keskiviikkona, elokuuta 28, 2013

Järkyttävä suomalainen perhetarina * * * *

Olavi Angervo, Samuli Edelmann. Nordisk Film


















Peter Franzénin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva elokuva Tumman veden päällä on tapaus. Elokuva on näyttelijänä tunnetun Franzénin esikoisohjaus. Tietenki oma romaani antaa hyvä pohjan ohjausyölle, mutta silti on onniteltava näyttelijä-ohjaajaa hienosta aloituksesta. Järkyttävä suomalainen perhetarina ajoittuu 1970-luvulle, Lounais-Keminmaalle. Romaanin ja elokuvan nimi viittaa Kemijokeen, ja jylhiin Kemin voimalaitosputouksiin, joissa elämä virtaa loputtomasti.
Olavi Angervo esittää Peteä, joka elää ja varttuu poliisi-isän (Samuli Edelmann) ja huolehtivan äidin (Matleena Kuusniemi) talossa. Petellä on sisko Suvi, joka selvästikin jää elokuvassa sivummalle. Ohjaaja näyttelee itse Peten oikeaa, biologista isää, joka tuo pojalleen lahjoja ja vie tutustumiskäynnille Kemiin.
Tämä on Pete-pojan tarina suomalaisessa perheessä, jota kalvaa isäpuolen tuurijuoppous ja väkivalta. Selvinpäin isäpuoli vakuuttaa rakkauttaan äitiä ja lapsia kohtaan, mutta humalassa väkivalta laukeaa. Niin tyypillisesti ja todesti. Siitä saa osansa etenkin äiti, jonka kärsimyksen Pete-poika näkee läheltä. Hän tajuaa elävänsä jatkuvassa pelon tilassa.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut ja todistanutkin, että lapset tarvitsevat elämäänsä säännönmukaisuutta, ennakoitavuutta ja rutiineja. Rutiineilla ja ennakoitavuudella on Sinkkosen mukaan turvallisuuden kannalta keskeinen merkitys. Sinkkonen on huomauttanut, että se tulee esille hoidettaessa kaltoin kohdeltuja ja laiminlyötyjä lapsia, jotka suorastaan takertuvat hyvää tekeviin sääntöihin ja rutiineihin.
Pete selviää mielikuvitusolentonsa avulla – se on valoilmiö, joka muistuttaa Steven Spielbergin hienon scifielokuvan Kolmannen asteen yhteyden (1977) vastaavia pojan ”näkemiä” ihmeellisiä ilmiöitä. Mutta ennen kaikkea Peten, siskon ja äidin turvaverkon muodostavat isovanhemmat, joita Ismo Kallio ja Marja Packalén näyttelevät loistokkaasti. Kallio liittää huimia tarinoita kertovan ukin roolin suurten töidensä (etenkin teatterissa) joukkoon.
Nähkää, miten Kallio hiihtää tai heittää ladosta pyydystämänsä hiiren takaisin luontoon. Jari Sinkkoseen viitaten isovanhemmat tuovat Peten elämään kaivatun järjestyksen ja turvallisuudentunteen, joka murskautuu aina kun isä lyö äitiä ja riehuu humalassa. Mielikuvitusolento viittaa taas lapsen tapaan heittäytyä sadunhohtoiseen roolileikkiin, ”jonka sisältö voi olla hyvinkin emotionaalista ja fantastista” (Sinkkonen). Niillä ikään kuin puretaan mieltä askarruttavia dramaattisia elämäntapahtumia.
================================================================================================
Totta on, että 1970-luvulla Suomessa isovanhemmat ja osittain naapurit muodostivat vielä vaikeuksiin joutuneen perheen turvaverkon. Nyt se on sosiaalitoimen hallussa, sillä sukupolvien jatkumo on katkennut tai katkeamassa – modernin kulutuskulttuurin iskettyä päälle ja maaltamuuton yllyttyä.
Tumman veden päällä on taiten ohjattu esikoiselokuva. Se raastaa eläytymään Peten kasvutarinaan, mutta samalla sen kuvissa - Pini Hellstedtin upea kameratyö (katsokaa vuodenajanvaihdoksia) – näkyy kasvavan lapsen pyrkimys eteenpäin. Lapsuustutkijat puhuvat varmaankin lapsen vaistomaisesta halusta elää, kasvaa ja saavuttaa jotakin merkittäväää aikuisuuden kynnyksellä.
Minusta Peter Franzénin isoja oivalluksia on kuvata Pete havannoimassa silmillään ympäristöjä ja perheen sisäisiä tapahtumia – onnellisia ja myös niitä onnettomia. Vaikka Olavi Angervo Petenä olisi vaatinut vielä hitusen lisää henkilöohjausta, niin hänen silmänsä tuikkivat elävästi. Ne viestittävät halusta päästä valoon, vaikka se vaatisi kovankin ponnistelun. Voi, miten koviin paikkoihin lapsi joutuu perheessä, jonka sisin järkkyy.
================================================================================================
Tumman veden päällä on uusi kotimainen elokuva, johon voi samaistua täysillä. Jollakin ihmeellisellä tavalla Peter Franzén on välttänyt kaikki kliseet, vaikka tarina on niin tuttu. Siksi Peter Franzénin suomalainen perhetarina muistuttaa meitä, että vieläkin ihminen, äiti ja isä, voivat olla ”tuli ja rakkaus, turva ja koti”. Vieläkin.
Siksi elokuva on lopultakin optimistinen perheen järkyttävien sisäisten elämäntapahtumien kuvaamisesta huolimatta.
Mutta jos olette unohtaneet, miten kaunis maa meillä on, niin Tumman veden päällä (hurjat otokset mm. valjastetun Kemijoen voimalaitoksilta) antaa siitä vakuuttavan todistuksen. Ja musiikki toimii, niin Irina Björklundin tunnuskappale ”Tuulen viemää”, mutta ennen kaikkea aikakauden hitti, Tapio Heinosen laulama Charles Aznavour -sovitus ”Eilen”.
================================================================================================
Muutama miinus, jotka esikoisteoksessa on vielä helppo antaa anteeksi: 1970-luvun autot ovat aina putipuhtaita, ja Samuli Edelmann ylinäyttelee ajoittain. Entä olisiko uudessa suomalaisessa elokuvassa jo aika uudistaa näyttelijäkaartia?
(Ensi-ilta 6.9.)

Vaviskaa -Kekkonen on tulossa Lappiin * *

Syyskauden ensimmäinen kotimainen elokuva on Kekkonen tulee. Nuorisoelokuvasta Sisko tahtoisin jäädä tuttu Marja Pyykkö on ohjannut hölmöilevän sketsikomedian, jossa pieni lappalainen kylä menee sekaisin, kun tulee tieto valtion päämiehen saapumisesta Lappiin.
Itsekin jotain aiheesta tietävänä voin sanoa, että niiden muutamien kertojan aikana, kun isäni järjesti Kekkosen Kainuun-vierailut, niin mistään sekaisin menosta ei koskaan ollut kysymys. Kekkonen astui ylväänä herrasmiehenä junasta Kajaanin asemalla ja saivatpa lapseni ojentaa ihaillulle presidentille kukat. Mieleen on jäänhyt myös tilaisuus Paltaniemeltä, jonne Kekkonen saapui juhlistamaan Eino Leino talon avajaisia. Juhlakansa seurasi tilaisuutta kaikella arvokkuudella.
Marja Pyykön elokuva on fiktio. Voi tietysti sanoa, että hänellä ei ole mitään omakohtaista käsitystä Kekkosesta ja Kekkosen-ajasta. Ei se tosin estä elokuvan tekemistä, vaan saattaa antaa jopa virkistävän näkökulman aiheeseen. Valitettavasti elokuvassa ei ole mitään uutta ja virkistävää.
Kekkos-elokuva ei olekaan elokuva Urho Kaleva Kakkosesta, vaan sen kylän hullunkurisista ihmisistä, jotka odottavat presidentin tuloa. Nuo odotukset Pyykkö on kuvannut kuin Spede olisi herännyt eloon Uuno Turhapuroineen. Sitä paitsi kaikki komedian ainekset syödään alkupuolella loppuun ja jatko alkaa junnata paikallaan.
================================================================================================
Marja Pyykkö ja käsikirjoittaja Elias Koskimies ovat rakentaneet toiminnan yhtimen Allin baariin, jossa presidentin pitäisi piipahtaa matkalle vielä ylemmäksi Lappiin. Baariin on koottu sekalaista seurakuntaa, jonka suista kuullaan aivan kivoja kommentteja. Niin, ja baarin pitää olla putipuhdas. Niin myös tarjottavan ruuan täytyy olla tuoretta. Kaikki ei tietenkään mene toiotulla tavalla, sillä joku kyläläisistä on aina hankaamassa vastan.
Aika kömpelössä ja puskafarssimaisessa Kekkonen tulee -elokuvassa näyttelevät Wilma Rosenqvist, Merja Larivaara, Marjaana Maijala, Konsta Mäkelä, Villa Virtanen ja Kristiina Elstelä. Ja että oltaisiin oikein trendikkäitä, niin Jukka Puotila ja Aake Kalliala on laitettu näyttelemään homoparia.

 
Ajankohtainen kommentti

Pääministeri Jyrki Katainen esitti taannoin yleisradiopoliittisen kannanoton: Ylenkin täytyy säästää. Tarkoittiko hän toimittajien liian suuurta määrää Ylessä kun se suhteutetaan ohjelmiin, joita saadaan aikaan? Jää nähtäväksi.
Ainakin Yle Radio 1:ssä säästäminen on ollut käynnissä jonkin aikaa. Tarkoitan kuuluttajien osuutta radiovirrassa. Musiikkitoimittajat kirjoittanevat klassisen musiikin juonnot omissa työpisteissään, ja kuuluttajat kertovat ne kuuntelijoille. Joskus myös juonnon kirjoittaneen toimittajan nimi kerrotaan.
Minusta systeemi toimii hyvin. Vaikuttaa siltä, että Yle Radio 1:n kuuluttajat ovat sivistynyttä porukkaa. He pystyvät kertomaan ennalta ohjelmasta ja esimerkiksi musiikkikappaleiden säveltäjistä niin luontevalla tavalla, että kuuntelija ilahtuu suuresti. Tällainen laatu saattaa olla häviävä luonnonvara myös Yleisradiossa, jos TV1:n lässyttävien naiskuuluttajien paino siirtyy radion puolelle.
Hyvä uutuus ovat kuuluttajien vieraina käyvät radiotoimittajat ja -tuottajat. He kertovat mielenkiintoisesti työstään. Meille kuuntelijoille vieraampia Yle-ammattejakin käydään läpi. Hyvä näin. Yle-Radio on kivasti lähentänyt suhdettaan kuuntelijoihin.
================================================================================================
Säästöjä lienee saatu TV1:n aamutelevisiossa. Ennen Ylen urheilutoimittajat vastasivat uutisten ohessa läheteyistä urheiluosuuksista. Nykyisin uutisankkuri joutuu lukemaan myös urheilu-uutiset. Jotenkin vaikuttaa, että Yle on karsinut urheilutoimittajia, TV1:n Urheiluruutukin on luovutettu amatöörimäisiltä vaikuttaville juontajille. Missä luuraavat rikuriihilahdet ja kumppanit?

P.S. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on taas vaatinut, että suuret urheilutapahtumat täytyy välittää suomalaisille julkisen palvelun yhtiössä. Helpompi sanoa kuin tehdä, koska kansainväliset agentit hääräävät urheilussa ja tietenkin pyrkivät saamaan isoa katetta kaupallisilla kanavilla.
Arhinmäki muistutti myös draamatuotannosta, josta Ylen täytyy huolehtia. Viime aikoina hyvää Taivaan tulia lukuun ottamatta Ylen onnetonta draamatuotantoa on edustanut TV2:n Uusi päivä. Syksyn ennakkotiedot kertovat, että Yle on ryhtynyt panostamaan uudella tavalla, rahallisesti ja käsikirjoituksia kehittäen draamatutantoon. Onko sitten järkevää, että Yle alkaa matkia amerikkalaisia sarjoja ja on tuomassa ruutuun oman Teho-osaston? Taas poliittiseksi perhedraamaksi luokiteltu Kansan mies saattaa hyvinkin istua Ylen perinteeseen ja nykyisen miljoonaluokan panostusten ketjuun.

keskiviikkona, elokuuta 21, 2013

Auguste Renoirin kanssa maalla * * * *















Joskus 1980-luvun loppupuolella ajoimme Nizzan ja Cannesin halki Grasseen, joka on kuuluisa hajuvesipitäjä. Sieltä nousimme Gagnes-sur-Meriin, jossa sijaitsee suuren impressionistin Auguste Renoirin (1841-1919) talo, ”Les Collettes”. Talon puutarhassa kulkiessa tuli mieleen taidemaalarin Jean-pojan (1894-1979) elokuva Aamiainen ruohikolla. Aivan kuin se olisi kuvattu täällä. Ehkäpä olikin. Kaikki tuntevat Jean-pojan sellaisista klassikoista kuin Pelin säännöt ja Suuri illuusio, jotka valmistuivat 1930-luvun lopulla. Isä-Auguste avasi tauluissaan näkymän maisemaan ja helli aistillisesti naiskauneutta. Poika-Jean halusi tuoda elokuvillaan rakkauden tähän julmaan maailmaan.
Gilles Bourdosin ohjaama elokuva Renoir ajoittuu vuoteen 1915, kun pyörätuolissa liikkuva Auguste Renoir aloittaa talossaan ilmeisen viimeisen luomiskautensa. Auguste oli ikääntynyt taidemaalari, jonka lapsista Jean (Vincent Rottiers) oli palannut haavoittuneena ensimmäisestä maailmansodasta. Isä sairastaa vaikeaa nivelreumaa. Taiteilijan malli on nuori ”sulotar” Andreé (Christa Theret), joka hurmaa niin isän kuin pojan. (Mainittakoon, että Andreé näytteli Jeanin ensimmäisissä mykkäelokuvissa).
Renoir on kaunis elokuva vanhasta taiteilijasta, jonka merkitys realistisena impressionistina oli hyvin merkittävä eurooppalaisessa kuvataiteessa. Enpä voisi lakata ihailemasta 1878 valmistunutta taulua Madame Charpentierista ja hänen lapsistaan. Tai mitä sanotte siitä kuuluisasta öljyvärimaalauksesta ”Alaston auringonvalossa” (1875-76), joka lienee vieläkin nähtävillä Pariisin d´Orsay-museossa. Ja jos viitataan ranskalaiselokuvan kuvaamaan aikaan, niin silloin valmistuivat ”Gabrielle ja korurasia” ja alastonkuva nympheistä. Nämä esimerkkeinä tuotteliaan taiteilijan töistä.
Kun katson Taschen-sarjassa ilmestynyttä Peter H. Feistin kirjaa taiteilijasta, niin takakannen kuva Auguste Renoirista on kuin suoraan elokuvasta. Tai tietysti päinvastoin, sillä niin osuvasti, jopa hämmästyttävästi, ranskalainen luonnenäyttelijä Michel Bouquet muistuttaa vanhaa Auguste Renoiria. Bouguetin henkilökuva onkin Gilles Bourdosin elokuvan sielu ja liekki.
Kysymys on enemmän ihmissuhde-elokuvasta kuin olennaisen suuresta taiteilijakuvauksesta. Ranskalaisten ohjaajien viimeaikaisista kuvataide- ja kuvataiteilijakuvauksissa Renoir ei yllä siihen syvälliseen visuaaliseen ja temaattiseen tutkiskeluun kuin Jacques Rivetten ainutlaatuinen La Belle noiseuse – tuntamaton mestariteos (1991). Mutta jotakin ilmeistä Bourdos saa revittyä pääaiheista, kuten ”isän ja pojan suhde” ja taiteen merkitys seksuaalisuuden ilmentäjänä sekä rivieralaisen luonnon hehkuva kauneus. Bourdos onkin onnistunut saamaan kuvaajaksi loistavan Mark Ping Bing Leen, joka muistetaan taannoisesta Norwegian Wood-elokuvasta.


Ajankohtainen kommentti

MTV3:n eli ”Maikkarin” pitkäaikainen ohjelmajohtaja Jorma Sairanen on siirtymässä eläkkeelle. Sairasta on yleensä pidetty tv-maailman ykkösvaikuttajana. Hän on kokenut sisäpiirissä television rajun muutosprosessin: Ylen kanavilta siirryttiin omalle kanavalle ja lopulta digitelevision tultua 2000-luvun alussa lukuisiin free- ja pay-kanaviin.
Sairasella on elokuvakerhotausta, ja allekirjoittanut tapasi hänet ensimmäisen kerran joskus vuonna 1980 tuodessani juttuni silloisen elokuvakerhon Prisman ”Spektri” -lehteen. Sairanen oli suuren kerhon ja lehden puuhamiehiä. Myöhemmin tapasimme ajoittain MTV3:n käytävillä ja 1990-luvun lopulla Sanomien aloittaneen tv-kanavan Nelosen tiloissa. Sairanen pistäytyi Maikkarista panemassa Nelosen ohjelmatarjonnan vauhtiin. Siitä piti muistaakseni tulla Britannian Channel Fourin tapainen kunnianhimoinen tv-kanava. Sairanen esitti kanavalla mm. ”Rakkautta ja anarkiaa” -festivaalin elokuvia, joita tuskin kukaan kanavajohtaja rohkenee panna nykyisin esitykseen. Sairanen palasi pian takaisin Maikkariin, jossa ohjelmajohtajana oli lanseeramassa tosi-tv -hypeä ruutuun.
================================================================================================
Yle Radio 1:n Juha Kulmanen haastatteli Jorma Sairasta ”Julkiseen sanaan”. Sairanen uskoi, että televisio tulee vielä säilymään samanlaisena, mutta internet on vahvasti ottamassa paikkaa katsojien kiinnostuksen kohteena. Hän ihmetteli, miksi mediatoimistoissa mainoksien melkein ainoana kohdeyleisönä nähdään 25-45 -vuotiaat. Sairanen muistutti, että yhä enemmän väkeä siirtyy eläkkeelle, ja juuri ikäääntyvät ovat potentiaalia television suurkuluttajia. Heitä ei kuitenkaan noteerata mediatoimistoissa.
Jorma Sairanen kertoi, että Hollywoodista ei enää tulee suuria katsojajoukkoja kerääviä ”megasarjoja”. Maikkarin Housea hän piti viimeisenä. Samalla Sairanen täsmensi, että Hollywood on edelleen mahtitekijä ympäri maailmaa. Hän ennusti, että uusi, menestynyt netin ”elokuvavuokraamo” Netflix saattaa joutua vaikeuksiin, jos Hollywoodin studiot katkaisevat elokuvien myynnin.
Elokuvien valtava osuus eri kanavilla on johtanut tilanteeseen, jossa tuskin mikään yksittäinen tuote on tapaus tai erottuu joukosta. Sairanen ihmetteli, miten esimerkiksi TV5 voi esittää viisikin elokuvaa vuorokaudessa, kun katsojamäärät pyörivät kymmenessä tuhannessa. Ansaintalogiikka ei voi toimia, sillä elokuvien esittäminen maksaa jotakin.
Pienenä pikanttina huomiona Jorma Sairanen kertoi, että ruotsalaiset kyllä kuuntelevat suomalaisia virkaveljiä palavereissä – MTV3 kuuluu Bonniersin yritysryppääseen – , mutta siihen se sitten jää. Ruotsalaiset tekevät aina niin kuin haluavat. Tämä lienee tuttua monelta muultakin kulttuurin alueelta.
Onnea eläkepäiville!

tiistaina, elokuuta 13, 2013

Rakkautta ennen -sarjan hieno päätös? * * * * *















Amerikkalainen Richard Linklater säväytti meidät kahdeksantoista vuotta sitten upealla elokuvalla Rakkautta ennen aamua, jossa amerikkalaisopiskelija Jesse (Ethan Hawke) tapasi Wieniin menevässä junassa ranskalaisen Célinen (Julie Delpy). He kiintyivät toisiinsa ja kävelivät illan mittaan Wienin kaduilla ja kujilla. Samalla keskusteltiin elämästä ja tulevaisuudesta.
Vuonna 2004 Linklater ohjasi elokuvan jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua, joka tapahtui Pariisissa. Nyt teattereihin tulleessa kolmannessa osassa Rakkautta ennen keskiyötä  Céline ja Jesse ovat saaneet kaksoset ja lähteneet Kreikan lomalle. Jessellä on kuitenkin takanaan epäonnistunut avioliitto Yhdysvalloissa ja 14-vuotias poika Henry, joka on viettänyt hienon lomakesän Kreikassa.
Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) on kolmikon paras elokuva, vaikka sarjan aloitusta ei voi väheksyä. Kolmas osa on selkeä, johdonmukainen ja samalla tavalla keskusteleva kuin edelliset osat. Elokuva jakutuu neljään osaan: Ensin Jesse ja Céline palaavat kreikkalaiselta lentokentältä, jossa Henry on saatettu Amerikan koneeseen. Ensimmäisen pitkä jakso tapahtuu autossa, jossa Jesse ja Céline keskustelevat tyttärien nukkuessa takapenkillä. Miten vaivattomasti Linklater kuvaa tämän pitkän automatkan.
Toinen jakso sijoittuu kreikkalaiseen residenssiin, jossa Jesse ja Céline ovat viettäneet kuuden kuukauden loman ystävien seurassa. Pitkässä jaksossa puhutaan, syödään ja juodaan pöydän ääressä. Kolmannessa jaksossa kävellään kreikkalaisessa muinaismaisemassa ja keskustellaan jälleen. Neljäs osa sijoittuu hotellihuoneeseen, jossa Jesse ja Céline tilittävät suhdettaan. Jakso on kitkerä, jopa pahaenteisesti se viittaa mahdolliseen eroon.
===============================================================================
Austinilainen Richard Linklater (s. 1961) on 1990-luvun amerikkkalainen independent-ohjaaja, joka hämmästytti 1991 vaihtoehtoelokuvallaan Slacker. Sen jälkeen hän oli valmis ohjaamaan Rakkautta ennen -sarjan ensimmäisen elokuvan. Austinin elokuvayhteisössä oppinsa saanut Linklater ohjasi vielä 1997 aivan absurdin kaupunkielokuvan Suburbia. Sitten hän keskittyi Rakkautta ennen -sarjan jatko-osiin. Välissä valmistui vielä dokumentti Orson Wellesistä.
Rakkautta ennen keskiyötä on ainutlaatuinen elokuva. Se kulkee kahden ihmisen keskustelujen, kävelyjen ja väittelyjen lomassa kohti kreikkalaista yötä, jonka jälkeen kaikki ei ole enää niin kuin ennen Jessen ja Célinen suhteessa. Vai onko kysymys vain keski-ikäisen parin rakkauden kriisistä, joka ei pääty katastrofiin?
Richard Linklater sivuaa elokuvassaan vaivihkaa ilmastomuutosta, roolimalleja ja lopulta sitä ikuista kysymystä miehen ja naisen suhteesta: kuka määrää, kuka on itsekäs ja miksi naiset aina joutuvat tyytymään toisarvoisiin elämisen malleihin. Linklater on tasapuolinen roolikuvauksissaan, vaikka hän antaa Célinen panna vastaan ja kasvaa itsenäiseksi naiseksi, joka ei tyydy pikkukotirouvan elämään. Eikä, lopulta, Jesse, menestysteoksia julkaissut kirjailija halua musertaa rakkaansa pyrkimyksiä, jotka elokuvassa ilmenevät jälleen puheen tasolla.
Minusta Richard Linklater painottaa asioita ja suhteita hyvin järkevällä tavalla. Hän luottaa miehen ja naisen väliseen rakkauteen, eikä Rakkautta ennen keskiyötä -elokuvasta kannata etsiä mitään viitauksia nykyisin muodissa oleviin seksuaalisiin malleihin. Tämä on niin helpottavaa nähdä, vaikka joku voisi pitää elokuvaa vanhanaikaisena.
Ethan Hawke ja Julie Delpy ovat fantastisen hyviä omannäköisissä ”rooleissaan”. He ovat myös vastanneet elokuvan käsikirjoituksesta ohjaajan ohella. Tai, olisiko tässä elokuvahistoriassa ainutlaatuisessa, reaaliaikaa kolmessa jaksossa seuraavassa elokuvassa sittenkin kysymys improvisaatiosta, sanojen ja ajatusten keksimisestä ohjaajan kameran edessä?
 
Ajankohtainen kommentti
 
Kuuntelin korvat punaisena Yle Radio 1:n kulttuuriohjelma Kultakuumeen lähetystä Tampereen teatterikesästä. Eteläafrikkalaisten moderni tulkinta August Strindbergin Neiti Juliesta kiinnosti, ja Tampereen näyttelijäikoni Eila Roine kehui esityksen täysosumaksi muistuttaen samalla, että aina klassikkojen siirtäminen nykyaikaan ei onnistu. Eteläafrikkalaiset olivat onnistuneet.
Ajattelin, että kyllä teatterimaailma Suomessa on edelleen vauhdissa. Tätä korosti vielä juttu Tampereen yliopiston työpajatoiminnasta, jossa teatterin lavastuksille etsitään uusia visuaalisia komponentteja. Digitalisoimisen myötä myös virtuaalimaailma on tulossa teattereihin. Näin ymmärsin, ja sitten mietin, miksi meillä elokuvakulttuuri on päästetty vajoamaan popcornsalien tasolle. Sitten muistin, että onhan meillä vielä elokuvafestivaaleja, joiden järjestäjien tuntosarvet on suunnattu uuteen ja maailmalle.
Suomen suurin elokuvafestivaali ”Rakkautta ja anarkiaa” alkaa syyskuusssa. Ohjelmistoon on kerätty Cannes-parhaimmistoa ja uutta suomalaista elokuvaa, josta kiinnostavia lienevät Dome Karukosken Leijonasydän, joka käsittelee uusnatseja. Myös Pekka Lehdon Kalervo Palsa -elokuva ja Pirjo Honkasalon Betonityö ovat ennakko-odotuksissa uutuuksia, jotka on pakko nähdä. Ulkomaisesta tarjonnasta valitsen heti Orlandon tekijän Sally Potterin Gingerin & Rosan ja Gus Van Santin tuoreen Promise Landin, näyttelijänä ahkera Matt Damon.
 
P.S. Nyt se taas nähtiin.
Torstaina Ylen tv-pääuutisissa haastateltiin Neil Blomkampia, jonka uusi elokuva, väkivaltainen scifi-toimintatrilleri Elysium oli tullut teatteriohjelmistooon. Hollywoodissa rahantekijänä korkeuksiin kohotettu nuori ohjaaja sanoi olevansa kiinnostunut aseista ja räjähdyksistä.
Milloin haastatellaan ohjaajia, jotka ovat kiinnostuneet kaunokirjallisuudesta tai kuvataiteesta? Kesän elokuvateatteriohjelmistoon on saatu Helsingissä uusia hienoja draamaelokuvia, jotka vahvistavat uskoa elokuvataiteen elinvoimaan (nimiä löytyy Kriitikon tähdet -listastani). Niissä olisi ollut käsiteltävää niin Yle-televisiossa kuin Yle-radiossa. Eipä käsitelty.

keskiviikkona, elokuuta 07, 2013

Maisie aikuisten pelinappulana * * *

















Uudet ohjaajat Scott McGehee ja David Siegel ovat siirtäneet Henry Jamesin (1843-1916) vuonna 1897 ilmestyneen romaanin ”What Maisie Knew” nykyajan New Yorkiin.. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Lontooseen. Lukuisia ja lukuisia romaaneja, joitakin novelleja ja näytelmiä, kirjoittanut James tutki teoksessaan, missä vaiheessa lasten hoito ja huolenpito ovat victoriaanisessa (1837-1901) englantilaisessa yhteiskunnassa. Totta vie, aikuisten sana oli laki, ja lapset joutuivat sopeutumaan siihen.
What Maisie Knew -elokuva kertoo aikuisten sinne tänne singoilevasta hoitoruletista, jonka uhriksi kahdeksanvuotias Maisie-tyttö (Onata Aprile) joutuu. Koko ajan puhelimessa bisneksiään järjestelevä isä Beale (Steve Coogan) rakastaa ainakin pinnallisesti tyttöään, mutta muut asiat ovat tärkeämpiä. Asunnossa riidellään koko ajan, ja Maisie kuulee sen päivisin ja öin
Neuroottinen äiti Susanna (Julianne Moore) on ikääntyvä rokkari, joka levyttää studiossa tai käy kiertueella. Vanhempien on vaikea sopia Maisien aikatauluista – kuka hakee ja milloin tytön koulusta? Oikeus päättää vanhempien erotilanteessa tehdä isästä Maisien huoltajan, mutta äiti ei tahdo millään sopeutua uuteen tilanteeseen. On hän myös aika itsekäs ja sanoo rakastavansa Maisieta, mutta saattaa unohtaa asian seuraavana päivänä.
Maisien pelastajaksi kohoaa nuori hoitajatyttö Margo (Joanna Vanderham) ja äidin uusi miesystävä Lincoln (Alexander Skarsgård), jonka kanssa mennään naimisiin, jotta äiti saisi Maisien huoltajuuden. Näyttää siltä, että Maisie rakastaa lapsen tavoin kaikkia läheisiä aikuisiaan, mutta lopulta hänenkin täytyy tehdä ”valinta”. Miten lapsi sen tekee, se selviää elokuvan loppupuolella.
What Maisie Knew on sympaattinen uusi amerikkalainen elokuva. Ohjaajat ovat siirtäneet pieteetillä Hanry Jamesin tarinan tämän ajan suurkaupunkiin ja – sanoisiko – hedonististen aikuisten maailmaan. Toki elokuvassa erotellaan aikuisia, osittain Maisien näkökulmasta: uusi isäpuoli näyttäisi olevan hyvä mies, joka asettaa huoltajuuskaruselliin joutuneen tytön asiat ja tarpeet omiensa edelle. Ruotsalaisen Stellan Skarsgårdin veli Alexander esittää isäpuoli Lincolnin roolin omillaan – tarkoitan, että hän ei näyttele, vaan on oma itsensä.
================================================================================================
Henry Jamesin romaanin uusi filmatisointi ei ole yllätys. Melkein jokainen Jamesin romaani on siirretty valkokankaalle. James oli suosittu 1970- ja 1980-luvuilla amerikkalaisessa elokuvassa. Newyorkilaissyntyinen, kriitikkona aloittanut Peter Bognanovich (s. 1939) ohjasi 1974 Daisy Millerin, jonka pääosassa nähtiin Taksikuskin tuleva tähti Cybill Shepherd. Francois Truffaut ohjasi 1978 Jamesin tarinasta hienon Vihreän huoneen. Sitten romaanifilmatisointien älykäs kalifornialainen tekijä James Ivory (s. 1928) ohjasi Jamesin teoksista Eurooppalaiset (1979) ja Bostonilaiset (1984). Hänen tukenaan oli saksalaissyntyinen ja avioliiton kautta intialaistunut käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabwala. Muitakin sovituksia tuotettiin, mutta jääköön ne mainittamatta.
Näihin mainitsemiini elokuvasovituksiin verrattuna What Maisie Knew on kepeämpi James-elokuva. Tosin, jos ei tiedä, että se todella perustuu englantilaisen klassikkokirjailijan romaaniin, niin ei siitä ole haittaakaan. Mutta elokuvan nähtyään kannattaa mennä kirjastoon ja etsiä luettavaksi Henry Jamesin romaaneja.
Onata Aprile elää fantastisesti Maisie-tytön vaikean osan. Kasvojen ilmeet kertovat enemmän kuin sanat. Julianne Moore ei ole aivan sopiva rokkariäidin osaan. Nykyisin Moore näyttää kulkevan elokuvasta toiseen samoin ilmein. Taas Woody Allenilla esiintynyt Joanna Vanderham on suloinen hyvyyteen uskovan Margon rooolissa. Alexander Skarsgård tiivistää olemassaolollaan elokuvan toista puoliskoa.
Pakko sanoa, että elokuva olisi tarvinnut lyhentämistä ja tiivistämistä. Mutta pähkinänkuoressa: "Kluuvikadun Maxim on saanut jälleen katsottavan draamaelokuvan” ohjelmistoonsa.
   


Ajankohtainen kommentti 

Yle-TV1 työntää arkipäivisin puolenpäivän jälkeen ruutuun vanhoja kotimaisia elokuvia. Niitä ei esitellä, ne vain ilmestyvät televisioon – ohjelmiston täytteenä, luulisin. Mikäs siinä työntää vanhaa ruutuun, kun Yle sai SF:n konkurssin jäljiltä 1960-luvun alussa koko Särkän elokuvatuotannon varaston. Silti tällainen liukuhihnalta esittäminen ja tason heittely ovat karhunpalvelus vanhalle mustavalkoiselle kotimaiselle elokuvalle. Siitä tulee bulkkitavaraa, vaikka joukkoon saattaa mahtua hyväkin elokuva. - kuten äsken Roland af Hällströmin hieno Sillanpää-sovitus Poika eli kesäänsä. Pääsääntöisesti elokuvat ovat olleet kehnoja. Näinkö huonoa meillä todella tuotettiin 1950-luvulla?
Huonoksi paljastui Matti Kassilan nuorisokuvaus Kuriton sukupolvi (1957), joka tosin oli, niin kuin Poika eli kesäänsäkin, Mauno Mäkelän Fennada-Filmin tuotantoa. Kassilan elokuvan sanailu, näytteleminen ja asetelmat olivat kuin Kansallisteatterin suurelta näyttämöltä. Elokuvallisuus loisti poissaolollaan.
Ja kuka jaksaa enää katsoa Toivo Mäkelän ylinäyttelemistä Kuritttomassa sukupolvessa? Mäkelä melkein pilasi vuonna 1954 Kassilan saari-ja rakkauselokuvan Sinisen viikon, mutta onneksi Matti Oravisto ja Gunvor Sandqvist toivat ryhtiä ja tasapainoa henkilökuvaukseen, joten olemme aina voineet puhua Kassilan parhaimpiiin kuuuluvista elokuvasta.

P.S. Ruusuja ja risuja Yle Teemalle. Ruusut kahdesta Lentävä hollantilainen -aiheen esittämisestä. Juha Uusitalo oli aivan loistava Hollantilaisena tässä alankomaalaisessa Wagner-oopperassa. Ja unohduksista oli löydetty Ava Gardner-James Mason -Technicolor -elokuva Pandora ja Lentävä Hollantilainen. Gardnerin aistillinen roolisuoritus ennakoi kaksi vuotta myöhemmin tullutta Joseph L. Mankiewiczin Paljasjalkakreivitärtä. Risuja tulee viime lauantai teemaillasta, joka oli rakennettu suomalaisen kesärakkauden ympärille. Sininen viikko olisi ollut passeli teemailtaan, kuten Risto Jarvan 1960-luvun Työmiehen päiväkirja. Yle esitti tv-sketsimäisen ja kaoottisen kammotuksen Pohjan tähteet (1969) ja amatöörimäisen Iskelmäprinssin (1990). Huh. Huh...
Aivan kuin Yle Teemalla olisi skarpattu, sillä Työmiehen päiväkirja esitetään rakkaussarjassa Kaurismäen-elokuvan ohella ensi lauantaina. Hieno juttu.