Salainen rakkaus Länsi-Saksassa * * * *







Bernhard Schlinkin romaaniin perustuva Lukija ajoittuu alkulähtökohdiltaan 1950-luvun lopun Länsi-Saksaan. Stephen Daldry kertoo keskitetyssä elokuvassaan neusctadhilaisesta Michael Bergistä, ahneesti maailmaa ja elämyksiä kokevasta 15-vuotiaasta koululaisesta, joka rakastuu raitiovaunun rahastajaan Hannaan (Kate Winslet). Yhden kesän suloinen, kielletty rakkaus kiertyy lopulta salaisuuteen, jonka verhoa keski-ikäinen Michael (Ralph Fiennes) - nyt oikeustieteilijä - yrittää raottaa.
Lukija lienee viime vuosien tarkimpia romaanisovituksia. Romaanin tuntevat ovat muistuttaneet, että kirja on jo sinänsä hyvin valmis elokuvattavaksi. Englantilainen ohjaaja Stephen Daldry ja käsikirjoittajha David Hare (itsekin tehnyt elokuvia, mm. Wetherby 1980-luvulla) on tajunnut tämän ja rakentanut hienoviritteisesti erään intiimin rakkaustarinan, jonka taustalla hengittää sodasta ja Kolmannen valtakunnan perinnöstä irti rimpuileva, talousihmeen Länsi-Saksa.
Elokuvassa tuodaan vahvasti esille keskitysleirien tragiikka, saksalaisten häpeä ja syyllisyys. Bruno Ganzin loistavasti tulkitseman oikeustieteen professorin muutamissa luonnehdinnoissa välähtää käsitys lain ja moraalin eroavaisuuksista. Tuo lyhyt repliikki ikään kuin problematisoi Hannan menneisyyden, josta saadaan tietoa myöhemmin vuoden 1966 oikeudenkäyntikohtauksissa.
===================================================
Stephen Daldry (s. 1960) luetaan Sam Mendesin ohella uuden polven englantilaisohjaajiin, jotka ovat pystyneet murtamaan aikuiselokuvillaan Hollywoodin toiminta- ja väkivaltatuotannon kehän. Daldryn ja Mendesin tavasta tehdä elokuvaa voi nyt tehdä vertailuja, sillä American Beautystä (1999) tunnetun Mendesin uusin elokuva Revolutionary Road on parhaillaan Helsingin elokuvaohjelmistossa.
Stephen Daldryn tausta on teatterissa. Hän toimi kuuluisan The Royal Court Theatren ohjaajana vuodesta 1992 vuoteen 1997. Daldryn kehuttu ja palkintoja voittanyt esikoiselokuva Billy Elliot valmistui vuonna 2000. Todellinen läpimurto oli kolmeen aikakauteen ja naiskohtaloon jakautuva Tunnit, joka haki inspiraationsa kirjailija Virginia Woolfin tuotannosta ja elämästä. Nicole Kidman (Woolfin aika), Julianne Moore (1950-luvun amerikkalainen lähiö) ja Meryl Streep (nykyajan New York) näyttelivät suurenmoisesti vahvat roolinsa.
Muuten: juuri Julianne Mooren vapautta kaipaavan kotirouvan tarina oli niin sykähdyttävä ja intensiivinen kuvaus 1950-luvun Amerikasta, että samaa aikaa ja samantyyppistä naiskohtaloa kuvaava Revolutionary Raod ei enää tuntunut kovin uudelta.
=====================================================
Lukija elää kiireettömästi ajankuvan, pieteetillä ilmaistujen rakkauskohtausten ja upeiden näyttelijöiden varassa. Kate Winslet on aito ja suora, jopa arkisen todistava Oscar-roolissaan. Nuoren Michaelin tulkitsija David Kross on hyvä löytö. Ralph Fiennes tulkitsee rauhallisesti keski-ikäistä ja myöhemmin ikääntynyttä Michaelia elokuvan kolmessa viimeisessä aikajaksossa, jotka ovat 1976, 1988 ja 1995.
Itse asiassa Fiennes avaa elokuvan takautumakerronnan hiukan samalla tavalla kuin Michael Redgrave teki Joseph Loseyn mestarillisessa 1970-luvun vaihteen elokuvassa The Go-Between - Sanansaattaja. Daldryn elokuvassa Fiennes katsoo metrojunaan, Loseyllä katsotaan maalaismaisemaan, josta nuoruuden muistot kumpuavat.
Kate Winsletiä juhlitaan tänä keväänä niin Revolutionary Raodissa kuin Lukijassa. Hän oli Oscar-ehdokkaana molemmista elokuvista. Oscar tuli lopulta paremmasta elokuvasta ja paremmasta suorituksesta - eli Lukijasta. Jopa muuntautuminen vanhaksi Hannaksi käy Winsletiltä upeasti - vankilajaksoissa hänen Hannansa pääsee hyvin lähelle saksalaista identiteettiä.
====================================================
Lukija innostaa myös kirjallisuuden, siis hyvän kaunokirjallisuuden ystävää. Kirjat ja lukeminen ovat elokuvan suola - niin ääneen lukemisena kuin äänikaseteille tallennettuna.
Mitä luetaan? Ennen kaikkea Homeroksen Odysseusta ja novellin mestarin Anton Tsehovin hienonhienoa kertomusta Nainen ja sylikoira, josta muuten neuvosto-ohjaaja Josef Heifitz teki 1960 hivelevän kauniin elokuvaversion Nainen rannalla.

Ajankohtainen kommentti

Viime viikolla päättyivät niin Ylen TV1:llä kuin MTV3:lla esitetyt kevään kausisarjat. Isoon ruotsalaiseen Zodiak Television Ab- konserniin kuuluvan Jarowskij´n tuottama Uutishuone oli parasta kotimaista tv-draamasarjaa vuosiin. Siis: Se ei ole julkisen palvelun oma tuotanto, vaan Yle oli tilannut sarjan alihankkijalta TV1:n Kotikatsomon ohjelmistoon.
Nuori ohjaaja Lauri Nurkse todisti Uutishuoneessa lopullisesti kypsyytensä ja ammattitaitonsa. Sarja oli myös hyvin kirjoitettu, käsikirjoittajina Pentti Halonen ja Kaisa Pylkkänen. TV1:n uutistoimituksen henkilökohtaiset ongelmat ja työpaikan ilmapiirin kuvaus oli kytketty luontevasti 1970-luvun yleisiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin. Yleinen ja yksityinen kulkivat rinnakkain sovussa.
Uutishuone kesti alusta loppuun. Täytyy sanoa, että nuo ajat kokenut katsoja piti siitä enemmän kuin nykyiset kolmevitoset ja neljävitoset, joiden suhde elämään ja maailmaan, yhteiskuntaan ja politiikkaan on nykyisin joko kyyninen tai ironinen. Eivät pysty näkemään, ehkä eivät haluakaan nähdä, että sarjan kuvaamalla "pysähtyneisyyden aikakaudella" vallitsi myös valtava idealismin hehku. Yleensä se suuntautui ulkomaan asioihin. Siksi sarjan herkimpiä jaksoja oli Chilen 1973 sotilasvallankaappaus ja presidentti Salvador Allenden kohtalo.
Uutishuone tykytti suorasti demokratian ja sananvapauden puolesta. Samalla se peilasi mediapoliittisesti politisoitumisen ajan yleläistä uutistoimintaa, jossa veteen piirrettyinä rajoina vaikuttivat niin Kekkonen, Neuvostoliitto kuin itsesensuuri. Eikä virheitä löytynyt juurikaan.
==========================================================
Veikko Aaltosen (1990-luvun suuri suomalainen elokuvaohjaaja) draamasarja Helppo elämä edusti nykyaikaa, hyvin toimeentulevien ja rikolliselle tielle lähteneiden ihmisten elämää. Roope Lehtisen Moskito Televisionin tuottama sarja oli pitkäveteinen. Jokaisessa jaksossa kuvia hidastettiin ja pitkitettiin: Oliko se ilmaisullinen tyylikeino vai budjetin pienuudesta johtuva tarve säästää kuvia ja kuvakulmia, toimintaa ja draamaa. Enkä vieläkään tajua, mitä sarjalla ajettiin takaa.
Nyt olisi korkea aika houkutella Harri Nykänen ja Tapio Piirainen jälleen draamasarjan tekoon. Ehkä Ylellä ei ole enää varaa kunnon sarjoihin, koska budjetit valuvat urheiluun - muutaman valtion pelaamaan jääkiekon MM-kisoihin uhrataan yli 10 milj. euroa!!!
Ja eikö esimerkiksi Eppu Nuotion, Taavi Soininvaaran tai Matti Röngän romaaneista löytyisi ainesta tv- tuotantoon - vähän kuin Ruotsin malliin. Länsinaapurissa merkittävien dekkarikirjailijoiden teoksia on filmattu ahkerasti niin valokokankaalle kuin televisioon.