JIM MORRISONIN ELÄMÄ JA KUOLEMA * * *

Oliver Stone ohjasi kuusikymmenlukunsa nuoruuden muistona 1991 draamaelokuvan The Doors, jonka keskiössä vaappui kuuluisan amerikkalaisen yhtyeen laulusolisti Jim Morrison. Stone keskittyi vahvoin kuvin, hiukan ehkä liikaakin fiktiota punoen The Doors -yhtyeen toimintaan, musiikkiin ja etenkin Morrisonin ihmissuhteisiin. Keskeiseksi dramaattiseksi juonteeksi kohosi Jimin ja tyttöystävä Pamela Coursonin (Meg Ryan) vaikea suhde. Val Kilmer esitti omaperäistä musiikkia luovaa Jim Morrisonia. Hän sopi erinomaisesti rooliin. Elokuvan ystävät muistavat The Doors -yhtyeen Francis Ford Coppolan hurjasta Vietnam-odysseiasta Ilmestyskirja. Nyt. (1979), jossa soi kappale "The End".
Tom DiCillo on ohjannut dokumenttielokuvan When You’re Strange Jim Morrisonin elämästä ja The Doors -yhtyeen lyhyestä menestyksen kaudesta. Yhtye perustettiin 1965. Se toimi suurin piirtein Jim Morrisonin kuolemaan 1971 saakka. Runoilijan haaveita elätelleen sanoittaja ja laulusolisti Jim Morrisonin ohella outoa musiikkia tekevään yhtyeeseen kuuluivat rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek. DiCillo korostaa Morrisonin ja yhtyeen muidenkin jäsenten halua tehdä musiikkia, jossa pyritään välttämään kaupallisia kompromisseja. Soundi löytyi jostakin bluesin ja rockin välimaastosta. Morrisonin sanoituksissa paloi omasta kasvualustasta kummennut tuska ja epätoivo.
When You’re Strangen ohjaaja on kertonut saaneensa elokuvaan ainutlaatuista materiaalia. Osa saattaa olla ennennäkemätöntä, ja Johnny Deppin lakonisesti juontaman elokuvan pääpaino asettuu Morrisonin henkilöön, yhtyeen joskus jopa ylitsepääsemättömän vaikeisiin studionauhoituksiin, lavaesityksiin ja 1960-luvun lopun psykedeelisiin LSD-trippeihin. Jim Morrisonin kiihtyvä huumeiden ja alkoholin käyttö tuodaan kaihtelematta ilmi. Ongelmallinen isä-suhde valottuu. DiCillo on saanut elokuvaansa olennaisen kohtauksen, jossa Jim Morrison ottaa kantaa 1960-luvun väkivallan, nuorisoliikehdinnän, kansalaisoikeusliikkeen ja Vietnamin sodan ilmapiriin: "En puhu marsseista ja mielenosoituksista, vaan haluan edistää hauskanpitoa ja rakkautta", Morrison lataa lavalla poliittiseksi kannanotoksi.
=====================================================================================================

Tom DiCillon elokuva puhuttelee varmasti enemmän katsojia, jotka ovat vasta äskettäin löytäneet The Doors -yhtyeen nerokkaan musiikin. Viime aikoina 1960-lukua on muisteltu niin tiiviisti erilaisissa teoksissa, että DiCillon uutismateriaali Kennedyistä, Kingistä ja Kent-yliopiston väkivallasta tuntuu vanhan toistolta. Oliver Stonen elokuvan parikymmentä vuotta sitten nähneenä ja sitä arvostavana en pystynyt löytämään DiCillon dokumentista kovin paljon uutta (pieni löytö on lyhyt katkelma Morrisonin UCLA:n elokuvakoulussa tekemästä oppilasfilmistä).
Tom DiCillon ja Oliver Stonen painotukset eroavat osittain toisistaan - etenkin Pamela Coursonin osuus jää dokumentissa kovin vähälle, kun se taas korostuu "hollywoodmaisesti" The Doors -elokuvassa. Lavaesiintymiset ovat molemmilla ohjaajalla kiehtovaa nostalgiaa. DiCillo saa elokuvaansa hyviä huomioita ajankohdan konservatiivien asenteista ja poliisin toiminnasta. Myös Morrisonin radikaalit, jopa härnäävän rohkeat temput yleisön edessä tulevat oivasti todistetuksi.

Ajankohtainen kommentti

Jalkapallon MM-kisat päättyivät Etelä-Afrikassa. Suomessa Yle TV2:n viimeiset lähetykset keräsivät parhaimmillaan yli miljoona katsojaa. Jalkapallo on siis suosittu urheilumuoto täällä Pohjolassakin, joskin pitää muistaa, että Yle loi kisojen ympärille houkuttelevan tuotemerkin ja rummutti niitä aivan kuin mitään muuta ei enää kanavilla menisikään. Vaikutti myös siltä kuin Ylen kisastudiossa ottelut selitettiin parhain päin. Joku olisi voinut huomauttaa liian pitkistä kisoista - eikö viisi viikkoa ala olla jo sietokyvyn rajamailla. Fifa ei rahan ahneudessaan pysy enää nahoissaan. Sitä paitsi loppuottelu oli laadultaan kehno.
Kotikatsomossa hiljennytään keskikesän rauhaan. Onnittelut lähetetään Espanjalle, joka liitti nimensä ensimmäisen kerran MM-kisojen kultataulukkoon. Onnittelut ansaitsee myös loppupeleihin selviytynyt ainoa eteläamerikkalainen maa Uruguya ja tietenkin kestomenestyjä Saksa, jonka paukut eivät riittäneet aivan loppuun saakka.Terveiset myös Diego Maradonalle ja Argentiinalle: sellaista jalkapalloa haluamme katsoa, mutta valitettavasti sen aika on ohi, ja nyt pokaali voitetaan Espanjan harjoittamalla 1-0 -taktiikalla.
Huomattavaa kisojen aikana oli, että saksalaiset rohkenivat näyttää tuntonsa ja lippunsa. Kuvat Berliinin Brandenburgin torin isolta screeniltä Saksan-pelejä seuraavista ihmismassoista (väkimäärä ylitti varmasti Kennedyn vierailun kesäkuussa 1963 ja presidenttiehdokas Obaman käynnin kesällä 2008 Berliinissä) eivät jättäneet mitään arvailujen varaan.
Länsi-Saksassa ja myöhemmin yhtyneessä Saksassa ei vielä uskallettu näyttää kovin julkisesti saksalaisuutta, sillä Kolmannen valtakunnan hirmuperintö kahlitsi mieliä. Nyt toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut niin paljon vuosikymmeniä, että annetaan saksalaisille oikeus tunnustaa väriä ainakin suurten urheilutapahtumien yhteydessä. Sen syvempään kansallismielisyyteen ei ole toivottavasti aihetta Saksassa eikä muuallakaan. Vain valtioiden välinen rauhanomainen yhteistyö yhteiskunnan kaikilla alueilla estää kansalliskiihkon ja fasismin syntymisen.
=====================================================================================================
Jalkapallo on elämää suurempi asia. Sen huomasi ranskalaisista lehdistä, sillä vallanpitäjät ja eliitti, tavallinen kansa ja jopa intellektuellit antoivat kyytiä Ranskan maajoukkueelle. Lehtien mukaan maajoukkue petti ranskalaiset, tahrasi Ranskan maineen. Harva muisti, että ei ole kulunut kovin monta vuotta siitä, kun Ranskan jalkapallomaajoukkue voitti niin MM- kuin EM-kisat.
Urheilussa eletään nousu- ja laskukausia. Sellainen on menossa Ranskassa, mutta kannattaa muistaa, että ei maata voi arvioida vain jalkapallon- tai urheilumenestyksen perusteella. Ranskalaisetkin voisivat aivan hyvin paistatella hienon kirjallisuutensa ja elokuvansa saavutusten siimeksessä. Parhaillaan Helsingin ohjelmistossa on esillä nautittava elokuva Kesähetket - ei sellaisia elokuvallisen osaamisen ja älyllisen nokkeluuden taidonnäytteitä synny joka päivä Suomessa.
Etelä-Afrikan kisat eivät osoittaneet, että vain Ranskan maajoukkue oli haluton ja väsynyt. Oli samaa nähtävissä Englannin ja Italian joukkueissa. Syynä on varmasti ollut huippupelaajien rankka syksy- ja kevätkausi omissa seurajoukkueissaan. Ilmenee myös asioita, jotka kertovat nykyjalkapallon muutoksesta globaalisti.
Moniko Afrikan maajoukkueen pelaajista pelaa kaudella oman maansa seuroissa? Ei moni. Auttaako Italiaa, että esimerkiksi Inter Milanin vakiomiehistö koostuu ulkolaisista pelaajista? Entä Etelä-Amerikan maajoukkueet? Suurin osa pelaajista hankkii leipänsä Euroopassa. Hankkii leipänsä, totta vie, ei vain hanki, vaan rikastuu suunnattomasti. Huippupelaajien palkkiot ovat nykyisin niin tähtitieteellisiä, että ei ole ihme, jos kaikilla ei riitä intoa maajoukkueen peleihin. Itse asiassa palkat alkavat olla nykyjalkapallon syöpä: Muutama eurooppalainen huippuseura pystyy kilpailemaan hirmusummilla, toiset jäävät nuolemaan näppejään (Chelsean pomo Abrahamovitsh aikoo hankkia MM-kisoissa epäonnistuneen Fernando Torresin miehistöönsä 66 miljoonalla eurolla!!!).
Ei ole julkinen salaisuus, että monet "rikkaat huippuseurat" ovat myös taloudellisissa vaikeuksissa. Jostain syystä vain rahaa näyttää löytyvän milanolaisten, barcelonilaisten, madridilaisten, muncheniläisten, lontoolaisten ja manchesterilaisten huippuseurojen pelaajapalkkioihin. Lamasta tai taantumasta huolimatta. Ei se koske koskaan jalkapalloa.
=====================================================================================================
Entä Suomi? Pääsy EM-kisoihin tai MM-kisoihin siirtyy kauemmaksi ja kauemmaksi. Hyvä juoniorityö saattaisi kannattaa, synnyttää nuoria huippuja, jotka pääsisivät pelaamaan Euroopan huippuseuroihin, mutta mistä raha. Viime aikoina on kuultu negatiivisia uutisia Veikkausliiga-seurojen taloudellisista vaikeuksista. Ja kyllä lapsikin osaa päätellä, että 900-1500 katsomomäärillä ei pystytä pitämään edustusjoukkuetta ammattimaisessa kuosissa. Tuskin voidaan harjoittaa tuloksellista juniorityötäkään. Siksi kai Suomenkin ainoa mahdollisuus päästä kisoihin riippuu nykyjalkapallon rakenteiden uudistamisesta: Pelaajapalkkiokatot, joukkueille tietty enimmäismäärä ulkolaisia pelaajia (esim. 5-6) ja Fifa radikaalisti tukemaan Etelä-Afrikan kisoistakin kertyneillä jättituloilla kehittyvien ja pienten jalkapallomaiden sarja- ja kasvatustoimintaa. Siis Suomenkin.

P.S. Taannoin kirjoitin kuulleeni, että Etelä-Afrikan kisoissa stadioneilla toimi 120 tv-kameraa. Oli ylimitoitettu luku. Suomen jalkapallomaajoukkueen organisaatioon kuuluva Lennart Wangell toimi MM-kisoissa ottelukoordinaattorina Ellis Parkin -stadionilla. Hän vahvistaa haastattelussa (HS. 11.7. 2010) kameroiden määräksi 50. Onhan sekin jotain, kun Wangellin mukaan parikymmentä vuotta sitten kisoissa kuvattiin kymmenellä kameralla. Silti epäilen: Hurjat kameramäärät vääristävät itse pelin, kymmenen kameraa pitäisi tunteet kotikatsomoissa kurissa.