keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012

Viktor Jerofejev - venäläinen kirjailija * * * *

"Venäjä on kummallinen imperiumi. Tavalliset venäläiset eivät ole imperiumin isäntiä, eivät sen alamaisia eivätkö edes sen palvelijoita, he vain pyrkivät jäämään henkiin olosuhteissa, jotka muistuttavat imperiumia, mutta näyttävät yksinkertaisesti sietämättömiltä." (Viktor Jerofejev). Ari Matikaisen ohjamaa dokumenttielokuva Russian Libertine - Venäjän vapain mies näyttää kokokuvassa kuuluisan, kohutun ja rohkean venäläisen nykykirjailijan Viktor Jerofejevin. Neuvostodiplomaatin poika (s. 1947) puhuu tämän ajan Venäjästä, kotimaastaan, jota hän rakastaa ja vihaa, arvostelee ja ymmärtää. Tupakkamies siinä kameran edessä istuu.
Elokuvan jälkeen mietin omaa suhdettani Venäjään. Sellaista ei ole, mutta kirjahyllystä löytyy kyllä Jerofejevin romaani "Miehet". Jukka Mallisen suomentama teos on fragmenttinen, alkuun on painettu jopa sisällysluettelo, josta voin poimia tällaiset otsakkeet kuin Hevonen ja pirtti, Tyyli, tyyli, tyyli, Jos Jumala ottaa akan, niin antaa likan, Ystäväni markiisi Sade, Alaston ranta, Spielbergin lisko, Jos olisin puolalainen, Miesten oikeudet, Solzenitsyn ja James Bond, Alaston Lenin jne.
Ari Matikaisen tarkkanäköisessä dokumenttielokuvassa kirjailija Viktor Jerofejevin ja valtakunta Venäjän suhteet kohtaavat kriittisen puheen pulssissa. Matikainen tajuaa jotakin Venäjän, ja myös Neuvostoliiton historiasta, poimii kuviin välähdyksiä nyky-Venäjän todellisuudesta, katujen arjesta ja tavallisten ihmisten elämästä. Tähän ohjaaja liittää luontevasti kirjailijan omat analyysit, jotka eivät ole mahtipontisia, vaan kriittisiä ja usein myös itsekriittisiä.
"Miehet"- romaanin kappeleessa Kirjailijan omakuva päällystakissa on vain kaksi lyhyttä kappaletta. Lainaan ne tähän, koska ne kuvastavat hyvin Jerofejevia, jota on syytetty pornografiasta ja jonka teoksia on poltettu rovioilla: "Ja niin minä astuin sisään kyrvänvärisessä päällystakissa. Parta ajamatta. Paljasjaloin. Kädessä puinen matkalaukku. Perse oli punainen. Yltä päältä huulipunassa suudelmista."
Russian Libertine - Venäjän vapain mies esittää, että maassa ei ole ollut koskaan minkäänlaisia yksilön vapauksia. Jos näin on edelleen, niin dokumentti antaa ahdistavan surullisen kuvan Putinin Venäjän nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Itse voin puhua vain 1980-luvun Neuvostoliitosta, moskovalaisista päivistä ja öistä kolmena kesänä. Ympärillä lepatti jonkinlainen kyttäämisen harmaa ilmapiiri, vaikka elämä päällisin puolin näytti rauhalliselta. Moskovalaisessa kodissa käynti todisti vanhan myytin: Stalinin vainojen pelko ei ollut hellittänyt, sillä ulko-oveen oli asennettu viisi lukkoa.
Ari Matikainen liikkuu tuntosarvet ylhäällä nykyisessä venäläisessä todellisuudessa. Hän huomaa, näkee ja tekee johtopäätöksiä - tietenkin osittain Viktor Jerofejevin opastuksella ja kirjailijan taiteilijalle suoduin subjektiivisin silmin. Vaikka Jerofejevin väitteet Venäjästä, Putinista ja Kremlistä ovat hurjia, niin niitä on vaikea mennä kieltämään. Tai miten sen voisi tehdä ihminen, jolla ei ole mitään kosketusta tuohon naapurimaahan. Oikeastaan tuntuu aika paradoksaaliselta Jerofejevin romaanissaan ja niin myös elokuvassa esittämä huomautus, jossa ilmenee tietenkin pisara ironiaa: "Tämä maa on paratiisi kirjailijalle, sillä ympärillä kiehuu aiheiden suma." Venäläisen lukijan onnellisuudesta kirjailija on toista mieltä.
Russian Libertine - Venäjän vapain mies on hyvin ajankohtainen dokumenttielokuva. Viime talven suuret mielenosoitukset näyttävät kuvina nykytilanteen pärskyt. Johtavatko ne demokraattsemman Venäjän syntyyn vai jäivätkö ne vain erääksi luvuksi kansakunnan historiassa. Aika näyttää.
"Tunnen tuskaa Venäjän kansan puolesta. Eiväthän he kuitenkaan ole muukalaisia.Tunnen tuskaa Venäjän kansan puolesta, koska se on veltto ja orpo. Minä taas säteilen energiaa. Joskus vielä annan sille omaa energiaani. Mutta viellä ei ole aika." (Viktor Jerofejev: Miehet, 2001).
Russian Libertinen visuaalinen ulospano on komea. Yölliset kuvat Moskovasta säväyttävät.

  
Ajankohtainen kommentti 


En löytänyt vielä Suomen elokuvasäätiön tilastoja, mutta muistissa kummittelee lehtitieto, jonka mukaan tänä keväänä kotimaisiin elokuviin osti lippuja sama määrä kuin kokonaisuudessaan vuonna 2011. Jos tieto pitää paikkansa, määrä olisi 1.2. miljoonaa katsojaa. Tapahtui myös sellainen juttu, että suomalaisia elokuvia on saatu levikkiin ulkomaille. Esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havre on houkutellut teattereihin Ranskassa yli 600 00 katsojaa. Ulkomaille ovat päässeet ennen kaikkea sellaiset suomalaiset elokuvat, jotka ovat tämän digitaalisen ajan tuotekehittelyfilmejä - kuten Iron Sky ja Rare Exports.
Ilman Le Havrea suomalaisen elokuvan kuva ulkomailla saattaisi olla masentava. Täällä kotimaassa on sentään nähty ainakin kolme uutta kotimaista elokuvaa, jotka ansaitsevat huomion, ovat haasteellisten ohjauksellisten tavoitteiden kyllästämiä taideteoksia. Eivät siis mitään kaupallisen laskelmoinnin hyysäämiä keskenkasvuisia markkinatuotteita. Kevään arvokkaan kolmikon muodostavat Kohta 18, Vuosaari ja Varasto.
Kohta 18 on esikoisohjaajan hieno taiteellinen onnistuminen, Vuosaari on 1990-luvulla kannuksensa hankkineen keskipolven ohjaajan raju tilitys suomalaisesta nykytodellisuudesta. Varasto luo uskoa siihen, että täällä voidaan tehdä myös hauskasti ja terävästi työläiselämää kuvaavia komedioita. Sen tekijä joutui odottamaan vuosia pitkän uuden elokuvan ohjausmahdollisuutta. Siinäpä kerrakseen on viestiä päättäjille ja rahanjakajille: Riskejäkin voi tehdä.
Fakta on kevään kotiimaisten ensi-iltaelokuvien kirjava laatu. Haurasta kauraa tuodaan teattereihin liian paljon - kuten Kulman pojat ja Härmä. Positiivista on suomalaisen dokumenttielokuvan murtautuminen valkokankaalle. Aikanaan Yle TV2:n Tohlopissa luotu ja kehitetty Dokumenttiprojekti on ollut avainasemassa edistämässä suomalaista dokumenttifilmiä. Kevään teattereissa pyörivät Kovasikajuttu ja Russian Libertine kielivät tavallista rohkeamman dokumentin uudesta tulemisesta. En ole kovin syvällinen dokumenttielokuvan tuntija, mutta on nykytilanne melkein uskomaton. Vuosia sitten teattereihin ei olisi voinut kuvitella dokumenttifilmejä.

P.S. Pääministeri osoitti sunnuntaina kykenemättömyytensä tuntea todellisuuttamme Yle-Radion Pääministerin haastattelutunti -ohjelmassa. Ajatelkaa, että pääministerillä olisi ollut tilaisuus ottaa johtajuus käsiinsä. Hän olisi voinut ilmoittaa kuuluvasti, että nyt valtakunnassa pannaan kuntoon nuorten syrjäytymisasiat, mielenterveyshoidon puutteet ja työttömyysongelmat. Hallitus osoittaa siihen tarvittavan rahasumman. Enää ei vitkastella. Ei, ei pääministeri tarttunut tuhannen taalan tilaisuuteensa.
Mutta viime maanantain TV 1:n A-Studiossa kuultiin oikeaa asiaa. Kolumnisti Timo Harakka analysoi Hyvinkään murhatapausta niin terävästi, osuvasti ja kuvia kumartamatta, että joutuu kysymään, voiko hän enää jatkaa syksyllä samoilla linjoilla. Valtamedioistahan on tullut mauttomia ja hajuttomia, asioita käsitellään yleensä myötäkarvaan. Mitään kriittisyyttä ja todellista debattia ei enää harjoiteta. Tähän viittasi ansiokkaasti viime maanantaina Radiopersoona, eläkkeellä oleva Yle Radio 1:n toimittaja ja toimituspäällikkö Hannu Taanila. Ohjelma saattoi olla tinkimättömän yhteiskuntakriitikko Taanilan viimeinen esiintyminen radioaalloilla. Hänen korvaajiaan ei ole radioon ilmestynyt, ja mauttomuudesta kertoo paljon Yle Radio 1:n maanantaiaamun arkiohjelma: Entisten kipakoiden keskustelu- ja puheohjelmien tilalle laitettiin vanhaa viihdemusiikkia soittava Muistojen bulevardi. Minne katosivat Kirsi Virtanen, Tuomas Enbuske, Markku Heikkinen ja kumppanit? Ehkä he olivat liian kriittisiä, liian loukkaavia, joten Yle-Radion kulttuurikanavalla päätettiin siirtyä viihdemusiikin soittoon, koska se ei loukkaa ketään.

Ei kommentteja: