perjantaina, elokuuta 14, 2009

Väritrilogian Julie Delpy ohjaajana * *



Muistattehan ihanan Julie Delpyn edesmenneen puolalaisen Krzysztof Kieslowskin 1990-luvun Kolme väriä -trilogian keskimmäisestä osasta, jonka nimi on Valkoinen. Se tapahtui Ranskassa ja Puolassa. Hirtehinen, hiukan tragikoominen ja korostuneesti puolalainen Valkoinen oli eittämättä väritrilogian paras osa. Joku voi olla toista mieltä.
Julie Delpy herätti huomiota myös amerikkalaisen vaihtoehto-ohjaajan Richard Linklaterin 1990-luvun puolivälin loistavassa Wienin-tarinassa Rakkautta ennen aamua. Linklater ohjasi myöhemmin elokuvansa jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua. Delpy ihastutti molemmissa elokuvissa amerikkalaisnäyttelijä Ethan Hawken rinnalla. Delpy nähtiin valkokankaalla jo 1980-luvulla, muun muassa Leos Caraxin upeassa Levottomassa veressä. Ja kuka suomalainen ohjaaja on saanut Delpyn elokuvaansa? Tietenkin Mika Kaurismäki ohjatessaan 1998 elokuvaa L.A. Without a Map.
Helsingin ensi-iltaan tullut Kreivitär ei ole lahjakkaan Julie Delpyn ensimmäinen ohjaustyö. Hän toteutti 2007 kipeän lomadraaman 2 päivää Pariisissa. Delpy esitti elokuvassa New Yorkissa asuvaa Marionia, joka käväisi Venetsian loman jälkeen Jackinsa kanssa rakkauden kaupungissa. Tämä nykyaikaiskuvaus kulki selvästi Richard Linklaterin poluilla, mutta Delpy ei saanut ohjaukseensa samanlaista toimivaa otetta. Esikoiselokuva oli silti innostava.
==============================================================
Kreivitär on historiallinen draamaelokuva. Sitä voisi kutsua Charles Chaplinin Monsieur Verdouxin (1947) naispuoliseksi muunnelmaksi. Julie Delpy kertoo kreivitär Erszé bet Báthorysta, joka eli vuosina 1560-1614. Kreivitär kamppaili miehensä kanssa ottomaaneja vastaan. Kreivitär ja hänen miehensä olivat henkeen ja vereen Unkarin vapauden puolella. Ottomaanit tai osmanit hallitsivat 1300 luvulta aina 1900-luvun alkuun. Ottomaani-nimitystä käytettiin Euroopassa ja Vähä-Aasiassa asuvista turkkilaisista.
Miksi Julie Delpy tarttui kreivitär Báthoryn myyttiin? Ehkä nykyinen kauhu- ja verielokuvien trendi ohjasi näyttelijättären legendan pariin. Tiedämme, että Báthoryn verisestä myytistä on tehty parikymmentä elokuvaa (mm. Peter Sasdyn 1972 valmistunut brittiläinen Countess Dracula). Etenkin kauhuohjaajat ovat kiinnostuneet aiheesta, sillä myytin mukaan kreivitär rakasti verta, nautti kylpeä veressä. Hän murhasi nautintonsa huumassa satoja ihmistä. Ja he olivat naisia ja tyttöjä.
Charles Chaplinin Monsieur Verdoux pysytteli niukimmissa murha-asetelmissa. Chaplinin elokuvassa asetetaan yksilön ja yhteiskunnan teot puntariin. Kuuluisassa puheessaan Verdoux kysyy, mitä ovat yksilön rikokset kansakuntien suorittamien rikosten rinnalla. Verdoux tarkoitti valtioiden välisiä sotia. Chaplin ei puolustellut murha-Verdouxin tekoja, vaan halusi herättää keskustelua.
Julie Delpyn elokuvassa ei aseteta tällaisia kysymyksiä. Kreivitär jää valitettavasti jähmeän historiallisen pukudraaman tasolle. Yhtä asiaa voi kyllä kehua: Delpy kuvaa maailmaa, jossa miehillä on ehdoton valta, joten naisten täytyy keksiä jotakin erikoista löytääkseen itsenäisyytensä ja vapautensa. Se on tässä tapauksessa sarjamurhaajan tie. Ei tosin kovin viitseliästä naisen vapauden etsintää.
===================================================================
Kreivitär kärsii päättämättömyydestä. Julie Delpy on ilmeisesti tarkoittanut elokuvansa feminismin puolustuspuheeksi. Ehkä Delpy on ajatellut jonkinlaista verisen rakkauden laulua, jossa tunteille ei anneta enää mitään sijaa. On vaikea päätellä, mihin ohjaaja lopulta tähtää. Ainakin Julie Delpyn näyttelijäsuoritus on hyvin eleetön ja jopa kuivakka, kun taas kuvakerronta revähtää romanttiseen hehkuun.

Ajankohtainen kommentti

Jos Suomessa päivittäin uusia uutisia tuottava vaalirahasotku nakertaa uskoa politiikkaan ja demokratiaan, niin Italiassa tätä luottamusta tuskin on enää nimeksikään. Italian pääministeri Silvio Berlusconi jakaa uutisia ainakin kerran viikossa medialle. Viimeksi hän on arvostellut Italian julkisen palvelun radio- ja tv-yhtiö Raita. Berlusconin mukaan Rai levittää maan hallituksesta kielteisiä uutisia.
Firmojensa kautta muun muassa AC Milan -jalkapalloseuran ja kolme kaupallista tv-kanavaa omistava Silvio Berlusconi on julistanut itsensä kaiken epäilyksen yläpuolelle. Häntä vastaan ei voi nousta, mutta hän voi iskeä toisia, etenkin Berlusconin politiikkaa arvostelevia henkilöitä vastaan.
Nyt Berlusconi on saanut vallan nimittää Rai-yhtiön johtokunnan. Tällä tempulla hän voi suitsia Rain kriittisiä uutistoimittajia. Jos pääministeri Matti Vanhanen olisi samalla tavalla epäilyksen yläpuolella Yleisradio pakotettaisiin lopettamaan kriittinen uutis- ja ajankohtaistoiminta. Tuskin silloin vaalirahakohu olisi päässyt julkisuuteen. Onneksi meillä toimii edes jonkinlainen demokratia. Ja Yleisradiossa taataan vielä toimittajille riippumattomuus ja sananvapaus.
===========================================================
Silvio Berlusconin otteet viittaavat selkeästi Italian lähistoriaan. En nyt puhu Mussolinin fasismista, vaan toisen maailmansodan jälkeen kukoistaneesta Italian elokuvan neorealistisesta suuntauksesta. Suuret ohjaajat Luchino Visconti. Vittorio de Sica ja Roberto Rossellini loivat elokuvia, joissa italialainen yhteiskunta läpivalaistiin. Elokuvasta kehittyi yhteiskunnallisten ja poliittisten ongelmien iso paljastaja. Mussolinin fasistisen valtakauden päättyminen ja poliittisen sensuurin kumoaminen soi italialaisille elokuvantekijöille melkein rajattomat mahdollisuudet oman aikansa ja ympäristön selitykseen - kuten neoralismisen kauden elokuvien tutkijat ovat todenneet.
Italian elokuvan neorealistinen kausi - esimerkiksi Maa järisee, Rooma avoin kaupunki, Polkupyörävaras, Milanon ihme, Paisa, Umberto D - kesti suurin piirtein vuodesta 1945 vuoteen 1952. Sen jälkeen ja vähän sinä aikanakin elokuvantekijöitä ja tuottajia alettiin kiristää epäsuorasti. Koska kipeistä yhteiskunnallisista ongelmista kertominen antoi valtiovallan mukaan huonon kuvan Italiasta ulkomailla.
Kuuluisa oli alivaltiosihteeri Andreottin ohjaaja Vittorio de Sicalle lähettämä avoin kirje. Hän totesi toisaalta, että tietenkin elokuvantekijöiden on paljastettava mädännäisyys koko kurjuudessaan, mutta "on myöskin totta, että de Sica on tehnyt maalleen karhunpalveluksen, jos maailmalla aletaan luulla, että Umberto D antaa todellisuutta vastaavan kuvan 20:nnen vuosisadan puolivälin Italiasta".
Nyt voisi sanoa: Eikö pääministeri Silvio Berlusconi tee lausuntoineen ja epädemokraattisine toimineen karhunpalveluksen 21:nen vuosisadan alun Italialle?

Ei kommentteja: