torstaina, kesäkuuta 11, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 5

Rio Bravo (USA 1959) ohjaus: Howard Hawks, käsikirjoitus: Jules Furhman, Leigh Brackett - B.H. McCampbellin tarinasta, kuvaus: Russell Harlan, musiikki: Dimitri Tiomkin, pääosissa: John Wayne (John T. Chance), Dean Martin (Dude), Ricky Nelson (Colorado), Angie Dickinson (Feather), Walter Brennan (Stumpy), Ward Bond (Pat Wheeler). Tuotanto:Warner Bros.

Howard Hawks ja John Wayne halusivat tuottaa vastineen Fred Zinnemannin akateemiselle westernille Sheriffille, joka julkaistiin 1952. Projekti toteutettiin lopulta kuusi vuotta myöhemmin. Elokuvan nimeksi tuli Rio Bravo.
Rio Bravo tapahtuu samannimisessä lännen kaupungissa. John Wayne esittää kaupungin sheriffiä Chancea, joka joutuu puolustamaan kaupunkilaisia muutamien vapaaehtoisen kanssa. Häikäilemätön maanomistaja Nathan Burdette uhkaa kaupunkia, koska sheriffi on pidättänyt hänen juopuneen veljensä Joen (Claude Akins). Chancen uskollinen avustaja, ikääntyvä ja kömpelö Stumpy vahtii putkaan teljettyä Joea sheriffin toimistossa. Nuori Colorado ja alkoholisti Dude avustavat sheriffiä.
Howard Hawksin westernissä kaupunki esitetään anonyyminä lännen paikkana, mutta talot, ihmisten tavat ja pukeutuminen, kieli ja kommunikointi viittaa traditionaaliseen länteen. Sheriffi Chance kantaa koko ajan kivääriä, Coloradolla on pistooli ja Dudekin tarttuu aseeseen tosin ensin hänen täytyy saada puhdistettua viinahöyryt päästään. Rio Bravo ilmentää hawksilaista ryhmätyötä ja ryhmän jäsenten lojaalisuutta. Hawks on rakentanut tarinan sisälle Chancen ja saluunatyttö Feathersin pidättyväisen rakkaustarinan.
===================================================================================================
Fred Zinnemannin Sheriffissä Gary Cooperin päähenkilö joutuu lähes yksin kamppailemaan kaupunkiin junalla saapuvia roistoja vastaan. Samaan aikaan hänen pitäisi lähteä nuorikkonsa (Grace Kelly) kanssa matkalle. Cooperin sheriffi etsii tukea yhteisöstä, mutta hänen avunpyyntönsä taitavat kaikua kuuroille korville. Hawksin westernissä sheriffi Chance on johtaja, kypsä aikuinen ja individualisti, mutta samalla hän uskoo lujasti ryhmätyöhön. Tätä uskoahan Howard Hawks levitti katsomoihin monia vuosikymmeniä kestäneen uransa aikana.
====================================================================================================
Howard Hawks (1896-1977) aloitti jo mykällä kaudella, mutta varsinainen suuri läpimurto oli 1932 valmistunut, Paul Munin värisyttävästi näyttelemä äänielokuva Arpinaama/Scarface (Brian De Palma ohjasi 1983 tästä klassisesta gangsterielokuvasta Al Pacinon loistoroolin sisältävän uusintaversion).
Howard Hawksista kehittyi nopeasti Hollywoodin itsenäinen ohjaajapersoona, joka sai melko vapaat kädet toteuttaessaan projektejaan. Hän ohjasi aina 1970-luvun vaihteeseen - western Rio Lobo oli hänen testamenttinsa. Sitä ennen Hawks muistetaan monista mestarillisista elokuvista - kuten komedia Hätä ei lue lakia (1938), lentomelodraama Vain enkeleillä on siivet (1939), sukupuolten sotaa kuvastava Meidän vastaeronneitten kesken (1940), Hemingwayn romaaniin perustuva Bogart-elokuva Kirjava satama (1944), film noir -klassikko Syvä uni (1946), Rio Bravon esityö Punainen virta (1948), Marilyn-musiikkidraama Herrat pitävät vaaleaverisistä (1953), safari-seikkailu Hatari! (1962), komedia Miehen lempiurheilu (1963) ja John Waynen hallitsema mahtiwestern El Dorado 1966). Loistelias, kerronnan sykkivälle jatkuvuudelle perustuva Hatari! on ehkä paras oppitunti hawksilaisesta ryhmätyöstä.
Usein on sanottu, että Howard Hawks on ohjannut jokaisen filmilajin parhaan elokuvan. Kultakauden Hollywoodin persoonallisena ammattilaisena hän hallitsi gangsterifilmin, komedian, film noirin, westernin, historiallisen seikkailudraaman (Faaraoiden maa, 1955) ja tieteisfilmin (Christian Nubyn kanssa ohjattu The Thing, 1951). Hawksin elokuvien johtavana teemana olivat ihmisen ja ympäristön väliset suhteet ja ongelmat. Hawksin sankareissa ilmeni toiminnan ja ajattelun lujaa logiikkaa, suunnitelmallisuutta ja moraalista puhtautta. Englantilaiskriitikko Robin Woodin mukaan Hawksin seikkailutarinoissa ihmiset hallitsevat itseään ja ympäristöään, kun taas komedioissa kuvataan tilanteita, joissa ei ole suoranaista kontrollia. Hawksilaisen elokuvakäsityksen takaa paljastuu aina piilotettu tai hiljalleen esiin nouseva kompleksisuus.
Rio Bravo on olympolainen western. Hawks tekee harkittua, punnittua ja taloudellista elokuvaa. Hän pyrkii ajattomuuteen, vaikka westernin yksityiskohdat ilmentävät Hollywoodin tradioita. John Fordin westerneistä poiketen Hawks liikkuu yhteiskunnassa, jota ei ole villin lännen myyttisen kuvan mukaan. Rosvot ovat moderneja taloudellisen vallan edustajia, sheriffi ja hänen miehensä edustavat kaikessa erilaisuudessaan ja inhimillisessä raadollisuudessaankin sivilisaation parasta ainesta. Robin on oivaltanut asian: "Fordin sankareihin me suhtaudumme kuin menneisyyteen, Rio Bravon sankarit me tunnemme aikalaisiksemme".
=============================================================================================
Rio Bravo on tullut nähtyä 1960-ja 1970 -luvuilla useita, useita kertoja (muistakaamme että ennen videon tuloa 1980-luvun alussa etenkin kesäisin suomalaisissakin elokuvateattereissa uusittiin parhaita elokuvia). Rio Bravon ensimmäinen tv-esitys Suomessa tapahtui 10.1. 1981. Arvostelin sen innostuneesti Hesarissa. Kritiikki kirvoitti yleisönosastokirjoituksia. Sellaista tuskin enää näkee nykylehdissä. Juhani Hirvikoski Porvoosta väitti, että Rio Bravo ei ole klassikko muussa mielessä kuin osoittamassa lännenelokuvan melko täydellistä rappiota. Hirvikosken mukaan Hawksin kamerankäyttö on suunnilleen yhtä omaperäistä kuin tv-sarjassa Pieni talo preerialla.
Palautetaan lopuksi mieliin Rio Bravon nerokkaita kohtauksia: John Waynen ja Ricky Nelsonin aseakrobatia, Dean Martin kaataa tippaakaan hukkaamatta viinan takaisin pulloon, Dean Martin ja saluunan sylkykuppi, Ricky Nelsonin tunnelmallinen lauluesitys johon Martin ja Brennan yhtyvät, John Waynen kävely kaupungin raitilla, kahvihetki sheriffin toimistossa, Stumpyn kieli ja koomiset heitot, "Kurkunleikkaajan laulu", Waynen ja Dickinsonin kohtaaminen saluunan käytävällä, Waynen kookas, paternaalinen hahmo hymyineen ja tiukkine ilmeineen ja loppujakson välienselvittely, jota pidettiin aikanaan jopa liian väkivaltaisena.
Eikä pidä unohtaa Howard Hawksin mestarillista kykyä sovittaa näytteleminen, toiminta, miljöö, musiikki, lineaarinen kameratyö ja hauskuuksiakin sisältävät vuorosanat täydelliseksi elokuvalliseksi kokonaisuudeksi, jonka leikkaus täsmentää jälkituotannossa.
Mikä oli Kate-Kino?






Olen ehtinyt viitata aikaisemmissa Elokuvieni mestariteokset -artikkeleissani Kate-Kinoon. Kaiketi on syytä kertoa, mitä se tarkoittaa ja mistä lukioaikoinani oli kysymys.
Kate-Kino on lyhennys Kainuun teinien elokuvakerhosta, joka perustettiin syksyllä 1960 (se toimii edelleen). Perustava kokous pidettiin muistikuvieni mukaan Kajaanin Lyseon ruokalassa. Paikalla oli elokuvasta ja taiteesta kiinnostuneita nuoria - muun muassa myöhemmin kirjojen esteettisen ilmiasun suunnittelijana ja kulinaristina tunnettu Kai Linnilä, nykyinen Kajaanin kaupunginjohtaja Erkki Vähämaa, kuvataiteilija-lukiolainen Pekka Martikainen, nuori elokuvaentusiasti Hannu Saviranta ja monta muuta elokuvanuorta.
Suomen elokuvakerhojen liitto r.y. (Sekl) oli perustettu 1956. Vuosi myöhemmin sai päivänvalonsa Suomen elokuva-arkisto, joka on nykyisin valtion laitos ja tunnetaan mittavista esityssarjoistaan. Kate-Kinon ensimmäinen elokuva oli Albert Schweitzerista kertova dokumentti, jonka elokuvakerhojen liiton silloinen sihteeri Inkeri Lius (Suomen Sosiaalidemokraatin pitkäaikainen kriitikko) oli lähettänyt postipakettina. Eli: kerhon ensimmäiset esitykset järjestettiin 16:mn näytäntöinä.
Kiinnostus kerhoa kohtaan alkoi kasvaa Kajaanissa, joten myöhemmin siirryttiin kaupungin elokuvatarjonnan lippulaivaan, Kauppakadulla sijaitsevaan Kino Rattoon. Teatterin ohjelmisto koostui yleensä ulkomaisista elokuvista (muista teattereista Helsingin Rexiä muistuttava Kino Kainuu oli omistettu suomalaiselle ja pohjoismaalaiselle elokuvalle ja Otava hieman epämääräisemmälle tuotannolle, myös neuvostoelokuville - näin siellä ensimmäisen kerran Andrei Tarkovskin esikoisohjauksen Ei paluuta). Me nuoret filmihullut kokoonnuimme Kino Raton edessä aina viimeisen iltanäytöksen jälkeen keskustelemaan elokuvasta.
========================================================================================
Kajaanin teininuoriso oli 1960-luvun vaihteessa kulttuuritietoista. Kate-Kinon lisäksi teinit olivat perustaneet Kuvataidekerhon, jonka eturivin koululaistaiteilijoita olivat Pekka Martikainen, Kai Linnilä ja Erkki Vähämaa. Meillä toimi myös Kainuun Teiniteatteri, jossa näyttelin - esimerkiksi Martikaisen kanssa Valentin Chorellin pienoisnäytelmissä Ikkuna ja Pullonpohja (nuo esiintymiset johdattivat minut kaupungin Työväenteatterin Chorell-produktio Ruohon Simeonin rooliin - näytelmän harjoitukset ovat hermokeskuksena romaanikäsikirjoituksessani Unelmien sielunmessu, joka ei sovi kustantajien julkaisuohjelmaan).
Kate-Kino keräsi parisataa jäsentä usean vuoden ajan. Oma toimintani kesti kerhossa nelisen vuotta - aina ylioppilaskirjoituksiin vuonna 1964. Ystävystyin silloin syvästi sellaisiin filmihulluihin kuin Sakari Toiviainen, Hannu Saviranta, Markku Heikkinen (nyk. Sadelehto), Eero Lepanto, Tapio Nevalainen ja Tapio Suominen. Minä, Toiviainen ja Suominen jatkoivat Helsinkiin opiskelemaan muutettuaan elokuvan parissa. Toiviaisesta tuli Ilta-Sanomien elokuvakriitikko ja elokuva-arkiston tutkija, joka tunnetaan monista erinomaisista elokuvakirjoista (Uusi suomalainen elokuva, Ranskan uusi aalto, Mikko Niskas -kirja ja äskettäin ilmestynyt esitys ohjaaja Markku Lehmuskalliosta). Tapio Suomisesta pätevöityi elokuvakoulun opiskelujen jälkeen elokuvaohjaajaksi, jonka tunnetuin ja menestynein teos on 1980 julkaistu Täältä, tullaan elämä! Saviranta ja Nevalainen jäivät koulukaupunkiin. Savirannasta tuli Ylen Kainuun maakuntaradion pitkäaikainen toimittaja, jonka loistokasta ääntä kuuntelimme 1970- ja 1980-luvuilla kesäisin loman aikana maaseutupaikassamme. Nevalainen ryhtyi hoitamaan elokuvakerhoa, vaikutti Kostamus-projektissa 1970-luvulla kulttuuritehtävissä ja organisoi myöhemmin Kajaanin uuden kirjaston yhteyteen kunnalliset kinoesitykset. Hän toimi myös elokuvateatterinomistajana kaupungissa siihen saakka, kun helsinkiläiset filmimogulit ottivat elokuvavallan Kajaanissa.
Nevalaisen sitkeä elokuvakulttuurityö tuhottiin hetkessä.
=================================================================================
Me halusimme kirjoittaa Kajaanissa elokuvasta. Kerhoesitteiden teko oli muuan tärkeä väylä. Minä kirjoitin kritiikkejä ensi-iltaelokuvista Kainuun Sanomiin. Muistan aina, miten lehden kulttuuritoimittaja Kari Huttunen julkaisi lähes sivun kokoisen juttuni amerikkalaisesta elokuvasta. Se tapahtui kesällä, ja kun päätoimittaja Otso Kukkonen palasi lomalta edessä oli kova nuhtelu. No, juttuja sai edelleen julkaista, mutta hiukan pienemmällä volyymillä.
Perustimme 1962 Kate-Kinon kustantaman elokuvalehden Me´lie`sin (nimi tulee ranskalaisen fantasialeokuvan pioneerin mukaan). Lehti saavutti heti valtakunnallista huomiota. Projektio-elokuvalehdessä käsiteltiin lehteä, Kansan Uutisten legendaarinen elokuvakriitikko Martti Savo kirjoitti lehdestä. Kari Huttunen laati Kainuun Sanomiin muistettavan artikkelin, jonka pääajatus kuului: Amerikkalaiselokuva raikaa teinien elokuvalehdessä.
Totta. Kyllä se raikasi. Hannu Saviranta kirjoitti Jerry Lewisistä, minä Frank Caprasta ja Hitchcockista. Myös uusi kotimainen elokuva (mm. Yö vai päivä) sai huomiota. Erikoisuutena olivat Tapio Suomisen jutut italospektaakkeleista, joita alettiin nähdä kaupungissa 1960-luvun alussa. Ehkä merkittävimmän jutun kirjoitti Sakari Toiviainen. Hän toi sen minulle kerran välitunnilla. Olin varsinainen päätoimittaja, mutta koska en ollut vielä täysi-ikäinen saimme Kari Huttusesta vastaavan päätoimittajan. Luin Toiviaisen esseen saksna tunnin aikana, pitäen liuskoja pulpetin alla polvien päällä. Jutun nimi oli "Vanhan miehen kaunein hymy". Toiviainen kirjoitti Howard Hawksista, jonka western Rio Bravo oli ollut viime aikojen tapaus ja uutuus Hatari! tullut juuri ohjelmistoon.
Ajatelkaa: "Vanhan miehen kaunein hymy" -ostikko seitsemäntoista vuotiaalta nuorukaiselta! Hawks oli silloinen 66-vuotias. Ei siis puhettakaan ikärasismista siihen aikaan.
========================================================================
Millä kustansimme lehden painokulut? Kulkemalla Kauppakadulla liikkeestä toiseen ilmoituksia hankkimassa.
Ajankohtainen kommentti





Studio Julma huvi oli 1990-luvun lopun terävä sketsiviihdeohjelma, jonka toteutuksesta vastasivat Q-teatterin näyttelijät. Nyt he ovat saaneet valmistaa Blackout-elokuvasta tutulle Filmiteollisuudelle uuden sketsiviihdeohjelman Ihmebantu, jota esitetään kesällä lauantai-iltaisin Ylen TV1:ssä. Asialla ovat osin samat tekijät - Tommi Korpelasta Elina Knihtilään ja Pirjo Lonkaan.
He ovat saaneet tuottajalta vapaat kädet. He ovat käsikirjoittaneet sketsisarjan ja hoitavat näyttelijätyön. Filmiteollisuuden mainoksen mukaan seitsenosainen "häiriintynyt komediasarja on tarkoitettu synkän huumorin ystäville". Ohjaajaksi on merkitty näyttelijä Jani Volanen.
Ihmebantu yrittää parodioida iltapäivä- ja juorulehtien, television, netin ja viime aikoina julkaistun pamflettikirjallisuuden viihdematerialia. Sarjan ensimmäinen jakso pyöri seksin ja runkkaamisen ympärillä. Meno oli absurdia, hyvin pitkälle kikkailua teknisellä ilmaisulla. Sisältö puuttuu.
Ihmebantun ongelma on kehno käsikirjoitus. Olisiko kannattanut palkata kunnon kirjoittajia, jotta oudon huumorin laineet olisivat lipluttaneet hiukan hallitummassa muodossa. Tai kommellukset ja temmellykset olisivat avautuneet katsojalle, joka seurasi ohjelmaa ymmällään. Ei kai ylenpalttinen vieraannuttaminen ole synkänkään huumorin lopullinen tarkoitus.
Niin: missä ovat television käsikirjoittajat?

P.S. Pidetään vähän lomaa, palataan asiaan heinäkuussa. Hyvää kesää lukijoilleni!

perjantaina, kesäkuuta 05, 2009

Sukupuolten sotaa Eedenissä * * * *





Tanskalaisen Lars von Trierin uusi elokuvatyö Antichrist on otettu sopivasti Helsingin kesäohjelmistoon. Elokuva herätti laajaa huomiota toukokuisilla Cannesin filmijuhlilla. Kohua ja närkästystä herätti von Trierin tapa tuoda elokuvaan kohtaus, jossa silvotaan naisen sukupuolielimet. Naista esittää ranskalainen näyttelijätär ja laulaja Charlotte Gainsbourg (s. 1971), joka muistetaan hienosta, Truffaut-henkisestä Pikku varas -elokuvasta (1989). Charlotte on Michelangelo Antonionin valokuvaajatarinassa Blow-Upissa (1967) vilahtaneen brittiläisen Jane Birkinin ja ranskalaislaulaja Serge Gainsbourgin tytär. Aikuistuttuaan Charlotte on näytellyt monissa - kuten La Buche (2000), 21 grammaa (2003) ja Science of Sleep (2006). Hän oli myös mukana Kurjat -tv-sarjassa (2000). Antichrist taitaa olla Charlotten vaikein ja rohkein elokuvatyö. Hän sai siitä Cannesin toukokuisten elokuvajuhlien parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Hänen vastanäyttelijänsä on amerikkalainen Willem Dafoe, omaperäinen kyky, jonka unohtumattomia elokuvia ovat Martin Scorsesen Kristuksen viimeiset kiusaukset (1988) ja Anthony Minghellan Englantilainen potilas (1996). Kohuohjaaja Lars von Trier on pyrkinyt tuotannossaan epäsovinnaisten aiheiden persoonalliseen käsittelyyn. Ensimmäiset tanskalaiset Dogma-työt Element of Crime (1984), Epidemic (1988) ja Europa (1991) jäivät outouden valtaan. Dogma-julistuksen mukaan tanskalaiset ohjaajat välttävät esimerkiksi studiokuvausta, lavastuksia, musiikkia ja kaikkea suuren budjetin tuotannon tilbehööriä. 1996 tullut Breaking the Waves oli Lars von Trierin kansainvälinen läpimurto, emotionaalisesti vaikuttava kuvaus nuoresta naisesta (Emily Watson), joka löytää seksuaalisuutensa rakastuessaan pohjoisella öljylautalla työskentelevään mieheen. Breaking the Wavesin menestyksen jälkeen Lars von Trier saavutti itsenäisen aseman elokuvaohjaajana. Hän sai filmeihinsä kansainvälisesti tunnettuja näyttelijöitä - kuten ranskalaistähti Catherine Deneuven ja laulaja Björkin musikaalipitoiseen Dancer in The Darkiin (2000) ja Nicole Kidmanin lavastettuun kaupunkitilaan keskittyvässä gangsteritarinassa Dogvillessa (2002).
====================================================================================================
Antichrist on Lars von Trierin hätkähdyttävin elokuva. Voisi sanoa, että von Trier lataa valkokankaalle shokkeja, pyrkii olemaan pirstoutuneen postmodernin maailman nihilisti, joka etsii rumuudesta kauneutta. Silti täytyy ihailla von Trierin kykyä luoda ikään kuin uuden ajan ooppera, joka on täynnä pahuutta, kärsimystä ja julmuutta. Ja ehkä von Trier haluaa ikään kuin kampittaa vasemmalta kaikki kauhuelokuvien ja pornofilmien tekijät. Oopperan tummanpuhuva hehku vyöryy kuviin, samoin kuin renessanssin ajan maalausten jättämät muistijäljet, Nietzschen filosofia, pohjoismaalaisittain ruotsalaisen Strindbergin näytelmäperinne, tanskalaisen Carl Th. Dreyerin elokuvien uskonnollinen poesia. Ja tietenkin venäläisen elokuvan suuri persoona Andrei Tarkovski saa von Trieriltä erikoismaininnan. Hetkittäin von Trier kysyy, onko luontomme Eeden vai saatanan kirkko. Pyörryksiin elokuva vie, ja teatterista ulos tultuaan miettii, nauraako von Trier itselleen, purkaako omaa masennussairauttaan vai pilkkaako hän globalisaatiota eläviä tietokonemaailman ihmisiä, jotka ovat monissa tapauksissa menettäneet kosketuksen alkuvoimaan ja Jumalaan.
===========================================================================
Entä se kastraatio? Onhan se sairas kohtaus. Ensimmäistä kertaa Lars von Trier ei tietenkään ole asialla, sillä tiukka ja tinkimätön japanilaisohjaaja Nagisa Oshima (Poika, Seremonia) kuvasi miehen sukupuolielimen tärvelemisen hurjassa intohimodraamassa Aistien valtakunta. Elokuva-tarkastamo kielsi elokuvan 1976 Suomessa. Sain kuitenkin osallistua kriitikkonäytökseen. Nyt voi todeta, että Aistien valtakunnalla ja Antichristilla on vähän tekemistä toistensa kanssa. Lars von Trier syö elämää ja itseään. Nagisa Oshima saavuttaa ilmaisullisen voiman ja tunnetilojen lähes ylimaallisen hehkun, löytää elämästä mielekkäät arvot ja merkitykset, joista rakkaus - tuhoavakin - on yksi olennaisimmista. Von Trierillä pahuus versoaa joka puolella, usko maailmaan ja ihmiseen on mennyt. Elokuvan naisviha on pinnalla, mutta ohjaaja kääntää senkin lopulta päälaelleen. Eli: Antichrist on täynnä pinnan alta kuoriutuvia merkityksiä.

Ajankohtainen kommentti

Uutiset oikeuttavat MTV3:n olemassaolon. Miksei myös alihankkijoilta ostetut draamasarjat, joita esitetään yleensä maanantaisin klo 20.00 jälkeen. Mutta uutiset ovat kaupallisen tv-kanavan profiilin ja arvon noste. Eivät vain uutisten tähden. Ennen kaikkea niiden tason ja laadun tähden. Etenkin MTV3:n Seitsemän Uutiset on parantunut ja syventynyt viime vuosina. Uutisjutulle annetaan aikaa ja tilaa. MTV3 ei ole lähtenyt lyhyiden sähkeuutisten tielle. Esimerkiksi reportaasit Ranskasta, Kiinasta tai Venäjältä ovat perusteellista, fiksua journalismia. Helena Petäistön Pariisin-kirjeenvaihto on tarkentunut, tiivistynyt ja syventynyt vuosien mittaan. Kulttuurijutut ovat kulttuurijuttuja eivätkä mitään populääripelleilyä. Niin, ja suomalaiseen politiikkaan ei suhtauduta myötäsukaisesti, vaan kansanedustajia ja hallitusherroja pannaan tarvittaessa tiukalle. Tämä lienee kaupallisen tv-kanavan etu, koska ei tarvitse olla sidoksissa eduskuntaan yms.
Pyyhkeitäkin täytyy antaa. MTV3:n Tulosruutu on sekava ja epämääräinen. Ei ole löydetty kokonaisvaltaista otetta, vaan enemmänkin uutisoidaan oman kanavan urheilutarjonnasta - esimerkiksi Formula-kisoista. Paljon paremmin urheiluviestintä hoidetaan MTV3:n netti- ja teksti -tv-sivuilla. Ehkä MTV3 ei ole halunnut lähteä kilpailemaan Tulosruudulla Ylen Urheiluruudun kanssa, mutta laaja-alaisempaa otetta kaipaisi. Ja missä luuraavat takavuosien Anssi Kukkosen kaltaiset urheiluankkurit, joiden selkeään sanaan ja vakuuttavaan hahmoon saattoi luottaa.
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 4

400 kepposta (Les Quatre Cents Coups, Ranska 1959) ohjaus: François Truffaut, käsikirjoitus: Truffaut, kuvaus: Henri Decae, musiikki: Jean Constantin. Tuotanto: Les Films du Carrosse/SEDIF.




400 kepposta muistetaan elokuvahistorian kaikkein parhaisiin lukeutuvana esikoiselokuvana. Se muistetaan aina kahdesta kohtauksesta: ensimmäisessä opettajan johdolla kaupungille hölkkäämään lähtevä poikajoukko hupenee kerta kerran jälkeen; toisessa päähenkilö, koulukotiin joutunut Antoine Doinel (Jean-Pierre Leaud) karkaa ja juoksee pitkässä otoksessa kohti merenrantaa.
Francois Truffaut (1932-1984) oli ohjannut virkeän ja iloisen lyhytelokuvan Vintiöt vuonna 1957. Hän oli toiminut sitä ennen useita vuosia suunnannäyttäjä-elokuvalehden Cahiers du Cineman kriitikkona. Elokuvien katselu 1940-luvun loppupuolella elokuvakerhossa ja 1950-luvulla kriitikkona kasvatti Truffautista elokuvaohjaajan.
Siirtymä kriitikosta ohjaajaksi oli elokuvahistorian luontevampia - samoin kävi Jean-Luc Godardin ja Claude Chabrolin tapauksissa. He olivat Truffautin ohella Ranskan uuden aallon keskeiset luovat tulokkaat ja tulevat mestariohjaajat. Godard räjäytti valkokankaan tunnelmat 1959 Pariisi-odysseialla Viimeiseen hengenvetoon ja Chabrol näytti Rohkeassa nuoruudessa 1950-luvun suurkaupungin nuorison elämän halun ja tunteet.
===================================================================================================
Ranskan uusi aalto alkoi varsinaisesti vuonna 1959. Lukuisia uusia nuoria tekijöitä tuli tuotantoon, jonka päämääriä, luonnetta ja tekotapaa haluttin muuttaa radikaalisti. Nuoret tulokkaat väittivät, että sodanjälkeinen ranskalainen elokuva oli jähmettynyt sovinnaiseksi studiotuotannoksi - ei tosin Alain Resnaisin, Robert Bressonin, Jean-Pierre Melvilleen tai Jacques Tatin tapauksissa. Heitä arvostettiin persoonallisina auteureina.
Nuoret tulokkaat halusivat viedä kamerat kaduille ja pihoille, elävään elämään, todellisuuden kumuun, etenkin Pariisin arkeen. Tuotantotapa keveni ja halpeni. Uusia nuoria näyttelijäkasvoja tuli mukaan - kuulusimpina naisista Jean Seberg, Anna Karina ja Stephanie Audran ja miehistä Jean-Paul Belmondo, Jean-Claude Brialy ja Gerard Blain (jälkimmäinen näytteli mm. 1962 Howard Hawksin Afrikka-seikkailussa Hatarissa).
Nuoret ohjaajat puhuivat uutta kieltä, niin aiheissaan kuin visuaalisessa ilmaisussaan. He olivat aloittamassa 1960-luvun vapautumisen ajan, mutta huomattakoon, he myös arvostivat elokuvan historiaa ja perinnettä. Ja ennen kaikkea amerikkalaista elokuvaa.
==================================================================
Ranskan uuden aallon vaikutus oli valtava 1960-luvun eurooppalaisessa elokuvassa. Se heijastui niin Tshekkoslovakiaan, Unkariin kuin Jugoslaviaan, osittain Suomeenkin ja Ruotsiin. Vaikutus levisi myös Latinalaiseen Amerikkaan. Myöhemmin myös Hollywoodiin. Elokuvatehtaan "uuden aallon" läpimurtoja olivat 1967 Arthur Pennin Bonnie ja Clyde ja 1968 Dennis Hopperin roadmovie Easy Rider. Jälkimmäinen tuotettiin hyvin pienellä budjetilla, mutta lipputulot olivat valtavat.
Lukiolaisina filmihulluina saimme tutustua ensimmäisen kerran Ranskan uuteen aaltoon juuri 400 kepposen myötä. Viimeiseen hengenvetoon kiellettiin ensin Suomessa, vaikka juuri tuo Godardin "vallankumouksellinen elokuva" olisi ollut oikea ensikosketus uuden aallon henkiseen ilmastoon.
Ranskan uuden aallon synnystä saimme lukea ensimmäisen kerran Elokuvan vuosikirja Studio 5:sta, joka ilmestyi 1959. Elokuvakulttuurimme puuhamies ja elokuvakirjoittaja Aito Mäkinen oli vieraillut Cannesin filmijuhlilla. Hänen kuuluisa esseensä Uusi aalto? (kysymysmerkki oli kaiketi vielä ilmestysvuonna oikeutettu, koska jatkosta ei kukaan osannut esittää vielä silloin selkeää arviointia) tutustutti meidät Kajaanissakin Truffautiin ja Chabroliin, mutta myös Alain Resnaisiin ja Louis Malleen. Viimeksi mainitut ohjaajat eivät suoranaisesti lukeutuneet uuden aallon ytimeen, vaan halusivat pysytellä 1960-luvulla hienoja rikoselokuvia ohjanneen Melvillen tavoin sivussa.
====================================================================================================
400 kepposta on omaelämäkerrallinen elokuvatyö. Se keskittyy ohjaajan omiin kouluvuosiin Pariisissa. Truffautin alter ego Jean-Pierre Leaud esittää unohtumattomasti Antoine Doinelia, hän kuten Truffaut oli ainoa lapsi. Hän oli isoäidin huostassa aina kahdeksan ikäiseksi, koska vanhemmilla oli paljon parisuhdeongelmia.
Doinelilla kuten ohjaajallakin oli vaikeuksia koulussa. Molemmat palvoivat kirjailija Balzacia. Molemmat syyllistyivät pikkurikoksiin (elokuvassa kirjoituskoneen pihistys), molemmat pinnasivat koulusta ja joutuivat lopulta poikakotiin.
François Truffaut kertoo melkein klassisin kuvin Antoine Doinelin koskettavan, todenmukaisen ja omaksuttavan tarinan. Uutta ovat luontevasti hengittävä ilmapiirikuvaus, realistiset kaupunkikuvat ja seksuaalinen vapautuminen (Antoinen äiti kiehtoo miehiä eroottisesti, myös poikaa). Toisaalta Truffaut näyttää suorasti uudenlaisen mieskuvan: Antoinen todellinen isä epäonnistuu lähes kaikessa inhimillisessä - niin aviomiehenä, isänä, rakastajana. Siksi hän suuntaa kiinnostuksensa rallikilpailuihin.
====================================================================
400 kepposen lopussa Antoine Doinel on vapaa, mutta täysin yksin. Viimeinen kuva viittaa nuoruuden sietämättömään tuskaan, niin muodoin epävarmoihin mahdollisuuksiin. Ehkä pysäytetty kuva suoraan kameraan katsovasta Antoine Doinelista viittaa myös elokuvallisesti tulevaan. Sillä Antoine Doinelista tuli François Truffautin alter ego. Ohjaaja seurasi Doinelin kehitystä (implisiittisesti omaansakin) tulevissa elokuvissaan Antoine et Colette (episodifilmi), Varastettuja suudelmia, Nuori pari, Rakkaus karkuteillä.
Silti minun täytyy sanoa: Loistokkainta Truffautia olivat 400 kepposen jälkeen ei-Doinel -elokuvat Ampukaa pianistia, Jules ja Jim, Pehmeä iho, Morsian pukeutuu mustiin, Englantilaiset naiset, Adelen tarina, Kesytön, Vihreä huone, Viimeinen metro ja Pitkä viikonloppu. Mutta ei unohdeta elokuvan tekoa ylistävää Amerikkalaista yötä (1973), jossa Jean-Pierre Leaud esittää Alphonsea, elokuvaohjaajaa - siis Truffautia.