Aina kolmanteen polveen? * * * * *

Minulle tuntematon amerikkalaisohjaaja Derek Gianfranco yllättää. DVD-levikkiä seuraavat tuntevat ohjaajan esikoisteokset Blue Valentine, joka julkaistiin vuonn 2010. Nyt Helsingin ohjelmistoon tullut The Place Beyond the Pines on Gianfrancen toinen ohjaustyö, ja totta vie: Kevään parhaita ulkomaisia ensi-iltaelokuvia. Intiaanikulttuuriin perehtyneet ovat kertoneet, että elokuvan nimi viittaa mäntyjen tuolle puolen. Elokuvan tapahtumapaikka on Schectadyn kaupunki, jossa mohawak-intiaanit asustavat.
Nousussa oleva amerikkalaisnäyttelijä Ryan Gosling tulkitsee hienosti tivolin surmanajajaa Lukea. Voisi luulla, että surmanajat jäivät 1950-luvulle, mutta Amerikassa riittää kakenlaista kilpailuhenkistä ponnisteluja, josta hankitaan joko elanto tai haaveillaan suurista rahoista.
Luke saapuu kaupunkiin ja kohtaa entisen hailansa Rominan (Eva Mendes). Paljastuu, että Romina on saanut aikaisemmin pojan, jonka isä Luke on. Luken kohtaloon liittyy paikkakunnan poliisi Avery (Bradley Cooper). Hyvä ihme, ja liittyypä aika traagisella tavalla.
The Place Beyond the Pines sisältää kolme tarinaa, jotka kupruilevat ja risteilevät sopeutuen todella intensiivisesti elokuvan kokonaisuuteen. Kysymys on isien ja poikien tarinoista, joissa vastuuttomuus ja vastuullisuus ottavat kantaa toisistaan. Niin se vain on, että isien pathat teot toistuvat uusissa sukupolvissa (Kritiikkini otsikko viittaa Vincente Minnellin 1960-luvun melodraamaan).
Jostakin luin, että Derek Gianfranco on ottanut vaikutteita 1970-luvun hienoista, realistisista amerikkalaiselokuvista - kuten Bob Rafelsonin Rajut kuviot/ Five Easy Pieces ja The King of the Marvin Gardens. Muistamme ne myös nuoren Jack Nicholsonin magneettisista näyttelijäsuorituksista. Hankkikaa ihmeessä nämä elokuvat, jos ne tulevat vastaan dvd-versioina. Tai ehkäpä Yle Teema valitsee joskus lauantai-illan tähdeksi Nicholsonin, joten saatamme nähdä jonkun näistä Rafelsonin elokuvista.
================================================================================================
Vieläkin värisyttää. Kyllä tämä The Place Beyond the Pines on paukku, huikea paukku. Ihmettelen vain sitä, että nimeä ei ole suomennettu. Voi olla, että kymmenentuhatta potentiaalista katsojaa jää nyt tulematta teattereihin. Eivät kaikki tunne amerikkalaisnimen taakse kätkeytyviä assosiaatioita.
Suomessa elokuvaa pitäisi esittää elokuvakoulussa, koska siitä löytyy kaikkea sellaista, mitä meiltä puuttuu: Casting (on kuin nuori Brando, Redford tai DiCaprio syntyisivät uudelleen kankaalla), käsikirjoitus (miten juonikkaasti lähes kolmen tunnin elokuvan tarina poimuilee ja risteytyy), musiikinkäyttö (Brucekin laulaa) ja lopulta laajakankaan taidokas hyödyntäminen. Elokuvan metaforia ovat tuon "Aina kolmanteen polveen" ohella motskari ja pyörä sekä jatkuva tupakointi. Niin ja valokuvat paljastavat lopulta, mistä on kysymys, kuka ampui kenenkin ja kenen poika niitä katsoo.
================================================================================================
Kun vertasin alussa The Place Beyond the Pines-elokuvaa 1970-luvun amerikkalaisiin teoksiin, niin kyllä nyt täytyy sanoa, että Derek Gianfrancon mestariteos on monikerroksisempi. Oikein pahalta tuntuu ajatella, että vasta 2013 eteeni tuli tälläinen elokuva, joka hakkaa vuosiin kaikki muut. Kiitos.
 
Ajankohtainen kommentti

Lukekaa ihmeessä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt, Erkki Jukaraisen ja Seppo Loposen suomentama "Tässä ja nyt - kirjeitä ystävyydestä". Se on keskustelu- ja kirjeenvaihtokirja, jossa ystävykset J.M. Coetzee (s. 1940) ja Paul Auster (s. 1947) pohtivat maailmanmenoa ja nykyistä elämäntapaa.
Paul Austerin kaikki tuntevat lukuisista New York -romaaneista ja tietenkin siitä 1995 julkaistusta Smoke-elokuvasta, jonka hän ohjasi ystävänsä Wayne Wangin kanssa. Coetzee on alunperin eteläafrikkalainen kirjailija, joka elää nykyisin Australiassa. Ystävysten kirjekirjan motto voisi olla: Vanhempana on helppo katsoa taakse ja todeta, että meidän nuoruudessamme kaikki oli paremmin.
Ei nyt synkistellä, mutta Paul Auster lienee oikeassa, kun hän toteaa kirjan sivuilla, miten nykyisin hengenlämä ja kulttuuri ovat kuihtuneet. Coetzee vastaa harmitellen, että mustavalkoisille klassikkoelokuville ei enää riitä katsojia (kiitos muuten Yle Teeman, joka esitti toisena pääsiäispäivänä Vincente Minnellin 1950-luvulta peräisin olevan mustavalkoisen Hollywood-kuvauksen Särkyneiden haaveiden kuja, jota en ollut nähnyt koskaan. Se on Kirk Douglasin suuria näyttelijätyön voittoja ja Lana Turnerkin oli parhaimmillaan.)
Saanko lainata Paul Austeria heinäkuulta 2010: "Totta kai jokaisella on mielipide sähkökirjoista. Aihe on polttava nykyisessä kustannusmaailmassa, eikä kukaan edes epäile, ettemmekö olisi todistamassa vallankumousta, joka näyttää saavan lisäpuhtia jokaisen minuutin myötä. Kuulun itse tekniikkakammoisten luokkaan, mutten tunne Kindlen, Nookin tai iPadin uhkaavan minua. Kaikkea lukemista kannustavaa tulisi pitää hyvänä, ja nämä laitteet ovat eittämättä suuri siunaus kirjaillisuutta rakastavalle matkustajalle...."
Auster jatkaa hiukan myöhemmin: "Ehkä minusta on tullut äreä vanha äijä. Saatavilla on nykyisin klassikkoromaanien kriittisiä laitoksia, joissa on poistettuja jaksoja, vaihtoehtoisia loppuja ja jopa valokuvia. Miksei myös elokuvia? En osaa sanoa, mutta jotenkin minua etoo pelkkä ajatus, että lukisin vaikkapa "Häpeää" ja pystyisin klikkaamaan päälle elokuvasovituksen kesken lauseen neljännen luvun toisella sivulla..." (Jos oikein ymmärsin, Auster tarkoittaa Salman Rushieden "Shame"-romaania).