Uuden aallon unohtumaton muisto








Ylen kulttuurikanava Teema esittää parhaillaan 1960-luvun ranskalaisen uuden aallon merkittävimpiä elokuvia. Eilen lauantaina nähtiin François Truffautin suurenmoinen 400 kepposta, joka valmistui 1959. Se oli meidän elokuvasukupolven ensikosketus uuteen aaltoon, eli nuorten, usein filmikriitikkoina aloittaneiden ranskalaisohjaajien teoksiin. Se ensikosketus olisi voinut olla samana vuonna valmistunut Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, mutta kuten tiedetään - elokuvatarkastamo kielsi Pariisi-odysseian muutamiksi vuosiksi.
Ranskan uuden aallon läpimurto tapahtui 1959. Lukuisia uusia, itseopppineita tekijöitä tuli tuotantoon. Ohjaajat halusivat murtaa vanhan ranskalaisen elokuvan konventiot. Haluttiin romuttaa kaupallista tuotantoa ja elokuvaa liiketoimintana. Sama kehitys jatkui Ranskan esimerkin mukaan muualle Eurooppaan, niin Englantiin, Tshekkoslovakiaan, Puolaan kuin Unkariin. Ranskan tuulet heijastuivat myös Yhdysvaltoihin, Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan, pieneen Suomeenkin (Risto Jarva, Erkko Kivikoski, Jaakko Pakkasvirta).
==========================================================
Ranskan elokuvan uusi aalto oli käsite syntyessään. Ranskalainen kriitikko Michel Delahye näki uuden aallon syntyneen kuuluisan Cahiers du Cinema -lehden vaikutuksesta. Kaikki tärkeät uuden aallon tulokasohjaajat - Truffaut, Godard, Claude Chabrol, Eric Rohmer - kirjoittivat lehteen. Delahye on muistuttanut, että nämä ohjaajat ajattelivat jo kriitikkoina elokuvan ohjaamista. He olivat opetelleet ennen esikoiselokuviaan tekniikkaa, tehneet kaitafilmejä ja oppineet ilmaisemaan itseään kameralla. Delahye totesi, että nuoret hakivat uuden käsityksen tehdä elokuvaa: He ilmaisivat oman sukupolvensa asioita, he löysivät Picasson sanat: "Minä en etsi, minä löydän".
Uuden aallon ohjaajat filmasivat nopeasti, hylkäsivät studiot ja siirtyivät oikeille tapahtumapaikoille (kaduille, asuntoihin). Ja mikä tärkeintä: uuden aallon tekijöiden mukaan elokuva on pelkästään ohjaajan taidetta. Syntyi auteur-teoria.
===========================================================
400 kepposta on elokuvan historian suuria esikoiselokuvia. Se aloitti François Truffautin kuuluisan Antoine Doinel -sarjan. Silloin 14-vuotias Jean-Pierre Léaud esitti Antoine Doinelia, sopeutumisvaikeuksista kärsivää koululaista, joka tekee kepposia, pinnaa koulusta, ihailee kirjailija Balzacia ja joutuu kirjoituskonevarkauden tähden koulukotiin.
Siitä syystä François Truffautin elokuvan loppujakso, Antoine Doinelin juoksu meren rantaan (meri on ranskan kielessä lähellä äitiä) on pakahduttava elämys. Sitä loppua odottaa aina, kun ryhtyy katsomaan 400 kepposta. Eikä se koskaan menetä tehoaan - ei lauantaiyönäkään. Loppujakso on vapauttava, eikä ihme, jos Mikko Niskanen lainasi sen Pojat-esikoiselokuvansa loppuun, jossa Vesa-Matti Loiri juoksee junan viemän äidin perään.
========================================================
Jean-Pierre Léaud oli kuin valettu Antoine Doineliksi, Truffautin alter egoksi, jonka kasvamista ja kypsymistä ohjaaja seurasi aina 1970-luvulle. Syntyivät muun muassa sellaiset hienot elokuvat kuin Antoine et Colette (lyhyfilmi), Varastettuja suudelmia, Nuori pari ja Rakkaus karkuteillä. François Truffaut (s. 1932) ohjasi varhaiseen kuolemaansa 1984 päättyneen uran aikana muitakin kuin Antoine Doinel -elokuvia. Muistettakoon mestarilliset Ampukaa pianistia, Jules ja Jim, Pehmeä iho, Kesytön, Adelen tarina, Englantilaiset naiset, Viimeinen metro ja Pitkä viikonloppu.
400 kepposta -elokuvassa varhaisnuorten ja aikuisten maailma kuvataan kasvavan lapsen näkökulmasta. Siksi moni asia jää selittämättä, elämää ei nähdä syiden ja seurausten selkeänä rakennelmana. Tätä todistaa muun muassa yllätyksenä tuleva kohtaus, jossa näytetään nukketeatteriesitystä seuraavien lasten kasvoja. Toki elokuva on hyvin henkilökohtainen - siitä ehkä johtuu, että jotkut ovat kritisoineet elokuvan mustavalko-asetelmia ja tyypillistä äitikuvaa.
============================================================
Ennen 400 kepposta Teema esitti Kati Sinisalon kirjoittaman ja ohjaaman dokumenttielokuvan Uuden aallon jäljillä, jossa etsittiin Antoinen Doinelin muistoa, 400 kepposen merkitystä ja vaikutusta niin ulkolaisten kuin suomalaisten filmihullujen puheenvuoroin. Etsintäpaikkoina olivat Cannesin ja Sodankylän filmijuhlat.
Kati Sinisalon viidenkymmenen minuutin rikas dokumentti oli sykähdyttävä, todellinen elokuvallinen taidon- ja voimannäyttö henkilöltä, joka on aikaisemmin toiminut elokuvakriitikkona.
Siis kevään tapaus televisiossa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen tapa jakaa ilmaiseksi uutisia lentokentällä ja marketeissa on herättänyt STT:n omistavat lehtitalot. Asia on viety EU:n komissioon, koska STT (Suomen tietotoimisto) näkee kilpailuasemansa heikentyneen Ylen ilmaistarjonnan tähden.
Yle julkaisi helmikuussa vähälle huomiolle jääneen uuden mahdollisuuksien strategian. Sen mukaan lupamaksurahoilla toimiva Yle laajentaa sisältöjensä jakelua esimerkiksi jakelu-, tele- ja mediayhtiöille sekä riippumattomille tuotantoyhtiöille, sisällöntuottajille ja oppilaitoksille. Ilmeisesti Ylen uutisten näkyminen teksti-tv -tarjontana kauppakeskusten näyttöruuduilla on suututtanut STT:n ja kaupalliset lehtitalot.
==========================================================
Odotetaan EU:n päätöstä rauhassa. Mutta nyt voi jo todeta, että uutisjakelusta Yleä ei kannata syyttää. Internetin tulo ja netin ilmaisuus ovat luoneet uuden mediaympäristön, jossa kaupalliset toimijat eivät enää pärjää entisillä keinoilla. Ansaintalogiikkaa ei saa millään toimimaan, koska netistä tulee ilmaista uutista tuhka tiheään. Avatessani netin minunkin koneen ruudulle ilmestyvät ensimmäisenä Soneran uutiset. Saan myös klikatessani ruudulle esimerkiksi Uuden Suomen nettilehden tarjonnan. Ilmaiseksi (tietenkin maksan sen eräällä tavalla laajakaistan kuukausimaksussa).
Yle on kaiketi laajentanut sisältönsäjakeluaan, koska netin tultua media-ilmasto on muuttunut ratkaisevasti. Lehtitalot joutuvat varmasti miettimään, miten kauan ihmiset tilaavat paperilehden kotiin. Koska netti ja tv-yhtiöiden uutis -ja tekstitv- palvelut ovat tänään niin kattavat.
Ylen on täytynyt pysyä mukana media-ilmaston muutoksessa, sillä muuten se saattaisi kuihtua pelkäksi eduskunnan radioksi. Eri asia on sitten, voiko Yle elää pitkän päälle lupamaksuilla, jotka ovat pakollisia. Eikös lupamaksutarkastaja vie televisiosi, jos katsot sitä ilman lupaa? Tässä mielessä Ylellä on monopoli: sen toimistusjohtajan ei tarvitse hankkia päivittäin tulosta kaupallisten tv-yhtiöiden johtajien tavoin. Me lupamaksajat ja viranomainen huolehdimme Ylen tuloksesta.
Mutta Ylekin joutuu miettimään, miten jatkossa käyttäytyy uusi, nuori katsojasukupolvi (niitä tulee jatkuvasti lisää), joka ei maksa tv-lupaa eikä tilaa lehtiä, vaan hankkii maksutta kaiken mahdollisen netistä - uutisista elokuviin, musiikkiin ja seuraa tv:tä netti-tv:stä.
Niin, tätähän pohditaan kansanedustaja Mika Lintilän johtamassa parlamentaarisessa työryhmässä, joka selvittää Ylen rahoitusta ja julkisen palvelun roolia. Ryhmän pitäisi saada mietintö aikaan vappuun mennessä.