torstaina, maaliskuuta 18, 2010

Bob Marshallin veikeä fellinisque    * * * *










Näimme kuutisen vuotta sitten Bob Fossen ja kumppanien Chicago-musikaalin elävänä esityksenä New Yorkin 49:n kadun Ambassador-teatterissa, joka sijaitsee Broadwayn ja Kahdeksannen Avenuen välissä. Siirtyessämme saliin ja löydettyämme paikkamme eläydyimme täysillä musikaaliteatterin loistoon. Huippuammattilaiset johdattivat meidät 1920-luvun Chicagoon, rikoksen, rakkauden, mustasukkaisuuden ja petoksen tyyssijaan, tummanpuhuvaan kertomukseen tanssityttö Roxie Hartista, joka murhaa rakastajansa. Hiukan myöhemmin näin Bob Marshallin ohjaaman elokuvaersion Chicago-musikaalista. Catherine Zeta-Jones oli valloittava naispääosassa ja Richard Gere hyvä johdattelijan ja seremoniamestarin osassa, mutta elokuvaa ei voinut millään pitää Broadwayn teatteriesityksen veroisena.
Sama Bob Marshall on ohjannut jälleen elokuvaversion Broadway-musikaalista. Sen nimi on Nine ja se perustuu löyhästi italialaisen elokuvaohjaajan Federico Fellinin 8 1/2 -elokuvaan. Koska ei ole nähnyt alkuperäistä teatteriversiosta, niin Marshallin elokuvasta nauttii täysin siemauksin. Taustaksi kannattaa muistaa, että Fellini ohjasi myöhäiskaudellaan riemastuttavan musikaalielokuvan Ginger & Fred (1986), jossa Giulietta Masina ja Marcello Matsroianni tulkitsivat viehättävästi osa-aikaviihdyttäjiä. He olivat luoneet ohjelmansa Hollywoodin kulta-ajan musikaali- ja tanssielokuvien tähtien Ginger Rogersin ja Fred Astairen mukaan.
Bob Marshallin Ninen "Federico Fellini" on luovuuden tuskaa poteva elokuvaohjaaja Guido Contini (Daniel Day-Lewis), joka tilittää uraansa ja ennen kaikkea suhdettaan naisiin. Elokuva ajoittuu 1960-luvule, jolloin Fellini ohjasi 8 1/2 -elokuvan lisäksi värifilmi Giuliettan ja viettelykset ja niitä ennen Boccaccio 70 -episodielokuvan osuuden Tri. Antonion kiusaukset, jonka viettelijänä näyttäytyi uhkea Anita Ekberg. Ruotsalaistähti oli hurmannut kaksi vuotta aikaisemmin Fellinin Ihanassa elämässä. Pierino-klovnia, Pablo Picassoa, Carl Gustav Jungia ja Alberto Moraviaa ihaillut Fellini totesi 8 1/2 aikoihin: "Olen aina ollut sitä mieltä, että elokuva on oma ilmaisulajinsa, että sillä on omintakeinen kielensä, joka ei ole velkaa millekään muulle taidelajille eikä ole niiden kanssa minkäänlaisessa suhteessa."
Bob Marshallin Nine toteuttaa hienosti Federico Fellinin kannanoton. Marshall lähenee siinä mielessä Felliniä, että hän päästää luovuuden ja jopa valehtemisen padot irti. Marshall luo kiihkeästi visiota Felliniä muistuttavan elokuvaohjaajan omintakeisesta maailmasta, jossa naiset nostetaan toisiin taivaisiin.
Ninen veikeys ja viehkeys perustuu taidolla valittuun naisnäyttelijäkaartiin. Penelope Cruz, Marion Cotiillard, Nicole Kidman, Fergie, Judie Dench, Kate Hudson ja ohjaajan äitiä tulkitseva Sophia Loren ovat kuin siitä Fellinin Naisten kaupungin (1981) kutkuttavasta eroottisesta maailmasta, jossa Marcello Mastroianni soitti ensiviulua. Marshallin naisnäyttelijät saavat omat tanssi- ja laulunumeronsa. Totisesti meno on komeaa. Penelope Cruzin numero on kaikessa seksistisyydessään elokuvan kohokohtia.
Nine on heteromiehiä romanttisesti miellyttävä elokuvamusikaali, joka musikaalinumeroidensa sisällä tavoittaa jotakin koskettavaa elokuvataiteilijan luomisestosta. Federico Fellini ikään kuin lamaantui vuoden 1965 jälkeen ohjaajana ja pääsi oikeastaan mukaan tekemiseen vasta neljä vuotta myöhemmin valmistuneessa Fellinin Satyriconissa. Marshallin elokuvan Guidossa on samaa lapsenomaisuutta, ehkä myös maestroille ennen sallittua edesvastuuttomuutta. Aviossa olevaa Guidoa ajaa syrjähyppyihin miehen halu ja naisen kaipuu. Guido kuten Federico ovat vilpittömiä valehtelijoita, jotka tasapainottelevat fyysisen ja metafyysisen maailman välillä.
=====================================================================================================
Toinen asia on sitten Ninen tarpeellisuus elokuvana 2010-luvulla. Joku voi pitää sen sisältöä tyhjänä, mutta eiväthän Hollywoodin kulta-ajankaan elokuvamusikaalit olleet kovin sisältörikkaita. Joku voi väittää oikeutetusti, että Ninen kaltainen menneen maailman elokuva ei ole enää pätevä tänä aikana. Joku voi vielä lisätä: Eikö Federico Fellinin (1920-1994) tuotanto ole menettänyt merkitystään vuosien kuluessa? Miksi siis palataan vuoden 1965 Rooman Cinecittaan. Voisin vastata: Eikö Bob Marshallin elokuva ole kunnianosoitus myös Italialle ja italiaisuudelle konsanaan. Olkoonkin, että Italia ei ole enää entisensä.

Ajankohtainen kommentti

Viestintäministeri Suvi Lindén järjesti aikamoisen yllätyksen viime viikolla Yle-maksu -asiassa. Hän päätti siirtää maksupäätökset ja mahdollisen Yleä valvovan neuvoston perustamisen tasavallan seuraavalle hallitukselle. Ministerin linjauksessa voi nähdä paljon positiivista, sillä joka talouteen tulevan pakollisen Yle-veron (n. 195 euroa vuodessa) ehdottaminen aiheutti kansalaisten valtavan palauteryöpyn. On niin paljon talouksia, joissa ei katsota televisiota. Eivätkä kaikki pysty maksamaan veroa. Pakkovero olisi epäoikeudenmukainen. Sitä paitsi internet ja älykännykät ovat muuttamassa viestintäilmastoa niin radikaalisti, että julkisen palvelun television ja radion toiminnan turvaaminen on järjestettävä toisella tavalla.
Ylen Ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat oli minusta oikeassa, kun kaksi keskustelijoista ehdotti Yleisradion rahoituksen siirtämistä valtion budjettiin. Turha tässä on pelätä, että eduskunnan Yle muuttuisi hallituksen Yleksi, kuten jotkut kansanedustajat ovat marisseet. Hoitaahan itsenäinen Suomen elokuvasäätiö täysin vapaasti kotimaisen elokuvan ja elokuvakulttuurin tukemisen, vaikka se kuuluu Opetusministeriön kulttuuripolitiikan toimialan ohjaukseen. Säätiön ilmoittamien linjausten mukaan Opetusministeriö nimittää säätiön hallituksen, hallitus nimittää säätiön toimitusjohtajan ja toimitusjohtaja nimittää säätiön muut toimihenkilöt. Säätiön tukitoimintaa ohjaavat laki ja asetus elokuvataiteen edistämisestä.Säätiö saa varansa suurimmaksi osaksi valtion talousarviossa Veikkauksen ja raha-arpajaisten voittovaroista elokuvataiteen edistämiseen osoitetusta määrärahasta.
Keskiviikkona 17.3. eduskuntaryhmät ottivat Yle-maksun ja hallinnon järjestelyt käsittelyyn. Keskustan Timo Kalli on halunnut saada päätöksiä aikaan jo tällä vaalikaudella. Tarkoitus lienee ollut kääntää viestintäministerin pää, jotta hän esittelisi hallitukselle Yle-maksun Mika Lintilän komitean mallin mukaisesti - tai ainakin hengessä.
Eduskuntaryhmien neuvottelussa ei saatu aikaan mitään konkreettista. Luvattiin kuitenkin, että Yle-asia pyritään ratkaisemaan vielä tällä vaalikaudella.

Ei kommentteja: