Rakkautta ja anarkiaa vauhtiin kinoissa! * Richard Linklaterin Boyhood tärppinä

• Suomen ylivoimaisesti kiinnostavin elokuvafestivaali alkaa torstaina. Festivaalin nimi on ”Rakkautta ja anarkiaa”. Festivaalin taiteellinen johtaja Pekka Lanerva toteaa, että elokuva elää voimalla. Eli: ”Jenkkistudioiden liukuhihnalla suoltamat 3D-pelleilyt voi pyyhkäistä huoletta sivuun ja keskittyä olennaiseen”.

Kun R&A- festivaalin ohjelmavihkoa selaa joutuu ihmettelemään: Mistä nämä elokuvat on löydetty. Näyttää siltä, että elokuvakulttuuri ei suinkaan ole kuollut globaalisti – eikä vielä Suomessa. Loppukesä ja alkusyksy on osoittanut, miten elouvateatteriohjelmistoon putkahtaa jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia uusia elokuvia. Elokuvataide ei ole kuollut, vaikka tämä 3D-pelleily täyttääkin isot elokuvasalit.

R&A-festivaalin ohjelmisto jakautuu jälleen helposti omaksuttaviin teemoihin. Niitä ovat Kotimainen gaala, Skandinaavit, R&A-gaala, Mestareiden gaala, Asian Cuts, Rakkaudesta, Mustat enkelit, Haute Cuisine, Just Kids ja Perheestä. Heti täytyy todeta, että R&A tuo Helsinkiin legandaarisen surrealistin, 85-vuotiaan Alejandro Jodorowskyn uusiman elokuvan Elämän tanssi. Se on veteraaniohjaan muistelmateos.

Uusia kotimaisia elokuvia edustaa J-P Valkeapään He ovat paenneet. Musiikin ystäviä hemmotellaan Damien Chazellen uutuudella Whiplash, jossa keskiössä on kuuluisuutta tavoitteleva jazz-rumpali. Samalla tavalla musiikki on pääosassa Jane Pollardin elokuvassa 20,000 Days on Earth. Se on Nick Caven ”elämäkerta”. Joka ei Caven musiikkia tunne saattaa muistaa muusikon hämärästi Wim Wendersin 1980-luvun loppupuolen mestariteoksesta Berliinin taivaan alla. Cave-elämäkerta ei ole elokuvan katsoneiden mukaan tavanomainen, vaan rikkaasti faktaa ja fiktiota sekoittava mystinen palapeli. Ja huomioidaan vielä indiepopin Stuart Murdochin esikoiselokuva God Help the Girl.

Kaikkia R&A-festivaalin elokuvia ei voi tässä esitellä, mutta otan vielä esimerkiksi kuuluisista, Julie Delpyn ja Ethan Hawken näyttelmistä ”Rakkaus silloin silloin”-elokuvista tutun amerikkalaisohjaajan Richard Linklaterin. Häneltä esitetään festivaaleilla uutuus Boyhood. Elokuvan nähneet pitävät elokuvaa häikäisevänä kuvaus muistosta, joka liittyy aikaan ja nuoruuteen. Linklaterin luottonäyttelijä Ethan Hawke on jälleen mukana.

Ajankohtainen kommentti

Kirjoitin Pekka Lehdon hienosta Palsa-elokuvasta viime syksyn R&A -filmifestivaalin yhteydessä. Kerrataan vähän asioita elokuvasta, joka tuli vihdoin – 12.9. - teattereihin Helsingissä. Palsa on jännittävästi kehittyvä selvitys pohjoisuomalaisesta taiteilijasta.

Palsa-elokuvan tuotantoprosessi on ollut vaikea, jos en väärin muista, niin ohjaaja valmisteli sitä kymmenen vuoden ajan. Pitkään Lehto on kyllä sinnitellyt elokuvaohjaajana, joka ei ole tyytynyt tavanomaisiin tarinoihin. Hän on liikkunut viime vuodet dokumentin ja fiktion rajoilla. Palsa on joka tapauksessa hieno suoritus, hiukan surrealistisesti etenevä selvitys kuvataiteilijasta, joka ei saanut laajempaa ymmärrystä elinaikanaan. Hänen maalauksiaan pidettiin jopa pornografisina. Lehto onnistui tekemään Palsan näköisen elokuvan.

Kalervo Palsa syntyi vuonna 1947 Kittilässä ja kuoli 1987 samassa kunnassa. Aikanaan häntä luonnehdittiin muun muassa nimellä ”Markiisi de Palsa”. Taide on kuitenkin se pääasia. Palsaa pidettiin ”fantastisena realistina”, jonka ”käsiala” kiemurteli kankaalla sinne ja tänne. Ei liene ihme, että sukupuolisuus oli muuan Palsan taiteen päätekijöitä.

=====================================================================================================

Pekka Lehto on käyttänyt elokuvastaan nimeä Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Janne Renikainen esittää Kalervo Palsaa. Suoritus on muuan Reinikaisen parhaimpia. Muistamme hänet esimerkiksi muusikko Raul ”Baddingin” Somerjoen henkilökuvasta ja viimeksi hienosta näyttelijätyöstä Arto Halosen urheiluaiheisessa Isänmaallisessa miehessä.

Palsa-elokuvassa Janne Reinikainen luonnostelee rohkeasti hylätyn kuvataiteilijan henkilökuvan. Kalervo Palsan taiteilijakuvaan merkittiin epiteetit primitivisti ja naivisti. Pekka Lehto on löytänyt oivan tavan tuoda myös Palsan teoksia esille. Tässä ratkaisussa viivähtää viittaus espanjalaisen Carlos Sauran tanssielokuviin. Lehto on oivaltanut ”rakentaa uudelleen” Palsan ”Getsemanian”, eli nuo pienessä vajassa maalatut hätkähdyttävät, jopa väkivaltaiset kuvat. Musta ironia hallitsi Palsan taidetta.

Palsa -elokuva on kunniainhimoien näkemys taiteilijasta, jonka uutta tulemista, uutta arvostamista Kristian Smeds yrittää tuoda esille ”Palsa”-näytelmässä Kansallisen näyttämöllä. Elokuvallisesti Pekka Lehdon ohjaustyö on hiukan sirpaleinen ja hajanainen. Keskittämistä ja tiivistämistä olisi tarvittu, mutta ymmärrän ohjaajan valtavan kiinnostuksen ja innostuksen aiheesta, joten silloin on vaikea mennä leikkaamaan pois kohtauksia tai materiaalia, johon on rakastunut pitkän työprosessin aikana.