lauantaina, helmikuuta 12, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 78

Taksikuski (Taxi Driver, USA 1976), ohjaus: Martin Scorsese, käsikirjoitus: Paul Schrader, kuvaus: Michael Chapman, musiikki: Bernard Herrmann, pääosissa: Robert De Niro (Travis Bickle), Cybil Shephard (Betsy), Jodi Foster (Iris), Harvey Keitel (Sport), tuottajat: Julia ja Michael Phillips/Columbia.

Se on ikuinen, uuden ja uuden katsomisen kestävä elokuva. Se on amerikkalaisen elokuvan viimeisen suuren ohjaajapersoonallisuuden Martin Scorsesen ja modernin metodinäyttelijäkyvyn Robert De Niron elokuva. Eipä silti, se on New York -elokuva, jossa katolisen Scorsesen ja kalvinistisen käsikirjoittaja Paul Schraderin tavoitteet kipunoivat.
“Minä katselen elokuvia kaiken aikaa ja olen myös hyvin huono heräämään. Elokuva on minulle lähes samaa - kuin tunne siitä, että on vain puolittain hereillä” (Martin Scorsese). Taksikuski oli Scorsesen lopullinen läpimurto-ohjaus, vaikkakin pari vuotta aikaisemmin valmistunut Alice ei asu enää täällä ja sitä edeltänyt omakohtainen Sudenpesä oikeuttivat jo puhumaan tulevasta mestariohjaajasta.
Taksikuski on kuin kulta-ajan Hollywood-elokuvaan uskovan Scorsesen toiveiden täyttymys. Elokuvassa unenomainen tunnelma ja huikeat värilliset New York -otokset todistavat ohjauksellisesta voimasta, kohtausten nerokkuudesta ja eri osasten loksahtamaisesta täydellisesti kokonaisuuteen.
Mutta Scorsesen elokuva herätti keskustelun väkivallasta ja sen kuvaamisesta valkokankaalla. Näytännöissä oli huudettu USA:ssa.
Väkivaltakeskustelu ponnahti pintaan hiukan samalla tavalla kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin valmistuneen Arthur Pennin pankkiryöstöelokuva Bonnien ja Clyden kohdalla. Hoksaava katsoja tajusi molempia elokuvia kokiessaan, että niin Penn kuin Scorsese analysoivat amerikkalaisen yhteiskunnan väkivaltaa, Penn lamakauden ryövääviä tensioita, Scorsese mielipuolisia purkauksia New Yorkin yössä.
Molemmat ohjaajat liittivät väkivallan yhteyksiinsä. Arthur Penn muistutti, että väkivalta on kuulunut ja kuuluu amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Aseintoilu periytyy vanhan lännen ajoilta. Äskettäin Arizonassa tapahtunut massamurhaajan demokraattisenaattori Gabrielle Giffordsiin kohdistunut ampuminen kertoo, että aina silloin tällöin joku mielipuoli osoittaa vainoharhaiset kantansa aseella. Useita kansalaisia kuoli, mutta lääkärien kamppailun ansiosta senaattori Giffords selvisi hengissä, mutta takavuosikymmeninä John Lennon ei, Robert Kenendy ei, Martin Luther King ei, John F. Kennedy ei.
Martin Scorsese on perustellut Taksikuskin ampumista ja väkivaltaa tarpeellaan osoittaa vaistomaisesti, että tunteiden mukaan toimiminen ei ole hyvä tapa elää. Scorsese on korostanut, että elokuvan tarkoitus oli herättää katsojat tajuamaan, mihin väkivaltainen toiminta johtaa - vaikka sen motiiviksi olisikin otettu halu tehdä oikein, pelastaa maailma, johon on kuormittunut liian paljon kuonaa. Scorsese loi elokuvallaan väkivaltaisen katharsiksen: "Noin ei voi tehdä, tuolle täytyy saada loppu."
=====================================================================================================
Taksikuski palaa Vietnamin-sodan jälkeiseen aikakauteen. Itse asiassa sodan päättymisestä on kulunut tuskin vuotta. Martin Scorsese kertoo yksinäisestä Travis Bicklestä (Robert De Niro), joka ajaa taksia öisin New Yorkissa. Travis on sotinut Vietnamissa. Hän on nähnyt tappamista ja kuolemaa liian paljon ympärillään. Sotaveteraaneja tutkittaessa on ilmennyt, että jotkut selviävät henkisittä vaurioitta siviiliyhteiskuntaan, toiset saavat ahdistavia traumoja, saattavat pelätä liikkumista kadulla tai säpsähtää kaupungin ääniä, mutta jotkut kantavat väkivallan opit siviiliin.
Hulluuteen syöksyvä yksinäinen Travis ei pysty tekemään harkitsevia johtopäätöksiä. Hän on sodan traumatisoima, jakomielitautinen mies, joka ryhtyy siivoamaan ase kädessä kaupungin ulosteita. Travis Bickle on dostojevskilainen kellariloukon asukki, jonka henkilökohtainen ongelma on tuttu Albert Camusin tai Jean-Paul Sartren teoksista ja Robert Bressonin elokuvista, etenkin syyllisyysteemaa tutkivasta Taskuvarkaasta (1959). Scorsese ja Schrader, ohjaaja ja käsikirjoittajat pohtivat eksistentialistista kysymystä: Pitäisikö minun edes olla olemassa.
Travis Bickle hakeutuu poliitikolle työskentelevän Betsyn (Cybil Shepherd) seuraan. Betsy voisi murtaa miehen yksinäisyyden, auttaa hänet ulos mielen loukuista, mutta Travis kuvittelee naisen enkeliksi, unikuvaksi. Kun Travis sitten tapaa iljettävän sutenöörin (Harvey Keitel), joka myy lapsiprostituoitua (Jodie Foster), hänessä syttyy lopullinen tarve moraalisesta pelastustehtävästä.
Travis Bickle jatkaa siviilissä ikään kuin sitä samaa sotatehtävää, joka hänelle oli määrätty Vietnamissa.
New Yorkissa kommunistien tilalle ovat tulleet kuonan sirottelijat, kaupungin normaalin elämän likaajat ja ihmisarvon loukkaajat. Martin Scorsesen mukaan Travis Bickle luulee tekevänsä oikein, kuin Pyhä Paavali heräisi miehessä. "Hän haluaa puhdistaa elämän, puhdistaa mielen, puhdistaa sielun" (David Thopmson & Ian Christie: Scorsese on Scorsese, Like 1990).
=====================================================================================================
Taksikuski syntyi viileän käsikirjoituksen ja vimmaisen ohjauksen dialektiikasta. Schraderin bressonilainen näkemys syyllisyydestä muuntuu hurjaksi ekpsressionismiksi kuvastoksi Scorsesen ohjauksen ja De Niron maanisen luonnetutkielman yhteentörmäyksestä. Elokuva on täyttä 1970-luvun New Yorkin hermoa ja huurua. Michael Chapmanin kameratyö nostaa kuvat lopulta tasolle, jonka Scorsese näki kuvajaisina jo lukiessaan Paul Schraderin käsikirjoitusta.
Taksikuskin taustalta löytyy New Yorkin "Pikku-Italian" kasvatin vanhoja elokuvasuosikkeja. Martin Scorsese on katsonut elokuvia mittaamattomasti - vähän kuin ranskalainen työtoverinsa, edesmennyt François Truffaut. Westernin ystävä ei voi olla puhumatta John Fordin Etsijöiden (1956) Ethan-sedästä, John Waynen ehkä synkimmästä henkilöhahmosta. Ethan palasi siviiliin sisällissodasta. Hän oli yksinäinen vihainen mies, jonka ainoa tehtävä oli pelastaa intiaanien käsiin joutunut Debbie-sukulaistyttö (Natalie Wood). Hän ratsasti tasangoilla, laaksoissa ja metsissä pelastuspakkomielteensä ajamana aivan kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin taksikuski Travis Bickle ajoi New Yorkin katuja Martin Scorsesen elokuvassa. Vanha ja uusi leikkaavat samana jatkuvassa ihmisen olemassaolokamppailussa.
Scorsese itse on kertonut Taksikuskin eräänä innoittajana olleen leikkaajana, kuvaajana ja ohjaajana toimineen Irving Lernerin (1909-1976) pieni Murder by Contract -elokuva (1959), jonka Risto Hannula esitteli kuten ohjaajankin "Elokuvan vuosikirja Studiossa" (1959). Ehkä Scorsese ihaili Lernerin kykyä tallentaa elävästi ilmapiiri ja kuvata tehokkaasti kaupunkiympäristöt. Jokin aika Lernerin kuoleman jälkeen Scorsese kertoi ihailleensa Lernerin kykyä tehdä asioita pikakirjoituksella, kuten Bresson ja Godard. Lernerin taidokas leikkaustyö vaikutti myös Scorseseen. Hän arvosti Irving Lerneriä niin paljon, että palkkasi veteraanin New York, New York -musikaalin (1977) leikkaajaksi Marcia Lucasin rinnalle.
Lisäbonus Taksikuskissa on tietenkin Hitchcock-säveltäjä Bernard Herrmannin (1911-1975) taianomainen musiikkitausta. Scorsese sai suostutella kauan Herrmannia elokuvansa säveltäjäksi. Vihdoin hän suostui, ja kun musiikkisessiot oli saatu äänitettyä, mestari poistui toisiin taivaisiin. Unenomaisuus korostuu kuvauksen ohella Herrmannin musiikissa.
=====================================================================================================
"Brothers" Robert De Niro ja Martin Scorsese
Näin ensimmäisen kerran Taksikuskin Maxim 2:ssa 12.11. 1976. Sen jälkeen se tuli televisiosta ainakin kuusi kertaa, mutta ensi-illan ohella vavahduttava kokemus tapahtui 11. 9. 2002. Katsoin elokuvan työmielessä VHS-kasetilta. Eli tasan vuosi WTC-iskujen jälkeen. Se lienee ollut masokismia, mutta elokuva vetosi jälleen hurjalla tavalla. Se ei pelottanut, vaikka tv-kuvat WTC-tornien romahtamisesta olivat tuoreina mielessä. Elokuva vapautti. Se oli terapia-istunto - kuten ohjaaja oli toivonut. Neloselta elokuva tuli sitten ulos 14.9.
Taksikuski palasi mieleeni, kun olimme kymmenen päivää New Yorkissa hieman yli kaksi vuotta WTC-tornien iskujen jälkeen. Manhattanilla vallitsi hälytystila, sillä valtava määrä kaupunkilaisia tunki kohti Times Squarea juhlimaan uudenvuodenaattoa. Mitään pahaa, mitään terrori-iskua ei tapahtunut, mutta turvatoimet olivat massiiviset. Silti kaduilta toisella saattoi liikkua joustavasti.
New York vaikutti siistimmältä, mitä 1970-luvulla saattoi päätellä Martin Scorsesen elokuvasta. Kaupungissahan oli ruvettu tekemään "siivoustöitä" aikaisemman pormestarin Rudolph "Rudy" Giulianon aloitteesta. Tullessaan valituksi New York Cityn pormestariksi Giuliano otti ohjelmakseen nollatoleranssin rikollisuuden ja pienempienkin rikkeiden suhteen. Giuliano toimi pormestarina kolme kautta vuosina 1993-2001.
Muistetaan kuitenkin, että Taksikuski on fiktio, vaikka sen lukuisat kaupunkikuvat ovat unenomaisuudestaan huolimatta kuin dokumenttia New Yorkista. Voisiko ajatella, että Giulianon kaudella joku Travis Bicklen näköinen yksinäinen ja syyllinen mies tallusti jollakin sivukaduilla miettien vajaavaisuuttaan ja petollisuuttaan. Ehkä hän tipautti aseensa ritilän läpi viemäriin ja livahti hakemaan synninpäästöä pieneen kirkkoon.

Ei kommentteja: