perjantaina, huhtikuuta 22, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 88

Kuin raivo härkä (Raging Bull, USA 1980) ohjaus: Martin Scorsese, käsikirjoitus: Paul Schrader ja Mardik Martin - perustuu Joseph Carterin ja Jake La Mottan kirjaan, kuvaus: Michael Chapman, leikkaus: Thelma Schoonmaker, lavastus: Alan Manser ja Kirk Axtell (Los Angeles), Sheldon Harber (New York), pääosissa: Robert De Niro (Jake La Motta), Joe Pesci (Joey La Motta), Cathy Moriarty (Vickie La Motta), Frank Vincent (Salvy), Nicholas Colasanto (Tommy Como), Theresa Saldano (Lenore). Tuottajat: Irwin Winkler,
Robert Cartoff, Peter Savage/United Artists.

Kuin raivo härkä alkaa New Yorkissa 1941. Keskisarjan nyrkkeilijälupaus Jake La Motta valmistautuu otteluun veljensä Joeyn valmentamana. Jake rakastuu teini-ikäiseen Vickieen ja jättää vaimonsa. Vickiestä tulee Jaken pakkomielle ja ainaisen mustasukkaisuuden kohde.
Jake La Motta oli väkivaltainen ja vastenmielinen machomies, joka saavutti nyrkkeilijänä huippunsa 1940-luvun lopulla. Hänen kulttuuritaustansa oli italialainen ja katolinen. Sitä sävyttivät mafiakytkennät. La Motta ritualisoi ? nimetöntä raivoa?, joka purkautui kehässä ja kotona. Gangsterit vaikuttavat nyrkkeilybisneksessä, joten Jake La Mottakin pääsee maailmanmestariksi rikollisten avulla. La Mottan mestaruusottelu tapahtuu 1949 New Yorkissa. Paino-ongelmista kärsivä, vaimoaan hakkaava ja veljeään epäilevä Jake yrittää vielä 1950-luvulla pysyä huipulla, mutta kuuluisa "Sugar" Ray Robinson pieksee hänet 1956 kehässä. Valtavasti lihonut Jake avaa yökerhon, saa syytteen ala-ikäisille tarjoilemisesta ja joutuu vankilaan. Jake palaa
myöhemmin vapauteen ja alkaa esiintyä koomikkona eräällä klubilla.
Kuin raivo härkä on Martin Scorsesen vaikuttava ja vakuuttava kertomus amerikkalaisesta nyrkkeilijästä Jake La Mottasta (Robert De Niro), jonka elämän nousuja ja laskuja seurataan realistisin mustavalkokuvin. Scorsesen raukaisu viittaa 1940-luvun film noir elokuviin. Scorsesen henkisinä elokuvallisina innoittajina ovat toimineet suuret elokuvaohjaajat kuten Raoul Walsh, Robert Bresson, John Ford, Luchino Visconti, George Cukor, Jean-Luc Godard, Samuel Fuller ja FrançoisTruffaut - kuten Michael Pye ja Linda Myles ovat todenneet (The Movie Brats - How the Film Generation Took Over Hollywood"/1979).".
Toisaalta Kuin raivo härän esikuvia ovat klassiset nyrkkeilyelokuvat Robert Wisen Viimeisestä iskusta ja Mark Robsonin Verta ja kultaa -filmistä John Hustonin 1970-luvun alun Fat Cityyn. Vaikutteet elävät tarinan taustalla, sillä elokuva on täysveristä, täyteläistä ja omaperäistä Scorsesea. Kuin raivo härkä on kiihkeä veljeskuvaus. Martin Scorsese viittaa Elia Kazanin 1950-luvun alun Alastomaan satamaan, jossa korostuvat Marlon Brandon ja Rod Steigerin esittämien veljesten elämänkohtalot. Scorsesella Joey-veljen ääni ja vimma kuuluu ajoittain yhtä kovana kuin nyrkkeilykehän iskut tai kongi.
Joey-veljen rinnalle kohoaa Jaken vaimo Vickie (Cathy Moriarty), seksikäs blondi, jota aviomies kohteli kaltoin. Mustasukkaisen ja vainoharhaisen Jaken kiintymys Vickieen oli eroottisesti kihelmöivää kunnes suhde kuivui vaimon jäädessä varjoon keittiön ja lastenkamarin väliin. Vickien tarina on tosi, mutta siinä vilahtaa Scorsesen perinteinen ja konservatiivinen naiskäsitys.
Martin Scorsese suhtautuu Bronxin härkään kriittisesti. Jake La Motta on kuin Taksikuskin Vietnam-veteraani Travis Bickle, jota myös Robert De Niro tulkitsi. Molempien henkilöiden ongelma kuuluu: "Pitäisikö minun olla edes olemassa?. He eivät tiedosta häiriintynyttä tilaansa, he eivät pysty tekemään oikeita valintoja, he eivät pysty muuttumaan. He kääntyvät lopulta vihamaan olemassaoloaan.
Michael Chapmanin uskomattoman maagisesti kuvaaman eksistentialistisen Kuin raivo härän nyrkkeilyjaksot tehtiin koviksi, iskeviksi ja äärimmäisen realistiseksi. Martin Scorsese käyttää symbolina puoliksi katkennutta veristä köyttä. Nyrkkeilyjaksot sitovat ajallisesti tapahtumia, kehystävät Jake La Mottan elämän ja uran vaiheita. Harvassa nyrkkeilyelokuvassa kehän ilmapiiri on tavoitettu samalla intensiteetillä ja syvyydellä.
=====================================================================================================
Kuin raivo härkä oli kriitikon urani alkupuolen kohokohtia Helsingin Sanomissa. Elokuva sai ensi-iltansa 6.3.1981 Adamsissa ja Charlie 1:ssä, joita ei enää ole. Tuo viikonloppu oli muuan runsaimmista ja
tasokkaimmista kevätkaudella Helsingissä. Ohjelmistoon tuli kaikkiaan yhdeksän uutta elokuvaa, joista Martin Scorsesen uutuus oli tietenkin "se suuri teos". Muita merkittäviä ensi-iltaelokuvia olivat muun muassa Robert Redfordin hieno perhekuvaus Tavallisia ihmisiä, norjalainen perinnönjakodraama Testamentti, Don Siegelin hauska keikkakuvaus Mekö muka huijareita, anarkistinen Monty Pyhton- satiiri Brianin elämä, sympaattinen rakkauselokuva Kerran Pariisissa, usbekistanilainen Halima.
Puhun ylpeänä tuosta maaliskuun alun perjantaista, koska se päivä oli todella työteliäs. Sain kuulla torstaina, että HS-elokuvatoimittaja oli sairastunut, joten sain kirjoittaa kaikki ensi-iltakriitikit, jotka ilmestyivät lehdessä lauantaina kokonaisella sivulla. Päätehtäväni oli kirjoittaa tv-elokuvatarjonnasta, mutta tuohon aikaan television kahdella kanavalla esitettiin niukasti elokuvia, joten ehdin käydä viikolla kaikissa ensi-iltaelokuvien lehdistönäytännöissä. Tv-elokuvakritiikitkin laadin tietenkin täsmällisesti.
Lähdin paikallisjunalla perjantaina klo 7.10 kohti Helsinkiä ja Ludviginkadulla sijaitsevaa lehden toimitusta. Junaan nousi arvostamani elokuvakriitikko ja -tutkija Matti Salo, joka työskenetli siihen aikaan Suomen elokuva-arkistossa, Pursimiehenkadulla. Huomautin hänelle päivän urakasta. Salo pyöritteli päätään ja ihmetteli, kuka jaksaa ja ehtii kirjoittaa niin monesta elokuvasta. Totesin, että saattaa jaksaa, jos aloittaa heti kahdeksalta.
Minä olen säilyttänyt Scorsese-kirjan välissä 7.3. sanomalehden sivun, jossa "veljekset kuin ilvekset" Robert De Niro ja Joe Pesci kuiskailevat isossa valokuvassa. Sivun muut kuvat ovat Tavallisista ihmisistä, Testamentista sekä Lesley-Anne Downin (juuttunut Kauniit ja rohkeat -tv-sarjaan) ja Burt Reynoldsin tähdittämistä Mekö muka huijareita? -komediasta.
Juuri tuo nuoren Robert De Niron syvä katse elävöittää vieläkin mielen. De Niro oli 1970-luvulla ja myöhemminkin ennen kaikkea Martin Scorsesen elokuvien vakiokasvo, "sielunkumppani", se lahjakkain amerikkalainen filminäyttelijä sitten Marlon Brandon, James Deanin ja Montgomery Cliftin. Scorsesella De Niro ei näytellyt vain muistettavimmissa elokuvissa Taksikuskissa ja Kuin raivo härässä, vaan myös vuonna 1973 valmistuneessa Sudenpesässä. Elokuva oli niin Scorsesen kuin De Niron lopullinen läpimurto. De Niro näytteli niin muodoin Scorsesella musikaalidraamassa New York, New York (1977), Jerry Lewis-kunnianosoituksessa Koomikkojen kuningas (1981) ja jälleen Joe Pescin kanssa Mafiaveljissä (1989). Vielä on muistettava 1990-luvun loistavat Scorsese-elokuvat Cape Fear ja Kasino, joissa Robert De Nirolla oli näyttävät roolit.
Siihen se sitten loppui Scorsesella - ainakin toistaiseksi. Eikä usein ole ollut helppo katsoa koomista De Niroa löysissä perhekomedioissa (Meet the Parents -sarja). Ja viime vuosina De Niro on tehtaillut rooleja luokattomissakin elokuvissa. Ehkä hän olisi tarvinnut Scorsesen neuvoja elokuvavalinnoissa. Toki Robert De Niron omissa ohjaustöissä on ollut ytyä - vuoden 1993 A Bronx Talessa eli Jäähyväiset kummisedälle.
Totuuden nimessä on sanottava, että De Niro on onnistunut hyvin ilman Martin Scorsesenkin ohjausta - 1970-luvulla Francis Ford Coppolan Kummisetä II, Bernardo Bertoluccin 1900-eepos ja Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä, 1980-luvulla Alan Parkerin Noiduttu sydän, Sergio Leonen Suuri gangsterisota ja Brian de Palman Lahjomattomat, 1990-luvulla Michael Mannin Heat - Ajojahti. Näyttää siltä, että Robert De Niro tarvitsee vahvan, persoonallisen ohjaajan tuekseen. Martin Scorsesen (s. 1942) ura on jatkunut vahvana näihin päiviin, siitä osoituksena on esimerkiksi maaninen film noir -muunnelma Suljettu saari (2009). Hyviä olivat Lentäjä (2004) ja Departed (2006). Syytä ei ole unohtaa Scorsesen rakkautta musiikkiin, se on ilmennyt dokumenteissa niin kuin Viimeinen valssi (1978) ja No Direction Home: Bob Dylan - A Martin Scorsese Picture (2005). Mutta, mutta - vielä ainakin kerran haluaisi nähdä Scorsesen ja De Niron yhteistyötä jossakin tulevassa jykevässä amerikkalais-saagassa.
=====================================================================================================
Kirjoitin maaliskuun 1981 Kuin raivo härkä -elokuvan kritiikin loppuun amerikkalaisen kirjailijan William Styronin ajatuksen, joka löytyy mestarillisesta "Tulen saalis" -romaanista: "Ei niinkään siksi, että saisi olla ikuisesti - mutta toivossa että saisi olla ainakin jonkin aikaa. Se olisi lumousta."

6 kommenttia:

Deekoo kirjoitti...

Yksi minun lempielokuvistani. Kiitos hyvästä arvostelusta.
Nykyisin hieman jo haittaa sellainen yksityiskohta, että tietyt näyttelijät pyörivät kaikissa "mafia"-elokuvissa, jollain on rooli päällä jollain ei.

Poikkeuksen tekee Domonic Chianese, joka on Kummisetä 2:n Johnny Ola ja Sopranoksen Junior, erilainen molemmissa.

Raivossa Härässä tätä ongelmaa ei ole.

Vimmaisen loistava filmi.

Anonyymi kirjoitti...

Ihmetyttää eräs asia. Tuli juuri vastaan 2007 HS:ssä julkaisu pika-arvio. Siinäkin valitetaan naisen alistamisesta ja väkivallasta. Ovatko ajat tosiaan muuttuneet niin, että ajankuvaa ei saa edes tehdä? Olisi naurettavaa kuvitella että nainen olisi samassa asemassa miehen kanssa, 40-luvulla, italianamerikkalaisissa piireissä. En ole La Mottasta niin lukenut, mutta jos tämä on totuus niin miksi sitä ei saisi näyttää? Tulee mieleen Hollywoodin historialliset elokuvat, joihin pitää lisätä vahva naishahmo tapahtumien kulkuun, vaikka se olisi siinä ajassa täysin mahdotonta.

http://www.hs.fi/kulttuuri/elokuvat/artikkeli/Kuin+raivo+aviomies/1135241843218

Anonyymi kirjoitti...

Unohtui mainita että muistaakseni Fränti mainitsi "puoliksi katkenneen verisen köyden" myös Hesarin arvostelussa. Voi olla että sekoitan kohtaukset, mutta mielestäni köysi ei ole lähellekään katkennut.

Juha kirjoitti...

Hieno elokuva tosiaan, yksi 1980-luvun parhaita, mutta kyllä Robert De Niron ura on mennyt melkoista syöksykierrettä viimevuosina. Heat - ajojahti on varmaan viimeinen aidosti hyvä filkka jossa hän on esiintynyt. Ei kyllä tule muuua mieleen. Martin Scorsesen versio Cape Fearista oli toki hieno trilleri, mutta ei läheskään niin hyvä kuin J. Lee Thompsonin - joka muuten oli kehno ohjaaja - pääteos omainenen suuremmoinen jännnityselokuva.

Anonyymi kirjoitti...

No, Heatin jälkeen tuli vielä Casino, Sleepers, Wag the Dog ja Jackie Brown. Wag the Dogie en ole tosin itse nähnyt, mutta monet kehuneet (myös De Niron suoritusta siinä). Myös Ronin -elokuvaa on kehuttu (katsomatta sekin). Eikä pidä unohtaa hienoa Stardust -elokuvaa, joka olisi kyllä saanut olla iso hitti.

Juha kirjoitti...

No joo, Casino oli ihan hyvä leffa (en vain muistnut sitä) ja Jackie Brown myös, mutta mielestäni kyseinen surkea rooli oli aivan liian ala-arvoinen Robert De Niron kyvyille. Tosin sehän vain todistaa, kuinka etevä näyttelijä hän on, mutta ei missään tapauksessa De Niron huomattavimpia rooleja, mielestäni ainakaan.

Tuo Ronin ei ole mikään hyvä elokuva, voin sanoa. Ei kannata vaivautua edes De Niron takia. Siitä jäi vain mieleen lukemattomat kaahauskohtaukset monimutkainen juonikuvio oli pelkästään tylsä.