistina”, jonka ”käsiala” kiemurteli kankaalla sinne ja tänne. Ei liene ihme, että sukupuolisuus oli muuan Palsan taiteen päätekijöitä.
=====================================================================================================
Pekka Lehto on käyttänyt elokuvastaan nimeä Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Janne Renikainen esittää Kalervo Palsaa. Suoritus on muuan Reinikaisen parhaimpia. Muistamme hänet esimerkiksi muusikko Raul ”Baddingin” Somerjoen henkilökuvasta ja viimeksi hienosta näyttelijätyöstä Arto Halosen urheiluaiheisessa Isänmaallisessa miehessä.
Palsa-elokuvassa Janne Reinikainen luonnostelee rohkeasti hylätyn kuvataiteilijan henkilökuvan. Kalervo Palsan taiteilijakuvaan merkittiin epiteetit primitivisti ja naivisti. Pekka Lehto on löytänyt oivan tavan tuoda myös Palsan teoksia esille. Tässä ratkaisussa viivähtää viittaus espanjalaisen Carlos Sauran tanssielokuviin. Lehto on oivaltanut ”rakentaa uudelleen” Palsan ”Getsemanian”, eli nuo pienessä vajassa maalatut hätkähdyttävät, jopa väkivaltaiset kuvat. Musta ironia hallitsi Palsan taidetta.
Palsa -elokuva on kunniainhimoien näkemys taiteilijasta, jonka uutta tulemista, uutta arvostamista Kristian Smeds yrittää tuoda esille ”Palsa”-näytelmässä Kansallisen näyttämöllä. Elokuvallisesti Pekka Lehdon ohjaustyö on hiukan sirpaleinen ja hajanainen. Keskittämistä ja tiivistämistä olisi tarvittu, mutta ymmärrän ohjaajan valtavan kiinnostuksen ja innostuksen aiheesta, joten silloin on vaikea mennä leikkaamaan pois kohtauksia tai materiaalia, johon on rakastunut pitkän työprosessin aikana.

tiistaina, syyskuuta 09, 2014

Juliette Binochen näyttelijätaiteen läpivalaisu - Olivier Asssayn Clouds of Sils Maria on syksyn elokuvia * * * * *

Cinemanse Oy














Se oli 1990-luvun alun Pont-Neufin rakastavaiset, Leos Caraxin omaperäinen elokuva tunnetun pariisilaissillan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä ihmisistä, joista yhtä näytteli Juliette Binoche. (Niin, ja muistetaan vielä 1980-luvun lopun Milan Kundera elokuva Olemisen sietämätön keveys). Sitten uusi kolahdus tapahtui vuonna 1994 puolalaisen Krzysztof Kieslowskin väritrilogian ensimmäisessä osassa Sinisessä, jossa Binoche loisti itseään ja muistojaan etsivänä naisena.
Juliette Binochen elokuvanäyttelijän ura on ollut yhtä juhlaa parin vuosikymmenen ajan. Onpa Binoche luovuttanut luovuuttaan tuotantopuolellekin, pari vuotta sitten iranilaisen Abbas Kiarostamin eurooppalaiseen elokuvaan Iltapäivä Toscanassa.
Binoche näytteli elokuvassa, mutta hänen kerrotaan ”tuoneen” iranilaismestarin Italiaan.
Nyt ihailemme Juliette Binochea ranskalaisen Olivier Assayn (Kesähetket) uudesssa elokuvassa Cloud of Sils Maria. Assayn ensimmäinen englanninkielinen elokuva läpivalaisee älykkäästi ja suorasti, mutta myös tunteella ja osittain improvisoiden ikääntyvän näyttelijän uraa, menneisyyden liikahduksia ja nykyisyyden silmänräpäyksiä.
=====================================================================================================
Juliette Binoche on näyttelijä Maria Enders, joka matkustaa nuoren assistenttinsa (Kristen Stewart) kanssa Zurichiin ottamaan vastaan palkinnon näytelmäkirjailija Wilhemin puolesta. Wilhelm on poissa, mutta palkinto viittaa parinkymmenen vuoden takaiseen elokuvaan, josta tuli Maria Endersin läpimurto. Maria tapaa sveitsiläisessä alppiympäristössä Wilhelmin vaimon Rosan, jota esittää Angela Winkler. Muistamme hänet Volker Schlöndorffin 1970-luvun sakalaisesta elokuvasta Katharina Blumin menetetty maine.
Clouds of Sils Maria kiertyy moni-ilmeisesti elokuvan, teatterin ja näyttelijätaiteen sisäisiin henkäyksiin. Zurichissä Maria Endersille tarjotaan roolia lontoolaiseen teatteriesitykseen. Kiehtovasti näytelmä on sama menestyskappale, jossa Maria Enders oli mukana vuosia aikaisemmin. Hän oli silloin nuoren Sigridin roolissa, mutta nyt hän esittäisi halveksittua vanhaa Helenaa. Sigridin osaan kaavaillaan nuorta Hollywoodtähteä Jo-Ann Ellisiä (Chloe Grace Moretz). Maria Enders epäilee, koska Ellis on esiintynyt 3D-tieteisfilmeissä, ja tähden yksityiselämää ja tempauksia repostellaan netissä.
=====================================================================================================
Olivier Assay ei tutki elokuvassaan vain ikääntyvän näyttelijän mahdollisuuksia kovenemassa esittävän taiteen maailmassa, joka kaupallistuu koko ajan, vaan hän valaisee ennen kaikkea eri sukupolvien välisiä eroja. Kristen Stewartin nasevasti esittämä assistentti Valentine on Maria Endersin vertauskohde, mutta myös nuoren polven ääni. Itse asiassa Jo-Ann Ellis nähdään vain muutamassa kohtauksessa, sillä Maria Enders harjoittelee näytelmää Valentinen kanssa. Kiinnostavasti tekstiä näytelmävihkosta lukevasta Valentinesta on tulossa nuori Sigrid. Valentine oma identiteetti murtuu vähitellen, joten hänen täytyy tehdä oma ratkaisunsa.
Clouds of Sils Mariasta puuttuvat esimerkiksi 1950-luvun Hollywoodin freudilaisten teatteri- ja näyttelijäaiheisten elokuvien ristiriidat ja ”selkään puukotukset” (Kaikki Eevasta, Bad and Beautiful, Tähti on syntynyt). Vain Assayn elokuvan epilogissa, jossa kurkistetaan näytelmän lavaharjoituksiin, välähtää nuoren ja vanhan polven näyttelijöiden välinen kilpailutilanne. Sekin vain häivähdyksenomaisesti, sillä Olivier Assay välttää katkeria tummia värejä. Hän suuntaa lopulta kohti valoa, vaikka elokuvassa ehtii tapahtua kahden tunnin keston aikana paljon erilaisia teeman muunnelmia ja mahdollisia suunnanjuutoksia.
=====================================================================================================
Juliette Binoche on Clouds of Sils Marian ehdoton tähti, erilaisten ja muuttivien tunnetilojen loistava tulkitsija. Ja nähkää ja kuulkaa Binochen nauru! Binoche on avoimillaan ja voimallisimmillaan Maria Endersin roolissa. Oikeaan osunee tulkinta, jonka mukaan Binochen näyttelijämuotokuva ei olisi näin täydellinen, jos sitä ei heijastettaisi noihin kahteen nuoren polven edjustajaan, Chloe Grace Moretzkin Jo-Ann Ellisiin ja Kristen Stewartin assistenttiin. He eivät jää liikaa Juliette Binochen varjoon, ja Assayan elokuva lienee lottovoitto mystisessä Twilight-sotkusarjassa esiintyneelle Stewartille.
Ja mikä on elokuvassa usein toistuva ”Malojan käärme”. Se selviää noissa upeissa Sveitsin Alpeille avautuvissa ulkoilmakohtauksissa, jotka Juliette Binoche ja Kristen Stewart alustavat meille henkevällä läsnäolollaan.


Ajankohtainen kommentti

Brittiläinen elokuvalehti Sight & Sound on kuulunut lukemistooni aivan teinivuosista 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun Kajaanista saakka. Sight & Sound on kriittinen, laatuun perustava elokuvalehti. Isojen juttujen lisäksi lehdessä on hyvä arvosteluosasto. Lehti kokoaa myös vuosikymmenittäin kriitioiden ja ohjaajien listan maailman parhaimmista elokuvista. Orson Wellesin 1940-luvun alun Citizen Kane (1942) keikkui kärjessä monta vuosikymmentä kunnes viimeksi Alfred Hitchcockin San Francisco -trilleri Punainen kyynel (1958) otti johtopaikan.
Uudessa Sight & Soundissa noin 300 kriitikkoa ja ohjaajaa ympäri maailmaa listaavat parhaat dokumenttielokuvat. Olen itse suhtautunut viime vuosien dokumentteihin varauksella, koska ne alkavat lähestyä usein fiktiofilmejä. Digitaalitekniikka sallii ”hämäyksen”, ehkä myös valehtelun. Siksi brittilehden listan ykköseksi kohonnut, venäläisen avantgardistin Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1928) ilahduttaa suuresti.
Muuten en listaa kommentoi kuin totean, ettäs se on todella edustava ja elokuvan historian huomioiva. Käytänkin nyt tilaisuutta hyväkseni ja nimeän tässä 10 mielestäni parasta dokumenttielokuvaa:
  1. Robert Flaherty: Nanook – pakkasen poika (1922)
  2. Alainen Resnais: Yö ja usva (1955)
  3. Flaherty: Aran-saaren mies (1934)
  4. Humphrey Jennings: Listen to Britain (1941)
  5. Chris Marker: Sans soleil (1983)
  6. D.A. Pennebaker: Don´t Look Back (1967)
  7. Jean Renoir: Virta (1947)
  8. Haskell Wexler: Medium Cool (1968)
  9. Emile de Antonio: Millhouse (1969)
  10. Arne Sucksdorff: Ihmisiä kaupungissa (1947)

sunnuntaina, syyskuuta 07, 2014

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja valkokankaalle * * *

Copyright Solar Films/Marek Sabogal/Antti Litja

















Urheilufani Tuomas Kyrö on paistatellut muutaman vuoden suomalaisen nykykirjallisuuden menestystekijänä. En ole ollut kovin innostunut Kyrön kliseisestä ja populistisesta ”Mielensäpahoittaja”-romaanista, jonka ilmeinen esikuva on edesmenneen sotkamolaisen humoristin Veikko Huovisen ”Havukka-ahon ajattelija”. Siinä ollaan sinisten ajatusten ytimessä.
Tuo 1950-luvun ”Konsta Pylkerö” -tarina on kestänyt aikaa vuosikymmeniä. Ja ohjasihan Kari Väänänen romaanista elokuvaversion muutama vuosi sitten.
Mielensäpahoittaja” oli radiokuunnelmana ja romaanina Tuomas Kyrön hitti. Kestääkö mielensäpahoittajan tarina aikaa ”Havukka-ahon ajattelijan” tavoin, jää nähtäväksi. Nyt vaikuttaa siltä, että Kyrön tarina alkaa olla loppuunkaluttu. Kuka siis jaksaa enää innostua elokuvaversiosta?
Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa mielensäpahoittaja-isä (Antti Litja) asuu maalla ja sadattelee kaikkia mahdollisia vääryyksiä, joita näkee tai keksii ympärillään. Äijän köriläs ei ole mihinkään tyytyväinen. Samanlaisia marmattajia löytyy Suomesta kasapäin. Sitten mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa. On pakko muuttaa kaupunkiin pojan (Ilkka Forss) huusholliin. No, sielläkin sadattelu ja siunailu jatkuu samaan malliin kuin maalla.
Mielensäpahoittajan ohjaaja Dome Karukoski, 37, ei vieläkään löydä omaa tyyliään. Hän on harhaillut erilaisten aiheiden parissa, mutta ohjaajan kädenjälki ei ole aina onnistunutta. Karukosken edellisten elokuvien nimet kertovat kaiken: Tyttö sinä olet tähti (2005), Tummien perhosten koti (2008), Napapiirin sankarit (2010) ja Leijonasydän (2013). Viimeksi mainittu kahden veljeksen skinhead- ja väkivaltatarina ei mennyt millään minun pirtaani. Ehkä Leena Landerin romaaniin pohjaava Tummien perhosten koti on edelleen Karukosken vahvin elokuva?
====================================================================================================
Dome Karukoski on yrittänyt pysytellä Tuomas Kyrön luomissa puitteissa ja tehdä Antti Litjan pahoittajasta ärtymyspotenssin lisäksi viisaan ja hauskan, totisen ja tyhmän suomalaisen jäärän, joka uskoo vain itseensä. Vai uskooko. Se nyt selvää, että maalaismies ei viihdy modernissa urbaanissa ympäristössä. Mutta pojan isä-kaipuu on suuri, vaikka Ilkka Forssin roolikuvaa ei ole perusteltu loppuun saakka.
Antti Litja, 76, on varmasti oikea valinta jäärän rooliin (tosin olisiko ollut liian radikaalia miehittää rooli jollakin samanikäisellä tuntemattomammalla näyttelijällä?). Litjan työskentely on niin anttilitjamaista kuin vai voi olla. Risto Jarvan vuonna 1977 valmistuneen jäähyväistyön Jäniksen vuoden Vatanen on kasvanut korkoa niin elokuvissa, televisiossa kuin ennen kaikkea teatterissa. Joku voi tosin väittää, että Litja tekee mielensäpahoittajana samaa roolia kuin monesti aikaisemmin.
Maneereihin Litja ei sorru – kuten esimerkiksi takavuosikymmeninä sellaiset hienot näyttelijät kuin Toivo Mäkelä ja Jussi Jurkka. Se vain, että Litjan työskentelystä puuttuu tuoreus. Ohjaaja on kaiketi halunnut pelata ”varman päälle”. Tätä ”varman päälle” -pelaamista näkee liian paljon uusissa kotimaisissa elokuvissa. Syynä lienee kotimaisten tuotantojen kaupallistuminen. Elokuva ei ole enää taidetta, elokuva on isoja yleisöjä tavoittelevaa laskelmoitua viihdettä.
Mielensäpahoittaja - elokuvan suosio mitataan lähipäivinä – ja viikkoina ympäri Suomen maata.
=====================================================================================================
Tuomas Kyrön ”Mielensäpahoittaja” on syksyn uutinen myös teatterissa. Helsingin kaupunginteatteri tuo 21.9. Arena-näyttämölle ensi-iltaan Mielensäpahoittajan ja pojan. Antti Litja ei sentään ole pääosassa, vaan Esko Roine viettää Marika Vapaavuoren ohjauksessa 70-vuotisjuhliaan.

Ajankohtainen kommentti

Saakohan Pekka Lehdon hyvä dokumenttielokuva Palsa koskaan teatteriensi-iltaa? Elokuvan piti tulla teattereihin jo viime syksynä R&A -festivaalin kohutun esityksen jälkeen. Ei tullut. Nyt teatteriensi-ilta on luvattu perjantaiksi 12.9. Ainakin elokuvasäätiön kotimaisten ensi-iltaluettelon mukaan.
Kalervo Palsa (1947-1987) oli omaperäinen ja ristiriitainen kittiläläinen kuvataiteilija, jota asukkaat vierastivat. Nyt siis Palsa saa maineen palautuksen niin elokuvassa kuin teatterissa. Muhoksen poika ja muun muassa huippuesityksiä Kajaanin kaupunginteatterissa ohjannut Kristian Smeds on asialla Kansallisessa. Muistamme hänet Kansallisen haastavasta Tuntemattomasta sotilaasta. Smedsin täysin omannäköiseksi sanottu Palsa sai ensi-iltansa Helsingin juhlaviikoilla. Sen on luvattu viipyvän Kansallisessa aina marraskuun loppupuolelle. Esitystä pidettiin hurjana provokaationa. Kristian Smeds näyttelee myös Palsan pääroolin. Smeds on puhuhut kurkistuksesta pohjoisen kuvataiteilijan sielun maisemaan. Ihmisen kuvaa luodaan. Esityksen nähneet ovat kertoneet, että Smeds murehtii näyttämöllä, miten taiteen aika on ohi. Hän ei usko enää taiteeseen. Toivottavasti Kristian Smeds ei sentään luovu teatteriohjauksista.

tiistaina, syyskuuta 02, 2014

New Yorkin näkijä ja kokija ahkeroi Rivieralla * * *

Finnkino Oy


















Magic in The Moonlight on Woody Allenin (s. 1935) erikoislaatuinen uusi ohjaustyö. Nyt ei liikuta Manhattanilla tai nykyajan eurooppalaisissa suurkaupungeissa (Vicky Cristina Barcelona, Midnight in Paris, To Rome With Love). Woody on sijoittanut elokuvansa 1920-luvun Etelä-Ranskaan.
Woody kertoo englantilaismiehestä, joka matkustaa eteläranskalaiseen paikkaan. Hänellä on tehtävä: pettääkö joku ystävää. Woody kiepauttaa romanttisen komedian tarinan ympäri, sillä englantilaismies saattaa joutua itse uhriksi. Rakkauden paloakin on ilmassa. Taitava Colin Firth näyttelee Woody Allenin ohjauksessa. Naisista erottuvat Emma Stone ja Marcia Gay Harden.
Magic in The Moonlight esittelee komeasti eteläranskalaiset ympäristöt. Kartanoissakin on aikomus käydä. Rivieralaiset rantabulevardit elävät. Woody näyttäää myös aikakauden urheilulajeja. Jazzin ystävänä ja muusikkonakin tunnettu Woody avaa oven jazzkapakkaan.
Voi tietysti ajatella, että hirmuisella vauhdilla nykyisin elokuvia ohjaava Allen on kulkenut kauas tutusta manhattanilaisesta kaupunkiympäristöstä. Ehkä liiankin kauas, mutta sille ei voi mitään, että ohjaaja toimii luontevasti 1920-lukua merkkaavassa rivieralaisessa maailmassa. Ylellisyyttäkin tuodaan mukaan, ja tietenkin ajankohdan pukumuoti on edustavasti esillä. Hetkinen: Poikkesihan Alfred Hitchcock tutuista amerikkalaisesta ympäristöistä ohjaamalla 1950-luvun puolivälissä Varkaitten paratiisin Etelä-Ranskan Rivieralla.
Silti tulee ikävä Woody Allenin suuria newyorkilaisia elokuvia – kuten Annie Hall, Manhattan, Hannah ja sisaret, Broadway Danny Rose, Rikoksia ja rikkomuksia, Manhattanin murhamysteeri.

Ajankohtainen kommentti

Mikael Pentikäisen ollessa HS:n vastaava päätoimittaja mediatalot kritisoivat Ylen tapaa laajentua joka puolelle. Kaupallisen median elinehtoja kavennettiin, etenkin Ylen jatkuvasti kasvaneella nettipalvelulla. Nyt mobiilikin on kova sana digitaalisessa viestinnässä.
Pentikäisen jälkeen kaupalliset mediat ovat uudistaneet strategiaansa. Nyt ei vain julkaista printtilehtiä ja syötetä uutisia nettiin ja mobiiliin, vaan esimerkiksi HS on ryhtynyt julkaisemaan iltapäiväpainosta digitaalisesti.
Digitaalinen vallankumous mahdollisti myös sanomalehtien uuden palvelutoiminnan: Nyt ollaan ”televisiossa”. Siis Yle on jätetty rauhaan, koska julkisen palvelun toimijalle ei voi enää mitään, kun sen toimeentulo napsitaan veronmaksajien kukkarosta.
Mediatalot ovat ryhtyneet rakentamaan omaa tv-tuotantoa. HS ja IS Sanomista lähettävät suurta yleisöä kiinnostavia tv-lähetyksiä. Uusin jippo on HS:n HS.fi -tv-palvelu, jossa alkoi suoraohjelma Nokikkain. Siinä kirjailija kohtaa uuden romaaninsa kriitikon, joka on juuri julkaissut päivälehdessä arvostelun. Ensimmäisessä tv-ohjelmassa Jari Tervo ja kriitikko Juhani Karila keskustelivat rovaniemeläissyntyisen kirjailijan uudesta romaanista ”Revontulen tie”. Kritiikissä Karila totesi ytimekkäästi: ”Revontulen tiessä” Tervo vain täyttää jo keksimäänsä maailmaa yhä uusilla seikkailuilla. Sanavalmis Tervo, joka pamahtin jälleen Ylen TV1:n ruutuun Uutisvuodossa, on tietenkin ainakin suurta yleisöä kiinnostava keskustelija.
Nokikkain-sarjan jatkuessa HS-Tv:ssä voi vain todeta, että Yle häviää ainakin tämä kriitikkokirjailija -pelin. Ylen Tv:ssä ei enää tehdä kirjaillisuusohjelmia. Ne on piilotettu Yle-radioon. Anteeksi. Ylen aamu-tv:ssä on sentään pyörinyt Novakin ja Puttosen kirjailijahaastattelu-ohjelma.

P.S. Olen kritisoinut Yle TV1:n arkipäivien kotimaisten elokuvien uusintoja. Ne alkavat yleensä keskipäivän jälkeen. Viime viikon katseluhaarukkaan napsahti oikea helmi, Matti Kassilan Tulipunainen kyyhkynen, jota olen pitänyt tämän 1950-luvun ohjaajamestarin parhaimpii kuuluvana Elokuu, Sinisen viikon ja Hilman päivien ohella. Tauno Palon loistokkaasti näyttelemä mystinen trilleri vakuutti edelleen sisätilojen taitavalla ohjauksella, mutta ennen kaikkea eksteriööreillä. Vuoden 1960 Helsinki eli kuvissa, niin Uimasatadionilta Työmiehenkadulle kuin moniin muihin paikkoihin.